Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Mutakautta odotellessa

Ostan lennonvaihdolla John Irvingin uusimman. Siinä luonnehditaan Mainen ja Uuden-Englannin kevätpuolen kautta mutakaudeksi; ensin on lumi ja jää, sitten epämääräistä mutaa, joka sulaa ja jäätyy, ja sitten onkin jo oikeastaan melkein kesä ja ihan kesä. Tunnistan heti, että näinhän meilläkin tosiaan on. Mutakausi! Vai mitenkähän se on suomennettu, minun kirjani on tietysti englanniksi, kun sen kerran ostin ulkomailta jaksaakseni istumisen tuskaa.

Irvingiä on muutenkin hauskaa lukea. Hän kun ei ole erityisen tuomitseva kirjailija. Sitten pysähdyn - ovatko ne muutenkaan? Ehkä minustakin on tullut tämmöinen juuri kirjojen takia. Niissä harvemmin reagoidaan kuten retkiopas Riossa reagoi Vompon kysymykseen, mitenkä tämä tulkitsee hänen portugalinkielisen paitansa lauseen, jossa sanotaan suoraan about että sarvia ei ole, niitä vaan koetetaan sovitella päähäsi. Sarvipää tarkoittaa portugalinkielisissä maissa samaa kuin aisankannattaja suomeksi. Opas ei voinut lopettaa hekotteluaan ja sitten vakavoiduttuaan ei ollut lainkaan päästä siihen kysymykseen, onko lauseen loppupää tulkittavissa siten, että sarvia koetetaan toisten tai omasta toimesta sijoittaa pään ulkopuolelle ("sinä olet aisankannattaja!") tai sisäpuolelle (aisankannattajuus on tästä suhteesta oleellinen kuvaus). Hänen oli nimittäin toistettava kymmeniä kertoja, että "se on kamalaa", "se on tragedia" ja "sellaista tapahtuu mutta sellaista ei saisi tapahtua". Opas myös sanoi, että hänen mielestään joku on corno vain silloin jos hän tietää, että hänen partnerillaan on toinen suhde. Että jos tulee petetyksi eikä tiedä, silloin siinä ei ole mitään hävettävää. Mutta että jos tietää sivusuhteesta eikä lähde, siinä on. Mulkoilimme takapenkillä toisiamme huvittuneina.

Jälkeenpäin kävi ilmi molempien leikitelleen sillä ajatuksella, mitä mies sanoisi, jos häntä konfrontoisi: että sillä lailla mekin elämme eikä se nyt sen kamalampaa ole kuin parisuhteenkaan pelkojen ja turhaumien sietäminen. Pelot muotoutuvat hieman toisella tavalla, mutta pohjimmiltaan on vaikeaa luonnehtia, mikä tässä nyt niin erilaista olisi. Vähemmän rappioromantiikkaa sitä itse tästä löytää. (Voi kyllä olla että se johtuu muustakin, kuten siitä, että sitä koko ajan työstää itseään lisää.)

Niin, kirjoissa ei kai yleensä sillä tavalla tuomita. Todetaan vain tapahtuneen näin ja näin. Jokainen muodostaa itse johtopäätöksensä lukemastaan saamansa informaation perusteella. (Oikeastaan on ehkä väärin kirjoittaa "lukemastaan saamansa", koska kyllähän luettu tulkitaan aiemman informaation perusteella.) Oikeastaan haluaisin lukea uudestaan Irvingin kirjan Välisarjan avioliitto, koska nuorempana onnistuin lukemaan sen kertomuksena siitä, miksi muut mallit kuin parisuhde eivät voisi toimia. Olisi kiinnostavaa tarkkailla, miten sen nyt lukisin. Ehkä kiinnittäisin huomiota aivan toisiin seikkoihin? Tai ainakin sanallistaisin eri tavalla sen, mistä kirja kertoo?

