Erilaisuudesta, jännyydestä ja sadunomaisuudesta

Koko elämäni ajan, kai, minua on ihmetyttänyt yksi seikka: miksi käy kerta toisensa jälkeen niin, että vaikka kuinka koettaisin sopeutua joukkoon, solahtaa näkymättömänä sen päästöön ja vartalostoon, särähtää esiin jokin riitasointu, ja sitten joku pääsee toteamaan, että olen erilainen tai, kuten ala-asteen opettaja kutsumanimeksikin asti korosti, jännä. Joskus joku on kysynytkin, miksen voi olla kuten muut. Se tuntuu kummalliselta. En tiedä, miten olla, kuten muut. (No, nykyään en kyllä oikein yritäkään, mutta hyvin pitkään ja hartaasti yritin, ja eihän siitä tule kuin onnettomaksi.)

Miten muut edes ovat? Mielestäni ihmiset ovat häikäisevän erilaisia. En osaa hahmottaa selvästikään sitä keskilinjaa, mille toisinaan ihmisten toivottaisiin järjestyvän. Näen kasvoja eläimenkasvoina, hämmästelen äänten kirjoa, erilaisia karvoituksia ja niiden rajoja, eroja raajojen ja torson mittasuhteissa, pieniä tyylillisiä asennoitumisia. En vain onnistu hahmottamaan massaa, normaalia tai keskivertoa. Pitkään ajattelin tämän olevan syy, miksen löydä tietäni samanlaisuuteen. En hahmottanut riittävästi päämäärää: miten olisin sinne siis löytänytkään?

Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka todella tuo päämäärä edes lie olemassa. Ehkä kyse onkin toisenlaisesta hahmosta. Ei mistään todellisesta keskiarvosta tai sen likiarvosta vaan ehkä itsestäänselvästä imaginaarikohteesta, joka on omaksuttu jostain varannosta, mihin minulla ei ole ollut pääsyä siinä iässä, kun se olisi voitu luontevasti omaksua. Tarkoitan nyt jotain luokkahahmoa. (Luultavasti ymmärrän luokan täysin kerettiläisesti, koska en ajattele sitä vain tuloluokkana tai ajattele olevan vain muutamaa luokkaa vaan pikemminkin satoja, ellei tuhansia erilaisia yhdistelmiä . Pikemminkin ajattelen luokkia olevan monia ja oman kokemukseni ongelmallisuuden johtuvan osittain siitä, ettei minulla ole lapsena ollut yhtä kiinteää luokkaa ja että ne luokat, joihin olouduin, ovat ikäisteni ja heidän oletustensa suhteen usein vähän kummallisia luokkia. Olen esimerkiksi naureskellut toistuvasti sille, että kokemuksellisten koulutussukupolvien malleissa omat asenteeni tuntuvat sijoittuvan 20-30-luvulla syntyneiden mielenmaisemiin.)

Joitain vuosia sitten osallistuin naamastossa meemiin, jossa kysyttiin tuttavilta muistoa itsestä. Muutamakin mainitsi jonkinlaisen sadunomaisuuden, jonka he liittivät kohtaamisiin. Luokan käsite saa miettimään, liekö sadunomaisuus myönteinen tulkinta samasta, jonka joku ärsyyntyneempi nimeää erilaisuudeksi tai jännäksi. Kun luen kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, tuntuu omituisen hetteiseltä tajuta, että piru vie, joku toinenkin on elänyt samanlaista arvaamattomuutta ja holtittomuutta tyylin suhteen. Ja jotenkin sanallistaa sen tutun kuuloisesti. Kun Katriina Järvinen kirjoittaa omista kokemuksistaan, asenteistaan ja asuistaan nuorena, siinä on vain liikaa tuttuutta, jotta sen osaisi ohittaa olankohautuksella.

Sen jälkeen kun aloin tajuta, etten onnistu mitenkään teeskentelemään sellaista, jollaiseksi minun joskus halutaan muuttuvan, ja että on ihan turhaa edes yrittää, koska siinä tulee vain jatkuvasti epäonnistunut ja riittämätön olo, olen toisinaan korostanutkin hupsuuttani ja sadunomaisuuttani. Mutta pohjimmiltaan - siltä tuntuu - asia ei pelkisty mihinkään valintaan. En yksinkertaisesti tiedä, miten pukeudutaan professionaalisesti. (Jotenkin onnistun ylilyömään yrittäessäni. Ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi, ikään kuin koettaisin huijata.) Tai puhutaan vakuuttavasti. Tai kirjoitetaan sellainen työhakemus, jolla pääsee haastatteluun saakka. Tai tiedetään, mitä itse haluaa pidemmällä aikavälillä. Edes oppimisen suhteen en osaa hahmottaa, miten muka ahkerointi ja syventyminen tuottaisi tulosta, jota haetaan. Jotain kyllä tapahtuu ja muuttuu, mutta se muutos tuntuu aika hallitsemattomalta. (Eikä siinä ole mitään pelottavaa; huomaan vain, että hahmotan tämän asian kovin eri tavalla kuin useat kurssitovereistani ja jopa opettajistakin.)

