Suhdeonnellisuuksista

Kun luin Sara Ahmedin The Promise of Happinessia jokin aika sitten, tajusin jotakin oleellista. Tajusin olevani affect alien, ihminen, jonka vankkaa ja varmaa tunnekokemusta seuraa aika usein ympäristön lievä tai vakavampi tyrmistys: miten tuossa kohdassa voi tuntea noin. (Toki niin, että valikoin seuraani ihmisiä, jotka eivät jaksa tyrmistyä kovinkaan kivuliaasti: on ikävä tuottaa levottomuutta, jonka ei usko poikivan mitään hedelmällistä säällisissä ajanjaksoissa. Ehkä minulla on huono kuva omista vaikuttamismahdollisuuksistani tai sitten en halua olla kansanvalistusseuran näkymätön agentti vapaa-ajallakin. Tiedä tuosta.) Minun oli helppoa identifioitua queerteoriaa hyödyntäväksi mainittuun Ahmediin; itse asiassa kai jonkinlaisena normaalina elämänkulkuna ja tunnetaloutena hänen esittämänsä kuvio hämmensi minut kovin: ai näinkö tää menee jollain, meneekö, tosissaanko, senkö takia ihmiset käyttäytyvät niin kummin tavoin. Ajattelevat, että naimisiin jee, lapsia vau, isompi talo ja auto ja kalliimmat vaatteet, hieno juttu.

Yksi ajatuksista, joita on noussut Ahmedin luettuani, liittyy läheissuhdeonnellisuuteen. Olen jo aiemminkin havainnoinut ja hämmästellyt valtavaa kirjoa suhtautumisessa lähisuhteisiin ja siihen, mikä ne tekee arvokkaiksi tai mitkä niissä koetaan tärkeimmiksi puoliksi. Osittain asia kiinnostaa siksikin, että huomaan oman läheissuhdekuvastoni osittain muuttuneen, osittain pysyneen, ja välillä olleen niin täynnä ristiriitoja, että ihme, kun olen ylipäänsä jotain suhteissani tajunnut ja jotenkin niissä luovinut eteenpäin.

Ahmed kirjoittaa onnellisuuden tulevaisuuspingottuneisuudesta, päämääräisyydestä ja päämäärän ja keinojen jyrkästä erottelusta, jossa keinot saavat arvonsa vain päämäärän edistämisen nojalla. Mitä tämä tarkoittaa: Onnellisuus on haamuraja, jota kohti juostaan. Minkä hyvänsä halun voi perustella sanoen, että sen toteutuminen tekisi itsestä onnellisen. Toisaalta käsityksemme ovat kulttuurisesti siten indoktrinoidut, että kulttuureissa (ja ala- ja vastakulttuureissa) vallitsee melko etabloituneita käsityksiä siitä, mitkä halut tai niiden täyttymykset takaavat paitsi onnellisuuden saavuttamisen, myös sen pysymisen itsellä paremmin kuin toiset. (Tästä tulee mieleen sanonta: kell' onni on, se onnen kätkeköön; en ole ihan kauheasti koskaan ymmärtänyt tätä. Ehkä koska olen affect alien?) Ahmed kirjoittaa myös siitä, miten keino lainaa gloriaa päämäärältä: yleisesti arvokkaiksi onnellisuuden edistäjiksi mielletyt keinot ikään kuin säteilevät jo itsessään päämäärän lupausta ja auraa.

Mitä tämä tarkoittaa läheissuhdeonnellisuuden kannalta? Tarkastelen uteliaasti tulevaisuusodotuksia ja sitä, miten niitä painotetaan ja arvotetaan suhteessa toisenlaisiin onnellisuuksiin. (Niin, minusta on monenlaisia onnellisuuksia, tässäkin taivun pluralistiksi. Yleiskäsitteet, jotka nielevät alleen vaikka mitä, tuntuvat kauheilta ja epäselviltä. Kuten vaikka kulttuuri. Tai "olla". Käytän niitä tuon tuosta, mutta luimussa korvin ja toisinaan mieluiten kai vaikenisin tyystin.) Tunnistan, miten tulevaisuusodotukset luovat tarkasteluhorisonttia ja auttavat suhteuttamaan seikkoja isompaan kokonaisuuteen. Mutta huomaan myös, miten oma levottomuuteni näyttää tekevän mahdottomaksi semmoisen tulevaisuushorisontin, joka näyttää taas olevan monen muun toimintakyvylle jos ei välttämätön, niin ainakin suotuisa. Mietin, miksi itse selviän ilman enempiä tulevaisuusodotuksia. Siksikö, että mietin ison osan lapsuudesta päivieni päättämisen metodia ja totuin elämään ilman sellaista jatkuvuutta painottavaa horisonttia? (Muistan sen järkytyksen, kun blogien kautta minulle selvisi, että taitaa tosissaan olla ihmisiä, jotka eivät ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet elämänsä omaehtoista lopettamista. Tuntui hetken, että elän joidenkin avaruusolentojen kanssa. Kunnes sitten muistutin itseäni siitä, että olin tullut heidän kanssaan toimeen aiemminkin, autuaan tietämättömänä heidän omituisuudestaan. Miksi yhdessä toimimiseen liittymättömän lisätiedon pitäisi muuttaa sitä, mikä toimii? Koska ihminen on kokonaisuus? Mutta onhan eriyttäminen ja sulkeistaminenkin keksitty.) Koska en ole tottunut tulevaisuusodotuksiin? Mutta ei sekään pidä paikkaansa - on ollut pitkiä kausia, jolloin totuin tulevaisuusodotuksiin ja tein ratkaisuja paitsi niihin nojaten, myös niiden painottamiseen nojaten. Kuulostaapa hämärältä.

Koetan kirjoittaa tämän vielä selkeämmin auki: Läheissuhteessa on jokin vaikea asia, jokin yhteensopimattomuus, intressiristiriita, jumi, joka hiertää. Tiedän, että on mahdollista, että kyse on vain vaikeasta kaudesta. Joskus vaikeat kaudet voivat kestää vuosikausia ja silti on mahdollista, että ne lopulta ratkeavat parhain päin. (Mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta suhtaudun hyväntahtoisesti ajatukseen parhainpäisyydestä.) Tulevaisuushorisonttiin nojaamisella tarkoitan juuri tätä kohtaa: suhteutan koetut epämiellyttävät asiat siihen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, joka ei kokonaisuudessaan ole epämiellyttävä. (Vähän sama juttu kuin että oppiminen ei kokonaisuutena tunnu epämiellyttävältä, mutta hetkelliset mitäänymmärtämättömyyden, paukapäisyyden ja voi ei, kaikki aiemmin ymmärtämäni on ollut ihan paskaa -kohtaukset kyllä tuntuvat aika karmivilta.) Tämä suhteuttaminen ja mahdollisen tulevaisuuden muutoksiin nojautuminen ei kuitenkaan vielä tunnu itsessään pitävän sisällään ratkaisua siitä, että tuo mahdollinen hyväksi kääntyminen riittää perusteeksi sietää kriisiä. Joskus mahdollisuuden pystyy hyvinkin kuvittelemaan ja sitä voi pitää todennäköisenäkin, ja silti päättää tehdä toisin. Vaikka epämiellyttävyys olisi pientä ja totuttua ja mahdollisuus asioiden jotenkin kohentumisesta tuntuisi todennäköiseltä. Tämän takia hahmotan itse, että kyseessä on kaksi erillistä tapahtumaa: nykyisen epämiellyttävyyden tulevaan suhteuttaminen ja sitten toisaalta päätös siitä, kumpi painaa kupissa enemmän, nykyinen epämiellyttävyys vai tulevaisuuden horisontti.

