Anteeksi pyytämisen hätä

Onkohan anteeksi pyytäminen jollekin helppoa? Minusta se on kammottavan vaikeaa. Enkä nyt tarkoita semmoista "pahoittelen, mutta" -muotoa vaan sitä tunnetta, että on tullut törppöiltyä oikein olan takaa ja että ei voi mitenkään sietää itseään ellei sitä asiaa käy läpi törppöilystä kärsineen kanssa.

Muistan tämän lapsesta saakka, tämän vaikeuden. Äkillinen taju siitä, että on aiheuttanut toiselle tuskaa, mieliharmia tai ahdistusta, se melkein halvaannuttaa niille sijoilleen. Tuohon tajuun liittyy roppakaupalla sellaisia kysymyksiä, jotka useimmiten ovat ihan turhia, mutta jotka silti putkahtelevat helposti esiin. Kuten: Miksi tällä tavalla haluan tuottaa toiselle tuskaa? Enkö tosiaan koskaan osaa lähestyä toisia pehmeästi ja ymmärtäväisesti? Onko minun kaltaisillani edes oikeutta elää? Kysymykset on vaikeaa saada vaimenemaan siksi ajaksi, että ehtisi vastailla niihin. Ei, en minä erityisesti halunnut tuottaa tuskaa, niin vain joskus käy. Ja aika usein, useimmiten oikeastaan, kommunikaatio sujuu miellyttävästi eikä tällä lailla töksähdä minun toimestani. Yleensä myös annan toisten töksytellä aika paljon ennen kuin jaksan suutahtaa. Kai minullakin siis on oikeus elää, vaikkei kaikki aina ihan putkeen menekään.

Kai nuo kysymykset ovat joidenkin muiden kysymyksiä, heijastuksia siitä turhautumisen intensiteetistä, jonka käyttäytymiseni rösöisemmät puolet ovat herättäneet joskus aiemmin. Olen tottunut elämään kärsimättömien ja helposti katastrofoivien ihmisten kanssa, jotka ovat viskanneet toivonsa kankkulan kaivoon pienimmästäkin tuhon ennusmerkistä.

Ja koska inhoan tuota kärsimättömyyttä ja katastrofointia, olen oppinut inhoamaan noita tilanteita, joissa käyttäydyn typerästi ja huonosti, töksäyttelen puoliäksysti jotain epämääräistä vastaukseksi toisen pyytöön tunnesäätelystä. Olen koettanut viimeiseen saakka virittyä kuuntelemaan toisten sanattomia toiveita, ettei minun tarvitsisi joutua tuohon tilanteeseen, jossa äkisti koko olemassaolon oikeutukseni kyseenalaistuu silkaa törppöyttäni. Se on hyvin kaukana siitä asenteesta, johon on vaikea eläytyä, siitä asenteesta, jonka mukaan saa näyttää pahaa mieltään ja reuhata ja sanoa ilkeästi vaikka kelle. Ja - luulen, että molemmissa asenteissa on korjattavaa, kummassakaan ei ole tarpeeksi joustoa eikä kohtuullisuutta. Koska joskus on hyvä osata asettaa rajat ja joskus on järkevää olla aukomatta päätään ja puskematta omia toiveitaan läpi ristiriitatilanteissa ja todeta, että okei, minä voin joustaa tässä ja ei tämä nyt oikeasti niin vakavaa voi olla ja voi olla ihan mielenkiintoista tehdä tämä tuolla toisella tavalla, ottaa koko juttu kokeiluna.

