Yksinäisyydestä

Katsoimme eilen kauhuelokuvan, jossa päähenkilö ei aluksi halunnut kertoa itselleen tapahtuvista kauheuksista, koska pelkäsi hylätyksi tulemista, tai että toiset eivät ymmärtäisi häntä. Jos oikein tulkitsin, hän jotenkin sekoitti ne toisiinsa. Itselleni on taas jotenkin ilmiselvää, että kyse on eri asioista. Ja se toinen näistä taitaa muodostaa suurimman surun elämässäni. 

Kuinka monta kertaa saakaan kokea, että koettaa ymmärtää, kuunnella, asemoitua toisen asemaan, mutta jotain, jokin ratkaiseva palanen, vain jää puuttumaan. Tavallaan, pintatasolla, voisi sanoa ymmärtävänsä, mutta syvätasolla ei. Ja vastaaavasti, kun koettaa kertoa jotain elämästään jollekulle toiselle, ei ikinä pysty kakaisemaan ulos kaikkea esitietoista, joka kuitenkin vaikuttaa niin dramaattisesti jo ihan siihen, minkä edes voi havaita ja mitä taas ei. 

Itselleni on tyypillistä, että liikkuessani ihmisjoukossa tunnen itseni huikaisevan yksinäiseksi. Toivon kaikille hyvää muta en ymmärrä heitä hippusen vertaa. Perustarpeiden osalta, kyllä, toki, mutta sen ylittävän suhteen en. Kahdessa yliopistotutkinnossani olen yrittänyt saavutta edes jonkinlaista esiymmärrystä Homo sapiensista, mutta päätynyt lähinnä olemaan eri mieltä vallitsevien teorioiden kanssa siitä, tästä ja tuosta. Ja joutunut taas toteamaan, että on tässä jotenkin eri premissit selvästi, ei siitä pääse mihinkään.

Koen siis, että vaikka en ymmärrä enkä tule ymmärretyksi - minkä toivominen saattaa olla epäonnistumisen tunteen kerjäämistä - niin kuitenkin tulen otetuksi mukaan ja otan mukaan hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen asemesta. Siinä mielessä elämäni on kaikkea muuta kuin surullista.  

Yritän aina välillä tolkuta, miksi kuitenkin välillä kirjoitan, vaikka en onnistu uskomaan asioiden välittymiseen. Ehkä se on jäänne ajalta, jolloin vielä toivoin jotenkin akuutimmin kuin nykyään? Tai ehkä se on selviytymiskeino tuon tietoisuuden kanssa? Jo kolmisenkymmnentä vuotta sitten ajattelin virkkaavani tyhjyyden reunaan tyhjyydestä nirkon, ja ajattelin, että siinäpä se elämä sitten onkin, tämmöistä. En kai hahmota sitä nykyäänkään eri tavalla. Mutta uskallan kyllä aivan eri tavalla näyttää kirjoitukseni, jutella vieraille ihmisille ja jopa asettautua tunnetartuttamaan heitä. (Kyllä, siihen uskon. Sitä tapahtuu maailmassani niin paljon että siihen uskomattomuus tuntuisi erikoiselta kannalta.)

Ja, niin hassua kuin se onkin, tässä mielessä ymmärrän heitä, jotka sanovat, että käsitteellinen ajattelu on valaistumisen tiellä. Vähän muunnellusti siis. Valaistumisen sijaan ajattelen käsitteellisen ajattelun tunkevan yhteyden tielle. Mutta ehkä lopulta valaistumisihmiset tavoittelevat jotain samankaltaista, en osaa sanoa. Käsitteellinen erotteluhan se tämäkin on, että puhutaanko valaistumisesta vai yhteydestä.