Itselläni ja melkein kaikilla kanssani suhteissa olleilla on ollut hupsu taipumus painottaa tulevaisuushorisontin merkitystä silloinkin, kun horisontti on todella pelkkä epämääräinen suhru, hyvin epätodennäköisesti parhainpäinen, ja nykyhetki suorastaan sietämätön.

Ymmärrän sen muiden kohdalla paremmin kuin omallani. Heillä on usein muutenkin ollut enemmän tulevaisuuteen kiinnitettyjä merkityksiä. Tavoitteita, päämääriä, sen sellaisia.

En ole halunnut lapsia, avioliittoa, mitään sellaista. Joskus kyllä halusin elinikäistä kumppanuutta, mutta silloinkin sanallistin sen niin, että tässä ja nyt ja tänään haluan näin ja minusta tuntuu kuin voisin haluta tätä vaikka kuinka pitkään mutta en voi mennä siitä takuuseen. (Ja hyvä etten mennyt, koska tuli sekin päivä, kun viittasin kintaalla tulevaisuushorisontille.) Mikä sitten on se, mitä haluat, kysyy ystävä. Enkä ole ollenkaan varma, mitä vastaisin.

Haluanko mitään? Vai onko kyse vaan tavasta elää jotenkin?

Haluan pysyä hereillä tässä hetkessä, sitä voin sanoa haluavani. Ja luulen, tällä erää, että se on tulevaisuuteen suhteuttamisen tai tulevaisuushorisontin korostamista hedelmällisempää. On kohtia, joissa koen onnellisuutta, hupsuja pieniä kohtia. Ja kohtia, joissa koen epätoivoa. En halua vähätellä epätoivoani. Haluan että sen voi sanoa ääneen, että sitä voidaan käsitellä myös ilman tulevaisuushorisonttia.

Joitain aikoja sitten ajattelin vielä, että tärkeimpiin suhdehaasteisiini kuuluu tyylikäs eroaminen, sitä kun en ole vielä onnistunut tekemään. Nykyään en oikein jaksa innostua ajatuksesta, koska sekin on tulevaisuusprojektio. En halua käsitellä epätoivoani suhteessa siihen, miten eroaisin tyylikkäästi ja ketään satuttamatta. Tai minimaalisesti satuttaen.

Ei: haluan tarkastella epätoivojani ja kysyä, miksi ne tuntuvat niin pahoilta. Mitkä onnellisuudet ne tekevät mahdottomiksi tietyllä hetkellä?

Elpymistä

Palaan vanhoihin luontumuksiin, joista on tullut luisuttua kauemmas. Yksi niistä on kaunokirjallisuus. Hämmennyn siitä, miten eloisia ja katkeruudettomia ja silti jollakin tavalla hymyävän kriittisiä lukemani kirjat ovat. Kuinka piristävää verrattuna liki ainaiseen narinaan jo ännännen viikon epämääräisestä flunssasta. (Joskus, hetkittäin, tuntuu ettei tässä maailmassa muuta olekaan kuin viruksia ja basilleja ja eritteitä, lihaskireyksiä ja kramppeja ja yritystä jaksaa. Muu hämärtyy.)

Kaunokirjallisuudessa on helppo luovia, muistaa oma pyrstönsä. Hulmahdella. Puhun itsekin usein esineille ja säälle, kyselen jumalattomuuden perään, mutten tule pukahtaneeksi siitä kellekään. Muilla on varmaankin vastaavat tuokionsa. Kirjojen lukeminen vahvistaa tätä juonnetta. Tai siltä se tuntuu. Ja tietysti, on kirjoja ja kirjoja. Mutta ne, mitä luen, vahvistavat tätä juonnetta. Sillä perusteella ne kai valitsenkin, seison kirjaston hyllyillä ja selailen ja tartun. Willy Kyrklund, Raj Kamal Jha ja Salman Rushdie tällä erää. Jhassa ja Kyrklundissa on jotain samaa. Väljä tapahtumien kiertyminen, rinnastuminen.

Ja kuin vastauksena sen pohtimiselle huomaan äkisti, miten viime joulun aikaan kävin Belemissä ja miten nyt menen Kochiin. Lukiolaisena tein esitelmän Vasco da Gamasta. Hauska, typerryttävä oivallus, että Ibn Majidia tai ei (pitiköhän muuten Ibn Majid itse tärkeämpänä runouttaan vai merenkulkuoppaitaan?), tuo da Gaman reitti piirtyy nyt omaankin karttaani. Vahinkoa vai tiedostamatonta muistinvaraisuutta? Samapa tuo, mutta tuottaa iloa huomata pienen tarinan ainekset.

Sekin ehkä elvyttää, että yksi ilta pimeässä koiraa kävellyttäessä sattuu niin kovasti, ettei meinaa pystyä kävelemään. Ja sitten sanoo sen ääneen, antaa tulla ulos kaiken oman epävarmuuden, mitä tulee jaksamiseen fyysisellä puolella. Puhuu siitä, miten hurjaa on tehdä työtä, joka vie fyysisesti jaksamisen äärirajalle. En ole vielä sairastuttanut itseäni enkä aio niin tehdäkään. Mutta edellytykset ovat kaiken aikaa läsnä. Olen kuullut monista hierojista, jotka eivät ole kestäneet kovin kauan. Ja kaikki meistä taitavat pelätä samaa asiaa, kuulostella omia rajojaan, kokea hämmennystä siitä, miten kipeä ja väsynyt oma keho saattaa olla.

Sekin mietityttää, miten kummallista on lakaista itsensä jaksamisen rajoille kerta toisensa jälkeen. Ensin etupäässä henkisesti, nyt fyysisesti. Vai tekevätkö kaikki niin kaiken aikaa? Ovatko toiset tavat vain niin vieraita, ettei niiden lävitse näe huudattavaa väsymystä? Ovathan asiakkaanikin väsyneitä ja kivistäviä. Toiset vaikuttavat samantyyppisistä kivuista huolimatta onnellisilta ja virkeiltä, toiset lähinnä kärsivät ja koettavat sinnitellä. Jostakin sekin ero nousee.

