sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Teoriain käytäntöön siirtäminen parinkymmenen vuoden viiveellä

Olen viime aikoina keskustellut paljon yhden läheisen kanssa paljon ja alkanut hahmottaa aika hämmentävää kuviota. Alan vähitellen tajuta, että monia on tässä kaupungissa, maassa ja maailmassa kasvatettu ihan toisenlaisin prinsiipein. Jostain syystä heille on toitotettu suurinpiirtein kehdosta saakka, että tärkeintä on kova työ ja puurtaminen, jos meinaa mieliä pitää pään pinnalla, että lepo on turhaa, säännöt armottomia ja joustattelemattomia eikä erehtyä eikä anteeksi saa, että on parempi olla pysähtymättä ja tutkimatta hiljaisuutta sisällään, unia, tanssia, leikkiä, kehon herkkyyttä, ja että on tiedettävä, mikä on ajankohtaista ja tärkeää. Ja sitten jostain kummallisesta syystä itseäni on kasvatettu ihan toisin - istutettu pienestä pitäen kuuntelemaan ja kuulostelemaan hiljaisuutta itsessä ja toisissa, ymmärtämään kaikkien olevan samaa elämää, ennen kaikkea antamaan anteeksi kerran toisensa jälkeen, joustamaan, luovimaan aktivoitumisen ja lepoon laskeutumisen välillä, tuotu luonnon, rituaalien ja katharsiksen luo kerta toisensa jälkeen oppimaan ja vaikuttumaan niiden synnyttämästä sisäisestä liikkeestä. Olen minäkin toki yrittäjävanhempien lapsena saanut omanlaiseni koulun siihen, että työ vallitsee 24/7, mutta eri tavalla: se on kuitenkin suunnattavissa ja järjestettävissä, siinä ei ole riippuvainen toisten päätöksistä (paitsi toki ostajista joiden suuntaan on jaksettava olla rakastavan pitkämielinen ja joustava), ja se työ/tie on itse valittu ja sitä kannatellaan itse, omin taidoin (ja taidottomuuksin) ja läsnäoloin. En muista ikinä kenenkään sanoneen, että panostaisit nyt vähän enemmän, laita tuohon vielä pari tuntia lisää ahdistusta ja junnausta tai että ei näistä sinun tekeleistä ole mihinkään kun et viitsi edes yrittää. Tai että kukaan ei ota sinua töihin jos et sitä, tätä tai tuota. (Muistan kyllä keskustelut "kukaan ei mene kanssasi naimisiin jos" - siivoukseen liittyen; sekin ajatus oli väärä, enemmän parisuhteissa on ollut hyötyä siitä, että sietää sotkua kuin siitä, että siivoaisi tiukan dogmin mukaan - kuitenkin ne keskustelut olivat hyödyllisiä koska eipähän tullut liikaa uhrattua ajatuksia jollekin naimisiin kelpaamisen kaltaiselle epäolennaisuudelle vaan saattoi seurata sitä, mikä kiinnosti).

Kuunnellessani ystävää ja tämän kamppailua ankaraa sisäistettyä sääntö-anteeksiantamattomuus-ääntä vastaan tulen hurjan surulliseksi. Miksi toisia kasvatetaan tulevaisuuteen, joka perustuu enemmän pelolle, rangaistukselle ja armottomuudelle, ja toisia tulevaisuuteen, joka on neuvoteltavissa, armollinen ja avoin uusille aluille? Se on ihan tajuttoman epäreilua. Onko tiukan ja ilottoman kasvatuksen taustalla vanhempien omia kokemuksia maailmasta, joka ei jousta, anna anteeksi tai tue uusia alkuja? Tai ehkä vain pelko, että maailma saattaa olla sellainen, ja halu taata lapselle varma eteneminen sellaisessa maailmassa? (Muistan tässä yhteydessä toisen ystävän äidiltään saaman neuvon, että pitää olla kiero ja välinpitämätön, koska maailmassa pärjää sillä tavalla.) Ehkä kaikki vanhemmat eivät osaa luottaa siihen, että maailma voi muuttua, joten lapset (ja aikuiset) voisi pikemminkin kasvattaa sen mukaan, millaisen maailman haluaa toteutuvan? Ehkä taustalla on jokin ajatus, että ihmiset kilpailevat toisiaan vastaan verissä päin ja että se, joka puolustaa hyvän kaikille riittämistä, oikeudenmukaisuutta, jaloutta ja armoa, saa vain pahemmin turpiin? Tai ettei olisi sen arvoista saada pahemmin turpiin tällaisessa mittelössä? (Turpiin tullee kuitenkin jossain, miksei sitten juuri tässä?) Tai ettei toimimalla hyveellisesti ja edistämällä asioita, joilla on kaikupohjaa toisten syvimmissä arvoissa, saisi äkisti isoja laumoja liittolaisia, ystäviä, jotka siloittavat tietä silloin kun on vaikeaa?

