Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

Pyhästä ja surumielisyydestä

Ystävän taannoinen facebook-päivitys sai minut särähtämään hereille keskellä kirkasta päivää. Miten karseaa onkaan, että "pyhästä maasta" soditaan ja "pyhän häpäisyä" halutaan estää ja kostaa. Se jotenkin tuntuu kauhean oudolta. En osaa muuta kuin hölmistyä ja sitten tuumia, että oma pyhän käsitykseni on selvästi hyvin erilainen.

En usko ensinkään, että pyhää voisi omistaa. Voiko hymyn omistaa? Tai tavan kallistaa päätään? Oman kehonsa? Oman elämänsä? Ei, en usko, että se voisi olla aivan näin yksinkertaista, vaikka näihin asioihin olisikin tietty määräysvalta. (En muuten usko, että rajaton määräysvalta jonkun toisen tuntoisen olennon kehoon voisi olla oikeutettu. Enkä onnistu uskomaan sitäkään, että vahingoittaessani jotakuta toista en samalla vahingoittaisi vielä pahemmin itseäni. Ehkä tämä tarkoittaa, ettei sinun ja minun raja ole sillä lailla ehdoton ja selkeä kuin olisi helppoa ja mukavaa kuvitella. Psykologiassa tähän rajankäyntiin kytkeytyvät kiinteästi sekä empatian, myötätunnon että kietoutuneisuuden kysymykset. Kahta ensimmäistä pidetään hyvinä seikkoina, viimeistä psykopatologiaa lietsovana.)

Minun on vaikeaa ajatella, että pyhän voisi sillä lailla identifioida johonkin maatilkkuun tai esineeseen. Sen sijaan ajattelen, että se liittyy siihen, millainen kokemus jonain hetkenä ja jossakin paikassa on. Vaikuttavia paikkoja ainakin itselleni ovat esimerkiksi sellaisen kulttuurin rauniot, joissa vietetystä elämästä tiedän jotakin. Esimerkiksi oli kumma tunne kävellä Akropoliilla viime talvena ja tietää, että tänne sijoittuvat niin monet Platonin dialogit, jotka ovat liikautelleet tunteita sisälläni. Tuossa tuntemuksessa yhdistyy lievä huimaus ja sormien kylmä nipistely, vaikeus käsittää, miten pitkä aika on parituhatta vuotta ja miten ihminen on edelleen monilla tavoin sama ja painii samojen kysymysten kanssa. (Mitä on rakkaus? Mitä on hyveellinen elämä? Mitä on onnellisuus?)

Metsä on toisella tavalla pyhään viettävä paikka. Tuuli heiluttaa latvoja, mutta aluskasvillisuudessa on lähes tyven. Eri värit, muodot, koot, tilat ja ajat (en voi olla ajattelematta sitä lausetta, joka toteaa kasvin kehräävän muodolleen oman tilan ja ajan) ja eri kasvamisen ja lakastumisen ja mädäntymisen rytmi ja syklit ja syklien vaiheet muodostavat niin moninaisen kudoksen, että se jotenkin saa hiljentymään kunnioittavasti. Tiedän, että olen osa tätä samaa maailmaa, tätä samaa hengittävää, syntyvää, kasvavaa ja vähitellen rapautuvaa ja kuolevaa elämää, tätä materiaalien väsyttävää rukousmyllymäistä kiertoa. Eivätkä puut odota minulta mitään. (Eivät kyllä rauniotkaan!) Ne humisevat. Näyttää kuin ne vain olisivat, niin hidasta on niiden aktiivisuus ihmisten säntäilyyn verrattuna. Tai lintujen liikkeisiin, jotka ovat vielä rävähtävämpiä.

Vaikka pyhää ei voi omistaa, sen voi kokea. Ja sen edellytykset voi tuhota - mutta se tuntuukin olevan ainoa tapa, jolla sitä voi määrätä. Metsän voi kaataa, rauniot raivata. Toisen kehon voi saada käpertymään pelosta sisäänpäin lyömällä häntä tai muuten loukkaamalla.

En osaa selittää taistelua pyhistä paikoista oikein muuten kuin että ehkä ne ihmiset jotenkin ajattelevat, että pyhää on rajallinen määrä, ja että on oikein, jos se pyhä on oman ryhmän hallinnassa. Että toiset jotenkin loukkaavat sitä pyhää olemassaolollaan ja toiminnallaan. Voi kyllä olla, että ymmärrän jotakin väärin, koska ei tuossa mitään järkeä tunnu olevan. Tai ehkä kyse on vain kostamisesta, joka verhotaan sellaisiin sanoihin kuin pyhä ja pyhäinhäväistys? (Kostaminen kuulostaa rumemmalta, tietysti. Jotenkin myötätunnottomalta. Mutta eihän myötätunto ole helppoa eikä siksi sen puuttumista tunnu järkevältä kieltää ja häpeillä ja kutsua sitä eufemismein. Eivätkä kai muut voi auttaa minua myötätunnon puutteessani, ellen ensin sano tarvitsevani siinä apua. Kaipa kaikki tarvitsevat? Ainakin itse tarvitsen. Välillä olen tosi väsynyt joihinkin ihmisiin ja asiaintiloihin ja tuntemuksiini ja silloin on hyvä, että joku ystävä vähän lempeästi konfrontoi minua ja tuskastumistani.)