Olen sinnitellyt viime aikoina liikaa. Nyt kun jo koirankin takia olen vähentänyt työkuormaani, ja toisen mokoman siitä on tempaissut pois sopimusneuvottelujen raukeaminen, huomaan, miten paljosta päästän irti. Mistä se hätä ja tarve selviytyä kunnialla tulee? Ei se voi olla vain sitä, miten äiti valittelee töideni vähäisyyttä jokainen kerta tavatessamme. (Ja nyt tapaamme usein.) Ei, en oikein ymmärrä, mitä tämä on, tämä levoton yrittäminen, jonka huomaa vasta jälkikäteen.

Pidän siitä, että juuri nyt on rauhallista ja hiljaista, voi lukea kirjaa ja kuulla omat ajatukset, nauraa niille keittiönpöydän ääressä, hiljentyä ulkoilmaan koiran kanssa. Ikävöin opiskelijaelämää, luontumukseni soveltuvat kai siihen paremmin kuin työelämään, jota sitäkin ajattelen kai jonkinlaisena oppimisprosessina. (Toiset eivät aina ajattele sitä niin ja siitä syntyy kitkaa.) Jostakin syystä kouluissa ja oppilaitoksissa on pidetty tavastani kysellä asioita, koettaa hahmottaa laajempia kokonaisuuksia, tehdä huolella, puntaroida menettelytapojen oikeudenmukaisuutta ja hakea uudistuksia sinne, missä hommat eivät toimi. Ja sitten taas useimmissa työpaikoissani nämä samat piirteet on hahmotettu ärsyttäväksi auktoriteetin kyseenalaistamiseksi tai yritykseksi olla jotenkin enemmän kuin on. Totta hemmetissä haluan kasvaa. Mitä muuta se tarkoittaa kuin yritystä olla jotenkin enemmän kuin on? (Vastaan saman tien: usein se tarkoittaa myös yritystä olla jonkin jutun suhteen jotenkin vähemmän kuin nyt on.) Ja jos toiset eivät halua kasvaa, he jotenkin kokevat sen kai kritisoivan itseään, vaikken sitä useimmiten niin tarkoitakaan. (Kenties vähän samalla tavalla kuin moni kokee jotenkin uhkaavana kasvissyönnin tai työmatkapyöräilyn tai väitöskirjan tekemisen tai lentomatkailun välttämisen - iskee jotenkin hurja selitysvimma, miksei itse tee niin, vaikka tuskin kukaan odottaa tosissaan tai edes toivoo, että kaikki eläisivät elämäänsä aivan täsmälleen samalla tavalla. No, huomaan kyllä toivovani, että ihmiset ajattelisivat enemmän tekemisiään ja yrittäisivät toimia järkevästi ja helposti saatavissa olevaa informaatiota päätöksissään hyödyntäen... myös, että itse systemaattisemmin pitäytyisin tässä enkä tekisi poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia. Mutta ei se ole sillä lailla ankaraa toivomista. Ilahdun, jos joku toimii kiitettävästi, mutta en oikeastaan jaksa pahastua, jos joku toimii ajattelemattomasti. Ja minusta se on edistystä verrattuna aiempaan järkkymättömään armottomuuteeni... )

Kirjan kanssa maatessa voi kysellä ja huvittua, pohtia ratkaisuja.

Ja niin katoaa taas yksi päivä, on helpompaa hengittää.

Kummallinen vapunaatto

Tapaamme aamulla työssäoppimispaikassa, ohjaaja, opettaja ja minä. Opettaja halaa minua heti alkuun ja vielä lopuksikin. Kun ohjaaja on poistunut jo seuraaviin hommiinsa, jäämme opettajan kanssa kahden keskustelemaan tilastani ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen edellisenä päivänä tehnyt kirjallisia koulutöitä uskaliaasti satulatuolissa istuen viiden tunnin ajan ja seurauksena on ollut viiltävää kipua risti-suoliluunivelissä ja etenkin häpyliitoksessa. Tuntuu kuin lantioni olisi hajoamassa erillisiin kappaleihin, niiksi erillisiksi kolmeksi luuksi, joista sen rengas muodostuu.

Päivät seuraavat toisiaan nimettöminä. Jos erehdyn uskomaan kivun jyskeen lievittymistä kuiskeeksi merkiksi parantumisprosessista ja uskaltaudun hieman kävelylle tai vaikka vain pesemään tiskit, kipu palaa kirkuen. Lopulta makaan kyljelläni sängyllä ja luen ja olen ehkä vähän pitkästynyt vaivani poeetikattomuuteen. Kipu jurnuttaa, ja koetan pitää mieltäni siinä tilassa, etten ala mieltää kipua kärsimykseksi. Aina silti välillä niin käy, hätä täyttää mielen. Joskus saatan kulkea ikkunan luo ja katsoa ulos, jotta osaisin olla itkemättä. Saattaa tuntua vaikealta hyväksyä toisten sääli ja huoli, tunnen itseni välillä rumaksi lihavaksi toukaksi, joka vain märehtii sängyssä eikä osaa tehdä mitään. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, mutta on päiviä, jolloin hiukseni ovat rasvasta liiskassa ja kaikki turpoaa ja sattuu ja niinä hetkinä en ymmärrä, miksi nämä ihmiset pitävät minua täällä sen sijaan että heittäisivät minut kadulle, kuten aina lapsena uhattiin tehdä, jos ei ollut yhteistyökykyinen, mikä aina välillä johtui alaraajojen kivuista, joista sanottiin vain, että ne ovat kasvukipuja ja etteivät ne ole mikään syy kieltäytyä tästä ja tästä toimesta. (Nyt tietenkin tiedetään, että kyseessä olivat todennäköisesti jo silloin kivut vasemman nilkan ja jalkapöydän liikanivelissä, niissä, jotka löytyivät röntgenkuvista oikean jalan jalkapöydän romahdettua, ollessani kolmekymmentä, viisi vuotta sitten. Vasta viisi vuotta sitten minulle selvisi, etten ole vain laiska ja itsepäinen ja hankala ja verukkeita keksivä vaan että kivut jalassa ovat todellisia ja niille on rakenteellinen selkeä syy. Nyt kun minulla on jalkaani tukipohjallinen, kivut ovat sellaisia, että niitä on paljon helpompi sietää ja niiden kanssa on mukavampi elää. Ei jalka kivuton ole vieläkään, mutta entä sitten. On se parempi, ja olen tottunut siihen, ja tiedän, ettei sen kipu ole vain huonouttani tai laiskuuttani. Ja entä sitten, vaikka olisikin? Onko esimerkiksi laiskuus jotenkin moraalisesti paheksuttavaa? Joskus se voi olla viisastakin. Itse asiassa toivoisin, että osaisin olla vähän laiskempi kuin taidan osata...)