Olen ennekin kirjoittanut siitä, miten joskus pohdin, elänkö tavallaan jatkuvaa kulttuurishokkia. (Jaaha, google ei löydä tätä kirjoitusta, joten en voi linkata, mutta muistan kirjoittaneeni tästä kun Hurina palasi yhdeltä zen-retkeltään Suomeen ja kirjoitti kulttuurishokista ja tajusin, että minähän tunnun olevan yhtä pöllämystynyt kaiken aikaa, vaikken viettäisikään puolivuotisia zen-luostarissa.) Tämä luokka-asia liittyy juuri siihen. Ehkä jopa kaikki elävät jollain elämänsä osa-alueilla kulttuurishokkia? Tai ainakin useat? Useimmat? Tai ehkä se ei tunnu monista niin järkyttävältä tai kummalliselta tai huolestuttavalta seikalta. Tai ehkä heille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että he saavat olla omanlaisiaan. (Mitä se sitten tarkoittaakaan...) Ja että se on ihan yhtä hyvä juttu kuin toisenkinlainen olemisen tapa ja tyyli.

Onpa sekavaa.

Mutta luulen kyllä, että jotenkin tähän kimppuun liittyy sekin, miten vahvasti sidon identiteettini fiktiivisiin henkilöihin, miten paljon todellisempia he saattavat olla kuin jokin normaali, johon toisinaan oletetaan pyrkivän. Onnistun hahmottamaan heidät paremmin, joten voin kiinnittyä heihin paremmin, ottamaan opikseni, poimimaan ideoita ja ajatuksia, elämäntapoja ja eleitä.

Tuntuu että olen vasta aivan alussa kaiken tämän tutkimisessa.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.

Ihana sade

Tänään sataa taas ihanasti. Ensimmäiset merkit näkyvät, kun kuljen Erottajaa pohjoiseen. Tuuli puhaltaa valtavaa harmaata vuorta alhaalla alhaalla yksinäisten tummempien yläpilvien eteen. Pilvi on hyvin alhaalla, jyrisee. Ihmiset tapaavat kiirehtiä askeliaan tällaisissa kohdissa, ja ohitseni säntäileekin lounaskansaa molempiin suuntiin. Itse taas hidastan tahtiani, koska en halua kävellä päin liikennemerkkien pylväitä ja sen sellaisia, ja tiedän, etten kuitenkaan malta olla tuijottamatta taivasta.

Mannerheimintien kulmassa ensimmäinen pisara tipahtaa nenänpiille. Tuoksut pöllähtävät esiin porttikongeista, seinistä, asfaltista, ohikulkijoiden takeista. Kostea kantaa tuoksua. Kadun varrella seisova mies nostaa kauluksen pystyyn. Häivähtää se minullekin, entä jos flunssa ottaa uuden alun, mutta ei, en halua elää pelkoelämää. Tuijotan taivaita, hymyilen niille, komennan mielessäni lisää sadetta, nyt, lisää! En toki usko kenenkään kuulleen kehotusta, mutta alkaa sataa kovemmin ja sehän sopii. Koska olen päättänyt suhtautua hilpeästi kastumiseen, kävelen hitaasti ja nautiskellen ja kiskoen sieraimiini päihdyttävää kesäsadetuoksua, ja seuraan ihmisten taisteluita sateenvarjojen, kaulusten, talojen ulokkeiden kanssa. Mitä kaikkea ollaankaan valmiit tekemään, ettei iho kostuisi!

Hiukset ovat entisestään märät jo, allasmärät, suihkumärät. Ei ole pelättävää, paitsi fleece, se tuntuu märkänä ikävältä. Mutta ei ole puuskainen. En osaa siis huolestua. Jos on tyyntä ja paita märkä, ei pyöräillessä tule kylmä, ja pyörä on lähellä, jalassa lenkkarit, pyörälle voisi vaikka juosta. Mutta ei kiirettä. Ensin langat.

Olen luvannut itselleni muutaman langan Sypressistä. Haen ne, vaikka tulisi hirmumyrsky. Mutta en näe salaman salamaa, ainoastaan sateen ja sen sännättävät ja sisäänheittävät vaikutukset. Kiseleffin talon ovilla värjyy hermostuneita pystyeläimiä, jotka pälyilevät ulos. Ostan langat ja astun uudestaan ulos. Sade laantuu jo.