Kummallisinta on, että yksinäisyys hellittää, kun ihmisten äänetkin lakkaavat kuulumasta. Kun kävelen koiran kanssa komean marraskuisissa väreissä ja tuoksuissa - luumunpunaista, suklaanruskeaa, oljenkeltaista, mudanharmaata, multamaan mustaa, haavanlehtien tummanharmaat kiekot ja hajoamisen makeahko, keveä aromi - en tunne yksinäisyyttä. En ajattele niitä kertoja kun seisoin lapsena nenä ja sormet ikkunassa ja odotin vanhempia kotiin ja oli pimeää ja liukasta ja olin jokseenkin varma heidän kuolemastaan ja kävin mielessäni läpi, minne minut sijoitettaisiin, tietäen, että tuskin niille sukulaisille, joille itse olisin halunnut, enkä sitä, miltä tuntui ystäväni alettua äkisti huutaa ja heitellä meitä muita luokassa saksilla, ja opettajan huutaessa, että suojautukaa pulpettien alle, ja kokemastani syyllisyydestä, kun ystävä ei vastannutkaan siinä tilassaan hymyyni vaan vietiin pois elämästämme hampaat opettajan käsivarteen upotettuna, koskaan palaamatta. (Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, olen paikantanut hänet. Näyttää elävän sosiaalituilla. Luulen näin aikuisuudesta käsin hänen olleen psykoottisessa tilassa, ja tiedostan, miten tyhmää oli/on tuntea syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa.) Tai miltä tuntui kun oli juuri muuttanut pois vanhempien luota ja pelkäsi mennä pesemään hampaita vessaan, koska näki peilistä oman kuvansa ja näytti juuri siltä, että itsekin hajoaa palasiksi siinä huipentuneessa stressissä, jossa kädet vain tärisivät tärisemistään eikä osannut enää nukkua ja oli piilottanut itseltään kaikki terävät veitset ja sakset ja sitten kun ystävä tuli kylään ja toikin leivän, oli vaikeaa selittää, miksei ollut leipäveistä. (Se oli vinnissä turvassa.) Näistä ajoista on kauan mutta aina välillä ihmisten ilmoilla ne hulmahtavat tajuntaan. Olin noin kolmenkymmenen kun minulle selvisi, ettei kaikkien elämä ehkä ole samanlaista vuoristorataa kuin omani välillä oli. 

Viime aikoina kävellessä olen usein miettinyt, miten kummallinen on kulttuuri: Miten Beethovenin kuuroutumista päiviteltiin, ikään kuin musiikki ei olisi jatkanut soimista hänen päässään, ja miten kauhuissani olin lapsena kuuroutumisen ajatuksesta, koska sitten en voisi kohdata musiikkia, ja miten nyt ajattelen monesti, että kunpa en olisi kuullut kaikkia noita ralleja, jotka hyvin kernaasti raikavat päässäni niin että yksi alkaa kun toinen lopettaa, ja joiden hiljentämiseen on oikeastaan vain kolme keinoa: 1) uni, 2) jonkin muun musiikin soittaminen tai laulaminen niin ettei päänsisäistä musiikkia huomaa siltä meteliltä tai 3) meditaatio, joka tuo hetkeksi, mutta vain hetkeksi, rauhan kaiken maailman luokattomilta ralleilta ja maailmanhistorian hienoimmilta musiikkiteoksilta. Jos saisi valita, musiikki vai ei musiikkia, elämänmittaisesti, valitsisin nyt "ei musiikkia" -vaihtoehdon. (Ajatusleikki, ei toteutettavissa.)

Vaikka epäilemättä sellaisessa tilassa jokin muu rytmikäs vipinä täyttäisi sitten pauhullaan kallon. (En edelleenkään taida osata uskoa valaistumisiin.)

Vompsu kokee yksinäisyyden eri tavalla. Ihan niin kuin liikkumisen, musiikin ja niin edelleen. Koska keskustelemme paljon, tiedän ulkokohtaisesti, miten hän asiat hahmottaa, ja päinvastoin. (Todennäköisesti ymmärrämme väärin yhtä sun toista. Esimerkiksi pari päivää sitten Vompsu sanoi, etten muka pitäisi esiintymisestä. Nauroin itseni tärviölle. Kyllähän minä siitä pidän, useimmissa tilanteissa en vain koe estradin varastamista kovinkaan kohteliaaksi, mutta kun sellaista tarvitaan, totta hemmetissä arvostan tilaisuutta ja nautin siitä.) Vompsu kokee yksinäisyyttä nyt kun ei voi tavata ihmisiä niin paljon ja sillä lailla kuin haluaisi. Koronaahan ei ole otettu vakavasti ja se vaivaa häntä yhtä paljon kuin minuakin. Joskin epäilemättä taas kerran eri tavalla ja eri syistä. 

