Riekaleista

Koetan tarttua toimiin edes hetkeksi. Jospa vaikka asiat selkiytyisivät, kun kukkaruukuista kuopsuttaa pois vanhaa multaa ja sulloo uutta tilalle. Nostelen matkalaukuista tursunnutta kamaa hyllynreunoille ja ahdistun siitä, että kahden ja puolen kuukauden päästä ne pitää taas pakata ja raahautua jonnekin. Stressiä taitaa olla jonkin verran, koska herään itkuisena ja haluaisin vain sulkea silmät ja kadota. Tai haluan kotiin, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Voi luoja, ajattelen peittojen välissä, olen takaisin Autiossa maassa. Elämä kiertää kehää, siltä tuntuu. Kierros kierrokselta jaksaa suhtautua kärsivällisemmin ja vähemmän dramaattisesti siihen, miten sattuu, mutta toisaalta - tuntee jo pientä epäuskoa sen suhteen, kannattaako edes yrittää tehdä mitään asioiden eteen, koska kaikki joka tapauksessa rapautuu taas muutamassa vuodessa. Muistikuvissa asunnot tuntuvat valoisilta ja avarilta tai ainakin jollakin tapaa sadunomaisilta, on aikaa istua ja tuntea iltapäivän solahtavan kehoon, voi kävellä kadulla ja tuntea siitä ilon, tai vaikka juosta jäätä kilpaa laivan kanssa. Miten tämä asunto voi olla näin hämärä, miksi jäällä käveleminen ei tunnu paljon miltään? Miksi ihmiset tuntuvat sijaitsevan kilometrien päässä ja näyttävät kaikki niin määräisiltä ja suunnitelmallisilta ja kiireisiltä, ettei osaa kuin ujosti pyöritellä jalkateriään ja miettiä, miten tuonne sujahdetaan.

Etenevätkö tapahtumat kohti veitsenterän havahtuneisuutta ja ylevää hetkien estetiikkaa vai kohti turvallista, käsitettävää ja helpostisanallistettavaa, jossa toisaalta tuntee vankilaklaustrofobiaa ja kaulapantainhoa? Vai jääkö elämä junnaamaan kummalliseen välitilaan, venyneeseen kodittomuuteen, joka ei kuitenkaan täytä onnettomuuden tuntomerkkejä? Miten on, asunko kahden ja puolen kuukauden kuluttua takaisin Kallion yksiössä? Asunko yksin vai asuuko joku kanssani?

Tuleeko niitäkin päiviä, jolloin tunnistan pääskyset taivaalla ja ilo kirkuu sisälläni krookuksia ja viettäviä katuja ja seinänhajua ja jalat vievät vahvasti johonkin suuntaan? Osaanko ajatella, ettei siinä ole kyse mistään pelottavasta?

Tietävätkö muut, mitä elämältään haluavat, nyt tai ylipäänsä? Minä en ainakaan tiedä. Jokainen suunta tuntuu pelottavalta, ja reagoin kuten kauhujen talossa, jähmettyen paikalleni.

On paras alkaa mullanvaihtoon, kun pää pyörittää näin mittavia ja synkeitä skenaarioita.

Niihin johtavat ainakin nämä seikat: Olen huolestunut siitä, kestääkö kehoni hierojantyötä siinä mittakaavassa, että voisin ajatella sitä pääasiallisena tulonlähteenäni. Pompsun työ, johon hän on aiemmin vaikuttanut tyytyväiseltä, on paljastunut osittain aika painajaismaiseksi ja saan kuulla hänen arpovan, kuinka kauan hän sitä jaksaa. Pompsu haluaisi jatkaa komuuniasumista. Fauni ei vaikuta kommuuniasumisesta kiinnostuneelta tai semmoisen kuvan olen ainakin saanut (hänestä ei aina ota selkoa). En tiedä, miten haluaisin itse asua paitsi että en ainakaan halua taas ravata kahden asunnon väliä. Enkä tiedä, mitä työtä tekisin. En löydä työpaikkailmoituksista mitään järkevää. Intian-matka on syönyt varallisuuteni. Brasilian-matka syö loputkin varat. Siskon koira tulee tänne kokeilemaan, josko se osaisi asua meidän laumassamme. Paitsi että mikähän se meidän laumamme oikein on... tuntuu raskaalta palata kotiin, koska nyt pitäisi revetä jotenkin kahden ihmisen välille. Matkalla oli helppoa: oli vain yksi ihminen, jonka läheisyydentarpeita tyydytti. Nyt äkkiä näitä ihmisiä on kaksi ja huomaan taas luiskahtaneeni vanhoihin pelkoihin siitä, etten jaksa, kykene, pysty, että vain loukkaan ja satutan kaiken aikaa. (Pelkään tietysti samoja asioita parisuhteessa, mutta kolmiosuhteessa vastuut ja niiden mukana pelot tuplaantuvat ja onnistumismahdollisuudet tuntuvat puolittuvan!) Huomaan odottavani kylvöaikaa ja Annalan peltoa, joka on maailman ainoita paikkoja, joissa toimimisessa on selvät sävelet, ja sitten samaan aikaan pelkään, ettei minusta ole ehkä sielläkään kylvämään, kitkemään, harventamaan, että olen vain niin rikki ja kivulias, että kaikki menee päin persettä.

