Liikaa, avainasioita

On päiviä, jotka ovat liikaa. 

Eilen oli liikaa. Oikeastaan saaga alkoi jo toissapäivänä, kun tulin yöllä kotiin joogaohjauksista. (Minulle iltayhdeksän jälkeen on yö, koska haluaisin olla nukkumassa jo, mutta on pakko suoriutua ei-kotona.) En meinannut saada pyöränlukkoa auki asemalla. Lukko on ulkonäöstä päätellen jostain 50-60-70-luvulta, abloyn messinkinen riippulukko, vähän ränttä, ja käytin sitä, koska kadotin oman lukkoni sangan. (Pyörä kaatuu aina kun yritän nostaa risaa autotallinovea kiinni, enkä ole ehtinyt kevätkiireissä fiksata sen seisontajalkaa. Kun pyörä kaatuu, kaikki korista - ml. lukko ja sen sanka - sinkoavat pitkin pihatietä ja sen tantereita.) Istuin jo hetken maassa tuhertamassa itkuakin, mutta sain sitten lukon väännettyä auki, vaikka kipeää nivelrikkokäteen tekikin. 

Aamulla lähdin hoitamaan avainasioita - minulla on täällä ohjattavana kesäpilates puistossa, ja tarvitsin väistötilan avaimen, koska ei siellä kesäisin mitään vakseja ole, ja Suomen kesässä ei voi luottaa siihen, että on aina pouta ja/tai lämmin. Taas pyörän lukko oli vaikeaa saada auki asioinnin jälkeen, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tässä vaiheessa nivelrikko oli jo niin kipeä, että teki mieli vaan huutaa. Hetki lepoa kotona - keskiviikko on aina viheliäinen päivä, koska tulen tiistaina kotiin liian myöhään, menee tunteja rauhoittua, ja kun olen käynyt liian myöhään nukkumaan, herään aamulla liian aikaisin, koska stressi on niin korkealla. Ja sitten taas pyörän selkään, hakemaan pakettia, joka oli pyynnöistä huolimatta ohjattu pikkukaupungin päänoutopisteeseen, ei lähikauppaamme, ja säilytyksessä viimeistä päivää. Sain paketin, kävelin pyörälle paremmalla kädellä pakettia raahien, nostin paketin peräkärryyn ja yritin avata lukkoa. Yritin, yritin, pidin taukoa, yritin uudelleen. Pidin taas taukoa. 

Avaimen kääntäminen on ehkä hankalin liikerata silloin kun nivelrikko on ärtynyt, eikä se eilen ollut vain ärtynyt, vaan aivan tulipunaisen äkäinen. Kivun päälle vaan kääntämään, uudelleen ja uudellen. Mieleen nousivat kutsumatta kaikki hankalat jutut - se, miten piti luopua rakkaasta ammatista tuon käden takia, miten käden kipeytyessä ei vain jaksaisi normaalia kanssakäymistä, kaikki ne naurettavuuden ja myös mielen puolen vammaisuuden tunnut, koska ihan oikeasti, pieni nivelrikko, ei mitään verrattuna niihin ystäviin, jotka ovat jo kuolleet syöpään ja muuta vastaavaa, ja miksi silti tuntuu niin pahalta kun muut hehkuttavat kiipeilykokemuksiaan ja juoksukokemuksiaan ja ehkä pyytävät välillä mukaankin ja tuntee itsensä ihan typeräksi ja vammaiseksi, kun joutuu vastaamaan, ettei pysty. On eri asia, ettei halua tai ettei pysty, ja minä en pysty. Hyvinä päivinä sitä kohauttaa olkapäitään ja ajattelee, että miksen juuri minä, pulaan ihan hyvin näiden nivelrikkojeni kanssa, ohjaan työkseni liikuntaa ja olen ok kunnossa, ymmärrän, miten näiden kanssa toimitaan. Aika harvoin joudun turvautumaan särkylääkkeeseenkään, vaikka tänäkin keväänä olen kärry ja lapio -pelillä kyörännyt kuusi tonnia multaa pihassa. Muutamina päivinä on joku kerinnyt auttaa mutta ehdottomasti suurimman osan määrästä kyöräsin itse. Ja nyt en saatana saa yhtä pyörän lukkoa auki ja koko vammaisuuden stigma vyöryi päälle ja sai vainoharhaiseksi.

Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön. Toisaalta toki olisi ollut hyvä, jos joku olisi tullut tarjoamaan apua, olisin ottanut sen ilolla vastaan. Mutta olin sen verran solmussa että avun pyytäminen vieraalta ihmiseltä ei ollut mahdollista. Tuntui liian vaaralliselta, pelkäsin, että alan itkeä siinä keskellä kävelykatua taas. Joten otin puhelimen, soitin Vompsulle. Ei niin, että sekään olisi helppoa. Kyllä sitä tuntee itsensä aivan umpityhmäksi soittaessaan ja joutuessaan kertomaan, että on täällä jumissa pyörän ja peräkärryn ja painavan paketin kanssa, koska ei vaan saa avattua lukkoa kipeällä kädellä. Onneksi Vompsulla on omat hikkansa, joiden takia hän ymmärtää, millaista on olla hädissään ja alakynnessä. "Mä tulen ja pelastan sut", hän sanoi ja lähti pyörällä samoin tein. Lukko tietysti avautui hänelle ihan tuosta noin vain. Huolimatta siitä, miten tyhmäksi ja avuttomaksi tunsin itseni sillä hetkellä, se kaikki pyyhkiytyi pois, kun pääsi pyörän satulaan ja suuntaamaan kohti kotia. Käden kipu ei tietysti samalla tavalla hellittänyt, mutta kipu on vain kipua. Nyt siihen ei liittynyt stigmaa. Olin toimintakykyinen siitä huolimatta, saanut apua.

Ehdin olla kotona muutaman tunnin ja syödä lounaan ja sitten piti taas lähteä, nyt illan puisto-opetukseen. Teimme lukkovaihtarit Vompsun kanssa - hän otti paksun kettingin vanhoine abloylukkoineen ja minä Vompsulle ostetun modernimman lukitusketjun, jossa on pieni, siro lukko. Kokeilin sen ketjun avaamista pari kertaa, se tuntui huikean keveältä käsikivusta huolimatta. Tällä pärjäisin varmasti! Mietin vähän, olenko toimintakykyinen niin kipeällä kädellä, mutta päätin, että olen. Vaikka pyöräily onkin käsikivussa tukalaa ranteen aluen staattisen jännityksen takia, opetus sujui mukavasti ja keskittyessäni toisten tekemiseen ja sen ohjaamiseen unohdin hetkeksi jopa käden. Pyörä odotti kauempana peräkärryineen, koska ohjauksen jälkeen oli rekojako. Heipattiin tuntilaisten kanssa, suuntasin iloisesti pyörälle. Avain ei meinannut työntyä lukkoon, joten painoin sitä nyrkin sivulla, ja sitten tartuin varovasti ja väänsin sen verran tarmokkaasti kun kipeällä kädelläni uskalsin. Outo tunne - avain jotenkin pyörähtää tosi vapaasti, mutta lukko ei aukea, ja yhtäkkiä kädessäni on pelkkä avaimen kahva ja pieni pala vääntynyttä metallia. Meni hetki ennen kuin tajusin hölmistyksissäni, että olin vääntänyt avaimen poikki ja että sen terä oli lukon sisässä. Ajattelin, että tämän täytyy olla unta - enhän kipeällä kädellä edes pysty vääntämään kovaa. Mutta ei, siellä se terä oli lukon sisässä ja vain pääty nipussani. Ensin nauroin, sitten itkin. Sitten iski paniikki: ei tämä ollut unta ja minunhan piti ihan justiinsa olla hakemassa niitä ruokia rekojaosta. 