Huomaan käyväni yksinäisemmäksi kun kirjoitan. Ehkä se johtuu siitä, etten oikein ymmärrä itseänikään. Tunnen tietyllä tavalla, on kaikenlaisia oloja, mutta enhän minä niitä mitenkään vedenpitävästi osaa selittää.  Osaan toki nykyään elää niiden kanssa, mutta välillä tulee semmoinen olo, että tuntee olonsa yksinäiseksi itsensäkin seuraassa, koska on kuitenkin jollain tapaa arvaamaton ja käsittämätön. Jostain syystä se olo iskee helpoimmin, kun kirjoittaa. Siksi koen itseni onnekkaaksi, kun saan ainakin nyt jonkin aikaa elättää itseni toimilla, joihin ei juuri sisälly kirjoittamista. 

Hiljainen kesä

Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.

Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.

Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.

Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.

Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.

Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.

Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.

Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.

Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.

Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia. 

Etääntymisestä

Se tunne, kun toinen liukuu ulottumattomiin hitaasti mutta vääjäämättä. Hänestä kuulee, hänen kanssaan on käyty siellä ja täällä, tehty sitä ja tätä, niin, hän on olemassa jossakin ja elää elämäänsä, tekee suunnitelmia ja sopii tapaamisia, pyörii ehkä tässä hyvinkin lähellä, ja silti on kuin hän olisi latvusten, pilvien ja jopa läpikuultavan ilmakehän takana.

Tulee epätodellinen olo, on sairaana pitkään, ja kun flunssa ei kaiherra hiertymää limakalvoseinämään, itku puristuu kurkkuun sisältäkäsin laajenevana nyrkkinä. Sen sormet työntyvät niskaan, rintakehään, silmien taakse. Makaa sängyssä, aurinko laskeutuu sängylle, linnun varjo viistää sen kaiken halki ikään kuin joku olisi sen suunnitellut, kaunis efekti, todiste siitä, miten hetket ohittuvat.

Koettaa kysyä, puhua, sanoa. Toinen vastaa lyhyesti muttei tee aloitetta itse. Tietää, että on täällä, mutta ei tee mitään. Toinen on itsen ajatuksissa, itse on kadonnut toiselta jonnekin. Lopulta tarpeeksi monen viestin jälkeen vaikenee, ei enää jaksa. On alettava uskoa, että niin, hän ei halua kuulla eikä keskustella. Kevät etenee. Ruoho imeytyy kohti korkeuksia, tulppaanit kairaavat tiensä kuorettuneiden paakkujen läpi, magnolian nuput suurentuvat ja alkavat jopa aueta mutta se kaikki tapahtuu ulkona, eikä ulos ole asiaa, jos on sairaana. Tulee iso päivä, josta toinen tietää, mutta hänestä ei kuulu mitään. Hän ei halua sanoa mitään tai on unohtanut. On vaikeaa arvioida, kumpi tuntuu vaikeammalta ymmärtää tai kestää.

Sitä kävelee mäkeä ylös nieleksien ja koettaen vaikuttaa normaalilta. Sitä istuu pääsykokeessa ja vastausten välillä mielen läpi vilahtaa lokinvarjomainen ajatus, että josko sittenkään on oikeutettua väittää tulevansa toimeen ihmisten kanssa, koska kaikki sattuu niin vietävästi ja saattaa olla kova ikävä. Sitä ottaa pääsykoepaperit, lukee tehtävän läpi, hitaasti koska kaikki flunssassa tapahtuu hitaasti, paitsi lokkien varjot ja kevät jossain sen kaiken surun ulkopuolella.