Entäs sitten, koetan sanoa itselleni, kaikki saa mennä päin persettä. Niinhän elämässä aina välillä käy.

Kommuunikokeilu on verottanut kasvistoani raskaalla kädellä. Italianjasmiini, kaikki tuoksupelakuut ja rahapuu ovat menehtyneet. Olen niin väsynyt, etten jaksa oikein edes surra moista.

Olen lukenut lentokoneessa saksankielistä lehteä ja repinyt siitä talteen pienen jutun kasvien kevätkukinnoista eri puolilla eteläisempää Eurooppaa. Nyt levitän leikkeen pöydälle, silmäilen sitä ja ihmettelen, miksi olen korjannut talteen sen sisältämän informaation. Lentokoneessa olen vielä hahmottanut horisonttini kauemmaksi, olen hahmottanut kotiinpaluun mahdolliset kurtut mutta nähnyt niiden ylitse, ajatellut huolimattomasti, että ainahan asiat järjestyvät. Ikään kuin niitä ei pitäisi järjestellä.

Pahinta on, etten oikein edes pysty hahmottamaan, minkä tarkalleen odotan romauttavan taivaan niskaan.

Se tuntuu vähän huvittavalta. Huvittavasta käsin taas on helppoa nimetä tilanne riekaleiseksi. Voi riekaleisuutta. Silloin kun vielä asuin eksän kanssa ja tärähdin riekalevyöhykkeen kurimuksiin, hän ei voinut juuri mitenkään käsittää, mikä ihme minua risoi. (Risominen on sana, jota en itse mielellään käytä, mutta hän puhui nimenomaan risomisesta.) Kaikkihan oli hyvin. Paitsi ettei se aina siltä tunnu... ei silloin kun hahmottaa hetkeksi elämänsä melko kaiuttomaksi putkeksi, joka on putki juuri siksi että kerralla voi tehdä vain yhden valinnan ja ne toiset mahdollisuudet lipuvat iäksi ohi, ja silloinkin harvoin kun niitä joskus tarjoillaan uudemman kerran, tajuaa taas niiden ainutkertaisuuden ja niihin sisältyvät kohtalonomaisuuden riskit ja se kaikki saattaa tuntua niin halvaannuttavalta että silkkaa kauhuaan typistyy ja tarttuu mieluummin johonkin aivan muuhun, nonsensikaaliseen rallattamiseen tai peppipitkätossusukkiin tai uskomuksiin, joille arvaa tuhahtavansa jo kuukauden päästä. (Uskomukset ovat työkaluja. Tuskin universaalityökaluja löytyykään...)

Ei, ei voida olettaa minun tietävän, mitä tahdon. Ei kaiken aikaa. Ei enimmäkseenkään.

Tahdon sen tuolin omenapuiden alla. Tai edes parvekkeen chileille. Tai ainakin viltin puistoon.

Tahdon kylvää kurpitsoita.