Vompsu koki Lissabonissa lyhyen lomaromanssin. Ei siis minun kanssani. Minä olin kipeänä hotellissa nukkumassa. Tunsin itseni vähän surkeaksi, kun hän siis löysi villin yöelämän, ja minä en jaksanut kuin levätä. Ja ehkä vähän yksinäiseksi ja hylätyksi, kun jouduin painimaan yksin omien spekulaatioideni kanssa siitä, miten turvallista patin kanssa lienee lentää pitkä, melkein puolen vuorokauden lento valtameren yli, sillä välin kun tajuttomassa tuubassa kotiin tullut mies nukkui krapulaansa pois. Mutta oikeastaan se ei tuntunut pahalta, että hänellä oli sutinaa jonkun muun kanssa. Onhan hän käynyt treffeillä tässä ennenkin ja jo silloin, kun menimme naimisiin, se tapahtui enemmän kaveripohjalta ja varsin tietoisena siitä, ettei kumpikaan liene toisen "suuri rakkaus". (En pidä erityisemmin suurista rakkauksista. Toimin niissä liian kalkkunasti, jotta ne pidemmän päälle vaikuttaisivat hyvältä elämän järjestämisen periaatteelta. Haluan pysyä kohtuullisena, ja siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin kalkkunuutta.) Enemmän olen ollut kaiken aikaa huolissani siitä, kuinka painava tai järkevä lienee Vompsun päätös elää kanssani, jos hän ei ole juuri muuta nähnyt eikä kokeillut. Minua myös kauhistuttaa hetkellisesti, miten seksuaalisesti epävarma Vompsu joskus saattaa olla. Ehkä hän nyt vähitellen alkaa tajuta, etteivät hänen käsityksensä hänen itsensä seksuaalisena olentona hahmottumisesta ehkä vastaa aivan kohta kohdalta sitä sosiaalista todellisuutta, jota esimerkiksi minä havainnoin.

Lennolla suljen välillä kirjan ja silmät ja hymähtelen itsekseni huvittuneena sille, miten erilailla eri ihmiset ottavat tietyn tapahtuman. Ajattelen sitä, miten olisin ehkä joskus aiemmin tuntenut itseni täysin toisella tasolla uhatuksi, jos olisin kahdestaan lomamatkalla ollessa sairastunut ja toinen olisi sillä välin mennyt baariin ja löytänyt toisen nuhjauskumppanin. Ja nyt minusta taas tuntuu, että vaikka olenkin hetken vähän varpaillani - entä jos toinen onkin paljon viehättävämpi, kohtuullisempi, älykkäämpi ja muutenkin temperamentiltaan sopivampi kumppani ja minut hylätään? - niin lopulta tiedän koko jutun ja siitä puhumisen ansiosta paljon enemmän siitä, miten vahva meidän välisemme side on ja mitä asioita oikeastaan Vompsu minussa osaa arvostaa. (Tiedän kyllä myös, mitkä asiat ärsyttävät häntä, mutta tiedän myös, etten muutu tuosta noin vain aivan toiseksi ihmiseksi, enkä edes halua muuttua joissain kohdin, joten hän saa itse työstää ärsyyntymystään samoin kuin itsekin työstän omaani.) Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten monen olen kuullut sanovan, että he eivät haluaisi tietää, jos toinen on ihastunut johonkin toiseenkin tai puuhaillut jotain heidän selkänsä takana. Minä haluan tietää. Ja, vielä tärkeämmin, haluan toisen voivan kasvaa ja löytää omia juttujaan. (Jos toinen haluaisi kasvaa salailevaan suuntaan, sitten varmaan olisi vaikeampaa.) Pelkäämättä, että niistä vaaditaan päätä pölkylle.

Irvingin kirjassa oli toinenkin lausahdus, joka jäi pyörimään mieleen. Siinä sanottiin, että lapset tietävät kyllä, missä heitä rakastetaan ehdottomasti.

