Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.