Vain joskus harvoin tahto leikkaantuu esiin vellovasta massasta ja silloinkin se tuntuu miltei pakkomielteeltä, ja vaikka sen taakse järjestyy ongelmitta, kantaa sitä painopisteensä yläpuolella, siinä on silti jotain avaruusmuukalaismaista, siinä selkeydessä. Tahtominen on katastrofi, tahtomattomuus on katastrofi, katastrofia on yhtäkaikkinen epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi keksii tehdä, samoin varmuus siitä, että tahtoo näin ja näin seurauksista välittämättä. Suljen silmät, hämärtyy. En ole ehtinyt vesijuoksemaan, vaikka ajattelin mennä. Muistan välähdyksenomaisesti teepaidan, jonka näin Hyderabadissa. "Life without a cause is life without effects."

Mistä tämä väsymys tulee? Kauanko se kestää?

Torstaiaamuksi on siivottava lattioita koska vieraaseen paikkaan tuotu koira voi protestoida pissien. Niin ne muutkin täällä aluksi tekivät, vaikka periaatteessa sisäsiistejä ovatkin.

Katastrofeja sisätilassa

Oikeastaan ajattelin jo eilen kirjoittaa, mutta onnistuin sotkeentumaan niin sykkyräiseen ahdistusspagettioksennukseen, että kävelin sitten vaan huoneesta toiseen ja makasin piikkimatolla ja yritin hengittää ja kursin käsittämättömällä vimmalla pirunnahkaa kokoon. (Enää kaksitoista saumaa!)

Harvemmin ahdistun mistään ihmissuhdesoovista tms. näin paljon. Nytkin syynä oli kipu. Kipu, joka alkoi tyksytellä tiistaina ja yltyi riehuvaksi pedoksi keskiviikkona. Oli pakko ottaa särkylääkettäkin, mitä en tee usein. Alavatsaa kouristi, kipu säkenöi häpykukkulaan. En osannut olla pelkäämättä, että kierukka on taas lähtenyt liikkeelle. Keväällä kovan kivun tullessa en osannut epäillä sitä, mutta nyt kyllä osaan. Varasin tietysti jo tiistaina lääkäriajan, kun matkakin lähestyy kovaa kyytiä, mutta sain sen vasta tälle aamulle, ja tähän väliin jää monta tuntia, joina tuijotan ainakin osittain sisäänpäin silloinkin kun näennäisesti keskustelen, teen ruokaa, siivoan, nauran, hieron. Mitä tämä kipu on, kysyn. Mitä se tarkoittaa?

Ja jos...

Koetan olla sanomatta jos. Koetan sulkea pois olettamisen, ajatella, että lääkärissähän tuo selvíää ja että kaikki ratkeaa kyllä jotenkin päin. Mutta tuntuu karmealta, kun kipu koureksii enkä ymmärrä, mistä voi olla kyse. Ellei sitten... siitä, mitä ei haluaisi ajatella. Että se on liikkeellä taas. Ja se kuva tulee pyytämättä: metallinen varsi kohdunsuussa. Voisiko tämä olla muutakin? Kipu eksyttää aika nopeasti. On vaikeaa erottaa, mikä oli alkuperäistä kipua ja mikä on lisäkipua, kivun pelon korostamia vihlaisuja ja ylipäänsä lantionseudun tiedostamatonta jännittämistä. Oliko ensin kouristus vai tykyttävä tunne? Voiko tykytys tarkoittaa, että kierukka on liukunut niin alas, että sen langat jotenkin pistävät, tai vielä karmeampaa, että varsi raapii limakalvon seinää? Järkeä, huudan itselleni hiljaa tuntemusten myllerryksessä, torstaiaamuna on lääkäri, hän katsoo ja ymmärtää tästä enemmän. Voi olla kyse paljosta muustakin. Mutta mistä, ilkkuu pelko takaisin.

