Naurettavuudesta

Luen muutamankin ystävän suosituksesta Michael Pollanin kirjaa How to change your mind. The new science of psychedelics. Aiemmin aihe ei ole kiinnostanut minua ihmeemmin - päihteillä on tyypillisesti mieleeni tylsyttävä ja melankolisoiva tai vahvasti ylivirittävä mutta kuvastoltaan täysin putkinäköinen vaikutus, joten miksi ihmeessä olisin ollut niistä kiinnostunut? Luin teininä kirjan Ruohoa lunta, joka oli osin hyvinkin innostava, mutta sitten tajusin, että saan seksiä vaikken käyttäisikään huumeita. (Se sisäisestä motivaatiosta ja kiinnostuksen monomaniasta tuossa vaiheessa elämää - nyt olen hieman pöllämystynyt lukiessani, että tyttö kirjassa on katunut promiskuiteettiaan jne.; teininä taisin sivuuttaa sellaisen kohdan kokonaan ja olin vain solmussa siitä, että tyttö sai seksiä ja minä en sitten millään. Voi fasaaniutta.) Kiinnostukseni on kuitenkin alkanut viritä, koska hyvä ystäväni kokeili sieniä ja onnistui niillä kääntämään maailmansa ylösalaisin tavalla, joka ainakin läheisen silmiin näyttää hyvin hedelmälliseltä ja avartavalta.

Olemme keskustelleet jonkin verran tuosta kokemuksesta ja keskustelujen kuluessa on selvinnyt, että monet hänen tuntunsa ja prosessointinsa muistuttavat kovasti niitä, joita itselläni oli viitisentoista vuotta sitten, kun maailmani alkoi liikkua ja siirtyillä - ei minkään kemikaalin vaikutuksesta tosin, mutta silti jotenkin hyvin suuresti ja selvästi niin että lähdin pitkästä suhteesta, uni ja valve sekoittuivat ja tunsin, miten merkitykset vaihtoivat paikkaa lennossa. Olin hieman sitä ennen aloittanut puolisystemaattisesti meditoinnin, kääntänyt mieltäni ympäristöestetiikalla ja törmännyt feldenkraisissa ajatukseen, että koetun voi vain hyväksyä ja suhtautua siihen uteliaasti sen sijaan että heti hyökkäisi korjaamaan koettua ja tilkitsemään julkisivuaan. Minulle tuli yllätyksenä, että iso elämänmuutos voi olla kemikaalilähtöinenkin. Oikeastaan, ei tämän varmaankaan pitäisi yllättää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokeneet hyötyvänsä psyykenlääkkeistä. Itselläni ei vain ole ollut oikeastaan minkään nielaistavan suhteen sellaista kokemusta, että se erityisemmin parantaisi kokemustani dramaattisesti. Toki ruokaa ja juomaa pitää saada pysyäkseen hengissä, mutta on tuntunut, että kaikki vähemmänkin psykoaktiivinen - alkoholi, kahvi, tee, suklaa, sokeritössäys - vain aiheuttaa pulmia ja suistaa herkän tasapainon raiteiltaan, väsyttää ja turruttaa mahdollisen voimaantumistulvahduksen jälkeen - toisin sanoen työntää kauemmas täyttymyksen hetkiä, todellisuuselämystä, valpasta ympäristöön sulautumista.

Nyt sitten luen Pollania ja lukiessani tajuan, miten ahtaaseen maailmaan moni on ehkä pakotettu. Ehkä: en tiedä, ja se vaivaa. Pollan kuvaa kokemuksiaan ensimmäiseltä psilokkitripiltään ja sitä, miten ihmeelliseltä lehdet näyttivät valoa vasten, miten ne tuntuivat olevan häntä varten, ikään kuin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan ja miten voimakkain emootioin hän niihin vastasi. Sitten hän kirjoittaa: Tiedän, miten naurettavalta tämä kuulostaa mutta.