En tiedä, miksi meitä kohdellaan niin eri tavalla. Olen hurjan helpottunut siitä, että sain sen kasvatuksen, jonka sain. Siitäkin huolimatta, että aina kun puhutaan urapoluista ja systemaattisesta uran rakentamisesta, havahdun hetkeksi pelkoon, että entäpä jos nämä toiset ovatkin oikeassa eikä maailmassa voi selvitä pidemmän päälle, ei ainakaan tällaisella mielenmaisemalla, jossa ei juonita nättiä ceeveetä ja kamppailla resursseista suu vaahdossa ja silmät verestäen. Eihän niissä keskusteluissa yleensä kuitenkaan puhuta mitään unien, leikin, pyhän ja palautumisen priorisoinnista tai luottamuksesta siihen, että elämä on edettävissä hengitys kerrallaan. Ehkä oletetaan, että kaikki tietävät nämä asiat joka tapauksessa, kuten pitkään oletin itsekin kaikkien ne tietävän. Ja nyt sitten ystävän kanssa keskusteluita käytyäni tajuan, että niin, on osa ihmisiä, jotka näkevät nämä asiat jos ei nyt ihan syntinä sentään, niin ainakin jonakin sellaisena, jonka ehkä saa palkinnoksi tässä elämässä (tai seuraavassa) jos onnistuu ensin hoitamaan alta pois velvollisuudet, jotka eivät maistu ilolta. Ja se on ehkä kaikkein hurjinta koko jutussa: etteivät ne velvollisuudet kuten työ, toisten hyvin kohteleminen jne. tunnu asioilta, joista voi iloita ja joista saa itsearvostusta, koska on aina vajaa, olisi voinut tehdä enemmän jos olisi viitsinyt yrittää, eikä kukaan koskaan missään voi antaa anteeksi sitä, ettei ole tehnyt vieläkin enemmän sitä, mitä ei oikeastaan jaksaisi lainkaan tehdä.

Varmasti tulkintani ontuu kohdassa jos toisessakin, mutta suunnilleen tällainen kuva näistä keskusteluista on piirtynyt, ja säikähdin sitä aika tavalla. Ja aloin miettiä, miten ihmeessä voin tehdä työtäni niin, että pystyisin aina silloin tällöin ehdottamaan, että anteeksi saa, haahuilla saa, hidastella saa, nukkua saa, leikkiä saa - ettei se kaikki ole jotain turhaa tai luksusta tai ekstraa vaan välttämättömyys, joka tekee mahdolliseksi sen, että työhönsä tarttuu virkeänä ja ilolla, jaksaa hihitellä aika monelle vastoinkäymiselle ja antaa anteeksi itselleen niistä vastoinkäymisistä, jotka taitavasti rakensi ja jotka eivät ole hihittelykaliiberia, ja nähdä mahdollisuuksia, alkuja, kiinnostuspolkuja kutsumassa haahuilijoita melkein kaikkialla minne katsahtaa.

Jotenkin pidän aika hupaisana tätäkin, että enkö vaan lukenut jo ensimmäisessä yliopistotutkinnossa ummet ja lammet autoritaarisesta vs. vapaammasta kasvatuksesta, erilaisista motivaatioista toimia, protestanttisesta työetiikasta jne. - eihän tämän pitäisi olla mitään vierasta. Mutta jotenkin onnistuin lukemaan ne satuina (mitäpä teoriaa en...) tai joinakin aiempia sukupolvia koskevina kurimuksina enkä tajunnut, että ihan oikeasti on olemassa ikäisiäni ihmisiä, joita on lapsesta saakka ehdollistettu uskomaan, että on kaiken aikaa työskenneltävä silmälaput silmillä tiukasti yhteen suuntaan itseään puskien. Olisihan mun tietysti tämä pitänyt hahmottaa jotenkin graduaineistostanikin edellisessä gradussa. Vaan kun ei. Näemmä tarvitsen aina henkilökohtaisen pitkällisen keskustelusession livenä, jotta voin ymmärtää edes jollain tasolla, että tosiaan, jokin kirjoista lukemani asia saattaa ihan oikeasti vaikuttaa maailmassa. Nyt tietysti koen näkeväni tätä kaikkialla. Ja mietin, miksi ylipäänsä opiskelin niin paljon ja pitkään, kun en kyennyt siirtämään niitä teorioita kuitenkaan arjen havainnointiin. Ehkä ajattelin, että joskus vielä hahmotan ne asiat. Luultavasti en. Tuntui vain hämmentävältä ja kiinnostavalta, millaisia kaikkia ajatelmia ihmiset ovat täällä ollessaan punoneet sen yhteisen jaetun hiljaisuutemme päälle.

Mietin myös hämmentyneenä sitä, miten suhtautuisin hitauteeni, jos kuuluisin ankaraan suorittamisen koulukuntaan. Raivostuttaisiko tai hävettäisikö se? Luultavasti sen koulukunnan mukaan kasvatettuna en olisi voinut opiskella tässä määrin, koska tämä hitaus on ollut minussa aina ja luultavasti jokainen minua pidempään opettanut on myös tullut siitä tietoiseksi. Jos en antaisi sitä itselleni anteeksi, antaisivatko muutkaan? 

Kunpa kaikki saisivat ympäristön, jossa on mahdollista oppia antamaan itselleen anteeksi - samoin tein, ylitsevuotavaisesti, koska teot ovat vain tekoja ja ajatukset vain ajatuksia, ohikiitäviä ja samalla todellisuusnäkymää rajusti vääristäviä.