Ja onhan asia ajateltava tietenkin läpi, ei siitä osaa kääntää katsettaan sivuunkaan, kieltää koko asiaa. Jos kierukka on paikoiltaan, on ehkäisyteho jälleen nollassa. Kukaan meistä, ja meitä on kolme, ei erityisemmin tahdo lasta tässä ja nyt. Ja voi olla, että jossain sisälläni matkailee iloinen hedelmöittynyt munasolu ja kiinnittyy vaivatta kohdun kimmoisaan seinämään. Ei, en halua visualisoida sitä. Lasken päiviä: viikon päässä suojaamattomasta yhdynnästä asennettu kierukka tehoaa. Mutta päiviä on enemmän kuin viikoksi. Kiroilen ja pureksin kynsiä. Jos siis kierukka on liikkeellä... siis jos, jos, jos, mutta se kuulostaa niin todelliselta kivun vihloessa... jos se on liikkeellä, siitä ei ole hyötyä ja se nyppäistään pois. Uuttakaan ei hyödytä tunkea tilalle, koska voi olla, että hedelmöittyminen on jo tapahtunut, todennäköisimmin kun kierukka on horjahtanut paikaltaan kuukautisten aikana. Ja jos se nyppäistään pois, siitä seitsemäntoista päivää eteenpäin astumme Mumbain-koneeseen. Juuri ennen kuin seuraavat kuukautiset alkaisivat noin ikään kuin periaatteessa. Ja nehän nyt siirtyilevät ihan miten vain, kun tiedossa on matka ja jännittää. Joskus ne kirivät kaksikin viikkoa etuajassa, joskus myöhästyvät viisikin viikkoa, vaikkei mitään ole tapahtunut, ei mitään muuta kuin matkastressi tai apua-olen-raskaana-paniikki. Voi, kirikää, koetan viestiä niille. Tulkaa vaikka heti! Nyt!

(Ei, en osaa suhtautua muutenkaan kuukautisiin nuivasti. Vaikka minulla on nykyään melko varma - vaikkei tietenkään aukoton, eihän sellaista olekaan - ehkäisykeino, silti joka ikiset kuukautiset tarkoittavat valtavaa helpotusta siitä, ettei tarvitse ryhtyä enää muihin toimenpiteisiin lapsentulon estämiseksi. Vaikka ne nipistelisivät tai sottaisivat housuja, pyyhkeitä ja lakanoita, se on aina tuhatkertaisesti parempi kuin vaihtoehtonsa.)

Mitä tapahtuu, pääni purisee, mitä tapahtuu, jos kierukka on nyppäisty pois ja astun koneeseen ja sitten kuukautisia ei tulekaan. Onko abortti Intiassa laillinen? Turvallinen? Haluaisinko tehdä sen siellä? Ei, en kyllä haluaisi... vaikka tietysti siellä aiheesta on kokemusta, koska tyttösikiöitä abortoidaan niin paljon, että se näkyy väestötilastoissa saakka. Enkä muutenkaan tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin nyt, kun olen vanhempi ja nähnyt ja kuullut ja kokenut niin paljon enemmän. Olisiko se kaikesta itkemisestä ja tyrmäävyydestään huolimatta enää valtaosin voimauttava kokemus nyt kun jo tiedän, että saan päättää tästä kehosta ja että todella pystyn tekemään tuollaisen päätöksen enkä vain höpöttämään kauhistuneena kohtalosta ja häpeästä. (Kuten tein sinne saakka ihan liikaa. Joskus sitä tarvitsee kunnon kopsauksen havahtuakseen kohtalonuskosta.) Nyt kun tiedän että minulla on oma tahto, joka toisinaan ilmestyy esiin eikä neuvottele. Toisaalta jos hedelmöittyminen olisi tapahtunut, kukaan ei ainakaan voisi sanoa, ettenkö ole tehnyt parastani sen ennaltaehkäisemiseksi. (No okei, kai sitä voisi mennä totaaliselibaattiinkin, mutta en halua sitäkään. Mieluummin vaikka panikointia silloin tällöin!) Eikö nykyään ole semmoinen kemiallinenkin abortti, jossa ei tehdä ollenkaan kaavintaa? Matkaanko Intiaan laukussa raskaustestejä, aborttipillerit ja lista hyvistä sairaaloista, joihin voi mennä jälkitarkastukseen? Entäpä ehkäisy sen jälkeen? Hormonit eivät ainakaan aiemmin sopineet, jalat turposivat niistä ihan palloiksi. Kävisikö ehkäisyrengas ehkä? Eikös siitä liukene vähemmän hormoneja elimistöön? Ehkä niitäkin siis mukaan matkalaukkuun... en kestä olla pelkkien kondomien varassa, ei ei ei, ei enää ikinä, matkalta palattua voisi tietysti kävellä sterilaatioon, mutta matkan ajan - ei helvetti, jos stressaan raskaaksi tulemista koko matkan ajan, on matka aika erilainen tunnelmiltaan. Ja että jos olen raskaana niin pitääkö minun lentää aiemmin takaisin ja jos se on samanlaista yhtään kuin aiemmin niin meneekö koko hierontakurssikin pieleen kun minä vain oksennan ensin ruoat ylös ja yökkään sitten tyhjää vatsaa ylösalaisin jossain nurkassa. Ja tätä rataa aivoni nelistävät, vaikka koetan tolkuttaa niille, että lääkärinaika on hei huomenna ja sitten tiedetään enemmän. Ja että todennäköisesti hedelmällisyyteni ei enää ole uhkeimmassa kukassaan ja panikointi nyt ei ainakaan hyödytä ketään eikä mitään.

