Näin sen omin silmin

Kun käyn lyhyesti päiväntaitteen aikaan kotona, pysähdyn hetkeksi pyörien luokse lukittuani ensin oman menopelini. Mitä ihmettä... pyörien luona asfaltissa on vaaleampia kehiä. Itse asiassa huomaan melkein heti, että nuo kehät muistuttavat visuaaliselta muodoltaan pyörien renkaita. Katson kehiä ja renkaita ja pyöriä. Mitä on tapahtunut? Onko ehkä seinä käyty hiekkapesemässä? Ja pyöriä ei ole korjattu edestä pois, ja sitten kun hiekka on kuivunut, se on varissut maahan ellipseiksi. Mutta miksi se on varissut noin ja miksi sitä ei ole alunperin tarttunut runkoihin?

Tuijotan renkaita, ja sitten äkkiä tajuan. Renkaat eivät ole mitään vaaleampaa ainetta asfaltin pinnassa. Ei, kyse on heijastuksista. Päivän kirkkaus heijastuu pyörien metallivanteista. Siksi kuviot ovat muodoltaankin vanteiden mukaiset.

Astun hämärään rappuun ja hymähtelen edelleen hyväntuulisena havainnolleni. Mitä Mead kirjoittikaan? Että havahdumme havainnon päättelyosuuteen vasta kun teemme virheen. Näemme ellipsinmuotoisen kolikon pyöreänä, koska tiedämme kolikon pyöreäksi. Näemme ihmisten päät ilman että niistä kasvaa puhelinpylväitä ja koivuja, koska, no, ihmisten päistä ei kasva puhelinpylväitä eikä koivuja. Kameran käyttämisen taidossa olennaisimpia askelmia on ymmärtää, ettei kameralla ole mielipidettä siitä, kasvaako jonkun päästä koivu. Se vain tallentaa heijastuneen valon sellaisena kuin se suotuu linssin lävitse. Siinä ei ole häivytystoimintoa, joka nojaa kokemustietoon.

Joskus tekee havaintovirheen ja ymmärtää salamannopeasti ja intuitiivisesti, miten suuri osa havainnoista on virheellisiä. Niiden ääreen ei vain välttämättä tule pysähdyttyä. Eikä virheellisyyttä sittemmin muista... niin, on oltava armollinen. Sellaista on havaita. Parempi näin kuin että olisi ikikorrekti tallentaja, joka ei oppisi, ettei puu kasva ihmisen päästä.

Ja siinä hämäriä portaita kivutessani ajattelen sitäkin, miten miltei aina ja kaikki nähty on jotakin hyvin abstraktia, kolmiulotteistettua, objektivoitua. Porras, kaide, tuuletusparvekkeen ovi. Ovenkahva, kaula-aukon rypytys. Toinen ihminen, kaksi kissaa, soittorasia huoneeksi. Mahdollisuuksia lähestyä tai loitontua.

Ja mitä Mead kirjoittikaan? We know the world in handfuls.

Silloin kun olin viimeksi rakastumassa, tajusin ajattelustani jotakin hyvin oleellista. Ymmärsin äkkiä, miksi pidin Meadista ja miksi ärisin, kunnes sain luvan ottaa hänet yhdeksi gradu-ukoksi, vaikka Mead on vähemmän tunnettu heppu, joka ei koskaan edennyt maisteriutta pidemmälle. Mead ymmärsi kosketuksen ensisijaisuuden paremmin kuin yksikään toinen lukemani filosofi. Ja hän on tarkka ja konkreettinen. Ja minä tarvitsen konkreettisuutta, valtavan paljon enemmän konkreettisuutta kuin moni tuttavani. Ja niin siinä metsässä, jossa olin rakastumassa ja joka oli yhtä solakkaa koivunrunkoa ja pitkospuuta ja nokkosta, juoksin kauemmas ja lähemmäs ja aina kun pääsin luokse, kosketin. Mies seisoi ja nauroi ja oli ehkä vähän hämmentynyt tästä käyttäytymisestäni. Mutta rauhoitin häntä, että minulle on nyt tärkeää konkreettisesti saada lähentyä ja loitontua, todeta se mahdolliseksi, saada luottaa toisen pysyvyyteen. Kaukana poimaisin aina nokkosen, ja koska emme olleet muistaneet ottaa kumihanskoja mukaan, sormia kirpaisi jokainen kerta, ja juoksin äilehtivin sormin luokse ja laitoin nokkosen hattuun - ei meillä ollut pussiakaan, mitä me oikein ajattelimme, kun kuitenkin lähdimme juuri nokkosia keräämään? - ja sitten halasin ja juoksin taas kauemmas kauemmas riemukkaasti ja kevyesti, kerta kerralta luottavaisemmin, harjoittelin miltä tuntuu juosta sellaisen äidin luo, joka ei ole väsynyt eikä huolissaan, vaan nauraa vain ja ottaa vastaan kerta toisensa jälkeen.