Pyhän kokeminen herättää itsessäni vain jotenkin niin voimakkaan kunnioituksen ja suojelemisen halun, että on kauhean vaikeaa tajuta, miten mikään siihen liittyvä (edes sen loukkaaminen tai sen mahdollisuuksien uhkaaminen) voisi synnyttää aktiivisen halun tuhota jotakin. Koska jos tuhoan jotakin (esimerkiksi toisen koskemattomuutta läimäyttämällä häntä hänen loukattuaan jotakin minulle "pyhää" tai hänen itsetuntoaan vihjaamalla hänen olevan jollakin korjaamattomalla tavalla kyvytön käsittelemään asioita), on aika isot riskit, että osun taas yhteen mahdolliseen pyhän lähteeseen. Kyllähän jokaisessa kehossa on pyhän ulottuuvuus. Tai siltä ainakin minusta tuntuu.

Hmm, kuulostaapa tämä sekopäiseltä. No, ei se mitään, tätä ei kannata lukea minään lopullisena totuutena... ;) Pyhän kanssa sanat ovat entistäkin raivostuttavamman typpeät. Mokomat ulokkeettomat torsot! Pyhää on paljon helpompi tanssia kuin sanallistaa.

Jotenkin pyhien tuhoutumisen kostaminen tuntuu siksikin oudolta, että kun itse elää tällaista tämänpuoleista elämää ilman minkään iäisen tuonpuoleisen oletuksia, tuntuu luontevalta ajatella pyhän olevan, kuten kaiken muunkin, hetkellistä: syntyvää ja kuolevaa, esiin pilkahtavaa ja piiloon hiipuvaa. Jos siis jokin pyhän lähde tuhoutuu, on se toki harmillista, jopa pöyristyttävää, mutta kuitenkin vain yksi monista katoamisista. Ja jos malttaa odottaa, varmaan pyhä vielä ilmenee uudelleen. (Paitsi ehkä silloin kun tuho on kohdistunut omaan kehoon. Väkivallan kohteeksi joutuminen jättää niin pahoja jälkiä, että siitä on hyvin vaikeaa toipua täysin. On hyvin vaikeaa muuttaa kauhuaan voimaksi ponnistaa eteenpäin ja tehdä jotakin hyvää. Tapahtunut on vain liian kamalaa käsiteltäväksi, siltä se tuntuu. Ja silti on itse ainoa, joka voi muuttaa omaa suhtautumistaan tapahtuneeseen. Jos haluaa. Ei anteeksi antaminen tarkoita tapahtuman vähättelemistä. Eikä jostakin yli pääseminen tarkoita, ettei sitä jotakin ollut. Mutta aika moni tuntuu tahtovan ajatella niin.) Monista tämä varmasti kuulostaa vähän kerettiläiseltä, samoin kun pyhän paikantaminen kokemukseen. Minulla onkin nämä syyni olla pakana. En oikein osaa kuvitella enkä ainakaan kokea muunlaista pyhää. Ja toisaalta joskus se, mitä koen, on niin huikaisevaa ja elävöittävää ja hyvin aikein täyttävää, että jokin muu nimi kuin pyhä ei tuntuisi kuvaavan sitä elämystä yhtä luontevasti.

Nuo hetket saavat minut ajattelemaan, etten tahtoisi loukata yhtäkään tuntoista olentoa enkä sitä systeemiä, joka mahdollistaa niiden elämän, myös meidän ihmisten elämän. Sen sijaan haluaisin tukea niitä. Tämä ajatus on helppo ja luonteva mutta sen pohjalta toimiminen joskus hankalaa. Tuntuu, että vahingossa aina tulee talloneeksi ja tuuppineeksi kaikkea sellaista, minkä kuvitteli kiertävänsä varovaisesti. Se on surullista ja väsyttävää. On välillä vaikeaa sietää itseään, mokomaa kömpelystä. Ja silti en tahdo luopua tuosta tunteesta, en tahdo olla kunnioittamatta tuota tahtoani, vaikken tahdokaan elämäni redusoituvan vain siihen tai sen näreksintään. Joskus huomaan hieman haikailevani jonkin yksinkertaisemman tahtomisen perään. Mutta ei tarvitse kuin lukea päivän lehti, ja huomaan, että ei, yksinkertaisemmat systeemit eivät tuota kaunista jälkeä. (Luen päivän lehden harvoin ja järkytyn siitä valtavasti joka ikinen kerta.)

Tavallaan luulenkin, että tämä pyhä saa minut hieman surumieliseksi. Se on pelottava ajatus. En ole kuitenkaan perustemperamentiltani kovinkaan surumielinen enkä etenkään suruvetoinen. Toisaalta surumielisyyttä voi ehkä ajatella myös hämmennyksenä ja vastaustaan odottavina kysymyksinä ja tietona siitä, ettei ponnistelemista voi lopettaa. Niin, ehkä se onkin jonkinlaista aktiivista surumieltä?