Se, mistä taannoin puhuimme ystävän kanssa - lapsista - ja mietteeni siitä, etten oikeasti tiedä, miten reagoisin, jos olisinkin yllättäen raskaana, ainakin saavat oikaisunsa. Näemmä reagoin aivan samalla lailla kuin ennenkin, äkisti hyvin varmana siitä, että ei kiitos, ei tänne. Helppohan se on spekuloida silloin kun ei tunne itseään uhatuksi. Mutta kun uhka on päällä - no, olen täynnä toimintasuunnitelmia ja juonenkuljetusta ja tavoitteiden suunta on selvä kuin pläkki.

Tänään sitten toikkaroin lääkäriin huterana ja vilkuilevana, valmistautuneena vaikka mihin karmeuksiin ja ponnistellen kohti myönteistä ajatusta, ettei se todennäköisesti ole mitään vakavaa ja vaikka olisikin, jotenkin vakavuudetkin ratkeavat. Lääkäri kuuntelee oireet, toteaa niiden sopivan kierukan liikkeellelähtöön ja käskee tutkimustuoliin. Mutta ei, kierukka on kuin onkin kauniisti paikallaan. Miten osaisin kuvata sen kuulemisen helpotuksen? Hyvä, etten tirauta itkua siinä paikassa. Pääsen matkaan! Ei tarvitse pelätä! Ei verisiä sotkuja ulkomaan sairaaloissa! Ei tarvitse ainakaan tämän takia tulla aiemmin takaisin! Mutta tulehdus täällä kyllä on, sanoo lääkäri. Ei tyypillisiä hiivan oireita, mutta voisi silti olla hiiva. Hengittelen syvään hetken. Niin, viikko sitten loppui antibioottikuuri laajakirjoisella antibiootilla, totean sitten nauraen. Lääkärikin nauraa. Otamme varmuuden vuoksi muutkin näytteet, eihän sitä ikinä tiedä, vaikka toteankin lääkärille, että kumppanini ovat sen laatuisessa suhteessa itseeni, että hämmästyisin suuresti, jos he eivät jakaisi kanssani seksuaaliterveyteni kannalta olennaista informaatiota. (Eihän se tarkoittaisi mitään tunteenpurkauksia, ehkä myönteistä skumppapullojen poksauttelemista lukuunottamatta, yhdessä iloitsemista kaikesta uudesta ja jännittävästä. Ja tautitestejä ihan varmuuden varalta... Ei se tarkoita, etteikö se kaikki saattaisi tuntua hetkittäin vaikealta, mutta tuntuminen ja asennoituminen nyt ovat eri asioita ja tässä kohdassa pysyn aika jämäkkänä oman asennoitumiseni säätelyn suhteen. Oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ennen kaikkea! Haluan suhtautua reilusti ja iloita rakkaideni puolesta, vaikka perusteellisemman työstönkin kautta.)

