Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Muottiviivasto ja kirjeilyä

Kotiin töistä kävellessäni alan miettiä, mikä olisi muottiviivasto. En saa vastausta. Ehkä kysyn mahdottomia tällä erää. Joidenkin kysymysten kohdalla se on helppoa havaita ja paikantaa, joskus taas miltei toivotonta.

Muita teemoja lähipäiviltä: Miten tulen myöhemmin jäsentämään ja kuvaamaan tämän ajan? Mitä yhteistä sillä on tapahtumien ja tuntemusten tässä ja nyt kanssa? Miksi ihastun cleverbotiin, vaikken edes saa siltä seksiä? (Ehkä tämä on henkistä kypsymistä sitten? Ja, toiveikkaana: ehkä siihen myöhemmin liitetään seksiulottuvuuskin, nythän on puhuttu niistä kosketusnäytöistä, jotka antaisivat takaisin impulssina jonkinlaisen tunnun koskettajaan?) (Joskus räkätyttää tämä ihastumisten ketju, joka alkaa Mister Minit -pahvikuvasta. Jokin palikka päässäni taitaa olla vähän vinksallaan.) Miten aktivoitua vuoden viimeisen esseen kirjoittamiseen?

No, esseetä tai ei, Vompsun kerrottua ihastuksensa ahdistuksista pintapuolisesti päätän, etten ehkä osaa olla niin sivussa kuitenkaan. Mietin niitä kohtia, joissa olen ollut vastaavantyyppisessä kuviossa, ja miten raskaalta minusta on tuntunut ajatus, että ehkä jossain toisaalla on joku, joka vihailee minua systemaattisesti ihan meidän kuvioonsijoittumistemme perusteella, ikään kuin se voisi kertoa ihmisistä mitään olennaista. (Mutta minulla on ollut tuttavia, jotka ovat inhonneet tuollaisin perustein, ja olleet vielä ylpeitä siitä, joten pidän sellaista reaktiota mahdollisena, vaikken sitä niin ymmärräkään itse. Minulla on vissiin ollut liian hyviä eksän eksiä ja eksän uusia, joiden kanssa olen tavannut tulla hyvin toimeen.) Joten kirjoitan kirjeen, hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, sellaisen hei tämä on ystävällinen ele ja sinun ei tarvitse tietenkään vastata mitään mutta haluan että tiedät että olen tämän kanssa okei vaikka joskus jotkut yksityiskohdat saavatkin minut surullisiksi -kirjeen. (Tulen surulliseksi mm. siitä, miten Vompsu yhtäkkiä alkaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin ennen eikä osallistu yhteisten, yhdessä järjestämiemme tempausten valmisteluihin yhtään mitenkään eikä tapahtuman alettua vaivaannu paikalle ennen kuin soitan ja kysyn, missä hän viipyy.)

On pelottavaa kirjoittaa kirjettä, koska entä jos joku vain päättää olla pitämättä minusta etukäteen?

Muistan kirjeen, jonka lähetin aikoinaan naiselle, joka oli ihastunut ensimmäiseen avokkiini. Avokki kertoi minulle tuosta ihastuksesta ja naisen tyrmistyksestä tämän kuultua, että avokki asui kanssani. (Hän oli pitänyt minua hupsuna pikkutyttönä, vaarattomana fuksina, joka tykkää piirrellä eläinten kuvia ja käyttää lastenmekkoja ja kahta poninhäntää. Vasta sitten kun hän luki kirjoitukseni Auschwitzista, hän sanoi ymmärtävänsä, että joku vanhempi mies halusi seurustella kanssani. Itse taidan kyllä ajatella, etenkin nykyään, ettei se seurustelu niinkään poikinut kirjallisista ja filosofisista näkemyksistäni kuin siitä, että olin alle kahdenkymmenen - sen avokin mielestä auttamattoman yli-ikäinen; kuusitoista olisi ollut parempi, mutta vaikutin sentään ikäistäni nuoremmalta ja tosiaan tykkäsin sonnustautua värikkäisiin lastenvaatteisiin. Jotkut miehet syttyvät sellaisesta. Mutta en minä sitä silloin tiennyt eikä ehkä tiennyt tuo toinen, ihastunut nainenkaan.) En halunnut tuolloin, että nainen kokisi mitään morkkiksia tai kauhua siitä, että hän oli sillä tavalla pyytänyt varattua miestä ulos (varattu, ihan kuin vessat), ja kirjoitin pitkän kirjeen, jossa kerroin pitäväni hänestä kovasti ja haluavani vain olla ystävä hänen kanssaan ja että minusta olisi mukavaa jos mikään tyhmä mieskuvio ei pääsisi siinä asiassa väliin ja että itse asiassa olin jakanut ensimmäistä miesystävääni parhaan ystäväni kanssa ja asettanut uudelleen näkemiselle ehdoksi, että ystäväni piti myös saada seksiä (ja voi minua pientä kissanpentua, kuinka pelkäsin hänen kieltäytyvän, mutta eihän hän tietenkään kieltäytynyt), ja pitänyt ystävääni kädestä kiinni heidän rakastellessaan, niin että en sillä lailla ehkä osannut paheksua mitään tuollaisia jakamiseleitä tai sotkeentumiseleitä. Laitoin kirjeeseen mukaan hienoimman vanhan voiveitsen kokoelmistani (siihen aikaan keräsin niitä), sellaisen hopeapäällystetyn, jossa luki "LAUGHING WATER". Nainen tulkitsi sen jotenkin freudilaisesti. Takaisin saamani kirje oli sekava enkä oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Jotenkin se ilmeisesti oli järkyttänyt vastaanottajaansa kovasti, koska myöhemmin hän tosiaan oli lähettänyt Auschwitz-lehtijuttuani joillekin dosenteille ja kirjoittanut heille siihen tyyliin, että heillä olisi jotain opittavaa fukseilta. Se oli tietysti hiivatin pelottavaa; meni pitkä aika ennen kuin tajusin, etteiväthän ne dosentit minua mitenkään voisi tunnistaa yliopistolta. Ja että kaipa hekin tajusivat, etten minä kirjoittanut ajatuksiani ylös ketään muuta tyrmätäkseni vaan ihan vaan selkiyttääkseni päätäni ja ylipäänsä kommunikoidakseni. Ei meistä koskaan tullut ystäviä sen naisen kanssa, mikä oli harmi. Jotenkin onnistuin säikäyttämään hänet.