Arvelisin sen pitävän paikkansa. Tosin sellaista pitää kokea edes kerran ja lyhyesti, tai lukea hyvä kuvaus siitä, että tietää semmoista voivan tapahtua.

Haluaisin osata rakastaa ehdottomasti. Ehkä jollain tasolla osaankin, ainakin kun saan hetken aikaa tokeentua järkytyksistä. Joskus tietyn ihmisen ehdoton rakastaminen vaatii kumman kuuloisia toimenpiteitä, kuten sen, että päättää lakata asumasta hänen kanssaan. Mutta minulle ehdottomasta rakkaudesta ei tulekaan mieleen perhe. Ainakaan ydinperhe.

Kotiin palaaminen tuntuu hauskalta, vaikka odotettua mutakautta ei olekaan vielä aloiteltu, toisin kuin olin kuvitellut joidenkin toiveikkaista fb-päivityksistä. Eteiseen rientää kaksi iloista kämppistä halaamaan ja huomaan, että tuntuu ihan siltä kuin tulisi kotiin... kotiin, jossa saa olla enää kuukauden. Aika jyskyttää niin valtavaa tahtia!

Lentokoneessa valtameren yli yksi kuukauden albumeista on Supertrampin kootut. Olen kuullut yhtenä aamuna viereisestä talosta hostelliin tulvivan musiikin seassa yhden heidän kappaleensa, "Take a long way home". Silloin en pysty menemään suihkuun, en tekemään mitään muuta kuin seisomaan ikkunassa ja antamaan kyynelien tulla ja muistojen huuhtoa ylitse. Jostain syystä Supertrampin iloinen poljento ja silti käsitellyt isot asiat, yhdistettynä siihen, että tätä musiikkia kuuntelin elämäni näennäisesti turvallisimman kauden aikana, silmät tiukasti kiinni tapahtuvalta, muodostaa melko tehokkaan vanhojen asioiden muistelemisen ja jäsentämisen välineen. Etenkin kun musiikki saa aikaan jo kauan sitten kadonneiksi kuviteltujen ajatuskuvioiden muistumisen. Äkkiä on toisessa ajassa ja paikassa, keskellä niitä uskomuksia ja tuntemuksia, ja sitten samalla toinen jalka on tukevasti hostellin lautalattialla, ja on pakko tietää ja muistaa sekin, miten kauas noista tuntemuksista on kuljettu ja miten moni niistä uskomuksista tuntuu nykyään pelokkaalta ja dogmaattiselta. Sattumalta sitten tosiaan lentokoneessa on Supertrampia tarjolla koko albumi ajateltuani juuri pari päivää aiemmin, että minun pitää lainata albumi eksältä tai katsoa, löytyisikö se spotifysta.

Istun silmät kiinni ja kuuntelen, tunnustelen. Jotkut kappaleet on kuunneltava useita kertoja. En onnistu taaskaan nukkumaan, mutta ei se mitään.

Kun kuuntelen, huomaan mielialani hitaasti muuttuvan mietteliään kuulaaksi.

Saavun kotiin hyvillä mielin.

Ajatus, josta olen kiitollinen

Olen haksahtanut lukemaan Franklin logoterapiaa. Se on käsittämättömän koukuttavaa tekstiä. En osaa sanoa, onko se sitä siksi, että se hahmottaa maailman niin samalla tavalla kuin jo valmiiksi teen (lukemieni pragmatistien tähden), vai siksi, että se muistuttaa minua asioista suunnilleen samalla intensiteetillä kuin varpaille astuva hevonen.

Frankl kirjoittaa näin (lähde):

Itsensä toteuttaminen ei ole ihmisen lopullinen päämäärä, eikä se ole edes hänen ensisijainen pyrkimyksensä Jos itsetoteutuksesta tehdään päämäärä sinänsä, se sotii vastoin inhimillisen olemassaolon taipumusta itsen transsendenssiin. Ilon ja onnen tavoin itsetoteutuskin on seuraus, seuraus tarkoituksen toteuttamisesta. Ihminen toteuttaa itseään vain sikäli kuin hän täyttää jonkin tarkoituksen itsensä ulkopuolisessa maailmassa. Jos hän pyrkii toteuttamaan itseään sen sijaan että pyrkisi täyttämään tarkoituksen, itsensä toteuttaminen menettää heti oikeutuksensa.