Luen kohdan monta kertaa. En ymmärrä suin surminkaan, mikä siinä kuulostaa naurettavalta. Tai kenestä se kuulostaisi naurettavalta. Eikö kaikilla ole näitä kokemuksia, miten maailma kurkottaa ihmistä kohti vastavuoroisesti, suojelee metsin oksin eläimin (joista osa on samanlajisia kuin itse)? Eivätkö kaikki muka koe huikaisua, näe säännöllisesti maailman ihmeellisyyttä, pysähdy kontemploimaan muurahaisten polkua tai pilvien sävyjä, hurmaannu appelsiinin kuoren sävystä tai siitä tuoksusta, jonka kostea kangasmetsä kietoo kulkijan ympärille maan sulaessa? Eikö kaikkien sydän laula latvatuulten, kivien lomitse pulppunan ja valosta esiin varjoina piirtyvien lehtiruotien laulua olemassaolon onnesta? Mitä he kokevat, elleivät tätä?

Tietenkään täyttymyksessä ei vietetä kaikkea elinaikaa. On vaikeita kohtia. Joskus työ riistää mahdollisuuden ulkoilla päivittäin valoisan aikaan. Joskus joku läheinen saa hämmentymään käyttäytymisellään ja voin olla itkuinen usean päivän ajan, koska ei oikein ymmärrä, mitä vielä voisi itse tehdä toisin, jotta asiat sujuisivat soljuvammin. Joskus maailman muuttumisen prosessi tuntuu tuskastuttavan hitaalta samalla kuin toisenlajisten elinymäristöjä jyrätään olevinaan hirveällä kiireellä. On paljon rutiinia, ponnistelua, merkityksettömiä kokouksia, kohtaamisia jotka eivät tuota uutta ymmärrystä, väsymystä. Mutta - sen kaiken leikkoo säännöllisesti siedettävämmiksi pätkiksi uni, luonto, hiljaisuus, meditaatio, yhdessä nauraminen, liikkeen hulmahdus kehon halki, tieto kaikista olennoista joita rakastaa ja jotka rakastavat takaisin. Ja ainakin omassa kokemusmaailmassani olen enemmän jälkimmäisissä kuin ensimmäisissä seikoissa. (Toki olen tehnyt valintojani pitkälti juuri sen perusteella, että on asioita, joista en suostu luopumaan. Koska mikä lopulta on tärkeää?)

Tuntisin tässä vaiheessa itseni ehkä ihan omituiseksi, ellen olisi juuri äsken lukenut Outi Ampujan kirjaa Hyvä hiljaisuus. Siinä niin moni hiljaisuuskokemuksia kartoittaneen kyselytutkimuksen vastaaja kirjoittaa hiljaisuuden parantavasta, suorastaan mystisestä vaikutuksesta, metsien siimeksistä, jopa keijuista, että se saa miettimään, josko Suomessa luontosuhde on sittenkin hyvin erilainen kuin anglomaissa - jotenkin likeisempi, metsäläisempi. Tai ainakin itse huomaan, että sisäislukija, jota Pollanin sisäiskertoja puhuttelee, on niin erilainen ajatuksiltaan, etten oikein saa kiinni, kuka hän tarkalleen on ja millaisessa maailmassa hän elää. Maailmassa, jossa on naurettavaa kokea munaskujaan myöten olevansa elossa, osa isompaa elämän verkkoa, eikä sittenkään ainoa toimija tai ainoa aktiivinen olento oman lajinsa nojalla?

Huomaan säälin häilähtävän: säälin tätä mielikuvitusprojektiota kohtaan, säälin Michael Pollania kohtaan, jonka näyttää jostain syystä olevan välttämätöntä kuvitella muiden ihmisten ajattelevan noin. Siinä maailmassa ei ehkä ole kovinkaan helppoa elää. (Onko missään maailmassa, tuskin.)