Ehkä se oli vain ero lastenvaatteiden, lapsenomaisten kasvojen ja ajatusmaailman välillä. Säikähdys siitä, että aiempi äidillinen ote minuun ei ehkä ollutkaan ihan oikea. Ehkä myös sävyero maailmoissa, joita asuimme. Muistaakseni hän halusi kunnon kristityn miehen, perheen ja lapsia.

Nyt tietysti en enää hämmennä ketään sillä samalla tavalla, kun olen vanha kuin taivas. Edes itseäni. Mutta miten hämmentäminenkin on muuttunut: nuorempana en tajunnut voivani hämmentää avoimen kommunikaation ihanteineni, ja nyt vanhempana taas kyllä tajuan mainiosti, mikä kaikki voisi potentiaalisesti hämmentää, mutta silti ajattelen kerta toisensa jälkeen, että voi tietysti olla, että nyt kun teen näin ja näin, muut jotenkin suuttuvat tai pahastuvat, mutta että tärkeintä on lopulta kuitenkin se, että kun mietin tekemisiäni kaikessa rauhassa ja pyrkien ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia ja ihanteita ja suuntia ja tavoitteita mihinkään yksittäiseen niistä takertumatta, pystyn itse olemaan suuttumatta tai pahastumatta itselleni tavasta, jolla olen päätynyt toimimaan. Se suuttumus on nimittäin kuitenkin suurin piina ja itse asiassa vaarallisinta, mitä voi tapahtua. Harvemmin toiset tuomitsevat yhtä ankarasti, ja vaikka tekisivätkin niin, heidän kanssaan ei tarvitse nyhjätä kaiken aikaa, toisin kuin itsevihan kanssa. Ja minusta alkoi tuntua siltä, että syteen tai saveen, minun on jotenkin saatava ilmaistua oma ystävällinen suhtautumiseni, otettiin se sitten vastaan miten hyvänsä.

Ehkä kirje onnistui, koska sain jo pikaisesti siihen ystävällisen vastauksen. Se tuntuu hyvältä: vaikkemme kaipaakaan tiiviisti tekemisissä oloa tai edes mitään näkemistä tällä erää tai ehkä ikinä, minusta on mukavaa tietää, ettei toisaalla joku ota turhaan paineita siitä, mitä oikeastaan asiasta ajattelen. Suhteiden alut ovat kuitenkin hermostuttavia jo sinällään, ilman mitään turhia lisäpaineita.