Joten ei kun kävelemään koti rekoa kestokasseja, kypärää ja jooga-alustaa raahaten, kipeää kättä kiroillen, pyörän kärryineen puistoon hylänneenä. Soitin Vompolle, ja siinä vaiheessa vasta tunsinkin itseni typeräksi. Juu, lukkoasioita taas. Niin no, nyt on vähän erilainen lukkoasia, se avain on nyt poikki siellä lukossa. Juu, itse väänsin sen poikki, en oikein tajua, koska ei tällä kädellä mitään poikki väännetä. Paitsi että väännettiin, MOT. Vompsu huokaisi syvään ja sanoi, että lähtee tulemaan. Puolijuoksin kohti rekoa, vatsa vääntyi ylösalaisin, kuten vatsani säikähdyksissä tekee, ja ennen rekoa oli pakko käydä vielä prismakeskuksen vessassa tyhjentämässä suoliparka, joka oli jo saanut päivästä tarpeekseen. Ehdin hakea ruoat ja suuntasin sitten puiston kulmalle, jossa Vompsu jo odottikin. Kuormasimme kaikki kassit ja tavarat Vompsun pyörän sarviin ja lähdimme kohti lukossa olevaa pyörää. Jalassa oli rakko, kengissä ei sukkia, koska olin kuvitellut liikkuvani pyörällä. Paleli, koska minulla oli vain puistojumppavaatteet, ei mitään takkeja tai pipoja, ja ilta viileni. Nälkäkin oli jo hirmuinen, koska olin mitoittanut ruokailut niin, että tunnin ja rekon jälkeen pyöräilen kotiin ja teen ruoan.

Sitten taas ährättiin. Vompsu koetti ensin vetää avainta ulos pihdeillä, koska lukkoon oli vara-avain, ja kun siitä ei tullut mitään, vääntää lukkoa väkivalloin auki vaikka millä vehkeellä. Kaksi leathermanin teristä katkesi sinne lukkoon sisään ja yksi vääntyi. Lukko alkoi näyttää maailmanlopun reiältä mutta pysyi tanakasti kiinni. Tässä huomasi selvästi taas, miten tärkeää on, ettei ole yksin epätoivon keskellä. Yksin saa helposti vaan pakokauhun, liukuu kuvitelmaan, että tämä ei voi olla totta, heittelehtii itkun ja naurun välillä ja saattaa tehdä jotain aivan typerääkin. Mutta kun olimme siinä molemmat, saatoimme pohtia ja neuvotella, mitäs nyt tehdään, eikä kumpikaan täysin murtunut. Lopulta oli tunnustettava, ettei lukkoa taidettaisi saada aukeamaan näillä välineillä. 

Kuormasimme tavarat peräkärryyn ja alkoi hidas kotimatka, jossa pyöräni takarengasta kannateltiin ja etupäätä työnnettiin eteenpäin, samalla hallinnoiden myös toista pyörää. Matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä mutta se tuntuu aika pitkältä tuommoisilla spekseillä. Mutta jotenkin on kuitenkin aina helpompaa, kun karavaani liikkuu. Vaikka käsi huusi aivan äkäisenä, ei ollut kipulääkettä matkassa, nälkä kurni, paleli ja kaikkialle sattui, sentään liikuimme kohti kotia. Kun käännyimme kotikadulle, se tuntui jo aivan unenomaiselta. Vielä hetki, ja olimme pihassa. Pyörät saattoi työntää talliin, nostaa klenkkaa ovea niin että lukko pääsi napsahtamaan kiinni, ja todeta, että oltiin taas siinä pistessä, jossa meillä on vain yksi toimiva pyörä eikä yhtään pyöräperäkärryä. (Vain minun pyörässäni on sen vetokoukku.) Juuri viime viikonloppuna annoimme yhden toimivan pyörän ystävälle, joka on köyhä ja superpienellä eläkkeellä. Hän on pyörästä valtavan iloinen ja pääsee nyt liikkumaan Helsingissä ihan eri tavalla kuin ilman sitä. No, vasta tiistaina onkin seuraava pakollinen meno. Ja senkin pystyy hoitamaan hätätapauksessa kävellen, vaikka sitten onkin vieläkin myöhemmin kotona ja keskiviikosta tulee vieläkin tuhoutuneempi. 

Matka oli kummallinen - kävelimme ohi lukemattomien autojen, ja mietin, että vaikka sitä kuinka välillä tunteekin itsensä toimijuudeltaan aika tarkkarajaiseksi (ja välillä ahdasrajaiseksi), niin sentään olemme selvinneet ilman autoa edelleen. Olemme rakentaneet puutarhaa, melkein kaiken saa kotiinkuljetuksella. Pyöräperäkärryllä on rahdattu vaikka mitä, painavaakin. Se on loistava vehje, jokaisen senttinsä väärti. Paleli, nukutti, sattui, itketti vähän, ja silti tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olimme siinä työntämässä pyöriä ja kärryä kohti kotia ja turvaa. Ostamassa lisäaikaa lukkoprobleemin avaamiselle ilman että jawat vievät pyörästä osan kerrallaan. 