Yli pääseminen, ystävä puhuu yli pääsemisestä. Kuolemista pääsee yli. Riidoista pääsee yli. Hiljaisuuteen vain vajoaa. Suuntavaisto katoaa, päivät ja viikot muuttuvat piirteettömiksi etäisyyksiksi. Unohtaa miltä toinen näyttää tai kuulostaa, miltä tuntuu puhua hänen kanssaan. Pelkää sitä hetkeä, kun pitää nähdä toinen, kun hän äkisti tulee johonkin tilaan, ehkä varoittamatta etukäteen. Hänestä siinä ei ole mitään erikoista.

Hänestä tässä kaikessa ei ole mitään erikoista.

Siinä hän on tietysti aivan oikeassa. Ei ole mitään erikoista siinä, että ihminen tuntee jääneensä yksin, pettyy, tuntee jonkin lupauksen tullun petetyksi. Sitä on sattunut siinä määrin, että sitä voisi alkaa kutsua perinteeksi. Sen tekee toisille helposti huomaamattaan silloin kun itsellä menee lujaa ja toisilla ei. Elämä tanssii kepeästi, sen mukaan on helppo kapsahtaa, tulla riistetyksi huoneistoista ja puistoista toisiin. Havahtua vasta vuosia myöhemmin kysymään, mihin toiset katosivat.

Ei, ei ole niin, ettei ymmärtäisi, mistä on kyse. Ymmärtää ehkä liiankin hyvin. Ja niine hyvineen makaa sängyssä ja päästää päiviä yhden kerrallaan vajoamaan pohjaan, liettymään.

Ja kauhuaa sitä hetkeä kun on taas jotain sellaista kuin terve, kun olisi osattava sanoa jotakin, mutta kaikki sanat katoavat etäisyyteen, kun kääntyy hiljaa pois ja vetäytyy kauemmas kaikista muista, niistäkin jotka eivät etääntyneet. Kun voi taas kulkea ulkona ja tajuta kaiken menneen ohitse, tuntea nahoissaan eksistenssin ja subsistenssin eron, terveyden ja sairauden eron, itseriittoisuuden ja kaipauksen eron.

Kauhuaa, vaikka tietää kauhuamisen turhaksi, koska eihän mikään muutu. Hiljaisuus laskeutuu edelleen kaikkialle, sen suojissa voi taittaa matkaa väkijoukoissakin huomiota herättämättä. Voi hymyillä mietteliäästi jos joku sanoo itsen näyttävän surulliselta tai väsyneeltä.

Ja sitten miettii, onko itse valinnut tämän, ehkä jollakin tavalla on, tämä muistuttaa niin paljon muita hiljaisuuksia. 

tohinasta hiljaiseloon

tämä kesä on outo. vai pitäisikö kenties sanoa TÄMÄKIN kesä. 10.6. todettiin jännetuppitulehdus oikean peukalon/ranteen tienovilla, ja kesä on sujunut siten yksikätisenä. ihme kyllä en ole hajoillut pahemmin. ehkä alan tottua tähän kaikkeen vammaisuuteen. vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta oikean käden kanssa.

meno katkesi kuin seinään diagnoosin myötä. sitä ennen juoksin joka päivä liikkumassa viikonlopputaukoa lukuunottamatta, pyöräilin, haaveilin SUPpauksesta, ruovin kasvimaata ja referoin tenttialuetta illalla vihkoon siinä vaiheessa kun en enää jaksanut muuta. tenttiin en sitten päässyt, käsi hajosi juuri sitä ennen. pelkällä vasurilla konekiroittaminenkin on tosi hidasta.