Tänään kävi tuollainen kummallinen tapaus, joka sai haluamaan kirjoittaa anteeksi pyytämisestä, sen vaikeudesta ja siihen liittyvästä hädästä. Se on nimittäin kuuma kognitio jos mikä, ainakin omassa tunneuniversumissani. (oh, miten mahtipontinen ilmaus... :D)

Mies soitti, kun olin päiväunilla. Minun on ollut kauhean vaikeaa nukkua viime aikoina, kun on tämä muuttoasia ja on tullut paljon asiakkaita ja uusia liikuntatunteja, yksinkertaisesti yhteen syssyyn kauhea kasa kaikkia uusia vaikutteita, ja niin myönteisesti kuin se vaikuttaakin ajatusteni vireyteen ja sävyyn, siihen liittyvää toimeliaisuutta on aika vaikeaa sammuttaa öiksi ja muiksi lepohetkiksi. Tänään olin sitten järjestänyt oikein rauhallisen päivän, melkein-lepopäivän jossa on vain yksi hieronta-asiakas, olin käynyt venymässä ja liikkumassa, kävellyt koiran sateen halki kotiin, venytellyt vähän sängyllä ja rentouttanut jäsen jäseneltä itseni peitteen alle lämpöön. Ja kas, juuri kun olin vajonnut ihanaan rentouteen ja uneen, mies soittaa. Hän kuulostaa vähän äkäiseltä ja kärsimättömältä ja huolestuneelta ja kysyy, miksen vastaa hänen viesteihinsä. "Jaa, olin päiväunilla", vastaan vähän kärttyisesti. Sitten sanon, etten ole nähnyt mitään viestejä enkä edes tiedä, mistä on kyse. Räikeä tyytymättömyys ja ärtyisyys repivät minua. Mitkä vitun viestit. En ole nähnyt mitään viestejä, mikä oikeus toisella on räkyttää niistä minulle?

Koska puhelu sujuu ärtyneissä merkeissä, en ole sen lakattua lainkaan varma, onko mies itse asiassa räkyttänyt ja syyllistänyt minua siitä, etten lue viestejä tarpeeksi usein. Olenko ollut vain ärtynyt unilta herättyäni, koska tarvitsisin nyt lepoa? Ei kai mies olisi soittanut, jos se ei olisi ollut hänen kannaltaan välttämätöntä? Ja eikö kärsimättömään ja syyllistäväänkin sävyyn aja usein juuri huoli, jokin jota hän ei osaa itse ratkaista, eikö hän ole hakenut minulta apua, ja mitä minä olen tehnyt, olen murissut kuin talviunilta herätetty karhu, käskenyt olemaan hätäilemättä ja ilmoittanut, että mieluiten jatkaisin uniani. Siitäpä sitä apua saa... tämä kaikki tärähtää tajuntaani puhelun loputtua, kun alan heräillä kunnolla.

Ikään kuin pystyisin nyt nukkumaan enää.

Eí, tietenkään nukahtaminen ei onnistu, koska huolestun siitä, että olen kohdellut toista harvinaisen törkeästi. Ja voi karmeus, mikä hätä sen tajuamista seuraa. Haluaisin jotenkin osata nostaa itseni siitä tilanteesta kuiville, mutten osaa. Tunnen itseni äkkiä maailman törkeimmäksi ja epäempaattisimmaksi olennoksi, en ansaitse kenenkään ystävyyttä ja oikeastaan olisi kaikille paras, kun kuivahtaisin pois tuosta noin vain. Huomaan kasvojeni jännittyneen ilmeettömiksi, kehoni pingottuneen. Tiedän, etten osaa nukahtaa, ennen kuin kaikki selviää. On pyydettävä anteeksi.

Mutta.