Sitäkin ajattelin, miten usein joogaa ohjatessa muistutan, ettei joogaa kannata arvioida sen perusteella, miltä harjoituksessa tai juuri sen jälkeen tuntuu, vaan miten nukkuu seuraavat yöt, löytyykö ruokahalua, ja miten reagoi silloin kun asiat eivät menekään niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. En siinä kävellessäni osaa yhtään arvioida, mitä ajatella omasta reaktiomallistani. Kunhan vain totean tapahtuman sisäänrakennetun ironian. Kas tässä mittatikku - mutta mitä ihmettä tällä tehdään?

Kun pääsimme sisään taloon, oli kuin joku olisi poistanut kaiken toimintakyvyn koko kehosta ja mielestä. Jossain unenkaltaisessa onnistuin keittämään pastat, syömään. Mutta nyt, seuraavana aamuna, kaikki muu on musta aukko. Jotenkin olen epäilemättä käynyt nukkumaan ja hampaat tuntuvat siltä, että ne on pesty, vaikkei siitä ole yhtään mielikuvaa. Selvästi päivä vei viimeiset voimat jo ennen unipuulle käymistä. 

Tänään sataa ja on harmaata. Hyvä. 

Tänään taidan ihan vain levätä. (Tämä kirjoittaminen on osa sitä, osa pisteen tökkäisemistä lauseen perään.) Annan itseni kesannoida huolella jotta niihin päiviin, jotka edeltävät seuraavaa liikaa-niistoa, on voimia ja kimmoisuutta. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Vuorovaikutteista kirjoittamista ja muuta hölöhölöä

On hauskaa katsella blogiin eksyneiden tai löytäneiden hakusanoja. Jotta olisin hieman vuorovaikutteisempi, reagoin nyt niihin kirjoituksen tasollakin. Harmillista kyllä, statcounterini on ilmaisversio ja sen analyysisiivu on aika ohut. Niinpä tänä aamuna tekemäni viime aikojen hakusanojen haku on menettänyt eilen iltana minua hauskuuttaneen "kuka ne puurot oikein keittää" -haun, joka itse asiassa sai miettimään koko tällaisen kirjoittamisen mahdollisuutta. (Oikeastaan statcounterilla leikkii Fauni, joka on itseäni kiinnostuneempi ihmisten verkkoretkeilystä. Hän bongaa myös äitiään, joka käy täällä välillä lukemassa kuulumisia. Hei vaan, Faunin äiti!)

Tässäpä viimeisten hakujen osuudet:

47.30% veloena
28.38% veloenisch
4.05% dystonia lantion kiertymä
2.70% pulpettikatto
2.70% haastattelu hierojakoulutuksen
2.70% Nurit Krauss
2.70% jalkaruusu
1.35% kehomusiikki
1.35% häpyliitoskipu
1.35% kipeä häpyliitos
1.35% valkoinen näppy ikenessä
1.35% teinikarkotin

Ihastuttavaa, vaikka en nyt voikaan yhtä vuorovaikutteisesti kertoa, kuka sen puuron keittää. (Sen muuten keitin minä työpaikan mikroaaltouunissa, ja aineksina oli kraanavesi, kauranlese ja pussillinen pakastepuolukkaa.)

Mutta hakuaiheisiin:

Veloena on tämä blogi. Jotkut erehtyvät kutsumaan tätä kirjoittavaa samalla nimellä, mutta se on vähän ajattelematonta. Ei tässä nimittäin vielä kaikki.

Veloenisch on sitä, mitä elän ja puhun. Jotkut näkevät tässä jotain linjauksia, mutta itse olen kirjoitellut siitä, mitä päähän pälähtää. Ei siihen mitään linjauksia tai lupauksia tarvita. Välillä päähän ei pälähtele, eikä sekään tunnu kovin vaaralliselta. Jossain määrin pidän kirjoittamishinkua kirouksena omalle niskahartiaseudulleni. Harvemmin muistan ergonomiaa kirjoittaessani, mikä on harmillista.