mutta kuten kirjoitin, jotenkin osasin nyt ottaa tämän tyynesti vastaan. ensin vain nukuin joitain päiviä, ehkä saamieni reumalääkkeiden takia (niillä sammutetaan pahin tulehdus, vatsani ei kestä useimpia tulehduskipulääkkeitä), ehkä muutakin väsymystä, sitten asetuin hämmästelemään epämääräisen väsymyksen tunteen katoamista ensin reisistä, sitten pakaroista ja viimeiseksi vasemmasta kädestä (oikea särki niin ettei siitä oikein ottanut selkoa). kummallisinta tuossa väsymyksessä on se, etten hahmottanut sitä eläessäni sitä ja kerryttäessäni sitä, vaan vasta sen kaikotessa. meni melkein kolme viikkoa,että vasen käsi ei enää tuntunut väsyneeltä.  suunnilleen samassa ajassa lakkasi oikean jatkuva perussärky. nyt oikea huutaa vain jos koetan käyttää sitä, ja kipu on sen verran kova, että ymmärrän varoa.

on kummallista tulla pikkulapseksi taas. ettei osaa  kirjoittaa, käsitellä kameraa, virkata, avata tai sulkea ovea tai koiran valjaita, ei osaa syödä haarukalla sotkematta... vaikka mihin on pyydettävä apua. pullojen ja purkkien avaamiseen. deodorantin laittamiseen vasempaan kainaloon. vasemman käden ja selän öljyämiseen suihkun jälkeen. joitain asioita tulee välteltyä, kuten suihkussa käyntiä. jos sitä teki ennen joka toinen päivä, nyt niin tekee ehkä kerran viikossa. käsi kuitenkin suuttuu aina kovasti kun sitä joutuu vähänkin käyttämään ilman tukea.sitten se juilii joitakin tunteja ja on vain kestettävä kunnes se leppyy.

kun kysyn lääkäriltä, miten kättä kannattaa alkaa kuntouttaa, hän sanoo vain, että sen pitää ensin parantua. kuntoutus vasta sitten kun kipu jännetupesta lähtee.

oikea käsi näyttää kummalta. tuen reunojen kohdalle on kasvanut känsät. peukalonpankain hilseilee. jotkut kohdat, kuten peukalo ja muut sormet, jatkavat edelleen turpoilua vaikka itse kipukohta ei juuri enää turpoa. ehkä se johtuu vain siteestä.

tarkkailen kättä. muutoin vain elän päivästä toiseen ongelmallistamatta tai syyllistämättä itseäni mistään. muistan äkisti, miten ystävälläni oli sama vaiva yläasteella, ja miten kovasti ihailin häntä urhoollisuudesta, jolla hän oli vaivan hankkinut. (pidin itseäni sen verran epäsankarillisena laiskiaisena, ettei minulle voisi ikinä... ei pitäisi sanoa "ei ikinä"!) muistaakseni se oli tullut risusavotasta. tunsin pientä happamuutta sen suhteen, ettei minulla ollut risukkoja, joissa olisin voinut raivata itselleni tuollaisen urheudesta todistavan vamman. kätevämpää varmaan olisikin kokea tällaiset tempaukset teininä, jolloin parantunee nopeammin. mutta kai vain kypsyn hitaasti. ja tuntuu että se on ihan hyvä vaikkei minulla olekaan mitään mainioita anekdootteja jännittävästä urhoollisuusnuoruudesta.

koska en voi enkä saa tehdä muuta kuin levätä, käden osalta, retkeilen kaupungissa kuin turisti. käyn katsomassa ne kaikki paikat, joihin olen jo vuosia suunnitellut tekeväni retken,koskaan sinne saakka ehtimättä. luen kirjoja miten mieli tekee. löydän nurmelta neliapilan. tiedostan miten paljon helpompi on olla ilman toimivaa oikeaa kättä kuin toista toimivaa jalkaa. se tuntuu kummalliselta - jotenkin tuntuu kuin kädelisen pitäisi ajatella toisin. mutta enkö toisaalta jo kauan sitten hahmottanut itseni enemmän jolkottajaksi kuin kädelliseksi, niin se vain on... kerrankin on aikaa ja jaksua kävellä niin paljon kuin haluaa.

se saa onnelliseksi ja mietteliääksi.

miten elämä normaalisti täyttyy niin ääriään myöten? mitä oikein edes tahdon? olen kuvitellut hieronnan maadoittavan itseäni, mutten ole hermostunut näinkään, miksi?

