Keritseminen

Koira on tullut luoksemme kolmeksi viikoksi. Se tulee partaisena, kulmakarvat silmiin kihartuen. Se läähättää kuumassa kesäpäivässä.

Etsin kaaoksesta sakset ja menemme ulos, puistoon. Pyydän koiraa istumaan ja sitten makaamaan: "SSStu, MmaTTa SsiiHen!" Kaupunki hälisee, surisee, askeltaa ympärillä, käy penkeille ja käytävää pitkin, tuuli heittää tyhjää pientä mustaa muovipussia, se rapeltaa pitkin käytävää. Koira ei pidä parturoinnista. Se hengittää samalla lailla kuin itse teen hammaslääkärissä puudutuspiikkiä pistettäessä: liioitellun rauhallisin, pitkin vedoin. Panen merkille, että se tosiaan tietää yhdellä tasolla, että tämä tulee joka tapauksessa tapahtumaan, että venkoilu ei auta, mutta että samaan aikaan sen olo on epämukava ja se koettaa tyynnyttää itseään hengitellen oikein tarmokkaasti. Pidän huolen siitä, että jokin sormistani liikkuu koko ajan hitaasti ihoa pitkin, vaikka toiset poimivatkin turkkia tupsuille ja raksauttavat saksilla tupsuja lyhyemmiksi ja napsaisevat haituvat muovikassiin, joka meillä on mukana. Sormi, joka piirtää ihoa kevyesti ja hitaasti, puhuu kieltä, jonka koira tunnistaa.

Se huokaisee ja rentoutuu. Nostan sormen varovasti ihon pinnasta ja raksuttelen karvaa nyt vähän nopeammin. Koira huokailee aina välillä, sulkee silmänsä nurmella. Sitten tulen kutisevaan kohtaan, sen lohikäärmepää nousee nurmesta ja se murisee suu auki, katsoo suoraan silmiin. "Niinniin", alan rupatella sille mahdollisemman pehmeällä äänellä, "sellaistahan se on, välillä kutittaa sieltä ja välillä täältä, mutta nyt sulle tulee kesäturkki, ettet saa lämpöhalvausta, hassu haukku, laita se pää vaan sinne takaisin alas, älä viitsi hassu olla..." Ja sormi laskeutuu takaisin iholle ja sakset raksuttavat taukoamatta murinasta huolimatta, ja hetken häristyään koira toteaa, ettei sen protesti vaikuta oikein mitenkään, ja silloin se taas laskee päänsä niin että jos olisimme sisällä, luinen kallo kopsahtaisi ohuen ihon takaa lattialankkuja vasten. Nyt kuuluu vain vaimea töms. Sitten se huokaisee ja rentoutuu taas.

Hyräilen, nostan sormen iholta, puhun ja hyräilen ja etenen kohta kohdalta. Mutta en järjestyksessä - välillä koira esimerkiksi haluaa kääntyä kyljeltä toiselle, ja sallin sen mielihyvin, vaikkei toinen kylki olekaan vielä valmis. On parempi, että etenemme mahdollisimman pehmeästi ja otamme yhteen niin vähän kuin mahdollista. Niin molemmat pysyvät vastaanottavaisempina. Ei ole mitään väliä, missä järjestyksessä turkki parturoidaan. Kaikki kohdat käydään joka tapauksessa läpi.

Keksin metodin harjatessani lapsena erästä oikein kutisevaa hevosta. Pidin hevosesta paljon, koska minun on helppoa ymmärtää, miten kaamealta kutina tuntuu. Siihen aikaan omat kämmeneni ja jalkapohjani olivat paljon auki ja taipeiden kohdat olivat tuon tuosta nokkosihottumalla ja sitten unessa raapimisen jälkeen ruvella. Lehmänmaitoallergiani löydettiin vasta paljon myöhemmin. Ehkä hevosenkin kutinalle oli jokin aivan hyvä syy. Harjaaminen kävi joka tapauksessa paljon sutjakammin, kun en itsepäisesti pitänyt kiinni siitä järjestyksestä, joka oli opetettu ja jota hevonen oli oppinut kammoamaan - tai pikemminkin ennakoimaan, että sään ja selän etuosan jälkeen oltiin etenemässä lautasiin ja takapolvien tienoville - ajatus sai sen hinkumaan ja näykkimään ja säpsymään ja joskus kaviolla hutaisemaankin jo siinä vaiheessa, kun harja kosketti sen säkää, joka ei oikeastaan eri järjestyksessä harjatessa vaikuttanut lainkaan kutisevalta. Kun kutiseviin lautasiinkin kajottiin ilman että hevonen ehti virittää itsensä kutiavaan tilaan, ei sekään ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin perinteisessä järjestyksessä harjatessa. Hevonen vain vinkaisi yllättyneenä ja ehkä vähän naksutteli hampaitaan ja siinäpä se.