En ole erityisen ahdistunut tuosta surumielestä seuraavasta syystä: Silloin kun olin lyhyen aikaa kirjeenvaihdossa erään taposta tuomitun vangin kanssa, minua hämmensi kaikista eniten se seikka, ettei hän tuntunut millään lailla katuvan tai kauhistuvan tekoaan. Hän kertoi siitä täysin ulkokohtaisesti. Teko oli tapahtunut suomalaisittain norminmukaisesti eli tukevassa humalatilassa. Ja minä kun olin kuvitellut, että juuri vangin kanssa kirjeenvaihdossa voisin käsitellä huoliani siitä, että tuhoan kaikki ympärilläni silkalla ennakoimattomuuskyvylläni ja kömpelöydelläni (asuin vielä silloin kotona, silloin minulla oli jatkuvasti sellainen olo; sama olo iskee edelleen helposti vanhempien luona käydessä). Mutta hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä kirjoitin. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miksi ihmeessä piittasin siitä, miltä muista tuntuu. Itse hän oli ylpeä siitä, että hänestä oli kirjoitettu juttu Alibiin. Se vaikutti olevan tärkeämpi asia kuin se, että hän oli tosiaan tappanut toisen ihmisen. (Kirjeenvaihto loppui siihen, kun hän kommentoi seksistisesti lähettämääni valokuvaa. Se oli jo vähän liikaa minulle; olin kuvitellut, että kävimme toverillista ja etiikkaa käsittelevää kirjeenvaihtoa. Siinä iässä aihe oli liian arka, jotta olisin osannut vastata tuollaiseen rakentavammin. Sellaiseen on itse asiassa edelleen hyvin vaikeaa vastata rakentavasti. On kummallista, miten jotkut voivat nauttia toisen hämmennyksestä ja nolostumisesta. Tai sitten hän ei vain tiennyt, ettei naisille voi sanoa niin aiheuttamatta kauhua ja häpeää.) Vasta aikuisempana olen alkanut ounastella, että ne, jotka kauhistuvat tekojaan ja joiden on vaikeaa elää itsensä kanssa, eivät enimmäkseen istu vankilassa, ja päinvastoin.

Tämä surumieli ja huoli omasta riittämisestä, ei suorituksissa vaan hyvin elämisen kohdalla, on ehkä se sama suru, joka on miltei aina mielialani taustalla.

Kirjoitan miltei aina, koska se surumieli katoaa pyhän hetkinä. Niinä hetkinä kuvittelen, että pyhän suojelemiseen ei liity mitään käytännön ongelmia ja että se on ainoa mielekäs tapa viettää aikaansa. (Niputan siihen kaiken pyllymäestä liian myöhään yhdessä valvomiseen, tiskaamiseen ja hyräilemiseen.) Ongelmat näyttävät noina hetkinä vain haasteilta, joita päin on helppoa kävellä tyynesti hymyillen ja hyvin valmistautuneena. Sinänsä tajuan kyllä, että pyhäinhäväistyspuheessa on kyse isoista asioista, sorrosta ja merkityksen riistämisestä, merkityksen tuhoamisesta ja toiveikkuuden kadottamisesta. Mutta eikö pyhän maan pyhyys katoa, jos sillä ja siitä soditaan? Eikö se johda vain toivon suurempaan häviämiseen?

En haluaisi riistää kenekään toiveikkuutta ja samalla en voi tietää, mikä tarkalleen loukkaa ketäkin. En oikein osaa myöskään ajatella, että toisen loukkaantumisessa on ainakin puolet hänen haluaan loukkaantua. Yritän sitä kyllä, säännönmukaisesti, mutta en onnistu vakuuttumaan. (Ja vaikka vakuuttuisinkin, haluaisin silti kitkeä pois sen oman puolikkaani. Mutta mitä tehdä, jos se on jokin temperamenttipiirteeni, esimerkiksi?) Tai korkeintaan vakuutun tällaisesta vain harvoin. Silloinkaan en oikein osaa olla vihainen vaan pohdin, että tällä ihmisellä täytyy olla todella vaikeaa elää. Minusta ainakin on todella rasittavaa loukkaantua toisten tekemisistä ja sanomisista. Hmm, näin kirjoittaessani huomaan, kuinka taas kerran oletan itse venyväni aivan loputtomiin saakka. Mutta ei se pidä paikkaansa: kun alan käydä hyvin surkeaksi ja itkuisaksi, tiedän tarvitsevani etäisyyttä. Sekin on rasittavaa!

Jassoo, näyn taas liukuneen ylevästä aiheestani pohtimaan ihmissuhteita. Kipukohdat tunkevat väkisinkin esiin. Eihän pyhä ole minulle ongelma... vaan ihmissuhteet. Ne saattavat olla kertakaikkinen päänvaiva antoisuudestaan huolimatta! :D

Hmm. Koira tulee kylään ensi viikolla. Se tuntuu ihanalta. Pitkä aika koiraa.