olen palannut siksi lapseksi joka olin pitkinä lapsuuden kesälomina.

ei, tämä ei tunnu metaforalta.

samalla tavalla tähyilen tulevaa ja nykyistä tyytyväisyyden tilasta, tuntien samalla, ettei tilanne voi jatkua tällaisena pitkään. tiedän jollain tavalla menettäväni läheiseni ja tapani elää kotia tässä ja nyt. se ei kauhistuta eikä ihastuta - minulla ei ole siihen asiaan valtaa. katson sitä yhtä vakavana ja mietteliäänä kuin lapsena. tietysti näin aina onkin, mutta aina ei jää aikaa tajuta sitä niin rauhassa.

joinain aamuina kun herään ennen muita ehdin ajatella itsekseni että toivoessani elämääni lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta en tajunnut, mitä ehkä tarvitsin niiden saamiseksi. mutta nyt olen saanut ne hetkeksi, minulla ei ole mitään hätää. jos olisin vielä lapsi, kuvittelisin niiden jatkuvan samanlaisina... mutta olen ennenkin nähnyt niiden tulevan ja menevän arvaamattomina. eri hetkinä eri asioita kutsuu onnellisuuden painavalla nimellä.

Lyhyitä hajatuksia

Kirjoittaminen on toisaalla, koska ei ole konetta eikä nettiä. Tai oikeastaan hain kämpille koneen, mutta tulen sinne aina vasta myöhään illalla ja sitten ulkoilutan koiran, teen ruokaa, syömme, nukumme. Aamulla lähden taas. Ei ole mitään paikkaa, paitsi yliopiston tietokoneluokat, joissa voisi avata alustan ja kirjoittaa. Kuten nyt.

Yleensä tietokoneluokassa ei tule kirjoittava olo, koska koneita on niin vähän. Joku seisoo melkein aina jonossa. Ei siinä tee mieli kirjoittaa blogia, kun jonkun essee seisoo ja odottaa.

Kevät tuntuu jo aamuissa. Kävelen koiran kanssa hevoskastanjakukkulan ympäri, aurinko leikkaa viiruja taloihin. Katonharjoilta pyörteilee lunta. Kaarevalla kujalla lentokoneen valkoinen hahmo työntyy sitkeästi ilman läpi. Näyttää siltä kuin se etenisi luonnottoman hitaasti.

Minun piti olla sotkeentumatta filosofisiin peruskiistoihin, mutta näyttää siltä, että viilaan seminaarityötäni entistä enemmän niiden suuntaan. Tai oikeastaan, sen väärinkäsityksen suuntaan, että niihin pitäisi aina joka työssä ottaa kantaa ja osallistua. Tuntuu hupsulta ja taitamattomalta, että näin sanoessani minun on itse mentävä sinne kaivon pohjalle, otettava sieltä huudellen kantaa, tehtävä juuri se, mikä yleensä on mielestäni ääliömäistä. Mutta sanon: Jospa se olisi sitten käyty kaivo. Josko sinne ei enää sen jälkeen tarvitsisi edes vilkuilla.

Palaan toisin sanoen siihen kysymykseen, jota sivusin luonnontieteiden kohdalla filosofian kandintyössä ja johon minua yritettiin työntää (epäonnistuneesti) gradussani. Nyt palaan siihen halulla.

Mutta epäröin olevani jonkin sortin seinähullu. Miksen voi kirjoittaa siistiä pikku raporttia jostakin tai vain tuhahtaa "ääliömäistä" ääliömäisyyden nähdessäni? Taistelukala, sanon itselleni. Lempeästi.

Kaikki on niin auki, jos opintoja (tai siis esseiden kirjoittamisen käytännön tasoa) ei lasketa mukaan. Miksi rasitusvamma temppuaa edelleen? Mistä tietää, ovatko tiettyyn suhteeseen osallistuvien ihmisten toiveet niin etäällä toisistaan, että suhde nielee voimia niiden vahvistamisen sijaan? Onko enemmänkin ihmisiä, jotka eivät osaa nimetä tietystä suhteesta niitä kuvia, jotka auttavat ponnistelemaan kriisikohdissa? (Minusta se kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmisten kanssa keskustellessa alkaa aika nopeasti uskoa siihenkin, mikä tuntuu uskomattomalta.) Millä lopulta on väliä?