En silloin tietenkään ajatellut, että hevosen kanssa oppimastani konstista - jonka vielä opin sitä kautta, että minua vähän pelotti sen show ja välttelin aluksi lautasien harjaamista mutta sain sitten kauhean morkkiksen, että onhan ne harjattava, ja palasin niihin ihan väärässä kohtaa, kaiken muun jo harjattuani ja kaviotkin putsattuani - voisi olla hyötyä. Mutta kun sitten eräs puhelinsoitto ja tuntemani sääli heitti meille tuon kutisevan, pelokkaan ja uhmakkaan koiraneidin kaksi tuntia siitä, kun olin ilmaissut, että voin ottaa sen ainakin väliaikaisesti, ja että katsotaan sitten, miten käy, konstista olikin äkisti hyötyä. Ei ehkä heti, mutta siinä vaiheessa, kun koira oli päättänyt alustavasti, että olen periaatteessa ystävällismielinen olento, ja että kosketukseni on siten periaatteessa ja enimmäkseen ihan mukavan tuntuista, tietyin vissein poikkeuksin, kuten valjaat ja pannat ja kynsisakset ja trimmaussakset ja hammasharja ja jalkapyyhe... Koiraparka. Se vain narrattiin kaikkeen tuohon pelottavaan kiinnittämiseen ja puhdistamiseen ja leikkelemiseen ystävällisesti sen ihoa nuoleskelevilla sormilla. (Joskin aluksi käytin myös kuonokoppaa, koska vain sen kanssa pystyin itse pysymään riittävän tyynenä ja lempeänä; vain sen kanssa oli riittävän turvallista, koska aluksi koira ei osannut hillitä pelkopuremistaan, puolustusrefleksiään.)

Olemme olleet viime aikoina harmittavan vähän tekemisissä koiran kanssa, ja sen kanssa näkeminen ei ole helppoa, koska en tunnu pääsevän mihinkään siitä surusta, että erotessani eksästä erosin käytännössä myös koirasta (tai koirista, Mobutu eli silloin vielä), enkä oikein osaa pitää itseäni luotettavana tapauksena tuon takia, olen rakastanut koiria enemmän kuin ihmisiä, ja pystynyt kävelemään niidenkin luota pois, jokin tuntuu olevan rikki minussa, minusta minun pitäisi pudota kuolleena maahan tai lamaantua, mutta sen sijaan olen vain vähän surullinen, en sillä lailla, että menettäisin toimintakykyni, ainoastaan sillä lailla, että mieleeni kuplii ajatuksia siitä, kauankohan tunnen nämä ihmisetkään, joita nyt kutsun ystävikseni, liekö jokin päivä minun on lähdettävä heidänkin luotaan, ja levollista vakavuutta sen suhteen, että on parasta olla hankkimatta lasta, jonka voisin epäilemättä aivan yhtä raskain sydämin hylätä, jos kehoni menisi samanlaiseen tilaan kuin viime suhteen lopulla. Vaikka olemme eriytyneet ja minusta tuntuu kummalta, että joku puhuu koirasta edelleen minun koiranani, tietty yhteys on silti säilynyt. Koira rentoutuu ja kuuntelee hyräilyäni ja jutusteluani ja kestää toimituksen, josta ei pidä. Se tietää saavansa vaihtaa asentoa ja ymmärtää, kun lopulta käsken sen seisaalle ja kierrän sen ja tarkistan, onko jossakin vielä töröjä ja saksin töröt pois.

Muiden koirieni - kaksi villakoiraurosta - kanssa etenin aina tietyssä järjestyksessä, koska ei se niitä tuntunut haittaavan. Ne vain istuivat tai makasivat ja olivat parturoitavina. Nasu on toisenlainen, sen kanssa ei kannata edetä niin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa edetä, jos etenee jonkun toisen kanssa. Itsensä kanssa voi vielä sanoa, että tämä on oikea tapa edetä, kun teen jotakin yksin, että tämä tuntuu aina toimivan. Mutta toisten kanssa on oltava valmiimpi luopumaan järjestyksistä, jotka tuntuvat loogisilta.

Kun etenen ja juttelen ja laulan ja raksutan karvaa, en voi olla ajattelematta, että haluaisin kyllä kouluttautua koirahierojaksikin. Jos ihmisen hierominen virittääkin kuulostelevaan, varovaiseen ja rakastavaan tilaan, koiran käsitteleminen on vielä tehokkaampaa. Kaikki se ilon ja epävarmuuden, varautuneisuuden ja irti päästämisen välinen tila on niin paljon säteilevämmin läsnä. On uskomatonta, että tällainen kaunis ja jalo olento antaa ylipäänsä luottamuksensa ja rauhoittaa itsensä käsittelyyn, joka sisältää sen mielestä hyvin vastenmielisiä osuuksia ja jonka merkitystä se ei kai mitenkään voi tajuta. (Vai tietääkö se etukäteen, että sitten on keveämpi kirmata? Ja kuivuu nopeammin uinnin jälkeen?)

Ja voi sitä riemua, kun turkki on viimein kunnossa! Sitten loikitaan ja viskotaan päätä ja pitkiä koipia! Hypätään päin, poispäin, pogoillaan.

Muistan sen tunteen, joka oli silloin kun leikkautin pitkään kasvattamani tukan poikatukaksi. Niska oli äkkiä kevyt ja kilometrien pituinen! Ehkä koira kokee jotakin samanlaista? Vai onko se vain riemua siitä, että se voi nousta ilman että lempeä käsi ohjaa sen taas jotenkin kummasti istumaan ja makaamaan ja liukuu sormina hitaasti sen iholla samalla kun sakset ropsuttavat yksitoikkoista rytmiään ja ihmiset vuotavat puistoihin ja takaisin ja vaihtoi minkä asennon tahansa, aina löytyy uutta leikattavaa?

Sadetta kämmenpohjissa ja päälaella

Tänään illalla tulen ajatelleeksi, että sateenvarjon voisi sateessa kulkiessaan äkisti ja varoittamatta sulkea ja jatkaa matkaa kotiin kastuen.

Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.

Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.

Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.

Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.

Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)

En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.

Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.

(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)

Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)

Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.

Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?

Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.