Kummitäteysyrityksiä

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaikki naiset tuntuvat puhuvan kummilapsista. Näytetään valokuvia ja mainitaan, että on käyty lapsen kanssa jossain niistä paikoista, jotka on rakennettu lapsen ehdoilla. En osaa kiinnostua tästäkään aiheesta sen enempää, kunhan panen merkille. Ja vaikka ajattelen, että hyvä, että ihmisillä on innostavia asioita elämässään, en onnistu keksimään, mikä heitä tarkalleen innostaa, etenkään jos kyse on niin pienestä mukulasta, ettei sen kanssa voi oikein keskustella. Panen merkille myös toisen seikan: miehet eivät puhu kummilapsistaan. Joko heillä ei ole niitä tai sitten he eivät vain pidä luontevana näyttää kuvia ja kertoa retkistä lapsen kanssa. Omalaatuista.

Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.

Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?

Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.

Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.

Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.

Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.

Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.

Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.

Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.

Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.

Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.

Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.

Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.

Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä. 

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.