Tajuan siinä rupatellessamme, kaksi muuta istuen ja minä seisten, koska istuminen sattuu liikaa, miten hyvä elämä minulla on. Ympärilläni on ihmisiä, jotka suhtautuvat mukavasti, arvostavasti, kuuntelevasti. Minua ei juurikaan enää uhkailla, nimitellä halveksuvasti eikä tuntemuksiani vähätellä tai sanota, etten saisi tuntea niin. Se on aika erilainen kuva aikuisista kuin se, jonka lapsena sain. Työssäoppimisen ohjaaja korostaa, etten ole voinut nykyiselle tilalleni mitään ja että sen vuoksi olisi järjetöntä rankaista siitä työssäoppimisen arvostelussa. Näitä asioita vain sattuu. Olen jotenkin pöyristynyt kaikesta tästä kohtaamastani tervejärkisyydestä, se on niin erilainen asenne kuin mitä olen tottunut odottamaan työelämältä (ja lapsuudenkodissa). Tajuan äkisti, että suhtaudun heikkoina hetkinäni sairastumiseeni samalla neuroottisuudella kuin vanhempanikin: osoituksena jostakin piilevästä moraalisesta heikkoudesta.

Kun jäämme opettajan kanssa kahden, hän sanoo, että häntä on harmittanut viime viikkoina ihan vietävästi, että kaikki tämä tapahtuu juuri minulle, joka olisin kiinnostunut ja jolla olisi voimia ja taitoja vaikka mihin. Olen vähän hämmentynyt analyysistä, koska kiinnostukseni on aika ehdollista ja vahvasti sidoksissa siihen, että koen tekemisen tavat mielekkäiksi, ja toiseksi, eihän minulla ole voimia vaikka mihin. Hämmästyn niin opettajan sanoja, etten osaa vastata sillä lailla kuin toivoisin osaavani ja kaiken järjen mukaan voisin osata, koska olen ajatellut asiaa paljon viime päivinä kivun voimistuessa ja tehdessä toisinaan hetkistä ennen vahvan särkylääkkeen ottamista täysin sietämättömiä. (Liioiteltua tietysti tuo täysin sietämätön, koska olen edelleen tässä, s.o. olen sietänyt ne läpi, en ehkä kunnialla, mutta jotenkuten.) Olen kivun kääntyessä kärsimykseksi, mielen juuttuessa hätään ja kysymyksiin, saanut itseäni rauhallisemmaksi muistuttamalla itseäni siitä, miten kivulla on minun kohdallani mieltä. Luin syksyn alussa ensimmäistä tutkinnonosaa kirjoittaessani erilaisista kärsimyksensiedon tavoista ja minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten kivun epäreiluksi kutsumisen ja syyttämisen sijaan kipu voidaan myös toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä silloin kun siihen ei löydy lääkettä. Sen sijaan, että kysyisin, miksi juuri minä, kivun kourissa voi kysyä, miksen juuri minä. Miksi kipu juuri minun kohdallani olisi erityinen vääryys ja karmeus, kun kuitenkin näitä tällaisia tiloja on ollut maailman sivu ja jotenkin ne on siedetty läpi ja niistä on toivuttu ja usein myös opittu jotakin. Välillä niistä ei edes toivuta, ja siksi on hyvä syy olla kiitollinen siitä, että tässä kyseessä on mitä todennäköisemmin jokin tuki- ja liikuntaelimistön kipu, ei minkään korvaamattoman, hoitoa ajatellen jo liiaksi tuhoutuneen elimen heijastuskipu. Niitäkin on, heitäkin on: potilaita, jotka tietävät elävänsä maksimissaan muutaman kuukauden, kipu kaiken aikaa seuranaan. Miksen siis minä ja tämä vaatimaton, kannateltavissa oleva kipu? Mitä ihmeen epäreiluutta siinä olisi?

Olisin voinut vastata opettajalle, että luultavasti minä tulen kaiken tämän kanssa paremmin toimeen kuin moni muu luokaltani. Että minulle tämä on taas yksi tilaisuus porautua ihmisenä elämisen kokemukseen, uusi siivu tuota kirjoa, ja että minun uteliaisuuteni ei ole helpoimmin lannistuvaa sorttia. Että minulle yksittäiset tavoitteet, kuten hierojakoulun loppuun suoritaminen, ovat kuitenkin vain osa tuota laajempaa ihmisenä elämisen tutkimista, siihen perehtymistä. Ja että sikäli kipuilu ja sairastaminen ja oman hädän tunteen tutkiminen ei suinkaan vie minua kauemmas perimmäisestä kokonaistavoitteestani, päinvastoin, tuopahan virkistävän näkökulman koulusuhteeseeni. Ettei minulla ole kiire mihinkään... Mutta enhän minä sitä siinä osannut muotoilla, vaikka olisin voinut periaatteessa osata. Harvoin sitä yltää periaatteellisten mahdollisuuksiensa tasolle, ja sekin on yksi ihmisenä elämisen kokemuksen keskeisiä piirteitä, välillä kirpeän häpeällisenä ja välillä huvittuneen hymähtelevänä toteamuksena, ja välillä tuollaisena yksinkertaisena, ihmeempiä väristyksiä herättämättömänä tyynenä oivalluksena.

Tuntuu kuin leijuisin kilometrien päässä muista, vaikka oikeasti sijaitsen vain keltaisen talon kuudennessa kerroksessa ja katselen, miten äkisti sumusta puolipaisteiseksi muuttuneen vapunaaton mustat hahmot kiipeävät rinnettä ylös ja alas, muurahaishahmot. Huomenna olisi ehkä säätä mennä puistoon piknikkaamaan, mutta en tiedä, uskallanko. Toistaiseksi lantioni on rankaissut ylenpalttisesti kaikkia yrityksiä aktiivisuuteen enkä haluaisi tilaan, jossa tuijotan viipyileviä kellonnumeroita ja odotan, että saisin ottaa seuraavan kipulääkkeen, josko vaikka se tuntuisi tehoavan paremmin. Luen Munoz Molinan Sefaradia, ja välillä havahdun pohtimaan, miten kirja sopii toipilasaikaan. Kaikki ne ihmiset, jotka odottavat hakemista, koputusta ovelta, mustaa autoa, leirejä, kuolemaa. Tapahtumia, jotka nyrjäyttävät arjen sijoiltaan. Toisaalta, sopiihan se, vaikkei se mikään erityinen piristyskirja olekaan. Tällaisessa tilassa, jossa vessassakäyminen ja viereiseen kortteliin käveleminen tuntuu puukoniskulta alavatsaan, on silmää absurdille, tuntemattomalle, nyrjäyttävälle. Hei, ei minun elämäni pitänyt olla tämmöistä! Miten niin pitänyt? Luuletko sinä, että tässä on jotakin pitämisiä?