Dystonia lantion kiertymä - olen tavannut vain servikaalista dystoniaa sairastavia henkilöitä, ja ajatus siitä, että samantapainen oire kiertäisi lantiota, kuulostaa aika pelottavalta.

Pulpettikatto - miksihän niitä ei käytetä enemmän? Mansardikatto miellyttää kyllä omaa silmääni eniten, mutta pulpettikattoiset talot näyttävät hauskan lippaisilta, vähän kuin suuruuskompleksiin sairastuneilta linnunpöntöiltä.

Haastattelu hierojakoulutukseen. Kannattaa hakea, jos yhtään mietityttää. Koulutus kestää vain vuoden ja ainakin itse olen tyytyväinen, että sen kävin, vaikka koulutuksen aikana epäilinkin potevani jonkin sortin mielenhäiriötä. Haastattelussa voi tietysti olla ultrarehellinen ja oma itsensä. Jos koulun ja omat intressit eivät natsaa, niin sitten niin käy. Ceeveeni todistaa minun käyttäneen vastaavaa menetelmää myös työhaastatteluissa. Yleensä kyllä minua ei ole kutsuttu edes haastatteluun. Mutta olen enimmäkseen viihtynyt niissä paikoissa, joihin minut on otettu. Paitsi materian myyntityössä. Ja ainakin haastattelut ovat olleet mielenkiintoisia. Koulutukseen haastattelija on yleensä koulutettu psykologi, joten erityistä tuomitsevuutta tai lokeroimista ei kannata pelätä. Siinä koulujen haastattelut erottuvat edukseen monista työhönottohaastatteluista.

Nurit Krauss on ehkä tulossa Suomeen jo tämän vuoden puolella. Kiitos NuritinTLB- ohjelman, oikea m. gluteus mediukseni on tällä hetkellä tulessa. Kyllä hellävarainen kurkottaminen voi olla aika tehokasta myös lihasten kestävyysharjoituksena. Mutta ei tässä vain jumissa olla, nimittäin TLB:n myötä jalkaterien kipu on lähestulkoon kadonnut, ja se on jo jotakin. Oikeasti, se että voi kävellä kivuttomasti, tuntuu ihmeelliseltä.

Jalkaruusu on semmoinen, mistä minua on peloteltu lääkärissä. Että jos tulee bakteeri-ihottuma, pitää hakea riittävän pian antibioottikuuri siihen, ettei tuo iskisi. Minun kynsivallintulehdukseni ei parantunut toistuvilla antibioottikuureilla. Se parantui sillä, että sain jalkaterapeutilta ohjeen, että varpaan sivut on huolellisesti kuivattava joka suihkussa käynnin jälkeen rutikuiviksi ennen kuin jalan sujauttaa sukkaan, ja että varpaita ei saa ikinä rasvata. Kas, sinnepä katosi tulehduksen uusiminen.

Kehomusiikki - katsokaa, miten ihmiset kävelevät, miten eri rytmit kytkeytyvät toisiinsa liikeketjussa, pyyhkivät heidän kokemustaan. Tai miten ihmiset tanssivat, musiikkiin tai sitä ilman. Mieluummin ilman.

Häpyliitoskipu osoittautui kohdallani ennen kaikkea heijastuskivuksi kohdunsuulta. Ikävä kipu, toden totta. Kannattaa tutkia ja hoidattaa.

Kipeä häpyliitos, kts. edellinen.

Valkoinen näppy ikenessä voi johtua esimerkiksi hammastahnan natriumlauryylisulfaatista. Oma suuni ei ole pahemmin aftaillut sen jälkeen kun siirryin Bioteneen. Eikä hampaiden peseminen enää satu. En kyllä aiemminkaan hahmottanut tuntua kipuna, mutta pakko se on kivuksi nimetä nyt kun välillä joutuu Oxygenolille Biotenen yllättäen ehdyttyä - kivulta se nyt tuntuu, kun oppinut, että peseminen voi tuntua myös miellyttävältä. Mutta voihan suu toki varmasti muutenkin näppyillä.