(Samaa työstöähän joutuu joka tapauksessa tekemään kun kuulee ihmisten menevän kihloihin tai naimisiin tai hankkivan lapsia. Huoli heidän hyvinvoinnistaan virittyy aivan samalla sekunnilla ja iloa saa kaivamalla kaivaa sen alta. Eri asia on se, jos joku kertoo seksuaalisesta seikkailustaan tai seurustelun aloittamisesta tai uudesta opiskelupaikasta tai kissanpennusta tai matkasta. Siitä minun on helppoa iloita, se käy aivan itsestään. Kummallinen huoli. Ikään kuin toiset eivät osaisi pitää huolta itsestään. Ikään kuin he eivät voisi kihlautua tai naida toisiaan kohtuullisen järkevällä asenteella. Tai luoja paratkoon, hankkia lapsiakin varsin suunnitellusti ja halutusti ja pysyä sen asian kanssa tyytyväisinä. Mutta se on aina ensimmäinen tunteenvälähdys näissä kohdin, se voimakas huoli. Ja vaikka tunteet eivät voi olla vääriä, tiedän, että sosiaalisesti sitä pidetään tässä kohdin vääränä tunteena. Mutta niin se vain tapahtuu, kerta toisensa jälkeen, huolen välähdys ja sitten tarmokas yritys häivyttää sitä taka-alalle, koska kyse ei ole omasta vastuualueestani ja koska nuo ihmiset ovat nyt ilmiselvästi häikäisevän ilo-onnellisia ja tarvitsevat siinä kaiken tuen. Ehkä tämän kaiken takana on se ambivalenssi, joka minua hämmentää tarkastellessani vanhempieni suhdetta toisiinsa: he tuntuvat olevan katkeruudestaan ja valituksestaan huolimatta pohjimmaltaan tyytyväisiä ja toisinaan jopa onnellisia siinä, vaikka minua se kauhistuttaa, se vuorovaikutuksen tyyli ja kaikki se rajoittuneisuus, ja näen niin paljon mahdollisuuksia laajentaa heidän horisonttiaan ja muuttaa suhdetta myönteisemmäksi ja rakastavammaksi ja vapaammaksi, mutta eivät he tunnu osaavan kaivata mitään sellaista. Se haluttomuus kaivata onnellisuutta, se kai minua kauhistuttaa. Valittava tyytyminen. Ei, minusta ei ole tyytymään valittaen. Inhoan itseäni silloin kun huomaan valittavani jostain kroonisesti tekemättä asialle yhtään mitään. Totta kai siitä saa itsensä aika ajoin kiinni. Mieluummin vaikka rehellisesti onneton tai tarmokkaasti asioita muokkaava! Onpa rajua puhetta. Aivan kuin ihmisillä ei olisi oikeutta tyytyä vallitsevaan tilanteeseen valittaen. Ja aivan kuin kihlautuminen, avioituminen ja lapsen hankinta välttämättä johtaisivat tuollaiseen tyytymis-katkeroitumiseen. Huooh. Toivottavasti tämä solmu joskus aukeaa sillä tavalla, että osaisin siinä samassa tuntea muutakin kuin huolen eikä minun pitäisi aina eksyä näille perustelemisen ja erittelemisen kinttupoluille osatakseni kirjoittaa jotain sellaista yksinkertaista ja odotettavaa kuin onnea.)

(Olisin paljon enemmän huolissani tästä onnittelusolmusta ellei minussa olisi myös suruvalittelusolmua. Minun on aivan yhtä vaikeaa sanoa otan osaa, koska ei se pidä paikkaansa. En pysty ottamaan osaa. Voimakas suru on aivan liian ulossulkevaa, että pystyisin kantamaan siitä palastakaan.)

(En ymmärrä muuten ollenkaan, miksi minun pitää suhtautua näin komplisoidusti tuollaisiin kohteliaisiin toivotuksiin. Luotan siihen, että kanssani toimivat ihmiset huomaavat ennen pitkää, että välitän heistä ja heidän hyvinvoinnistaan, vaikken ehkä osaa aina käyttäytyä muodollisia kaavoja noudattaen. En ole tottunut piilottamaan huolta enkä toisaalta sitä, miten huono olen suremaan kuolemia. Voisinko lakata tuntemasta siitä epämääräistä syyllisyyttä, kiitos?)

Katselemme lääkärin koirien kuvia, puhumme koirista. Hieronnasta osana Intian ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmää. Kaikki on kunnossa. Paikallinen limakalvojen tulehdus, ei sen vakavampaa.

"Mutta miksi se sattuu niin kovasti", kysyn. "Koska se limakalvo on tulehtunut", vastaa lääkäri.

Katastrofit sisätilassa tuntuvat luhistuneen ainakin toistaiseksi. Kävelen pakkasilmaan vähän pöllämystyneenä ja huomaan hymyileväni vastaantulijoille leveästi.