Ymmärrän enemmän kivusta nyt, suhtautumisesta kipuun, suhtautumisesta kuolemaan, se on sanottava. Ymmärrän paremmin isoäitiäni joka ikinen kerta kun olen käynyt tilassa, jossa saa tehdä töitä, ettei urahtaisi jaloilleen ponnistaessaan. Tai istuutuessaan. Jotta ymmärtää, pitää ilmeisesti kokea tällaista itsekin. Kyllä minä luulen, että tässä on semmoista pitämistä, vastaan itselleni alkuperäisestä kysymyksestä sivuun ajautuen. Ja koska en näytä voivan valita vapaasti, osuuko tuo ymmärryksen mahdollisuuden arpa kohdalleni, voin sentään valita lunastaa voiton sellaisen saatuani, tutkia kipua ja hätää ja mahdollisuutta hyödyttää sen myötä saavutettua tietoa yleiseksi hyväksi. Miten, en osaa vielä sanoa.

Tai sitten unohdan. Se on todennäköisempää. Tilanne normalisoituu, palaan elämään, jossa vappuun kuuluu pyöräretki ja simaa ja omin jaloin kauppaan käveleminen. Piknikviltti, kesän odotus. (Jotenkin tämä tila vie pohjan odottamiselta: elämä käy niin vieraaksi, etten osaa odottaa yhtikäs mitään. Osaan pelätä ja toivoa, mutten tarkalleen ottaen odottaa.) Terve unohdus! Joka lakaistaan vain hetkeksi sivuun, kun käy jonkun läheisen luona ja huomaa hänen olonsa vaikeaksi tai katselee lehtikuvaa ihmisistä, jotka kulkevat pölyistä katua romahtaneiden talojen välistä jalka huonosti käärityssä siteessä, veri siteen läpi tihkuen, varmasti ilman tetanusrokotettakin, tai kun lukee, miten tehoeläinkasvattamoissa eläimet stressiään purevat toisiltaan korvan- ja hännännipukoita pois ja miettii, millaista olisi elää koko elämänsä niin. Sitä ei voi ajatella kaiken aikaa, silloin pimahtaisi. Mutta siltä ei voi myöskään sulkea täysin silmiään. Jokainen kai käsittelee näitä asioita niiden voimavarojen puitteissa, jotka hänelle sillä hetkellä on, ja torjuu loput esitietoisen päätöksen nojalla jonnekin tarkkaavaisuutensa ulottumattomiin. Jostain olen oppinut uskomaan, että nämä voimavarat eivät ole mitään stabiilia tai synnynnäistä vaan että oma kestokyky kasvaa ja kehittyy, kun näitä asioita ei kiellä eikä välttele. Oma kipu ja läheisen kärsimys ovat niitä kohtia, jossa tahtomattaan tulee altistetuksi hetkeksi hieman suuremmalle kuormalle tätä lajia kuin ajattelisi pystyvänsä sietämään. Ja niin sietokyky kasvaa hitaasti. Hitaasti, kipuillen, mutta milloinka oppiminen ja kasvaminen menisikään soljuen?

Vompsu käy tervehtimässä minua ennen lähtöään juhlimaan. Hän tarkistaa vielä, että onhan ookoo, että hän menee ja rilluuttaa. On, on, vakuutan. Ei se, että yhdellä on kurjaa, tarkoita, että kaikilla pitäisi olla kurjaa. Sitä paitsi jos hän haluaa mennä ja nitistää sen halun itsessään, hänen käyttäytymisensä saa marttyyrimaisen silauksen, jolle olen allerginen. Se tietäisi murhaavaa torailua, ja sitä en tahdo. Mene, mene, hoputan. Kohta ne jo tangoavat siellä! Puhumme lyhyesti siitäkin, miten paljon suhteemme on muuttunut. Miten ennen olisi ollut vaikeaa irtautua, miten paljon paremmin hahmotamme nyt erillisyytemme, itsenäisyytemme. Miten paljon helpommaksi se tekeekään asiat! Vompsun mentyä mietin, otanko itse marttyyrin roolin, kun jään kotiin kipuineni. Mutta en usko, että siitä on kyse. En vain kestä kipua ja ihmisiä yhtä aikaa, haluan olla täällä. Eikä yksinolo ole sillä lailla myrkkyä minulle kuin monille on, vaikka tuntuukin hassulta, kun muut hehkuttavat vappua ja juhlimista ja ulkoilmakauden avautumista ja pyöräretkien kilometrilukuja ja sen sellaista, ja itse kyttää kelloa, että haa, neljä, saan ottaa kipulääkkeen, sitten on taas hetken helpompaa.

Kummallinen elämä, niin laaja kirjo, kummallinen vappuaatto. Olisi kivaa saada simaa, mutta en pääse kauppaan ja näytän unohtavan pyytää sen tuomisen, eikä kaupan sima tietysti maistukaan oikealta simalta, eikä minulla ole ollut voimia tehdä omaa simaa, ehkä teen sitä myöhemmin kesällä, enkä tiedä, uskaltaisinko juodakaan simaa, koska tuo vahvempi kipulääkkeeni ei sovi yhteen alkoholin kanssa ja ilman sitä asiat menevät taatusti päin prinkkalaa. Luen erään ystävän kirjoituksen, jossa hän kertoo edellisestä keväästään, kun kaikki muuttui suhruiseksi ja sumuiseksi eikä hän tiennyt, saako ikinä näköään takaisin. Nyt hän on käynyt kuvaamassa sinivuokkoja metsän valonläikissä. Tuota eroa ei oikein pysty kuvittelemaan, ei pysty saamaan kiinni, miltä tuntuisi mahdollisuus menettää näkönsä.

En tiedä, mistä tämä rauhallisuus tulee, siitäkö, että saan halata opettajan kanssa, kahteen kertaan vielä. Koko vuosi olisi ollut tietysti paljon helpompi, jos niin olisi voinut tehdä heti alussakin. Minun on niin hemmetin vaikeaa hahmottaa, että ihmiset voivat hyväksyä minut ja outouteni, jopa onnistua pitämään minusta. Käyn helposti säikyksi eläinparaksi, ellei minulle osoiteta selkeästi ja konkreettisesti, että saan tuntea niin kuin tunnen, oppia niin kuin opin, unohtaa ja hössöttää niin kuin unohdan ja hössötän. Kun saan siitä varmuuden jonkun kanssa, kumma epävarma surumielisyys katoaa ja huomaan pystyväni kommunikoimaan aika rauhallisesti ja ajatuksella. Erityisen vaikeaa minun on uskoa nyt, sairaana, että minut voitaisiin hyväksyä tuosta noin vain.