Teinikarkotin hämmentää pientä päätä. En oikein pidä ajattelumallista, jossa itseä pelottava, ahdistava tms. muuten kielteisesti liikauttava ihmisryhmä päädytään karkottamaan pois silmistä ja siten pois mielestä. (Tässä muuten hyvä kirjoitus aiheesta, aiheena tosin enemmän maahanmuutto, mutta teineihinkin suhtaudutaan vähän samaan tapaan epäröiden, etenkin jos ne ovat vieraita ja niitä on paljon yhdessä paikassa.) Teinitkin ovat ihmisiä. Sitä paitsi minua ei olisi teininä karkotettu klassisella musiikilla - pidin siitä silloin ihan yhtä paljon kuin nytkin. Usein makasimme ystävän kanssa lautalattialla selällään kuunnellen Chopinin valsseja. Emme kai olleet kovin katu-uskottavia. (Tuskin edelleenkään olemme.)

Nyt listalla ei ollut teinejä sukkahousuissa, usein on ollut. Siinäpä toinen kapea suhtautumisvaihtoehto teineihin. Usein on haettu myös filosofian opiskelua. Suosittelen sitä. Ei siis nettihakua aiheesta vaan filosofian opiskelemista. Ei taida olla sellaista asiaa kuin hyödyttömät opinnot. Aina opittu ei tietenkään vastaa yliopiston asettamia tavoitteita, mutta ei se kai niin vakavaa sekään ole - kukin poimii elämästä itselleen makoisimmat marjat. On myös hyvin opettavaista käydä keskusteluja oman opiskelualan hyödyllisyydestä - siinä huomaa aika äkkiä, miten eri tavoin hyödyllisyys voidaan mieltää. Siitäkin oppii aika paljon, ettei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia. Tai ainakin itse pidän rikkautena sitä, ettei kaikki ole sujunut liian helposti omassa elämässä - sitä voisi näet ajautua kuvittelemaan, että jos jonkun elämässä takkuaa, on kyse aina vain asennekysymyksestä tai viitsimisestä tai jostakin tuollaisesta, ikään kuin ihmiset olisivat umpioituja yksikköjä.

(Keskustelimme tässä iltana muutamana Faunin kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että otsaan hiusrajaan voitaisiin kiinnittää pieni kamera tallentamaan kaikkea koettua ikään kuin kokijan näkö- ja kuulokulmasta. Leikimme ajatuksella, miten tuollaisten tallenteiden olemassaolo muuttaisi käsityksiämme kohtaamisesta, etiikasta, vuorovaikutuksesta, erilaisista elämismaailmoista. Vaikka nauhat olisivat lähtökohtaisesti yksityisiä, niihin voisi itse palata ja tarkistaa hämäävien tilanteiden ja tunnekuohujen lauhduttua, mitä itse asiassa toinen sanoikaan, miten elehti, jne. Ja kuuluisivathan siinä omatkin vastaukset, vaikka kasvonilmeet eivät näkyisikään, aivan kuten emme näe niitä toisen kanssa livenä keskustellessakaan - mikä voi olla hyvä, ettei halvaannu itsetiedostuksen määrästä. Ja, kuten Fauni huomautti, löytyisi epäilemättä heitä, jotka laittaisivat nauhansa vapaaseen jakoon. Se olisi tuhottoman mielenkiintoista. Varmasti esimerkiksi kerjäävän romanialaisnaisen nauha tai servikaalista dystoniaa sairastavan nauha tallentaisi aika erilaisia reaktioita kuin esimerkiksi pienen vauvan tai söpön koiranpennun kanssa liikkuvan ihmisen nauha. Tämä nyt on tietysti ääripään kärjistys, mutta kyllä - kyllä se olisi mielenkiintoista. Ja on vaikeaa uskoa, ettei tuollaisen nauhamateriaalin läpikäyminen vaikuttaisi kohtaamistaitoihin. Toivoisin itse olevani rohkeampi kohtaajana, ja ehkä niin vielä joskus käykin. Tietäisi vain, miten.)

