Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

Marrasmaa

Aamun tunnelman töissä kruunaa Marginaalin tuoreen merkinnän lukeminen. Tarkoitan: tuntuu turvalliselta huomata, että joku toinenkin näkee elämän hieman samalla tavalla kuin itse teen kaikesta ilosta ja innostumisesta huolimatta. Ohikiitävää ja merkityksetöntä, ja samalla äärimmäisen arvokasta. Tai miten sen nyt sanoisi. No, suosittelen tuon merkinnän lukemista. Minuun se ainakin osui täysillä.

Olen unohtanut nostaa Hesarin postilaatikosta ja asiakas tulee kysymään sitä. Pyydän anteeksi ja juoksen takatilan läpi postilaatikolle. Matkalla muistan, että olen unohtanut työtohvelit kotiin ja jalassani on vain ohuet bambusukat. (Materiaali tuntuu sopivan ainakin minun atooppisille ja streptokokki- ja stafylokokki-ihottumia kerääville koivilleni.) Mutta tuntuisi pöhköltä kääntyä takaisin, mennä tiskille ja pukea lenkkarit toisen odottaessa. Ei kai maa niin kylmältä voi tuntua, järkeilen hölkätessäni kalseasti valaistua käytävää.

Askellan pikaisesti kylmännihkeää betonia katoksen alla. Muilla ulkona liikkujoilla on kengät. Kylmä solahtaa jalkapohjaan, muttei ylemmäs. Se herättää. Niin, on marraskuu. Ihmiset alkavat väsyä yhä näyttävämmin. Näen joka yö painajaisia, että myöhästyn. Myöhästyn unissa töistä, junasta, sukukokouksesta. Seuraukset eivät suhteudu tekoon millään tavalla. Ei myöhästyneitä yleensä tavata teloittaa eikä erottaa töistä. En pidä myöhästymistä edes huomaavaisuuden repsahduksena, ellen itse satu olemaan myöhästyjä. Olen monta kertaa lakannut käymästä jossakin, koska olen kerran meinannut myöhästyä, kääntynyt kotiin ja sitten seuraavan kerran ajatellut, että minua paheksutaan poissaolon takia. (Ikään kuin he voisivat nähdä röntgenkatseella, etten ollut sairas tai matkoilla tai jotakin muuta normaalia.)

Eilen kun kävin ostamassa kalkkitabletteja tavaratalosta, hälytysportti soi mennessäni ulos. Astuin takaisin sisään, odotin turvamiehiä peloissani. (En ollut varma, oliko minulla kuittia ja muistaisiko kassatäti minut.) Kukaan ei tullut. Sitten kokeilin varovasti, uudelleen, olinko se sittenkään minä. Portti soi uudelleen. Kukaan ei edelleenkään tullut. Lopulta kyllästyin odottamaan, sanoin minua tuijottavalle tytölle: "Näköjään ketään ei kiinnosta, vaikka portti hälyttää!" ja kävelin kotiin.

Palstalla kaikki on korjattu talviteloille. Käänsimme maan Vompsun kanssa, hänen olkapäänsä kestää taas vääntöäkin, hautasimme valkosipulinkynnet. Tiaiset keinuivat salkoruusujen kaljuissa rangoissa, auringonkukan kukkapohjus oli muuttunut hapsuttavaksi kuituluudaksi kompostin päällä. Nostimme tavara-arkusta kamat ulos. Kamojen alla piileskeli peltomyyränaaras neljän poikasensa kanssa. Poikaset olivat melkein emon kokoiset, mutteivät vielä osanneet kiivetä arkunseinää pakoon kuten äitinsä. Asetimme ruukkuja kallelleen arkun pohjalle ja odotimme, että myyränhöppänät menivät ruukkuihin istumaan. Sitten nostimme ne hyvänheikinsavikan juurelle. Yksi myyristä olisi vain jäänyt kököttämään ruukkuun. Se ei tuntunut pahemmin välittävän puuttumisestamme. Tarvikearkun pohjalla oli epämääräistä multaa ja myyränkakkaa. Raavimme sitä pois edes hieman, ettei arkku mädäntyisi niin nopeasti.

(Se mädäntyy, totta kai. En halua käsitellä sitä myrkyllisin puunsuoja-ainein, eikä pellavaöljy oikein tunnu kyllästävän sitä riittävästi. Kun se lahoaa, siitä voi tulla polttopuuta. Sitten voi hankkia uuden arkun. Työllistäähän se puuseppää jossain päin Suomea.)

Jalat lämpiävät nopeasti sen jälkeen kun olen ojentanut lehden. Mielessäni välähtää nopeasti ajatus, että kehottaisin lehteä pyytänyttä tanssimaan lehden kanssa - "niin se on paljon mielenkiintoisempaa" - mutta vaikenen kuitenkin. Ei ole tehtäväni hämmentää ihmisiä.

Oikeastaan ei ole tehtävääni.

Paitsi vastata kysymyksiin silloin kun osaan auttaa. Tuntuu mukavalta istua töissä ja pystyä auttamaan ihmisiä. Rajallisesti, tottahan toki, mutta sujuva arki tuntuu toisinaan tärkeältä ja ehkä apuni muuttaa jonkun päivän hitusen siedettävämmäksi.