Vai tuleeko tämä siitä, että varaan nyt ajan magneettikuviin, joka otetaan viikon päästä? Se tarkoittaa, että yhdeksäs toukokuuta iltapäivällä istun erikoislääkärin vastaanotolla ja keskustelemme siitä, mitä kuvissa näkyy. Kuvia pitää ottaa kaksi, ja niiden ja lääkärin hinta on kelakorvausten jälkeenkin yhdeksänsadan euron luokkaa. Se on iso summa, mutta jotenkinhan parantumisprosessin on päästävä etenemään, eikä pelkkä lepuuttaminen selvästi näy yksinään auttavan. Kuvien myötä tiedetään ainakin, mitä varoa, miten kuntoutus voidaan rakentaa ja niin edelleen.

Vai onko kyse ehkä siitä, että nyt on vappu, työssäoppimisjakso on päättynyt ja ensi viikolla saan mennä kouluun, opettaja lupaa, että minulle etsitään jokin mukava asento, vaikka makuullaan, jotta pääsen osallistumaan opetukseen. (Katso nyt, miten tahto venkslaa: on ollut päiviä, jolloin olen kiroillut koulupäähänpistoani ja raahautunut kuuntelemaan opetusta puolikorvaisena, ja nyt, kun en pysty istumaan, vaikka ajaisin ambulanssilla kouluun, ettei minun tarvitse vain maata sängyssä viikko toisensa jälkeen yrittämässä suhtautua uteliaasti kipuun lantiossani; koulu tuntuu vaihtelulta, levolta kaikesta tästä lojumisesta omissa liemissäni.) Pelkään, että minua alkaa itkettää koulussa, kun ihmiset ovat ystävällisiä, mutta entäs sitten. Saanhan minä itkeä.

Onko kyse siitä, että on vappu, eikä tarvitse enää arvuutella, olenko menemiskunnossa vai en? On jotenkin helpottavaa, että nyt tiedän, millainen olo minulla on vappuna.

Kuten sanottua, kuudennesta kerroksesta on kilometrejä maanpintaan, kaduille, jossa vappuihmiset kulkevat touhukkaina. Katselen hetken ikkunasta ja sitten palaan vuoteeseen takaisin lukemaan kirjaa.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.

Tuntemuksia kehossa

Viimeinen kirjoitus onkin saanut mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi sai minut hieman mietteliääksi. Oikeastaan unohdin, mistä olin ajatellut aloittaa, joten aloitan siitä. (Ja minne päädyn, on arvoitus, kuten aina... paitsi silloin kun tosissani tahdon jotakin melko järkevin ponnistuksin saavutettavaa; tosin sekin tuntuu paljastuvan säännönmukaisesti ihan joksikin muuksi olotilaksi kuin olen osannut kuvitella.) Kommentoija esittää kysymyksen:

Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Ja koska täällä on kissojen lisäksi vain minä, taidan kysyä itseltäni.

En osaa sanoa, onko muille ilon paikantaminen hankalampaa, mutta kyllä minussa on välillä sellaista iloa, joka paikantuu selvästi tai jonka ainakin havaitsen tiettyjen maamerkkien perusteella. Kun kävelen iloisena, rintakehäni on avoin, silmät hakeutuvat kuin itsekseen uteliaina detaljeihin, en hengästy, on kuin joku hypittäisi minua kumilangassa. On helppoa porhaltaa vauhdilla kiireettä. On kuin jostakin olisi annettu äkisti lisää aikaa havaita kaikki, sillä ei ole mitään, mikä hidastaisi. Eikä sillä ole minusta paljonkaan tekemistä hilpeyden tai huvittumisen kanssa, ne ovat toinen moodi, joka kyllä auttaa kohti iloa, muttei oikeastaan yllä samaan. Tarkoitan tätä: hilpeänä voi olla lysyssä, mutta iloa ei voi sillä lailla elää kumartuneella rintarangan asennolla (totta kai tämä on suhteutettava itse kunkin normaaliasentoon). Osittain paikannan siis ilon ryhtiin. (Tiettyyn oloon, olen kirjoittanut sen kehollisuudesta joitakin tekstejä: mm. tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän... en tietenkään tiedä, ovatko ne muista kehollisia, mutta itse luen ja miellän ne kehon asennon kautta.) Ja uskon, etten ole siinä aivan väärässä. Tarkoitan tätä: koetapa huijata ihmisiä siitä, ettet ole rakastumassa. Se on mahdotonta. Vaikkeivät he arvaisikaan tarkalleen, mitä on tapahtumassa, he huomaavat eron ja usein kysyvät jotakin siihen liittyvää. Rakastumisen ei tarvitse kohdistua ihmiseen. Se voi tulvahtaa aaltona, joka koskettaa kaikkea, mitä havaintokin.

En itse pidä kärsimystä sen helpompana paikantaa. Kivun kyllä paikannan tai pikemminkin, se nostaa vaurioituneen kudoksen paikan esiin säihkyvänä ja erehtymättömänä. (No, toki kipukin heijastuu... ajattelen hermopinnettä ja siitä heijastuvaa kipua, ajattelen aavekipua amputoidussa raajassa.) Mutta kärsimys on ainakin omassa käsitejärjestelmässäni eri asia kuin kipu, siihen liittyy hätä. Jostakin syystä liitän senkin etupäässä rintakehän alueen asentoon. Hätään kuuluu jotenkin elimellisesti vaikeus hengittää, sellainen kiireisyyden tuntu, joka liittyy tukehtumisen tunteeseen. Minulle se on luojan kiitos vieraampi kuin ilo. Tarkoitan tällä, että koen kärsimystä harvemmin kuin iloa. Väitän silti kärsineeni muutaman kerran, en pitkästi, mutta puolihalvaannuttavan pelottavasti kyllä.

Kärsimys on käsitejärjestelmässäni tätänykyä voimakkaampi termi kuin ahdistus tai masennus tai suru tai kipu, ja viittaa tuntuun koetun painavuuden ja ajattelemisen, liikkumisen ja toimimisen vaikeuden mielivaltaisuudesta ja murtamattomuudesta. Kärsimys tuntuu hellittävän aika paljon sillä hetkellä kun huomaa oppineensa jotakin, oivaltaneensa jotakin tuosta koetusta kivusta, ahdistuksesta, masennuksesta tai surusta. (Siksi kirjoittaminen ja kärsiminen sopivat huonosti yhteen, kärsiminen pakenee tutkivaa kirjoittamista.) Kärsimyksen hellittäminen ei tietenkään tarkoita, että sen takana häämöttävä ahdistus tai suru katoaisi, mutta niihin jaksaa kyllä suhtautua uteliaammin kärsimyksen heltiämien myötä. Ja ehkä uteliaisuus ja asian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta myös surulliset ja ahdistavat seikat saavat mahdollisuuden jäsentyä, käydä tutuiksi, lakata painamasta oloa samalla tavalla?