Hullunkurisinta on, että tiedän, että jos minulla olisi sateenvarjo, olisin levittänyt sen, ja sitten olisin ollut kiukkuinen kaikista niistä pisaroista, jotka menivät varjon alle, läiskähtivät farkkuihin. Jos minulla olisi meikkiä, olisin niin ikään hermostunut. Taitaa siten olla parempi, ettei kanna sateenvarjoa eikä meikkaa. Kyllä, ehdottomasti, niin nyt ajattelen. Kuljen iloisesti, on keveä hengittää ja riemuitsen ruohon ja puiden näkökulmaan pujahtaessani. Oi sade, sade, lätäköitä on ilmestynyt kuin taivaan paloja asfaltille, ne muuntavat kävelijöiden monotonista jaloittelua harppauksia ja hyppyjä ehdotellen.

Kun pääsen kotiin, virkkaan loppuun Vompsun aurinkohatun lierin. Lanka, jonka hain askartelukaupasta, onkin aika paljon vaaleampaa kuin hatun runko ja lierin alku. Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. Siten totean vain, että onhan se konstailematonta sekin, että antautuu sattumalle. Tulkoon kirkas lierinreunus, siis. En ole tiennyt osaavani virkata tuosta noin vain omasta päästäni kaavoittaen aurinkohattua mutta eihän se ole ollenkaan vaikeaa. Pitää vain tarkkailla, miten haluaa muodon kehittyvän ja tutkia ja antaa mennä. Ei se ole oikeastaan sen vaikeampaa kuin astian muovaaminen savestakaan. Hattu on mukavan näköinen ja lierikin tuntuu oikein tukevalta. Nyt ehkä Vompsu välttää paremmin migreenit, valo selvästi laukaisee niitä eivätkä aurinkolasit tunnu yksin riittävän suojaamaan auringon heleydeltä.

Nyt kaikki taimikylvöt ovat nousseet sirkkalehdille, ja vien hassujen pienten langanohuiden ruipeloiden sekä kurpitsojen ja kurkkujen töpäköiden alkujen joukot tuuletusparvekkeelle puoleksi tunniksi, ensimmäistä kertaa. Sade tulee uudestaan tervehtimään, mutta nyt se on hyvin lempeää, ja annan sadeveden kastella taimet. Niiden on totuttava sateeseen ja aurinkoon, tuuleen ja kylmän puraisuun, ennen kuin ne voi viedä avomaalle. Pienet taimet ovat kuin vauvoja, ne eivät vielä tiedä maailman koettelemuksista mitään, ja ne on karaistava vähä vähältä sitkeiksi ja tarmokkaiksi. Tänään puoli tuntia, huomenna tunti, sitten kaksi ja niin edelleen. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä auringon paahtaessa suoraan keskitaivaalta. Kaikkeen on totuttava. Haen taimet sisään lempeän sateen sormeillessa varovasti parvekkeen lattiaa ja hiuksia ja jalkapöytiä.

Mietin, onkohan jokin mennyt monen ihmisen karaisussa pieleen, kun niin moni näyttää vihastuvan sateen tullessa. On toki puuhia, joita sade estää, kuten pyykkien kuivattamisen ulkosalla, maan kääntämisen (maa on liian märkänä hirveää limaa ja pynttäytyy heti liian tiiviiksi), auringossa loikoilemisen ja järkevän sienestämisen, mutta useimpia asioita pystyy kyllä sateella tekemään yhtä hyvin kuin poudalla tai kuivalla pilvisäälläkin. Esimerkiksi kävelemään hyväntuulisena ja kumartumatta. Tai sitten heidän ihonsa reagoi sateeseen ehkä jotenkin ikävästi, vähän samalla lailla kuin oma ihoni reagoi kylmään nousemalla nokkosihottumalle ja kuivumalla ja kutisemalla. Mutta ei kai useimmiten liene sellaisesta kyse.

En tiedä, millainen satu heille pitäisi kertoa. Minusta tuntuu aina mukavalta ajatella veden kiertoa ja sitä, että sade on tullut tervehtimään ja luon intiimin kotoisen sormeiluäänen kaikkialle, ajatella kasveja ja lintuja ja hyönteisiä, niille sade on tärkeä. Kosteaturkkisia poneja ja lampaita, pisaroita rusokirsikoiden terälehdillä ja terälehtiä, jotka sade on varovasti irroitellut ja ripotellut puiden alle maahan. En osaa ajatella sateen loukkaavan. Se virittää riemun, pikemminkin, sen alla kävellessään tai polkiessaan tuntee olevansa korostetun elossa, tuntoinen, haistava...

Haluaisin löytää moneen muuhunkin asiaan yhtä hyväksyvän tulokulman. En kaikkeen, ei sentään. Mutta useaan asiaan.