Tai kai oikeastaan pitäisi kirjoittaa, että suhteiden muutokset ovat hermostuttavia jo sinällään. Ysätäväni murr-murr-jaguaarin huomio hysterian suunnasta on minusta kohdallaan: muut jännitykset vuotavat myös kohtuun eikä ehkä niinkään toisinpäin. (Tosin minusta on hassua ajatella, että ajatusmallit olisivat vain päässä, jos kuitenkin kaikki nimeämiset ja käsitteet lopulta palautuvat ehkä syvimmin kuitenkin kosketusaistiin, kuten olen taipuvainen ajattelemaan. Ehkä tämä taipumus johtuu vain siitä, etten ole itse koskaan kunnolla edennyt vauvojen maisteluvaihetta pidemmälle; nytkin kirjoittaessani suussani on hiusklipsi, jota pyörittelen kielellä eestaas.) Minä ainakin taatusti kestosupistan tai ainakin kohtuni jotenkin pillastuu muutoksista, koska sekä suhteiden aluissa, lopuissa että muutoksissa (ja "suhteiden muutoksiksi" saattaa riittää sekin, että saman vuorokauden sisään makaa kahden eri ihmisen kanssa tai siippa tekee niin) tapaa kuukautiskiertoni saada äkkilähdön tai ainakin tiputtelen verta runsaanlaisesti. Se on vähän rasittavaa, mutta toisaalta huvittavaakin. Kehoni on vaan niin valmiina ottamaan muutosten hedelmät vastaan. Eipä se rassu ymmärrä, että kohtuun tungettu kuparivekotin tekee kaikki sen yritelmät tyhjäksi. Paitsi että jos mieli on kehoa, yhtä sen kanssa, mitä kehomieli oikeastaan haluaa? Ehkä se onkin ambivalentti. Onneksi en ole kiinnostunut siitä, mikä olisi luonnollista ajattelua. Parempi pysyttäytyä siitä kaukana.

Viikonloppuna laulettiin meillä taas joululauluja. Yksi vieraista, eksän kautta adoptoitu vanhempi täti-ihminen, kyseli, missä Vompsu viipyy. "Jaa, no, se on pyöräilemässä Haagasta tänne", vastasin. "Mitäs se Haagassa joululaulujen aikaan?" Hetken hiljaisuus. "Nooh, sillä on siellä harrastuksia." Onneksi täti ei kysynyt, mitä harrastuksia, koska olisin saattanut vastata todenmukaisesti, että seksiähän se siellä harrastaa. Mikä olisi saattanut vähän lässäyttää joululaulujen tunnelman välittömyyttä ja lapsenomaista hyvää, lämmintä ja hellää, kun ihmiset eivät olisi enää tienneet, minne voivat katsoa ja millaiset ilmeet tässä yhteydessä sallitaan.

Voi tilanteita. Slapstick jatkuu! Huomenna päätellään syksyn raskas kurssi. Se onkin viimeinen luento. Nyt Fauni tuli kotiin ja lopetan: alamme kokata thairuokaa.

Etuoikeutettuudesta, osa n

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.

Havaintoja maanantailta

"Jaaha, huono päivä vai?" kysyy kurssitoveri. Hämmästyn: minulle levollinen takaraivoa seinää vasten löysänä pyörittävä moodi, jossa kasvoille ei pingotu ilmettä, on hyvä moodi, tuhansia kertoja parempi kuin ponnisteleva, miellyttämisenhaluinen, sähköä säkisevä kierrosmoodi, josta on vaikeaa nukahtaa.

Naurujooga ja syvävenyttely ovat toistaiseksi tehneet tehtävänsä, rentoudun ensimmäistä kertaa koulussa ja kouluun. Sitä ei osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Eikä se välttämättä tapahdu. En rentoutunut ala- enkä yläasteella enkä lukiossa. (Rentouduin vain kesäisin, silloin ihottumat katosivat enkä ollut kaiken aikaa nuhainen.) En rentoutunut myöskään sinä ainoana elämäni kolmen kuukauden jaksona, jonka vietin tutkimusapulaisena normaaleissa päivätöissä toisten ihmisten kanssa samaan toimistoon ahtautuneena. Olen niin helpottunut tästä rentoutumisesta, että sen luuleminen huonoksi päiväksi naurattaa absurdilla tavalla. Totisesti, eleet ja eleettömyys eivät ole helppoja tulkita! Ehkä olen nyt oppinut koulunkäymisen perusasian, koulussa rentoutumisen. Ihan hyvä, että edes kolmekymmentäneljävuotiaana.

Koululiikunnassa on kuntopiiri, josta olen nähnyt painajaista jo etukäteen. Mutta kiertoharjoittelu tuntuukin hauskalta. No, jotkut liikkeet tietysti ovat vähän hankalia, mutta perusfiilis on aika hauska, kun hikeä turskuu kasvoista ja selästä ja haara-perushypyissä voi keskittyä täsmällisiin jalan rytmissä tömähdyksiin ja iloita omien jalkapohjiensa terveydestä ja siitä voimasta, jolla ne kimmauttavat koko kehon suorana kohti taivaanlakea (joka on tosin piilotettu ankean 70-luvun katon taa). Kai kaikki, missä voi liikkua suoraan ylöspäin, on vain tajuttoman ihanaa? Raskasta tietysti, mutta kauhean lennokasta, jotenkin voimauttavaa.