Sanoisin, että ihminen toteuttaa itseään tarkoittamattaan silloin, kun hän toteuttaa tarkoitustaan. Ytimekkäimmin tämän on ilmaissut suuri filosofi Karl Jaspers sanoessaan "Was der Mensch ist, das is er durch die Sache, die er zur seinem macht", jonka voisi kääntää vaikkapa "Asia, jonka ihminen ottaa omakseen, tekee hänestä sen, mikä hän on.

Tämän jälkeen Frankl käy läpi lyhyesti Maslown näkemystä huippukokemuksista ja onnesta: onni ja huippukokemus ovat hyvin samankaltaisia, vaikka ne voidaan tuottaa mitä erilaisimmin virikkein. Ja silti noihin kokemuksiin kytkeytyy aina jokin intentio, suuntautuminen johonkin itsen ylittävään. Hän viittaa Maslown näkemykseen, että punastuminenkin on aina punastumista jossakin yhteydessä, jonkin aiheen nostattamaa.

Tästä näemme, kuinka tärkeää psykologiassa on tarkastella ilmiöitä asiayhteydessään eli tarkastella esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin mielihyvä, onni ja huippukokemukset suhteessa niiden kohtaisiin, siis siihen, mikä antaa ihmiselle aiheen olla onnellinen ja mikä antaa hänelle aihetta huippukokemuksiin ja mielihyvään. Kokemusten irrottaminen kohteistaan johtaa väistämättä psykologian köyhtymiseen. Siksi ihmisen käyttäytymistä ei voidakaan täysin ymmärtää sen oletuksen pohjalta, että ihminen havittelee mielihyvää ja onnea riippumatta siitä, mikä tämän kokemuksen aiheuttaa. Tällainen motivaatioteoria niputtaa yhteen erilaiset perusteet aina samana pysyvän vaikutuksen hyväksi. Todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan tavoittele mielihyvää ja onnea sinänsä vaan pikemminkin sitä, mikä nämä vaikutukset aiheuttaa, oli se sitten jonkin henkilökohtaisen tarkoituksen toteuttaminen, toisen ihmisen kohtaaminen tai yhteys Korkeimman kanssa. Tämän vuoksi onkin syytä suhtautua skeptisesti siihen huippukokemuksen muotoon, joka on LSD:n tai jonkin muun päihteen aiheuttama. Jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Oikotie osoittautuu umpikujaksi.

Franklissa minua miellyttää se, miten tärkeäksi hän asettaa tarkoituksen tahtomisen (will to meaning). Se kolahtaa tuttuudessaan, vaikka onkin ihan selkeää, ettei minulla ole erityistä kutsumusta ja että elämäni tarkoitus on kovasti auki. Toisaalta en oikein ole varma, liekö tarkoituskaan nyt perustavimman tason motiivi. Varmasti on erilaisia tekoja, joista osaa motivoi tarkoitusta enemmän adlerlainen vallanhalu tai freudilainen mielihyväperiaate. Huomaan kuitenkin tarkoituksen itselleni läheiseksi sikäli että silloin kun toimin merkitystaso selkeänä ja vastoinkäymisiin varautuneena, tavoitellen todellista yhteyttä ja kohtaamista toisten eliöiden kanssa (jumaliin minulla on piittaamattomampi suhde, mutta koetan kyllä virittäytyä tarkastelemaan elonkehää hieman kuin valtavana yhtenäisenä prosessina, josta tajunnat ja intressit pistävät esiin, eikä se kai ole kovin kaukana jumalasta, noin spinozalaisittain), minun on helpompi kunnioittaa itseäni ja pitää itsestäni kuin silloin kun toimintaani siivittää enemmän halu saada silitystä nyt tai jonkin nihkeän pikkuporvarillisen pelon välttämistavoite.