Kirjaan liittyy taustajuonne, joka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se on tämä: merkityksellisyyden ja henkisyyden käsitteet asettuvat siinä (ainakin vielä, olen kesken) epämukavan lähelle toisiaan. Suhtaudun merkitykseen innolla mutta henkisyys saa aikaan pientä yskimistä. Kuulen termin jotenkin hyvin elitistisenä ja ulossulkevana: sitä käytetään usein niin. Henkinen polku ja niin edelleen, usein yhden tavan elää esittäminen henkisenä ja toisen jonakin muuna - ehkä nukkuvana, karkeana, välinpitämättömänä. Ja silti en tunne yhtään ihmistä, joka ei pohtisi, elääkö hyvin ja toimiiko oikein, millaisia asioita edistää ja onko saanut kiinni siitä, mitä kannattaisi haluta haluta - metatasot voivat todella ulottua kuuntakaiseen. Se, kuinka nopeasti ihmiset suostuvat etemään tähän osioon keskusteluissa, toki vaihtelee. Mutta tuntuu siltä, että kaikki taitavat kaivata syvää, rikasta, värikylläistä ja merkityksellistä elämää. Ainakin olen erottavinani tällaisen juonteen - voi tietysti olla, että vain projisoin sen tulkinnassani. Toki osa elämisen tyyleistä on sellaisia, että niiden tapaa tuottaa merkitystä on vaikeampi ymmärtää; itselleni ovat henkilökohtaisesti hankalia esimerkiksi tapa, jossa korostetaan oikeassa olemista ja oikeaa toimintatapaa tai vaikkapa hyvin ekstrovertti elämisen tyyli, jossa keskeisiä ovat tilanteet, joissa on ihmisiä sisätiloissa. Silti minusta vaikuttaa siltä, että nämä asiat jollakin tavalla tuottavat tota merkitystä heille, jotka viihtyvät näissä tyylilajeissa. Pidän todennäköisenä, että he saavat niistä aivan yhtä suurta iloa ja näkemystä kuin itse saan vaikkapa auringonnousun seuraamisesta metsässäni liikkuen.

Ehkä tämä kuitenkin tosiaan jokin meemi, tämä naurettavuus. Muistan Marja Mesimäen urbaanien ekojen elämää käsittelevän gradun, johon itsekin ympäristöjärjestötoimijana osallistuin ajat sitten. Siinä yhden haastateltavan kommentti jäi silloin mietityttämään pitkäksi aikaa:

 Harrastan jonkun verran sellaista, että istun kannonnokassa metsässä tosi pitkiä aikoja ja se on jollain tavalla liikuttavaa, mikä on aika hassua kyllä. Kuitenkin suhtaudun aika moniin asioihin rationaalisesti. Luonto mulla menee tässä mielessä vähän samaan kategoriaan kuin taide monesti. Siihen on sentimentaalinen tai ainakin elämyksellinen suhde. 

Jotenkin kommentti sai minut hyvin surulliseksi, vaikka onkin paljon loivempi kuin Pollanin naurettavuus. Jotain samaa näissä silti tuntuu olevan. Tuntuu vain niin omituiselta, luulen, että joku pitää  hassuna (tai naurettavana) sitä liikutuksen voimaa, jonka itse taas kokee omassa elämässään voimakkaimmaksi; jos itse pidän jotain liikuttavana ja hassuna, niin räpiköintiä kohti rationaalisuutta tai etenkin itseni rationalaisena esittämistä (mihin syyllistyn tietysti tuon tuosta, kuinka raivostuttavaa). Yritän sitä, koska pidän sitä jossain määrin välttämättömänä suuntana, mutta se on tosiaan aika surkeaa räpiköintiä. Ja ajatus, jonka mukaan rationalisoinnin ulottumattomiin jäävä (yksi mystisen kokemuksen ehdoista: ei rationalisoidu ja sanallistuukin huonosti) olisi jotenkin sentimentaalista, tuntuu aika hurjalta. Huomaan, että oma kuvittelukykyni yksinkertaisesti loppuu tässä kohdin. Sentimentaalinen? Pikemminkin kuin maanvyöry tai tsunami: jotain niin suurta, että tajunta pyörtää kannoillaan, pinkoo pakoon tai koko keho sätkii säilyäkseen tapahtumisen voimissa samalla tavalla suuntautuneena (siinä kuitenkaan onnistumatta - tai ehkä jotkut onnistuvat?).

Olen hyvin hämmentynyt. Ja jään miettimään, onko niin, että tässä mielikuvassa pyörteilee kaksi vastakkaista tai vaihtoehtoista kantaa, joista toinen painottaa jostain syystä rationaalisena esiintymistä ja näkee siksi tarpeellisena pienentää kokemukset, jotka eivät istu arkirationaalisuuteen (sen sijaan että muokkaisivat rationaalisuuden käsitettään), ja toinen painottaa jostain syystä kuvausta pakenevia kokemuksia, mikä saa asioiden kuvailun ja esittämisen puolestaan vaikuttavan helposti vähän hupsulta ja samalla aika traagiselta, hmm hmm, jokin tässä tuntuu omituiselta - voisiko molemmat puolet jotenkin kahmaista merkityksellisyyteen ja myöntää, ettei mikään ole toista hassumpaa. Paitsi ehkä minkä tahansa elämyksen tai ponnistelun individualisointi: minun kokemukseni, minun ponnisteluni. Ikään kuin täällä mikään tapahtuisi yksin, yksilölähtöisesti tai yksilöriittoisesti tai yksilölle.