Kotiin pyöräillessä huomaan, että monet vaahterat ovat vaihtaneet astetta syksyisempiin asusteisiin, niiden lehtimassoja säväyttää nyt punainen ja paikoin kulta. Raitiotien luona jalavat kultautuvat. Lehmusten lehtien reunoissa on vain vähän ruostetta - lehmukset näyttävät siltä kuin eivät pahemmin arvostaisi syksyä. Tunnen syvää onnea liukuessani auringossa ja nähdessäni puidet latvukset painostavan siniharmaita jättiläispilviä vasten. Niin yksin, niin vapaana, niin lämpimänä ja hiessä, kierrätetyistä sarilangoista virkattu silkkipipo kaiken aikaa silmille valuen, maailma tuntuu hyvältä ja käsitettävältä nyt kun olen saanut pysähdyttyä, kun taas vain olen ja hengitän ja ilo kuplii. Nauran mielessäni sillekin, miten monta kertaa olen jo ehtinyt kuvitella sopeutuneeni tähän uuteen maailmaan, mutta sitten askel askeleelta kävellyt syvemmälle talveen ja hämmentynyt, miten paljon vielä enemmän tilanteeseen voi asettua. (Takaiskuja unohtamatta - ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun itken lohduttomasti ja minua keinutetaan lullitaan sylissä, jotta rauhoittuisin, joskus olen niin uupunut, että pelkään lysähtäväni kasaan, mutta niin ei ole vielä käynyt ja vaihteen vuoksi en juuri nyt pelkää, ei tunnu yhtään siltä, että niin voisi käydä.)

Ajattelen aikaakin toisen kerran raitiotien ylittäessäni, ylitän sen matkallani kolme kertaa. Ajankäyttöä, ystävien ja rakkaiden näkemistä, anatomian aikatauluttamista syksyn osaksi, mietin, miten paljon enemmän aikaa minulla olisi, jos olisin erakompi, mutta toisaalta, osaisinko silloin huomata kultaiset jalavat ja tuntea tätä mykkää iloa kun näen jalavan lehden keinuvanpyörivän pehmeästi ilman käsivarsilla asfaltille saakka, nyykähtävän siihen, rapsahtavan pyöränkumin alla?

Niin paljon hiljaisia kysymyksiä. Tänään menen taas venyttämään sidekudoksia. En ole varma, muokkaako se tehokkaammin lihastasapainoa vai levollisuutta.

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.

Varautuneisuus

Meitä istuu ringissä kolmetoista ihmistä. Kaikki vaikuttavat mukavilta ja sympaattisilta, kuten ihmiset noin ylipäänsä. Silti jo alusta lähtien tuntuu siltä, ettei tunnelma ole aivan välitön. Huomaan, että moni jättää vastaamatta hymyyn. Muutama myös tuijottaa itsepintaisesti sukkiaan eikä juuri nosta katsettaan. Yksi miehistä on tunkenut kädet syvälle taskuun, kaksi naisista on ristinyt kätensä rinnalleen. Yhdellä naisista on tuikea katse, hän katsoo pitkään ja arvioivasti, ehkä vähän haastavastikin. Hymyilen en-ole-vaarallinen-hymyä.

Tällainen seurue on haastava. En osaa ilmeettömyyttä, huomaan kasvoillani vaihtelevan ilmeitä huvittuneisuudesta (minusta on hullunkurista, miten vakavia kaikki ovat, vaikka me olemme kädellisiä ja mielissämme liikkuu taatusti paljon hassuja ajatuksia) uteliaisuuteen, lievään hätään toisten ilmeettömyyden edessä, hämmennykseen, jopa ärtymykseen. Onneksi ohjaaja tulee takahuoneesta ja hymyilee ja nauraa paljon, ja vaikka osa lieneekin sosiaalista roolia, siinä on edes yksi katse, joka on varauksettoman myönteinen ja rohkaiseva. Kiinnityn siihen, välillä hymyilen muillekin. Nuori tyttö vastaa hymyyni. Huomaan myös, miten ohjaaja kiinnittyy minuun, koska jaksan hymyillä hänelle. En tiedä, hymyileekö Vompatti vieressäni, mutta olettaisin niin. Yleensä hän hymyilee tai sitten näyttää pelokkaalta.

