Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Hiljaisuusmyrsky

Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.

Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.

Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)

Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.

(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)

Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.

Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...

Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa  ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.

Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)

Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa?  Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.

Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.

Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.

Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.

Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.

Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.

Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.

Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.