Istun kirjastossa, kaikki tuntuu järjestyvän. Solmimme työsopimuksen vain joulukuulle, koska tiesin lähteväni pitkälle pois, pitkäksi aikaa. Mutta kun palaan helmikuussa takaisin, vanha paikka ja uusi sopimus lauantaityöstä odottaa minua. Se on mukava yllätys, jonka varaan en uskaltanut laskea. Kirjastossa työskentelemisessä on jotakin rentouttavaa. Se tuntuu hauskalta nyt kun saan muuten tehdä ei-istumatyötä. Ja kirjasto on ollut osa elämääni jo niin pitkään. Se ei samalla tavalla riitele arvomaailmaani vastaan kuin vaikka jokin kaupallisempi työpaikka riitelisi.

Ääh, nyt lopetan hölöämisen. Väsyttää tämä viikon pituus - illaksi on vielä luvassa kurpitsajuhlat, vaikka olo on kaikkea muuta kuin juhliva. Haluaisin lähinnä nukkua... onneksi huomenna on vapaapäivä, samoin maanantaina. Luultavasti tosiaan tarvitsen unen ja levon, jotta pakara lakkaa kramppaamasta ja väsymys valahtaa kehosta toisaalle.

Joku muukin on jo kirjoittanut siitä kolumnista, jolle olisin ehkä hivenen kohottanut kulmakarvaani, jos olisin eilen muistanut tai tänään jaksanut. Itse olen päinvastoin kuin kolumnisti pahoillani siitä, että jossain vaiheessa varhaisaikuisena revin pari vanhaa päiväkirjaa niiden nolouden takia. Ikään kuin en olisi silloin ajatellut niitä ajatuksia ja elänyt sellaista elämää. En silloin kestänyt sitä lapsellista ja meuhkaavaa itseä, mutta nyt epäilemättä kestäisin sen itsen aivan hyvin. Ja tämä on juuri sitä, minkä itse miellän kasvamiseksi, sofistikoitumiseksi, kypsymiseksi. Että sietää jopa noloutta, häpeää, surua, kiukkua, neuvottomuutta, tyhjäpäisyyttä, pelkoja - paitsi muissa, myös itsessään. Mutta epäilemättä tuolla kolumnistilla on erilaiset tavoitteet ja luultavasti myös erilainen käsitys siitä, miten hyvä maailma olisi mahdollista saavuttaa, ja mikä on kypsyyttä ja järkevyyttä. Eipä silti, että oma järkevyyskäsitykseni muutenkaan ihan yksiin menisi kenenkään muun järkevyyskäsityksen kanssa. Tai että sen tarvitsisi mennä. Tai että se pysyisi samana.

Kai vain muutos pysyy... ja kirjasto.

Yritys virittäytyä joulutunnelmiin

Hankin hyasintin. Hyasintti tuntuu välttämättömältä joulutunnelmaa ajatellen. Hankin myös Sonnentorin teejoulukalenterin, koska suklaakalentereissa tapaa olla maitosuklaata. Minun joulukalenterini ensimmäinen luukku avautuu tänään, koska me lähdemme Lissaboniin jo aatonaattona, joka on siis oikeastaan vähän kuin jouluaatto. Tai no jaa. Matkustaminen lentokoneella ei oikein vastaa käsitystäni juhlimisesta. Kunpa lomaa olisi pidemmin, niin voisi mennä junalla. Mutta ei tunnu järkevältä istua viikkoa junassa viikon kohteessa olon ohella. No, joka tapauksessa: en ehkä raahaisi kuitenkaan viimeistä teepussia mukaan, joten voin aloittaa joulukalenterin tänään.

Saavun kotiin ajatellen virittää loputkin jouluvalot nyt kun kerran meidän huushollin odotusaika on alkanut. Mutta eteisessä odottaa kaksi virallista kirjettä: kutsu papa-tutkimukseen ja verohallinnon ohjeet seuraavan vuoden yritysverotuksesta.