Ja silti, kun mietin, mitä kokemuksia muistelen varmasti vielä pitkään jälkeenkinpäin, ne ovat kokemuksia, joissa tunsin jotakin, olin osa jotakin, täyttymyksiä - eivät ensisijaisesti tiedollisia kokemuksia lainkaan, vaikka usein niissä on myös tiedollinen elementti. Tuskin muistelen älyllisiä oivalluksia, vaikka ne arjen virrassa saattavatkin tuntua merkityksellisiltä ja tuottaa suurtakin tyydytystä. Niidenkin arvo tuntuu omassa elämässäni jäsentyvän sen mukaisesti, miten nämä oivallukset muuttavat havaitsemistani ja kokemistani - ja siten, mitä uusia ovia, näkymiä, polkuja ne aukaisevat hankalasti sanallistettavalle.

Voi kunpa joku tutkisi, onko oikeasti niin, että toiset kokevat kuitenkin merkityksellisempinä vaikkapa päätösprosessit, joissa voivat sanoa edenneensä rationaalisesti, kuin aamun valon ikkunalaudan kasveilla tai ystävän hikisen halauksen vaihtaessamme vetovastuuta eräässä liikuntasalissa. 

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Dialektiikkatyttöys

Ystävän luona juodut teekupilliset (seurassa huolimattomuus tiivistyy, ajattelee, että ehkä mä nyt nukahdan, vaikka joku osa kehosta epäilee jo silloin) saavat valvomaan kahden tunnin unisäpsyntää lukuunottamatta. Aamulla herään kuudelta, sunnuntaiaamu, tämän piti olla lepopäivä ennen rankinta viikkoa pitkiin aikoihin (seitsemän viikkoa ennen matkaa ja haluaisin viimeisellä matkaa edeltävällä viikolla levätä jo hieman etten sitten Italiassa ole aivan henkihieverissä), teen ensin esseetä, vastaan kurssitoverin kysymyksiin tilasto-ohjelman käytöstä, koetan kestää leijuvaa hälykehoa ja ääniharhoja, olen kasvanut niistä piittaamattomammaksi sen jälkeen kun olen ymmärtänyt niiden kuuluvan elimellisenä osana käsiä tärisyttämättömienkin piristeiden (tee) käyttöön ja etteivät ne millään lailla indikoi välitöntä kajahtamisvaaraa. (Sitä paitsi toisinaan minun on vaikeaa hahmottaa, miten tarkalleen voisin mitoittaa, olenko kajahtanut vai en.) Sitten alan lukea yhden kurssin ylimääräisiä vapaaehtoisia handouteja, ja piru vie, maailmani kääntää kylkeä.

Mukana on tekstinpätkä Tim Ingoldin kirjasta. Tekstiä käytetään esimerkkinä dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Havahdun. Piru vie, eikö vain olekin niin, että olen käyttänyt hyvin dialektisia hahmotustapoja jo kauan. Enkä ole tiennyt sitä. Tai en ole osannut nimetä asiaa näin. Luimistan korvia keskittyneesti mielenmaisemassa, samalla ilmeellä jolla harmaa kissa asettuu soittamaan tuolin selkänojaa kynsiharpulla. Kiirehdin Wallace Stevensin luo ja luen ja makustelen ja mietin kokemusta kauan sitten, niissä yliopiston pääsykokeissa, joilla kävelin sisään silloin. Kokeissa piti analysoida Stevensin runo, josta olen kirjoittanut blogissakin monesti.