On vaikeaa luottaa siihen, minkä näkee tai kokee tai aistii tai havaitsee, ellei sitten aisti liikkumisen ja koskettamisen kautta.

(Onneksi Vompsu ei myöhemmin loukkaantunut, kun sanoin hänelle, että onhan hänen peloissaan tietysti perääkin, siinä ettei hän osaa puhua filosofiaa kanssani eikä lue runoja eikä muuta tuommoista, mutta että kannattaa muistaa, että rakastan elämää kanssani jakaneita kissoja ja koiriakin, vaikka nekään eivät puhu filosofiasta eivätkä väittele eivätkä koskaan siteeraa ketään, jotka vain ovat läsnä ja hyväksyvät ja kommunikoivat omalla tavallaan. Ja että se puoli minussakin on tunkeutunut vuosi vuodelta vahvemmin esiin. Eläimenkeho. Halusin tai en, eläimenkeho päättää viime kädessä, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Sitä ei vakuuteta siteeraamalla valikoituja heppuleita.)

Varasin paikan kontakti-impron tiiviskurssilta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen ollut jo tosi kauan liike- ja kosketuskeskeinen ja vaikka minulle on ennenkin suositeltu kontakti-improvisaation koettamista. En ole aiemmin jotenkin hennonut, koska minusta tuntui pitkään valjulta, että olisin tavannut KI:a suositelleen kauan-sitten-nettideittini; jotenkin minusta tuntui vain niin julmalta, että ihmisillä voi olla suuria deittiodotuksia ja sitten ne joutuvat tällaisen maanisen otuksen kanssa kävelylle ja väittelyyn (oikeastaan sellaisen maanisen otuksen; en ole ollenkaan maaninen nyt kitkettyäni tuntikausia) sen sijaan, että heille sukeutuisi jotakin stressitöntä yhteyden tuntua ja kenties elämänkumppani tai mitä nyt kukin etsii. Vähän kuin olisin petkuttanut vaikka itsekin toki toivoin löytäväni seuraa deitti-ilmolla. Tajusin vain tosi nopeasti, ettei semmoinen homma toimi kohdallani. Kun en heti pääse näkemään, miten toinen liikkuu, enkä koskettamaan häntä, asiat mutkistuvat! Mutta nyt olen kuitenkin menossa kontakti-improon, koska tapasin vähän yli viikko sitten bileissä mukavan tyypin, jonka kanssa tanssin estetiikasta keskustellessa tajusin, että aika iso osa luovasta tanssista, jolla viime syksyn kävin, oli kontakti-improa. Lisäksi sain tietää, ettei tuo ammoinen nettideittini ainakaan enää harrasta lajia intensiivisesti. (Hassua muuten, että heti kun jännitykseni laukesi, tajusin, etten enää edes muista, miltä mies näytti, noin niin kuin kuvamaisessa mielessä. Muistan kyllä, miten hän kaataa teetä termoksesta ja miten hän oli kuorinut porkkanoita leipäpussiin mukaan, mutta en muista hänen kasvojaan ollenkaan. Niinpä vaikka törmäisin häneen, hyvä jos muistaisin, ja tuskin alkaisin ainakaan enää syyllistää itseäni siitä, että olin niin muulimainen väittelyssämme: kertakaikkisen kummallinen deittikumppani.) Haa, tie on siis selvä!