Periaatteessa kai kuuluisi ilahtua siitä, että kohdunkaulan syöpää seulotaan Suomessa näinkin tarmokkaasti, mutta kyllä papa-kutsu tuntuu minusta aina joltain kamalalta kosmiselta rangaistukselta. On vaikeaa olla tuntematta itseään hämilliseksi gynekologisessa tutkimuksessa, ja papa-näyte vielä tuntuu niin inhottavalta. Ja siihen liittyy se, miten äiti paheksui, kun kerran erehdyin mainitsemaan, että papa-koe pelottaa. En kuulemma saisi olla hysteerinen koska ei se tunnu miltään. Minusta se kyllä tuntuu hyvin epämiellyttävältä enkä aio hysteerisyystuomioidenkaan uhalla väittää mitään muuta. Papa-kutsussa mainitaan taas, ettei sinne ole hyvä mennä kuukautisten aikaan, ja se synnyttää uusia huolia ja syyllisyyksiä, koska en muista yhtään, milloin kuukautiset ovat viimeksi olleet, ja kun en seuraa rytmiä mitenkään tarkasti, minulla on myös aika hämärä käsitys siitä, millainen kiertoväli minulla tällä erää on. Se voisi olla miltei mitä hyvänsä, koska pahimmillaan se sinkkuhulluudessa on kiritellyt kolmessa ja puolessa viikossa ja pitkässä suhteessa taas lasehtinut jonnekin seitsemän viikon tietymille samassa tahdissa libidon vaivihkaisen näivettymisen kera, ja en oikein ole selvillä, olenko nyt hormonaalisesti kierroksilla vai en. En kai enää niin paljon. Ehkä. Ääh! Kävin papassa viime vuonnakin, aika tarkkaan vuosi sitten, ennen kierukan vaihdattamista. Mutta ehkä on kuitenkin mentävä. Hyrr.

Verohallinnon ohjeista en ymmärrä taaskaan höläsen pöläystä. Mutta ei se mitään. Sitä varten on kirjanpitäjä. Siltikään ajatus verotuksesta ei viritä joulumielelle. Koko systeemi on jotenkin aika pelottava. En koe itseäni ollenkaan tarpeeksi osaavaksi tai vastuulliseksi ja lainsäädännön kieli kuulostaa jotenkin kauhean julmalta kaikkine sanktioineen.

Sitten kaiken huipuksi harmaa kolli on syönyt joulukalenterista isot palat pois ja jollakin ilveellä se on vielä avannut jouluaaton luukunkin! Jotenkin koko joulutunnelma lässähtää tässä vaiheessa, kun huomaan hyasintin pöydälle asettaessani joulukalenterin surkean kohtalon. (No, ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, ettei kolli kussut vero-ohjeiden päälle, mutta että maanantai ja kaikkea, en oikein kykene juuri nyt.)

Joulutunnelmaan virittymisen sijaan syönkin lievään ahdistukseeni puolikkaan ruisleivän ja juon ensimmäisen joulukalenteriteen.

Ei se ole oikeastaan yllättävää eikä kauhean ahdistavaakaan, että asiat menevät pieleen. Harvemminhan elämä sujuu, kuten kuvittelisi. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu... vastaan myös kirjeeseen, joka sisältää kummallisen kysymyksen ja oletuksen, ja joka saa minut taas mietteliääksi sen suhteen, miten erilaiset ihmiskuvat vaikuttavat eettisiin ratkaisuihin. Paljon, luultavasti. Olisi mukavaa kehittyä tarkemmaksi kuuntelijaksi. Asiat on hankalaa hahmottaa vieraasta viitekehyksestä, vaikka siinä onkin aistivinaan jonkinlaista loogisuutta ja ainakin luottaa siihen, että toisen toiminta ei oikein ole hahmotettavissa järkevästi mistään muusta viitekehyksestä käsin.

Sen sijaan en ehdi ottaa päivätorkkuja enkä tehdä pilatesharjoitteita, joita haluaisin ehtiä tehdä ja joita ajattelin vakaasti tekeväni, koska selkää särkee. Ääh, mikä maanantai. Tästä ei voi viikko kuin parantua... perjantain naamiaisiin on jo sentään löytynyt kahdet kissankorvat ja materiaali kolmeen häntään, joten kiireellisimmät ja tärkeimmät asiat ovat pulkassa! Ja ehkä kohta kun ystävä tulee koputtamaan oveen, haemme jouluvalotkin. Tai sitten ei.


Jottei tästä tulisi ihan surhimista, niin nyt Sukliksen pyynnöstä jotakin hassua ja jouluista: piparkakkueläimet!

Onhan tuohon jouluun sentään vielä aikaakin. Ja matkaa! Kai tässä ehtii virittyä vielä.