Oikeastaan nyt kun luen dialektiikasta, on palattava takaisin tuohon päivään, tuohon heinäkuuhun ja orastavaan jännityspissahätään Porthanian suuressa salissa. Tekstiin, jota katson ensin tekstinä ja johon sitten astun sisään kuten en ole ennen astunut minkään sisään, varustettuna teoriakirjasta kiireesti mukaan hutkaistuilla työnimillä, mutta ennen kaikkea jollain häilyvällä, epävarmalla kysymyksellä, tuleeko tästä elämääni. (Tuli siitä, vastasin kyllä, huomaamattani, ja osaltaan siksi, että äiti avasi kotiin tulleen yliopiston kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen kaikkiin pyrkimiini aineisiin, ja siten kirjallisuustieteeseen, joka oli preferenssilistan ensimmäisenä, ja vanhempani ilmoittivat aika suorasukaisesti, että Italiasta jo hankkimastani hotellisiivoojan paikasta oli siis luovuttava, ja tavallaan se ehkä tuntui helpottavaltakin, koska siinä sopimisessa oli niin paljon epämääräistä jo silloisenkin mittapuun mukaan - nykyään pidän täysin mahdollisena, että kyseessä olisi voinut olla suurinpiirtein ihmiskaupastakin, niin epämääräisin tiedoin olisin ollut valmis lähtemään, yhden puhelinnumeron ja päivämäärän varassa, eikä heitä tuntunut kiinnostavan tarkemmin mikään muu kuin saapumisaikani.) Kysyn tekstiltä, saanko tulla tanssimaan sitä, ja se myöntyy.

Siitä tuli pääsykokeessa minun runoni ja minusta sen runon dialektiikkatyttö.

On ihmisiä, kirjoittaa Platon, jotka rakastuvat ruumiiltaan ja kantavat lapsia, ja ihmisiä, jotka rakastuvat, siittävät ja synnyttävät toisella tapaa, ideoissa. En usko kahtiajakoon, ja tuskin uskoi Platonkaan, vai uskoiko? Voiko joku tulla niin mystikoksi? En tiedä. Mutta joka tapauksessa, painotuksia varmasti on. On niitä, jotka sanovat teoria yök ja haluavat nyrkkisääntöjä ja ohjelmanjulistuksia ja sitten niitä, jotka tuijottavat ohjelmanjulistuksia ja nyrkkisääntöjä lähtökohtaisesti hieman epäröivinä ja miettien, mihin oikeastaan tulen sitoutuneeksi, jos sitoudun tällaiseen. Taannoisessa tieteenfilosofian tentissä huomasin tällaista ulottuvuutta voivan käyttää. Kun minulta kysyttiin, miten olen jaksanut opiskella perusteita ja vastaperusteita ja niiden relevanssikiistelyä, huomasin vastaavani pitäväni sellaisesta. No, tarkalleen ottaen: se on aika väsyttävää ja rasittavaa, mutta kyllä minulle mielekkäämpää kuin ilman sitä eteneminen kaikkien näiden yksinäisten kysymysten kanssa. Ainakin noiden keskustelujen läpikäyminen auttaa huomaamaan jotain hyvin räikeitä virheitä omissa ajatusmalleissa ja antaa kuvan siitä, ettei ole ainoa, joka vaivaantuu samoista aiheista.

Eteneminen kysymysten ja vastausten suossa on ollut aika vaivalloista, ja nyt kun luen dialektiikka-artikkelia, tajuan joitain pieniä syitä siihen. (Ei pitäisi vissiin esittää kausaaliväitteitä, mutta menköön... väsymyspöppöröhorina-aamu.) Esimerkiksi Stevensiin leimautuminen ja sen parissa saatuihin kokemuksiin sopivan teorian löytyminen ovat jarruttaneet kovasti kykyäni pitää joitain toisille hyvinkin relevantteja kysymyksiä erityisen kiinnostavina. Minulla on ollut nämä omat häikäisevän konkreettiset kokemukseni, joiden haluan tulevan selitetyiksi havainnon teoriassa, mielen teoriassa, kielen kuvauksessa, kokemuksen mallissa. Nuorempana en osannut kyllä tätäkään sanallistaa. Ihmettelin vain, miksi niin monet teoriat tuntuvat niin kaukaisilta ja vieraantuneilta, miksi ne eivät tuntuneet sanovan mitään mistään oleellisesta (eipä taida löytyä universaalimittaria oleelliselle...). (Myöhemmin toki olen silloittanut kuiluja ja onnistun nykyään käynnistymään aika monesta pienestä huomiosta. En osaa sanoa, onko se hyvä asia, mutta ainakin nykyään tunnun löytävän kaikista tekemisistä, oppisisällöistä ja teorioista kohtia, joihin voin tarttua eksplisiittisestikin, kysyä ja hämmästellä ja probleemata ja välillä jopa riemastua.)