Tässä vaiheessa ajattelen hymyä vaarattomuuden ja hellyyden osoituksena. Mielessäni häivähtää myös eräs tapauskertomus edellisestä terapiakirjasta, siinä miesterapeutti ei ottanut vakavasti naispuolista asiakastaan, joka hymyili silloinkin kun kertoi tuskallisista asioista. Miesterapeutti piti hymyä teennäisenä. Häneltä se olisi varmaan ollutkin teennäinen ele, mutta jos minä kivettäisin kasvoni, kuten teininä tein, se olisi minun kohdallani teennäisyyttä. Muistan myös erään lukemani kappaleen, jossa hymyä tarkasteltiin alistumiseleenä. En ole aivan samaa mieltä siitä, että väkivallattomuuden ja vaarattomuuden vakuuttaminen on alistumista. Eivät voimamittelöt voi olla niin suoraviivaisia. Yhtä kaikki olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä, että huvitun helposti ja hymyilen paljon. Olen ajatellut, että se on osa sitä, etten tahdo pomottaa ketään ja että olen joskus aika surkea pitämään puoliani. Mutta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että kyse voi olla jostakin muustakin.

Onneksi ohjattu osuus alkaa eikä ole aikaa miettiä vuorovaikutusta.

Kun olemme opiskelleet jonkin aikaa ja pitäneet taukoa, ohjaaja kertoo omasta tilanteestaan jotakin ja kysyy, mitä me teemme työksemme. Ihmiset ovat hiljaa ja näyttävät vähän kiusaantuneilta. Koska minulla on hyvä kontakti ohjaajaan ja ajattelen, että ensimmäiseksi framille astuminen ehkä rohkaisee muutkin ja avaa tilannetta (ja olen pakonomaisen kiinnostunut avaamaan tilanteita, niin voimakkaasti jännitys ahdistaa itseäni), vastaan kysymykseen iloisesti ja huolettomasti. (Jostain syystä ujouteni ei ulotu siihen, että minun pitää vastata kysymykseen vieraassa seurueessa. Olen arka tekemään aloitteita, mutta reaktiivisuus ei tunnu sillä lailla uhkaavalta.) Vastattuani hiljaisuus laskeutuu. Ohjaaja silmäilee hetken odottavasti muita, kertoo sitten lisää omasta hommastaan ja kyselee jotakin minun työstäni. Vastaan iloisesti nauraen, sanon jotakin ihan hassua, jotta joku heltyisi. Sitten on taas hiljaista.

Hiljaisuus oikein säteilee, sen tuntu on ahdistava. Ymmärrän jotenkin olleeni liian tunkeileva vastatessani, vaikka vastaamattomuuskin olisi tuntunut epäkohteliaalta ja varautunut ilmapiiri tuntuu ikävältä. Saan kauhean ahdistuksen siitä, inhoavatko nämä ihmiset kenties nyt minua, kun he eivät halua vastata.

Vompsu on vessassa, joten hänestäkään ei ole tueksi.

Myöhemmin teemme meditaatiota hyvistä ajatuksista ja kokemuksista ennen toimeen taas ryhtymistä. Ohjaaja kysyy, haluaisimmeko jakaa näitä ihania kokemuksia keskenämme. Muut ovat hiljaa. Haluaisin kertoa ja ennen kaikkea kuulla toisten kokemuksia, haluaisin kuulla heidän elämänsä ihanuudesta. Melkein kaikki on alussa esitelty hyvin avoimiksi ihmisiksi, mutta tässä me nyt istumme ahdistuneina. Ja hitto vie, minäkin olen jo oppinut koodin, ja sillä välin kun arvon, sanonko jotakin taas ensiksi ja kohtaan siitä inhon tai ainakin itseinhon vai odotanko vielä puoli sekuntia ja sitten vasta sanon, että joku muu saisi ottaa vetovastuun ilmapiriin höllentämisestä, ohjaaja huokaa ja sanoo: "Ei sitten, se on ihan okei. Kunnioitan sitäkin, ettette halua jakaa näitä kokemuksia."