Huomaan, että joskus minun on vaikeaa kokea toimineeni eettisesti, ellen ole vienyt itseäni sille rajalla, että teen niin kuin parhaaksi näen siitäkin huolimatta, että pelkään huutavasti kaikkien nyt suuttuvan minulle niin, että minut suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle vähintään sanattomien eleiden tasolla. (Tunnen näin kohtuuttoman usein mutta en aio antaa pelolle varpaankynnen palastakaan vaikka unet se usein ottaa lupia kyselemättä.) Silloin äkisti onnistun näkemään, että tässä kaikessa epämääräisessä haahuilemisessa on sittenkin intentioita, tarkoituksia, merkityksiä, jokin selkeä rakenne, jokin tavoite, joka on merkityksellisempi kuin epäonnistumisen tai hylätyksi tulemisen pelkoni. (Kai se on kaikissa ihmisissä, se tympeä pelko.)

Mutta jokin tuossa kirjoituksessa minua vähän silti rassaa. Ehkä se on tuo, että jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Eivätkö henkiset aiheetkin ole keinotekoisia? Eikö se nyt ole aika keinotekoista, että opiskelee vuosikausia ja imee itseensä vaikutteita ja etsii sanoja, jotka kolahtavat ja koettaa virittyä elämään niiden mukaan? Mikä tämän keinotekoisen vastakohta on? Toivottavasti ei luonnollinen, koska silloin ollaan syvällä käsitesuossa rypemässä.

Mutta ehkä Frankl tarkoittaa jotakin muuta kuin keinotekoista, tuumin. Ehkä se on vain varomaton sananvalinta. Ehkäpä onkin niin, että tämä liittyy siihen ajatukseen, joka sai minut alun perin tarttumaan Frankliin. Ehkä Frankl tarkoittaakin, että helppo tie ei auta hahmottamaan omaa pystyvyyttä säädellä itse tahdonalaisesti tilanteen kokemista. Vaikutukset saatiin liian mekaanisesti tai automaattisesti, joten ne eivät ole pysyviä, eivät kykene monistumaan muihin vastaaviin ympäristöihin.

Fred Hanna, tunnettu neuvontapsykologi, suosittelee Franklin lukemista kaikille, jotka potevat toivottomuutta. Minulla on ollut ongelmia toiveikkuuden kanssa, joten tartuin tietysti Frankliin mielelläni. Hanna esitti ajatuksen suunnilleen näin: Me emme voi aina vaikuttaa olosuhteisiimme. Frankl jos kuka tiesi tämän, hänhän joutui keskitysleireille. Mutta sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, miten noihin olosuhteisiin suhtaudumme. Se on meidän päätettävissämme. Vaikeudet voidaan nähdä tienä kehitykseen, haasteina jotka pakottavat itsestä ulos uudenkaltaisia ajatuksia. (Tästä tulee mieleen Deweyn riemastuttava toteamus: "We only think when we are confronted with problems." Omassa elämässäni tämä on pitänyt jokseenkin paikkansa. Niin kauan kuin ongelmia ei tule, pyörin tyhjäkäynnillä aiempien käsitysteni ja luontumusteni varassa ja elämä ns. kantaa. Pidän tästäkin, mutta pidän myös toisesta moodista eli ongelmien järeksimisestä. Pidän niiden vuorottelusta.) Ja sitten ajatus, josta olen kiitollinen, en ole varma, onko se Hannan vai Franklin, viittaussuhde on niin epämääräinen, mutta samaa perhettä yhtä kaikki: On syytä olla kiitollinen ihmissuhdevaikeuksista, joihin ajautuu. Niistä nimittäin aina oppii paljon toisesta, itsestä ja molempien suhteessa olemisen tavasta. Ja kommunikaation vaikeudesta! (On harvoja asioita, jotka jurppivat minua enemmän kuin ihmiset, jotka eivät pidä kommunikaatiota vaikeana ja sitten tästä syystä katsovat asiakseen viljellä ironioita ja sarkasmeja olettaen, että toinen huomaa ne. Käyttöohje: minua pitää varoittaa semmoisista. En itsestäänselvästi onnistu jäsentämään jotakin ironiseksi ilmaisuksi vaan saatan vain järkyttyä, että no voi, joku on tätä mieltä, hitsit, pitäisikö hänen kanssaan alkaa veivata asiaa.)