Vähitellen löysin kuvauksia, joista tunnistin maailmaa - kysymyksiäni - edes jotenkin. Tuntuu jännittävältä lukea nyt vuosia jälkeenpäin, vuosia noiden teorioiden kautta asioita jäsentäneenä, että kyse on dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa, elämää ja kokemusta. Että muutoksen kuvaus on dialektista. Olenko lukenut sen aiemmin jostain? Tai siis, onko se lukenut jossain aiemmin lukemassani mutta olenko vain loikkinut kohdan yli kuten saatan loikkia kohtien yli silloin kun luettavana on satoja sivuja ja aikataulukorsetti puristaa hengitystä ja "on keskityttävä oleelliseen". Eikä kukaan koskaan tarttunut hartioista, ravistanut ja karjunut vasten naamaa, että tuo on hei dialektiikkaa. (Olisinko silloinkaan kuullut? Ehkä en.) Muistan lukeneeni kyllä Deweyn hegeliläisestä nuoruudesta ja siitä, että se heijastuu esteettisen kokemuksen kuvauksessa. Mutta siinäpä se. En jotenkin ajatellut sitä oleelliseksi ajatukseksi.

Tarvitaan niin paljon aikaa ja hiljaisuutta, niin paljon tilaa ja vapautta olla yrittämättä suoriutua, ennen kuin tällaiset asiat alkavat avautua minulle edes tällaisena esiymmärryksenä. (Puhumattakaan siitä, että onnistuisi kehittämään jonkin "oman kannan", jonkin systemaattisen ja erityisen näkökulman sanallistettuna, jonkun josta joku toinen voisi rikastaa ymmärrystään. Sellaiseen en odota pystyväni mutten aio antaa sen edelleenkään häiritä rakkauttani tutkimiseen, tunnustelemiseen ja keskustelemiseen, yritykseen ymmärtää tekemistä ja tehdä ymmärrystä kehräävästi ja siihen tukeutuen.) Tarvitaan niin paljon tanssia ja runoutta ja kuvia hevosenkavioisista tytöistä (kuva "24 hours shift", joku jakaa uneni, kiitos Eufemialle linkistä) ja vierautta ja tuskastumista ja erilaisia ja eri muodoissa jäsennettyjä ihmis- ja eläinsuhteita, niin monia kallioita ja sammalia ja jumalansormia ja maasta tunkevia versoja, epäonnistumisia ja oivalluksia, ennen kuin alkaa huomata, mitä oikeastaan etsii, mitkä ovat niitä kokemuksia, joista ja joiden alustavasta jäsennyksestä ei suostu luopumaan barokinsystemaattisten ja -pateettisten perusteluidenkaan edessä.

Hupsua tämä elämä. Olen oppinut kävelemään sisään moniin erilaisiin tilanteisiin ja tekemään itseni niissä hyödylliseksi. Silti en usko siihen, että palautuisin lopulta tuohon hyödyllisyyteen. Käsitykseni ja identiteettini toki nojaavat paljonkin noihin kokemuksiin, niiden rakenteeseen ja liikahduksiin, niiden lävitse kasvamiseen, mutta pohjimmiltaan, lopulta, luulen, että vielä enemmän palautuu siihen hiljaiseen, hiljaisella tavalla kysyvään tilaan - tai aikaan - tai mikä se sitten onkaan - suuntaan, joka pyörteilee ympäriinsä näennäisen sekavasti eikä vielä ole ehtinyt leimahtaa maailmaan niin että olisi painellut koivet suorana hetken johonkin suuntaan, metsänlaitaan tai luentosaliin tai tietyn ajatuksen helmoihin kyöhnäämään. Se on jokin tietty avoimuus, arvaamattomuus, tuntematon manner kaiken minusta pursuvan tapahtumisen alla, enkä ole varma, teenkö vääryyttää mantereen metaforalla, se kuulostaa jotenkin niin... kiinteältä. Mutta mantereet seilaavat kiehuvassa laavassa. Se on ulkoapäin itsensä katsomista. Katsoa itseään kuin toista. Dewey kirjoittaa impulssien pulsaatiosta, se on ehkä sisäisempi metafora. Purskuminen. Jotakin tapahtuu, suuntautuu, muttei vielä tiedä, mitä ja miten.