Mutta anteeksi pyytäminen on ehkä vaikeinta, mitä on. Se sama hätä, joka pakottaa ajatukseen anteeksi pyytämisestä, tukkii ilmaisukanavat. Entä jos toinen nöyryyttääkin tilanteessa lisää? Puhelimessa hän ei voi tietenkään lyödä, mutta minua on lyöty tuollaisessa tilanteessa ja sen maku ei jätä näitä tilanteita ehkä ikinä rauhaan. Ilkeä voi olla lyömättäkin. Tiedän pelon turhaksi: mies ei ole sen tyyppinen, että hän nöyryyttäisi minua, kun pyydän anteeksi. Silti pelko on käsiteltävä joka kerta uudestaan. Sitten on pahempi pelko, jota on vielä vaikeampi hallita siinä määrin, että onnistuu soittamaan takaisin. Se on pelko siitä, että asiat menevät vielä jotenkin pahemmin pieleen, koska on äskenkin onnistunut pilaamaan kaiken. (Huh, sana kaikki tosiaan esiintyy kuumissa kognitioissa painokkaana ja usein.) Mistä näet tiedän, että osaan pyytää anteeksi? Tätä vastaan taistelen empirismillä: Ei sitä tiedä, ellei kokeile. On kokeiltava. Kaikkein hirmuisimpia on se pelko, ettei sillä, mitä teen, ole oikeastaan enää yhtään mitään väliä. Etten merkitse kellekään siinä määrin, että he jaksaisivat korvaansa lotkauttaa, koska olen heistä jo käyttäytynyt niin huonosti. Tähän olen joskus törmännyt aikuisikäisenä, se jotenkin vetää hiljaiseksi. Ja sitten karmivuuksien huippu: pelko siitä, että kommunikaation pieleen menemisestä seurannut oma paha olo ja halu pyytää anteeksi ja käsitellä siten asia itselle siedettävään muotoon (minusta anteeksi pyytämisessä on kyse tästä, pohjimmiltaan, tai ei ainakaan kenenkään anteeksipyyntö ole sillä lailla ihmeemmin muuttanut minun suhtautumistani tuohon toiseen ihmiseen, vaikka onkin voinut valottaa sitä, mikä tarkalleen tilanteessa ymmärrettiin aluksi väärin, ennemmin ymmärrän sen heille tärkeäksi kuin itselleni ja samalla tavalla: kun haluan pyytää anteeksi jotain, en tee sitä miettien, mitä tapahtuisi toisen taholta, jos en pyytäisi anteeksi, vaan että miten pystyn elämään itseni kanssa, jos en pyydä anteeksi; olen varma, että anteeksipyytämistä on monenlaista ja siksi ehkä siinäkin on niin pahat epäonnistumisen mahdollisuudet) on jotakin, joka loukkaa toista jollakin tavoin.

Saan kuitenkin pelot pysymään sisälläni ja soitan takaisin. Puhelin hälyttää kaupungin toisella laidalla. Mies vastaa. En oikein pysty puhumaan, koska itken niin kovasti siinä samassa kun kuulen, miten ystävällinen hänen tervehdyksensä on. Tottahan hän puhelimesta näkee, kuka soittaa. Ei hän edes ole vihainen. Ja minä taas olen aivan solmussa itseni kanssa, olen halunnut kuolla silkkaa osaamattomuuttani, haluan pyytää anteeksi tökeröyttäni, peloista puoliksi halvaantunut ja tunnen itseni siinä silmänräpäyksessä typeräksi ja melodramaattiseksi. Saan kuitenkin jotenkin soperreltua asian puhelimeen, ja sitten puhummekin vähän aikaa.

Puhelun jälkeen mietin, miten pitkä aika siitä onkaan, että olen itkenyt. Aika pitkään, en muista viimeistä kertaa tarkasti. Ehkä on tosiaan ollut sen aika. Kiinnostavaa, mietin vähän tyyntyneenä, enää harvakseltaan niiskutellen, miten usein itku purkautuu juuri anteeksi pyytämisen yhteydessä. En oikein osaa itkeä kuolemisia enkä kovin hyvin ystävien etääntymistäkään. Kai minä etupäässä itken omaa osaamattomuuttani, välillä se käy sietämättömäksi, ja se tosiaan on vastuullani toisin kuin toisten tekemiset, menemiset, tulemiset ja sanomiset. Tai sitten itken liikutuksesta. Ehkä oman osaamattomuudenkin itkeminen on osittain liikutusitku, koska ei sitä itkua tule, jos pyytää anteeksi eikä toinen suhtaudu ymmärtävästi tai ystävällisesti. Liikutusitku, helpotusitku.

Kummallista, miten voimakas hätä väärin tekemisen tiedostamiseen liittyy. Se ei tunnu olevan missään suhteessa teon vakavuuteen. Kaikesta seuraa välittömästi sisäisesti langetettu kuolemanrangaistus, ja sitä seuraavaa armahdusta säestää liikutus maailman hyvyydestä ja luvasta yrittää uudelleen.