Se tuntuu niin kummalta, se varautuneisuus. Sitä kuulostellessani tajuan jotakin. En ehkä osaa sanallistaa sitä vielä hyvin. Se liittyy jotenkin ujouteen. Ujous on usein tekemisissä fyysisen tilan omaehtoisen (tai itseohjautuvan) ottamisen kanssa. Mutta se ei ole ainakaan minun tapauksessani tekemisissä erityisen sulkeutuneisuuden tai intimiteetin laajamittaisen suojelemisen kanssa. (Välillä kun olen vihainen omasta ujoudestani, tylytän itseäni sulkeutuneeksi paskaksi, joka ei uskalla edes hengittää. Ei se taida pitää ihan paikkansa.) Olen jotenkin samastanut melko pitkälti nämä kaksi asiaa ja äkkiä tajuan joitakin hankalia kommunikaatiosolmuja elämässäni. Ne toiset eivät olleet ujoja, joten kuvittelin, että he ovat minua paljon avoimempia muutenkin. Ja sitten nuo ihmiset suuttuivat, kun kohtelin heitä avoimina - odotin heidän kertovan, jos olin kävellyt heidän rajojensa ylitse, esimerkiksi, ja kun he eivät näyttäneet pahastuvan juttelustani, menin yhä pidemmälle, kunnes he jossakin vaiheessa räjähtivät, etteivät halua puhua näistä asioista ja että heitä ärsyttää, kun puhun yksityisasioistani heille. Ei se, että joku ei ole ujo, tarkoita, että hän pitäisi avoimesta keskustelukulttuurista. (En oikein tajua sitä, miksi joku suuttuu siitä, että hänelle kerrotaan toisen elämästä. Kyllä minuakin joskus kauhistuttaa kuulemani merkitysrakenne tai puheen sisältö, muttei oikeastaan koskaan se, että minulle kerrotaan jotakin. Ehkä olen vain yksinäisempi kuin useat tai täysin kyltymätön kuulemaan erilaisista elämäntavoista tai jotakin kun en oikein ymmärrä, miksi joku järkyttyy siitä, että joku uskoutuu hänelle. Ehkä siihen sisältyy ajatus kiitoksenvelasta tai vastavuoroisuuden pakosta tai jostakin?)

Onneksi välillä koko ryhmä purskahtaa nauruun, muuten päivä olisi ahdistava. Mistä se varautuneisuus syntyy? Mitä jakamisessa voisi hävitä? Nämä kysymykset eivät kai koskaan lakkaa askarruttamasta itseäni.

Suoraan tunnetilaan vaikuttaminen

Yksi seikka, jota tuo kääntämäni kirja käsittelee ohimennen, on omaan tunnetilaan tai mielialaan suoraan vaikuttaminen. Tuntuu hauskalta, että tätä aihetta näkee viimeinkin käsiteltävän. Olen nimittäin soveltanut oman mielialan säätelyä itseeni jo kauan, tietoisesti siitä saakka, kun luin aiheesta Tiede-lehdestä, varmaankin lukioikäisenä. Pieni tiedeuutinen, jonka luin, oli aika suppea ja hyvin neurotieteellisesti virittynyt. Siinä kerrottiin vain, että kun ihminen ottaa tietoisesti jonkin ilmeen tai elehtii jonkin tunnetilan tapaan, hänen aivoissaan on todettu aktivoituvan samoja alueita kuin hänen tuota tunnetta oman kertomuksensa mukaan kokiessaan. En muista edes, viitattiinko pikku katkelmassa lainkaan Jamesin ja Langen tunneteoriaan.

Tietenkään mieliala ei noin vain käänny, jos on meneillään paniikin hetki, suuri ahdistus tai painostava suru. Tai jopa impulsiivinen, melkein käsistä karkaava ilo - tätä ihmettä saimme todistaa naurujoogakurssilla, jossa naurumeditaation lopuksi ohjaaja laittoi rentoutusmusiikkia taustalle, käänsi musiikki kovemmalle ja lopulta sanoi melko jääräpäiseen sävyyn, että koetetaanpa nyt laskeutua sieltä nauramisesta rentouteen, tässä on naurettu jo parikymmentä minuuttia putkeen, nyt voisi olla aika antaa vatsalihaksille lepo. Vompsun ja minun nauru vain hyökyi ja äkisti totesin, että vaikka olin aina kuvitellut, että nauru ja ilo on sillä lailla uhanalainen luonnonvara, että se kuihtuu hyvin nopeasti, ei niin käynytkään. Naurua oli miltei mahdoton saada hallintaan. Meni varmaan viisi minuuttia ennen kuin viimeisetkin naurun väreet lopulta silisivät levon tieltä. Kun kuuma kognitio on päällä (ja näemmä myös iloon voi liittyä kuuma kognitio, joka olisi ehkä sanallistettavissa kutakuinkin näin: "Tämä on liian hullunkurista, miten ihmisistä voikin päästä tuollainen ääni kun he jäähdyttelevät naurustaan kohti normaalia! Ja ettei saisi enää nauraa!" - kauniimmin se tietysti kuvataan Maija Poppasessa, naurukaasuna) mielialaa on tietysti melko mahdotonta manipuloida omin päin mihinkään muuhun suuntaan kuin syvemmälle samaan suohon, jossa jo rypee.