Joskus kun on valvonut liikaa ja lukee tekstiä ja silmiin sattuu ja sulkee silmät hetkeksi ja valot vilistävät ja välkkyvät luomien sisäpuolella ja ajatus viivähtää hetken synapsinapsunnassa ja vaihtaa painoa kaviolta toiselle, melkein tavoittaa tuon jonkin, tuon oleellisen avoimuuden ja arvaamattomuuden.

Ja ei - tämä ei oikeastaan ole ollenkaan teoreettista eikä abstraktia. En tiedä, uskaltaisinko keskustella ihmisten kanssa tai koskettaa heitä kuten nyt teen, jos en olisi kulkenut noita teitä ja opetellut keveäkavioiseksi ja nauranut itselleni ojennellessani käsiä ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaan ja koettanut jäsentää kieltä kuten geometrista todistelua, rakkautta kuten portaita, jos en olisi kysynyt kysymistäni, mitä haluan selitettävän ja mitä oikeastaan vain kuvattavan, ja jos en olisi tajunnut, että siitä huolimatta, sen rinnalla, maailma tapahtuu ja että siihenkin voi sanoa jotakin.

On ihanaa, että on mahdollisuus kirjoittaa. En tunne montaa ihmistä, jolle osaisin puhua näistä ja näin. Tämä on liian haparoivaa ja sanallistavaa.

Mutta tänään hämmennyin, tosiaan, koska tajusin pitäneeni jo kauan dialektisista kuvauksista. En vain ollut tiennyt, että ne kuvaukset voidaan niputtaa siten.

Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.

Linnut lehdet tähdet lentävät

Juoksen turkoosia yksin. Ja äkkiä, varoittamatta, kaikki loksahtaa kohdalleen. Kaikki. Linnut, lehdet, tähdet kaukana harmaan takana. Se on kummallinen tunne tai tuntu, se ei muistuta valveen kokemusta, transsia eikä unta, se ei ole minä elän ja hengitän -elämys, ei todellisuuselämys, ei kaiken yhtätapahtumisen kokemus, ei ei. Jalkani liikkuvat suurta rataa silittävän vastuksen sisässä, sormieni väliin on kumitettu kangas kuronut räpylät. Ryhti suoristuu helposti ja äkkiä etuoikealta kaiuttimien ja kipaisumetsän takaa tulee parvi lintuja, nimettömiä tummia lintuja, taivasta tummempia, sataa hivenen, linnut puhaltuvat kuviossa poppelin lehtikuvioiden luo, ympäröivät puun lintukehänä, lepattavat, toteavat puun sopimattomaksi, jatkavat matkaa taittaen suuntaansa.

Linnut näyttävät hieman tempaantuneilta lehdiltä ja ajattelen sitä, miten helposti ihmisetkin tempaantuvat ja tanssivat tuulien tansseja, sopimattomien poppelien käännekohtia ja tähtikuvioita. Ja kuulen äänen toistavan kaukaa kaukaa, että olen sen verran rilkeläinen, että - ääni katkeaa, että mitä, en muista enää, voin arvata, mutta täsmälliset sanat ovat kadonneet tai en enää usko sanoihin. Toinenkin lintuparvi leikkaa taivasta, liikkuvat tähdet, pyrstötähtikuviot, siipitähtikuviot, mutta taivas solahtaa takaisin nestemäiseen ykseyteensä heti saksien ja apuviivojen mentyä. Mikäpä maailman mahti jakaisi tai leikkaisi ystävät erilleen?