Voih, tämä kuulostaa huonolta selitykseltä, mutta jotenkin näin olen sen jäsentänyt. (Huomaan myös, etten ole oikeastaan onnistunut koskaan kirjoittamaan kärsimyksestä mitään täsmällistä. Löydän muutamia alkuja, mutta niissäkin näyn voimaantuneen jo muutamasta alustavasta sanallistuksesta sen verran, että teksti muuttuu selkeästi uteliaammaksi ja hyväntuulisemmaksi ja muistikuvani kirjoittamisestakin viittaa samaan suuntaan: istun koneelle järkyttyneenä ja lähestulkoon säpissä, ja sitten kun pääsen pari riviä eteenpäin, innostun, suutun, käyn uteliaaksi, mykkä kärsiminen kuihtuu mahdottomuuteensa... ja lopulta nousen ehkä vähän tuohtuneena, mutta enimmäkseen toimintakykyisenä ja joskus jopa päättäväisenä.)

Kumpikin, sekä ilo että kärsimys, on etenkin voimakkaassa ja melko puhtaassa muodossaan voimakkaasti kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Molemmat myös tuntuvat hyvin todellisilta, siinä määrin, ettei minusta löydy sitä kohtaa, joka tahtoisi sanoa toista todellisemmaksi toisen kustannuksella. Toki kun iloisena muistelee elämäänsä taaksepäin tai suunnittelee tulevaisuutta tai tarkkailee ympäristöään, havaitsee lähinnä ilon mahdollisuuksia ja avoimia reittejä ja vahvat surut ja kauhistuttavuudetkin näyttäytyvät haasteina, joihin on mahdollista tarttua omalta osaltaan. Sitä juuri tarkoittaa, että ilo on kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Ja samalla tavalla, kun kärsimyksen läpi tarkastelee aistimuksia ja muistikuvia ja koettaa luoda tulevaisuuden suunnitelmia, kaikkialta tuntuu paistavan vastaan toivottomuus, mielivaltaisuus, kärsimyksen monistuminen, ja ilo näyttää jotenkin valheellisesti sulkeneen silmänsä kaikelta tältä. Luultavasti jos olisi elänyt vain toista näistä, ei tunnistaisi toisen näkökulmaa lainkaan. (Mutta onko sellaista aikuista? Ehkä jonkun näkymä on ollut niin hurja, että hän on tahtonut sulkeistaa sen täysin?)

Itse pidän enemmän ilon näkymästä ja etenkin kehollisesta tunnusta. Joskus olen sekoittaa silkan väsymyksen suruun tai ahdistukseen ja onnistun ahdistumaan väsymyksestäni ja saan hetken kamppailla tosissani pyörää ylämäkeen lykätessäni, etten kadottaisi toiveikkuuttani. Siksi pidän järkevänä koettaa elää säännöllistä elämää, pitää kehostani huolta, pitää ikään kuin ilon edellytykset kohdallaan siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. Hyvin rajallisesti, siis. Koska pidän enemmän ilon kehollisesta tunnusta, koen järkeväksi ponnistaa kohti iloa. Pidän siitä, etten tunne tukehtuvani. Tukehtumisen tuntu on hyvin todellista ja kehoon paikantuvaa, mutta niin on helposti hengittämisen ja jaksamisen ja maailmassa viihtymisen tuntukin.

Mutta en osaa sanoa, kokeeko kukaan muu näin. Sen toki tiedän, että kun esitin surua, se tunnistettiin, ja etten osaa peitellä myöskään sitä, kun olen iloinen, en edes silloin, kun minua on tiukasti kielletty kertomasta, että minulla on tietty syy olla tiukkuvan iloinen. Ja että tiedän toisista, tutummista, jo usein heidän selkäänsä vilkaisemalla, miten heillä juuri tällä hetkellä sujuu. Ellei heillä sitten ole ryhtiprojektia... elleivät he jatkuvan pedantisti tarkkaile itseään. Se voi kummuta melkein mistä vain, niin kärsimyksen aalloille avautuvasta ilosta kuin kärsimyksen loitolle työntämisestä ja piilottamisesta.

Tällä hetkellä en ymmärrä pedanttiutta lainkaan, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten saa ajatuksistani oikein tolkkua tällä erää. Taidan ottaa päivätorkut. Ajatuksila ei lopulta ole niin väliä. Riittää, että tunnistan, kun olen iloinen, ja voin jakaa sitä vaikkapa taluttamalla ystävän noihin tilanteisiin, joissa olen itse saanut kokea ilon. Tarvitaanko mitään sen monimutkaisempaa?

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

Räy räy

Pidän Franklin näkemyksistä sinne saakka, jossa hän erehtyy kirjoittamaan viattomasti eläin- ja jumalasuhtautumistaan auki. Tietysti kirja on 1970-luvulta, jolloin eläimistä puhuttiin sivistyneissä piireissä vielä ihan toiseen tapaan, mutta silti. Hän käyttää eläimen ja ihmisen suhdetta mallintaessaan, millainen saattaisi olla ihmisen ja jumalan suhde. En tiedä, kumpi on pahempaa: hallussaan oleviin eläimiin suhtautuvan ihmisen lailla mallinnettu jumala vai jumalan kaikkivoipaisen vallan (muttei kaikkitietävyyden eikä armon) lailla mallinnettu eläinsuhde. Karmivaa joka tapauksessa.

Eläimen maailma sisältyy ihmisen maailmaan. Ihminen voi tavallaan ymmärtää eläintä, mutta eläin ei voi ymmärtää ihmistä. ...

Otetaanpa toinen esimerkki, koira. Jos osoitan jotain sormellani, koira ei katso siihen suuntaan, johon osoitan, vaan se katsoo sormeani ja yrittää toisinaan näykkäistäkin sitä. Se ei kykene ymmärtämään osoittamisen semanttista tehtävää. Entä ihminen sitten? Eikö hänkin ole toisinaan kyvytön ymmärtämään jonkin asian tarkoitusta, vaikkapa kärsimyksen tarkoitusta, ja eikö hänkin ärhentele kohtalolleen ja näyki sen sormea? (Lähde)

Ihminen tosiaan ymmärtää tässäkin esimerkissä omalla tavallaan toisenlajista eläintä. Ei kovin hyvin, sanoisin. Onko koirilla sormet? Osoittelevatko ne sormilla toisiaan? No eivät. Mutta tietääkö koira yleensä, mistä lauman ihmisjäsenet ovat kiinnostuneita, mihin se suuntautuvat? Kyllä vain. Koira seuraa tarkasti, minne laumajäsenet tähyilevät. Jotkut koirat ovat mestareita hankkimaan huomiota: ne vain kävelevät katseen kohteen ja ihmislaumalaisen väliin ja paistattelevat huomiossa. Jos koira on suuri ja teevee pieni, niin voi. Koirat ovat myös erinomaisia kommunikoimaan itse katseella: tiivis katse ruokakuppiin, kaapinoveen, huoltajaan.