Suhtaudun asiaan varovaisen innostuneesti, sillä sain kurssin vetäjältä ohjeistuksen, että polvisuojat on hyvä ottaa mukaan, jos sellaiset sattuu omistamaan. Laupias taivas! Yksi ystävä kommentoikin kyllä, että enkö ole vähän vanha kontakti-improvisaatioon, ilmeisesti sillä on jonkinlainen maine tietynikäisten ihmisten harrastuksena, ja nyt minua vähän hirvittää, johtuuko maine ehkä jostakin akrobaattisuudesta. En ole missään nimessä akrobaatti, vaikka tykkäänkin tutkia ihmisten välistä tilaa ja kosketusta läheten ja loitontuen, koskettaen, nojaten ja ottaen vastaan toisen painoa. Toisaalta, jos kyse on vain imagologiasta, huoleen ei liene syytä. Olen ennenkin tottunut olemaan tanssikoulussa sellainen hassu vanha täti, joka suostuu esityksiin (eikä vain suostu vaan hinkuu niihin: pidän siitä vaiheesta kun tanssin koreografiasta alkaa tulla siinä määrin oma, että sitä voi tanssia, ei vain työstää läpi), ja yksi vuosi eksäni kommentoikin esityksen jälkeen vähän happamasti kuunneltuaan ja katseltuaan steppiharjoitteluani viikkotolkulla, että onhan se tavallaan kiinnostavaa, kun ainoat kaksi täysi-ikäistä esiintyjää olivat Sara Heinämaa (joka tanssi hiphoppia) ja minä. Ei ollenkaan huono seura, sanoisin. En ole sillä lailla tuntenut itseäni erityisen vanhaksi teinien seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että monet niistä ovat paljon rauhallisempia temperamentiltaan...

On hauskaa ja jännittävää, kun viimeinkin ottaa jonkin askeleen, jota on miettinyt pitkään. On oikeastaan aika hämmentävää, että niinkin paljon kun olen pohtinut kehollisuutta ja kosketusta ja kohtaamista ja tanssia ja lähentymistä ja loitontumista, vastaanottavaisuutta ja komppaamista, en ole aiemmin onnistunut kanavoimaan näitä kiinnostuksenkohtiani käytännön toimiin luovan tanssin kurssia, perinteisten tanssilajien pohtimista ja tanssista silloin tällöin kirjoittamista lukuun ottamatta. Nyt minulla tietysti on selkeämpi motivaatiokin, koska alan syksyllä opiskella koskettamalla parantamista (no, mitä muutakaan hierominen on?) mikä on aika erilainen suunta kuin aiempi kustannusmaailmasta jalansijan tamppaaminen.

Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi suunta on luontevampi. Vaikka ei tietenkään se voi pyyhkiä eikä onneksi pyyhi pois niitä oivalluksia, joita sain jo aiemmassa suunnassa. Kuten tajua siitä, että nähdessään hevosen tuntee sen kaulan karvat kämmentä vasten. Tajua siitä, miten suuri osa havainnoista sisältää päätelmiä, joiden tekemistä ei mitenkään voi huomata ennen kuin päättelee väärin ja jää siitä kiinni.

Näkee omin silmin, miten pyörien alle on varissut hiekkaa ellipsinmuotoisiksi renkaiksi.

Ja kaikki nähty on vain heijastunutta valoa.

Ehkä minun olisi pitänyt kyykistyä tai kumartua heti ja koskettaa ellipsejä. Olisin huomannut. Mutta huomasin näinkin. Ja havahduin taas siihen, miten kokemukseni sisältää ääneenlausumattomia ja piileskeleviä ennakko-oletuksia ja odotuksia.

Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.