Juostessa pulssini kohoaa hitaasti, väsymys valuu kehoon, hengittäminen käy helpommaksi ja syvemmäksi. Ajattelen käsinkirjoitettua kirjettä, jonka kirjoitan sitten joskus, kun saan itseni koottua ja tapahtumista selkeän kuvan. Olen kai jo yksi, mutta kuvat ovat liian erillisiä, niistä pitää lukea kieriminen mielikuvituksen avulla. Viimein elämäni alkaa muistuttaa niitä asioita, joista olemme puhuneet ja olleet samaa mieltä mutta jotka eivät oikeastaan ole solahtaneet käytäntöihin. Olen kurkottanut, pitänyt sylissä, pyyhkinyt kyyneliä, soittanut huuliharppua, tilannut pullollisen kuohuviiniä, syönyt taas aamulla soijajugurttia, nukahtanut rauhassa omaan sänkyyni, tuntenut uupumusta illalla, pitänyt pääni ja päättäväisyyteni, kuunnellut sydäntäni ja asettanut sen rytmin kaikkia virallisia suosituksia tärkeämmäksi ja viisaammaksi. (Koska en ole ihminen ylipäänsä, ja nämä toiset, eivät hekään ole, jälkeemme vesijuoksuallas, loisk, kurrl, lip lip lip, ja sadepisaroiden vaimeat sormet, niiden todennäköisyys osua juuri tiettyyn kohtaan päänahassa.) Olen istunut puistonpenkillä sateessa ja kastunut ja miettinyt, olisiko järkevämpää ryömiä neliöityyn lehmukseen.

Kirjassa, jota olen lukenut sateisen iltapäivän, kirjoitetaan mustarastaan äänestä syyllisyyden äänenä. Säpsähdän, kun luen sen. Minusta mustarastaan ääni on jotakin muuta. Välillä sen kuulee ikkunasta, mutta sitten kun menee ulos kuullakseen selvemmin, rastaan pesue vain tonkii maata päättömän innon vallassa ja hyppii ja kipittää koomisesti. Vai voisivatko ne muuten olla niin lähekkäin? Yleensä ne näkee yksin tai kaksin, joten nimeän nämä kipittäjät pesueeksi.

Niin, ikkunat. Kun pyöräilen altaalta kirjan luo, seisahdun liikennevaloon siinä kohdin jossa Helsinki näyttää Riialta. (Kulmassa sijaitsee yksi lempikahviloistani.) Talossa suoraan toisella puolen on ikkuna auki, läähättävän mattamustan sisässä seisoo hauras vanha nainen hihattomassa laamapaidassa, nojaa ulos kyynärpäät ikkunalaudalla, katseemme kohtaavat liikenteen takaa, lehmusten kukat ovat jo mätää massaa, alkaa tuoksua syksyisemmältä, nainen nousee kyynärpäiltään, sivelee oikealla kädellä kaulanseutuaan, katsoo taivaalle, sitten takaisin. Me voisimme olla toisemme. Ehkä myöhemmin, kun minusta tulee vanha nainen, seison mattamustassa ikkunassa ja sivelen kaulanseutua kädellä ja katselen tyttöä pyörineen liikennevaloissa, suhtautumassa punaiseen valoon mahdollisuutena.

Muistanko tämän päivän silloin? Mitkä asiat jäävät pyörimään mieleen marmorikuulina ja mille käy lehmuksenkukkamaisesti?

Tiedän elämäni käyneen äkisti vaikeasti selitettäväksi. Sellaiseksi, että jos sanon, miten asiat ovat, todistukseeni ei aivan helposti uskota. Oikeastaan se ei häiritse. Tilanne joka tapauksessa etenee juuri siten kuin etenee. Se on lintujen kuvio, lehtien kuvio, tähtien kuvio, edestakaisin sahaava moniulokaskuvio, sellainen jonka hyönteinen piirtäisi kattoon, jos sen keho olisi läpinäkymätön ja jos valo tulisi alhaalta ja jos kattoon olisi sivelty valoherkkää mediumia, ja sitten äkisti huone pimennettäisiin ja kattoon siveltäisiin kehitettä ja kiinnitettä ja huuhdetta ja sitten valo sytytettäisiin uudelleen, lapsen piirtämä lintu ennen kuin lapsi oppii, että lintu on aikuisten ihmisten mielissä lihaklöntti eikä vapaata lentoa, substantiivi eikä verbi.

Lähentyä, säikähtää, surra, palautua, korjaantua, kertoa, jakaa, hyväksyä, innostua, odottaa, jännittää, rentoutua, hihittää, itkeä, nukahtaa, lentää.

Kun valo vaihtuu vihreäksi, hypähdän satulaan, kallistan lantiota aavistuksen verran taaksepäin ja annan vauhdin imeä pyörän ja minut sisäänsä, yli risteyksen, mäkeä ylös.