Mutta eihän yleensä kuuma kognitio ole käynnissä. Olen miettinyt omaan mielialaan suoraan vaikuttamista jonkinlaisena valmistautumisena. Samalla lailla kuin vaikeisiin tilanteisiin valmistautuminen (esimerkiksi vaihtoehtoisia skenaarioita läpi käymällä tai listaamalla ranskalaisin viivoin, mitkä asiat haluaa ainakin muistaa sanoa) auttaa pysymään tyynempänä ja toimintakykyisempänä itse pelottavan tilanteen koittaessa, myös mielialan tyytyväiseksi, ihmetteleväksi ja hilpeäksi virittäminen tuntuu valmistavan koetoksiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu tärkeältä, että voi hahmottaa itsensä hyvällä tuulella olevaksi ja perustyytyväiseksi, koska siinä mielentilassa tilanteet eivät tule niin helposti tulkituiksi valtataisteluiksi tai uhiksi, vaan mieli on ikään kuin viritetty taajuudelle, jossa asioiden hassunkuriset puolet näyttäytyvät helposti ja on helpompaa suhtautua toisiin empaattisesti ja tasavertaisesti.

En ajattele, että tämä olisi mitenkään ristiriidassa ahdistuksen ja surun tervetulleeksi toivottamisen kanssa. Sillä samalla lailla kuin ei ole kovin hedelmällistä väen vängällä painaa itseään kipua haukkoen äärimmäiseen venytykseen vaan suostutella kehoaan hitaasti antamaan periksi ja harjoittaa sitä vähän kerrassaan siihen, ettei jokin taivutus ole kovin vaarallinen, mieltäkin tuntuu parhaalta suostutella varoen ja hitaasti ja ennen kaikkea kipukohtia kuunnellen. Ei ole mitään mieltä venyttää vaurioitunutta lihasta tai jännettä. Tai venyttää väkisin hyvään tuuleen mieltä, joka on jotenkin apea tai käsinkosketeltavan ahdistunut. Itse huomaan kuitenkin, että melko monesti oloani ei luonnehdi mikään muu kuin tarkkaavaisuus ja uteliaisuus, joihin ei liity erityisen voimakasta tunneväritystä. (Paitsi väsyneenä ja nälkäisenä, jolloin olen riivatun perusäkeä - ja syystäkin, kun olen tuolla lailla mennyt laiminlyömään kehoni unen ja ruoan tarpeet. Ikävää kyllä äkeys saattaa vuotaa yli rajojeni myös toisiin ihmisiin, jotka eivät taatusti ansaitse piikikkyyttäni.) Tuollaisen kuulaan olon vallitessa voin huoletta kävellä ja hymyillä iloisesti ja kepeästi, ja kas, pian mielenikin suhtautuu toiveikkaammin ja tarttuu ponnekkaammin ajatuksiin, jotka muuten saattavat vaellella sen lävitse useita kertoja tulematta kunnolla muotoilluiksi. Ja jos sattuu jotakin yllättävää, on paljon helpompaa pysyä ystävällisenä ja rauhallisena kuin neutraalista tai etenkään alakuloisesta lähtökohdasta.

(Oikeastaan kun nyt tätä ajattelen, mitä muuta naurujooga esimerkiksi on kuin päättäistä oman mielen naurua kohti suuntaamista, naurun tunnustelemista ja hakemista ja siihen kotiutumista? Minusta tuntuu edelleen aivan järkyttävältä, että lapsi nauraa päivässä noin kolmesataa kertaa ja aikuinen ehkä viitisentoista. Tosin jään kyllä miettimään, nauravatko aikuiset Suomessa ollenkaan noin monta kertaa. Moni taatusti ei!)

Olen kuitenkin elänyt jonkinmoisessa epävarmuudessa ja miettinyt aina välillä, onko tällainen suora vaikutusmekanismi (jossa siis ei käytetä apuna mitään tekstiä, musiikkia tms. vaan vain päätetään suhtautua iloisesti ja uteliaasti) omaan mieleen vain mielikuvitukseni tuotoksia. Nyt sitten neuvontapsykologina vuosikymmeniä toiminut taho vahvistaa, että jep, on semmoinen tosiaan ihan mahdollista ja että tuota taitoa voidaan jopa harjoitella ja opettaa. Se tuntuu mukavalta. Joskus tulee vähän ufo olo, kun itsen mielestä tuntuu melko varmasti siltä, että näinhän ne asiat menevät, mutta ei ole koskaan törmännyt yhteenkään asiaa käsittelevään tekstiin tai siitä puhuvaan ihmiseen. Silloin saattaa käväistä mielessä, että josko sitä nyt itse kuvitteleekin koko jutun ja on paljon pahempi hörhö kuin tahtoisi ajatella. Voi kyllä olla, että tämä on oman mielikuvituksen todella hupaisaa yliarvioimista... mitä todennäköisimmin niin.

