Ihanaa vappua ja kesäistyvää!

Millaista onkaan mennä aamusta palstalle... matkalla tuulee, pelkään jäätyväni. Mutta pelto on lämmin, linnut laulavat Kellomäellä, sieltä kuuluu myös ihmisten laulua nuorisoseuran talosta, onhan vapunaatto. Kitken, seulon vanhan kompostin, raahaan kehikon toiseen paikkaan palstalla, kippaan sinne kitkuut, ripsuttelen viimevuotisen kompostin suuremmat, vasta puolimaatuneet töröt katteeksi valkosipuleille, parsalle, siperiankarhunvatukalle ja köynnöspinaatille. Kurotan, niiaan, nostan, kannan, kyykistyn, konttaan, istun maassa, raahaan ämpäriä, käännän maata...

Aikaa ei ole, ei tässä. Aurinko vain liikkuu, varjot hiipivät. Jossain vaiheessa tulee mies, tuo mehua. Ehkä alkaa olla aika lähteä, ajattelen, kun jalat kerran jo tärisevät.

Olemme kotona iltapäiväneljän aikaan, ja olen syönyt aamiaisen jälkeen vain ruispatongin puolikkaan, ison sämpylän kokoisen palasen. Kävelemme silti heti postiin ja kauppaan. Postissa odottaa Skotlannista blogiystävältä tullut kirje, jossa on kolme yllätyslankakerää, ihania ja pehmoisia. Kiitos! Ihan parasta, vappulahja! Kaupassa onnistun haalimaan ruokaa yli viidelläkympillä. Kummat oireet iskevät: pyörryttää, jalat tärisevät tosissaan, sydän hakkaa, mietin jo, onko se jokin kohtaus. Mutta vasta sitten tajuan, että kello on puoli kuusi ja olen tehnyt raskasta fyysistä hommaa suorassa auringonporotteessa kylmiltään tuntikaupalla, syömättä ja juomatta tarpeeksi, ja nyt minussa ei ole voimia enää seisomiseenkaan. Ostan tofutuutin ja ahmin sen matkalla kotiin ikään kuin ensiavuksi. Kotona teemme ruokaa, päätämme olla menemättä mihinkään juhliin, kumpikin on vain väsynyt ja onnellinen ja nälkäinen, leikkaamme pastan sekaan oliiveita, artisokkia, rucolaa, babymangoldia ja oman maan valkosipulinversoja.

Nyt satokausi on virallisesti siis alkanut ja sehän on melkein sama asia kuin kesä... Ihmeellistä ja ihanaa. Olokin asettuu, kun saa ruokaa. Eikä tarvitse mennä mihinkään. Voi vain olla...

Suloista vappua kaikille lukijoille!

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.