Miksi osoittaa sormella, kun voisi vain kääntää katseensa? Eikö jumala vain kääntäisi katseensa, jos haluaisi ihmisen ymmärtävän? Ja jos hän ei halua ihmisen ymmärtävän, mitä hän sitten valittaa, ettei tämä ymmärrä? Jos kirjoittaisin tähän xrgmmmglbyhdrr ja sitten känisisin, että olet sinä melkoinen pölvästi, kun et ymmärrä ilmaisuni semanttista merkitystä, vaikuttaisinko kovin sympaattiselta tai kommunikatiiviselta? Olisiko jumala todella niin pikkumainen, että kun tekisi tietoisesti niin, ettei ihminen sitä ymmärtäisi - vaikka voisi ottaa selvänkin ja tehdä niin, että ihminen voisi ymmärtää todennäköisemmin - hän sitten vielä päälle langettelisi musertavia sanoja ihmisten turhaan räkyttämisestä ja näykkimisestä? Kuka tässä räkyttää ja ärhentelee? Kummalla olisi suuremmat mahdollisuudet asettua toisen asemaan?

Paradoksaalista kyllä, minusta vaikuttaa ihmisiä ja koiria tarkastellessa siltä, että aika usein koira on paljon enemmän läsnä tilanteessa. Ihmisen mielestä koira on hukassa eikä ymmärrä tilannetta, mutta jos asiaa tarkastellaan koiran näkökulmasta, ihminen on usein aivan mielivaltainen (ja usein vieläpä julma ja rankaiseva; sama pätee tietysti myös lapsen ja aikuisen suhteeseen: sinä tottelet, koska voin pistää sinut tottelemaan, mitenniin miksi, vastaus on SIKSI). Minun on vaikeaa kuvitella, että rukoilisin mielivaltaisuuden jumalia. Miksei sitten tyytyä saman tien sattumaan?

Toivon kyllä, että mikäli on kärsimyksiä langettavia jumalia, ne tahtoisivat ymmärtää minua ja muita vähäsen paremmin, enemmän meidän tavallamme.

Toinenkin esimerkki, tai oikeammin ensimmäinen esimerkki, on hankala sulattaa. Siinä poliorokotetta kehitellään koe-eläimellä, apinalla, johon ruiskitaan seerumia kerta toisensa jälkeen. Frankl kirjoittaa, ettei apina voi tajuta kärsimyksensä tarkoitusta, koska "sen rajallinen äly ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan, siihen ainoaan maailmaan, jossa sen kärsimys on ymmärrettävissä". Minusta ei ole lainkaan selvää, että ymmärrämme apinan kärsimyksen "perimmäisen tarkoituksen" (johon seuraava lause osoittaa tämänkin selityksen viittaavan) - jos ihmisen kärsimyksen perimmäinen tarkoitus on jotakin, mitä ihminen ei oikein ymmärrä, miksi sama ei pätisi myös toisenlajisen eläimen kärsimykseen? Entä jos en itse täysin ymmärrä tai hyväksy apinan kärsimyksen perimmäiseksi tarkoitukseksi esitettyä "ihmiskunnan hyötyä"? Jos on niin, ettei ihminen ymmärrä kärsimyksensä perimmäistä tarkoitusta, onko oikeastaan hyvä asia koettaa lakaista kärsimystä mahdollisimman paljon pois poliorokotteilla jne.? Voimmeko olla varmoja siitä, ettei tämä ole vain älymme riittämättömyyteen liittyvää hyväksymättömyyttä ja "ärhentelyä"? Vai onko kenties perimmäinen tarkoitus, että jossain vaiheessa ymmärrämme tehneemme virheen, alamme ottaa vakavissamme myös toisenlajisten eläinten kärsimyksen ja hyväksymme sen olevan osa omaa kärsimystämme, jota toki mieluusti vähennämme, oli se sitten perimmäisen tarkoituksen mukaista tai ei?

Entä jos koe-eläimen kärsimys on minulle jo nyt yhtä käsittämätön tai perusteeton olotila kuin kidutettujen kärsimys? (Voitaisiinhan siitäkin sanoa, esimerkiksi, että jotakin tunnustamaan kidutettujen kärsimyksen kohtaaminen saa meidät tajuamaan, miksi valtiolle ei tule antaa täysin vapaita käsiä esimerkiksi rikoksista epäiltyjen kuulustelemisen metodien suhteen. "Ei se ollut turhaa, tiedämme nyt, että tällainen riski on edelleen olemassa ja osaamme puuttua siihen." Ajatteleeko kidutettu näin, kun häntä kidutetaan? Että hän tekee valistustyötä?) Tarkoittaako koe-eläimen kärsimyksen inhimilliseen kärsimykseen samastaminen, että olen astunut tahdonalaisesti alas ihmisstatuksesta ja asettunut samalle viivalle koeapinan kanssa? Vai että minunkaan älyni ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan? Kenen ihmisen tuo "ihmisen maailma" on? Kuka sen lait ja tarkoitukset sanelee?

Frankl kirjoittaa myös luottavaisesta koirasta, joka luo omistajaansa kaiken kärsimisen hyväksyvän katseen ja alistuu ulahtamatta eläinlääkärin ronkkimisille. Samalla tavalla ihminen voisi katsahtaa jumalaan... jotkut asiat eläimillekin tehdään anestesiassa, jos ne ovat lemmikkejä. Ja jos ne ovat tuotantoeläimiä, kehen ihmeeseen ne loisivat luottavaisen katseensa?

Tottahan toki olen lukenut paljon siitä, kuinka uskonnollisuus antaa vakauden ja pystyvyyden tunnetta ja auttaa hyväksymään vastoinkäymiset ja säilymään niissä toiveikkaana. En kuitenkaan osaa itse tehdä sellaista uskon hyppyä, että sitoutuisin perimmäiseen tarkoitukseen aivan sellaisenaan. Voin antaa elämälleni ja sen vaikeille kohdille merkityksen, voin koettaa etsiä myönteisiä puolia erilaisten haasteiden ja tuskien läpi sinnittelemisestä, mutta yksi asia on jokseenkin selvä tällä hetkellä: minun on vaikeaa uskoa mihinkään suopeaan jumalaan, joka järjestäisi kaikki asiat hyvin ja järkevästi. Ei, kyllä se on minusta ihmisten tehtävä. Huh, ja ainakaan en tahtoisi palkita uskollani ja luottamuksellani jumalaa, joka suhtautuisi minuun kuten omistaja lemmikkiinsä tai liha- tai siitoskarjaansa.

Niin miellyttävä kuin logoterapian ajatus kiitollisuudesta ja vapaan tahdon käyttämisestä oman asioihin suhtautumisen säätelemisessä onkin, Franklin loppusanoissa kuvaama ylemmän tason jumala tuntuu minusta aika vastenmieliseltä. Räy räy!