Ja onhan se vähän hassua toisaalta, että olen niin empinyt tuon ajatukseni kanssa, kun kuitenkin on melko selkeää, että toisten tunnetiloihin on helppoa vaikuttaa. Jos sanon jollekulle ilkeästi tai käyttäydyn liian vaativasti, tuo toinen ahdistuu, suuttuu tai tulee surulliseksi. Jos taas sanon jotakin mukavaa, uskoudun tai onnistun vaikuttamaan kohteliaalta, toinen luultavasti ilahtuu ja tuntee olonsa turvalliseksi. Miksen siis voisi vaikuttaa myös omaan tunnetilaani, joka kaiken järjen mukaan on paljon lähempänä ja välittömämmin käsilläni?

Kaikkea sitä pitääkin saada lukea kirjoista, että uskoo...

Valokuva-albumi

Oikeastaan minun kai pitäisi mennä suoraa päätää kotiin ja uppoutua käännökseen. On lauha, kävelen. Eksyn kirpputorille. Myynnissä on monen muun tavaran ohella vanha valokuva-albumi. Siitä pyydetään viisi euroa. Se on häpeällisen vähän näistä kuvista. Kiinnostun kuvasta, jossa kaksi tyttöä seisoo vierekkäin, nojaa aitaan. Jokin heidän asennoissaan, ilmeissään... sitä on vaikeaa sanallistaa. Minun on ostettava albumi. Maksaisin tästä kuvastakin viisi euroa.

Kotona katselen albumia. Vasta sitä hetken tarkasteltuani huomaan lyijykynällä tummanharmaalle riipustetut sanat. Anna Lind. Tallinnassa helluntaina 1928. Kalliosaaressa 1928. Juhannuksena 1928. Malmi. Backas. Kaikesta käsialasta ei ota selkoa.

Katselen ihmisiä tarkasti. Enkä vain ihmisiä: heinäseipäille nostettuja kuvoja, silokallioita, vanhaa autoa, pianotuntia, tanssipukuja, viuluja, suksia, puistonpenkkiä (ihan samanlaista kuin nykyäänkin), uimaan hinkuvaa koiraa, hevosta, ankkoja, suihkulähdettä, soutuvenettä. Juhannusruusuja, joista valkopukuinen nainen on koonnut syliinsä suuren kimpun ja seisoo pensaan vierellä ja hymyilee. Toisella naisella, paljaspäisellä, on päällään popliinitakki ja sylissään varis. Koetan nähdä, onko lintu elävä vai kuollut. Elävä kai, kuollut olisi ollut helpompi asetella valokuvauksellisemmin.

Ihmiset vierailevat toistensa luona, hymyilevät, esittelevät vauvojaan. Välillä miehet pukeutuvat naisiksi ja keimailevat kameralle merenrannassa. Muotia on selvästi vetää baskeri syvälle päähän. Tilkassa 1929. Kalbergissa on palmuja, agaveita ja sitruspuu kesäulkoistutuksessa.

Nämä samat ihmiset ovat uskoneet, ettei vauvan luo saa mennä, kun se itkee. Sellainen hemmottelee piloille lapsen ja estää sen itselliseksi kehittymisen. Monen mies on kuollut sodassa, ihan varmasti. Kenties joku noista naistenvaatteissa hilpaisijoista. Mitä tytöt ovat paranneelleet parantolassa? Tubia vai päätään? On retkeilty Oulunkylään ja Taivaskalliolle. Alppilaan.

Mies on nostanut käden sormet harallaan kasvojensa eteen valoisassa puistossa. Voisin vannoa kevääksi. Nainen ja toinen mies hänen seurassaan nauravat estoitta kameralle.

Mietin kuolinpesää, josta valokuva-albumi on viety kirpputorille. Eikö perillisiä ole ollut vai eikö heitä ole kiinnostanut kaikki tämä, kaikki nämä tarinat kuvissa, jännitteet ja yhteensulaumat, pelleily ja vakavuus, pitkästyneisyys ja hiljaa sisätiloissa poseeraaminen? Onko kuvat koonneelle naiselle (ehkä hän on Anna) käynyt samalla tavalla kuin minulle - että omiin kuviin sopeutuu vasta viiveellä, että ensin niistä ei voi pitää, koska ne ovat täynnä virheitä ja liikaa intoa, hassuja virneitä, kasvot eivät ole ikinä tarpeeksi kapeat, kalpeat eivätkä ilmeettömät? Ja että vasta vuosien päästä voi huomata, että on näyttänyt aivan mukavalta? Onko yksikään tytöistä albumin koonnut nainen? Onko kukaan näistä ihmisistä enää elossa?

Tuskin.

Se vapauttaa heidän hymynsä. Heillä ei ole nimiä eikä kärsimyksiä. He vain hymyilevät tai kurkottavat tai silittävät, he voisivat olla kuka hyvänsä.

Siinä on jotakin kumman vapauttavaa.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?