Kuuntelen ihmisiä salaa samalla kun syön tai mietin. He puhuvat kummallisia, kuten että viime aikoina kaikki on suututtanut. En muista, että minusta tuntuisi siltä kuin ehkä vartin kerrallaan ja niitä varttejakin tulee aika harvakseltaan (ja aina samasta syystä: kriiseilen sen suhteen, vahingoittavatko ihmissuhteeni niiden molempia osapuolia). Ehkä suututus on suojamekanismi? Luin Tunnit, niitä naisia ei suututtanut. Ne vain olivat ihottomia. Kaikki porautui suoraan lihaan. Joskus on sellainen olo.

Luin myös Jeanette Wintersonin kirjan Why be happy when you could be normal. Siinä oli niin paljon tuttua, että välillä paruin lohdutomasti. Vai ehkä juuri lohdullisesti? Paha sanoa. Mutta oli vaikeaa lopettaa itkemistä. Kirjassa käsiteltiin pakkomiellettä rakkauteen. Aika monella tuntemallani ihmisellä on sellainen. Minullakin. Kauhistuttava epävarmuus siitä, onko se, mitä tuntee, jotenkin vahingoittavaa tai väärin tai vammaista. Osaako rakastaa. Saako rakastaa. Ja sitten siinä kirjassa asia kääntyy lopussa päälaelleen: ehkä ongelma ei olekaan se, osaako rakastaa, vaan se, osaako olla rakastettavana, ottaa vastaan rakkautta. Se pisti miettimään tapaa, jolla olen lähtenyt suhteista. Olen hämmästynyt sitä, jos toinen itkee ja kipuilee, kaiken sen suhteessa olemisen välinpitämättömyyden jälkeen. (Ja jos toinen ei itke eikä kipuile, se hakkaa koko torsoon jääkiiloja, on vaikeaa hengittää kiinteytynein keuhkoin, tajuaa sen kauhistuttavan tosiseikan, että on hullumpi kuin kuvittelikaan, että kuvitteli vain, että toinen - että toinen mitä, kysyn, eikä se ole aivan selvää - että toinen välitti, tämä on ensimmäinen sana, mutta ei se ilmaise hyvin, kyllä toiset välittävät, tiedän sen, ehkä on parempi sanoa, että toinen tarvitsi itseä. Kummallinen halu: ei vain olla kaivattu ja rakastettu ja välitetty vaan myös tarvittu. Jostain syystä se sattuu, ettei itseä tarvita. Ettei joku toinen tarvitse itseä. Kummallista.)

Eilen näin, miten katonharjan yli tipahti suuri, raskas lumilapio terä edellä katuun. En jäänyt sen alle, selvähän se. (Kirjoitan tätä tietokoneluokassa yhtenä kappaleena.) Mies ja mopsi, joita lähemmäs lapio tipahti, kavahtivat taaksepäin kuin näkymättömän aallon heittäminä.

Nyt on mentävä. Seminaari. Minulla pitäisi olla tuloste mukana ja sitä tulin tulostamaan, mutta tulostin on epäkunnossa.

Menen papereitta. Mietteliäänä.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus

Rio de Janeiro on kummallinen paikka. On vaikeaa kuvitella mitään niin kaunista. Nähtävää on vaikka millä mitalla. Taidan sijaita ensimmäistä kertaa paikassa, jossa hahmotan selkeän kitkerästi, ettei kaikkeen kiinnostavaan ehdi millään törkätä nenäänsä. Koen hetkittäisiä huikaisevia onnen ja avoimuuden tuntuja. Ja samalla tajuan, miten huonosti mitkään suojamekanismit toimivat.