Tuo kiitolliseksi tekevä ajatus liittyy oivallukseen, jonka sain eilen Franklia lukiessani ja hänestä terveydenhoitajan kanssa puhuessani: ahdistus on hyväksi, ellei se täysin karkaa ja ahmaise kaikkia muita tiloja. Ahdistus ja jännitys tahdittavat elämää, tekevät siitä lopulta hyvin mielenkiintoista. Jotenkin tämä on mukava ajatus ja kolahtaa minuun: että kaikki nuo hankalat tunteet ja olot, epävarmuus ja oman kyvyttömyyden ja riittämättömyyden hahmottuminen tekevät nälkäiseksi etsimään parempia tapoja kohdata elämä ja toiset ihmiset, ja että niistä on siksi ihan järkevää olla kiitollinen. Olen välillä ollut kovin säikky siitä, että jotenkin oma elämäni ahdistaa toisia. Nyt alan hahmottaa, että jos he suhtautuvat tuohon ahdistukseensa kielteisesti, se on heidän valintansa. Tietysti voi olla, että heille ei ole kukaan koskaan kertonut, että omaan suhtautumiseensa on mahdollista vaikuttaa. Hmm. Voidaanko silloin sanoa, että heillä on mahdollisuus valita? No, ainakin jos he kertovat ahdistuksestaan, voisin ehkä auttaa heitä jotenkin? Ja jos olen itse vihainen tai surullinen ahdistuksestani, voin muuttaa mielialaani sen suhteen, tutkia sitä uteliaasti. Hitaasti, tietysti, vasta sitten kun olen siihen valmis. Se vie jonkin aikaa. Jos osaisin instant-muuttaa pahimmat ahdistukset, en varmaan koskaan oppisi virheistä.

Tunnen palanneeni kotiin, kun luen Franklia. Siihen kotiin, jota minulla ei ole koskaan ollut.

Tuntuu hauskalta, että voin olla kiitollinen sekä iloisesta ja mutkattomasta ihmissuhteesta että hankalasta ja ahdistavasta ihmissuhteesta. Molemmilla on tehtävänsä. Toinen pitää minut toiveikkaana ja valaa uskoa asioiden ratkeamiseen, toinen pitää nälkäisenä uusien asioiden lukemiseen ja uusien toimintapojen etsimiseen. Voin olla kiitollinen hankalista tunteista, jotka putkahtavat sosiaalisesti väärissä paikoissa esiin. Ja siitä, että on helppoa hymyillä.

No, sentään pollyannamaiseksi en aio ruveta. En aio olla kiitollinen esimerkiksi siitä, miten eläimiä kohdellaan yhteiskunnassamme, enkä siitä, miten synkkiä ihmistenkinvälisen epätasa-arvon ilmentymiä edelleen on vaikea olla tukematta ihan vain tässä yhteiskunnassa elämällä. Minun on vaikeaa löytää näistä mitään niin myönteistä muistutusta, että olisin niistä kiitollinen. Ne ovat negatiivista ylevää Berleantin termein: valtavia rakenteita, joiden edessä olen voimaton ja joiden haitallisuuden huomaan selkeästi.

Mutta on paljon, josta voi olla kiitollinen.