Sen huomaa selkeimmin nyt, yöllä, kun päiväunien jäljiltä on herännyt, venytellyt pölyisellä lattialla maaten ja Vompsu on kuorsannut sängyssä. Ikkunaluukkujen takaa on kuulunut, miten miehet ovat kantaneet juomalaatikoita kapeita portaita alas terassille. Yksi laatikoista on pudonnut. Kiroilua. Ja sitten, ilta. Huvilassa hostellia pitävä mies juhlii syntymäpäiviään ja terassille ahtautuu paljon muusikoita ja muita ystäviä naapuristosta ja pidemmältä. Tämä on kai se ilta, jota on odotettu. Tai siis, on odotettu.

Mutta asiat eivät suju, kuten toivoisi. Äkisti sitä onkin ihmisten keskellä, bändi soittaa livesambaa ja tajuaa konkreettisesti, miten ulkopuolinen on kaikesta tästä. Täysikuusta, kukkivista puista ja köynnöksistä, kimmeltävistä kaupungin valoista. Vompsu tanssii, itse olen niin väsynyt ja kivistävä kaiken kävelemisen jäljiltä, että jaksan juuri ja juuri istua. Huomaan ajattelevani vuokra-asuntoja, kotimaan kuulumisia, miksi yhteen työsähköpostiin ei ole tullut vastausta, miten latteaksi sitä tuntee itsensä, kun matkustaa tuollaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti syöksyy kaikkeen pää edellä, olisiko parasta jos vain äkisti tekisin taas äkkijarrutuksen, äkkikäännöksen, alkaisin tehdä jotain aivan muuta ja elää ihan uudella tavalla. Ikään kuin se olisi ennenkään auttanut.

En halua kolmatta drinksua, koska tiedän, mitä tällaisessa mielentilassa tapahtuu alkoholiavusteisesti. En halua itkevämyttyyntyä. Tai luoja paratkoon karata kaduille harhailemaan paikassa, josta on alakaupunkiin tasan kaksi täysin turvallista reittiä. Niinpä jätän Vompsun bilestämään, luultavasti häneltä se sujuu paremmin ilman surullisuuttani, ja kapuan huoneeseen kirjoittamaan. Koetan suhtautua tähän surullisuuteen ja ulkopuolisuuteen uteliaasti ja tuomitsematta.

Vieraassa seurueessa, jossa hymyillään ja halaillaan ja suudellaan, mutta vain sisäryhmää, tuntee itsensä helposti todella ulkopuoliseksi. Etenkin kun ei ole edes oikein yhteistä kieltä. Tai jotkut puhuvat englantia, mutta kun keskustelu jää tasolle kauanko olet täällä ja mitä tykkäät meidän kaupungistamme, se on oikeastaan kuin ei olisi yhteistä kieltä. Tällaisessa tilanteessa huomaan selkeästi, miten riippuvainen olen edes jonkinlaisesta alustavasta hyväksynnän oletuksesta. Enkä oikein tunne oloani oikeutetuksi hengailemaan terassilla, kun en osaa sillä lailla pörrätä sosiaalisesti eikä tee lainkaan mieli tanssia.

Se, milloin tekee mieli tanssia, on jotakin hyvin haurasta ja teoriassa vaikeasti tavoitettavaa. Jotkut tilanteet kutsuvat sisään, toiset tuntuvat läimäyttävän oven kiinni kasvojen edestä. Sillä ei ole kauheasti tekemistä esimerkiksi päihteiden kanssa, ei minun kohdallani. Enemmän siinä on kyse turvallisuudentunteista. Perusturvallinen olo mahdollistaa leikittelyn. Miksi joissain tilanteissa turvallisuutta tuntuu olevan lähes mahdotonta saavuttaa? En osaa vastata tähän. Tiedän todeta vain joitain seikkoja: on viikkoja, ei, kuukausia, siitä, kun olen viimeksi kuvitellut osaavani haluta tanssia.

Tätä tilaa on vaikeaa kuvata. Keksin vain jotain sanoja: hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus. Hiljaisuus sisälläni on niin voimakasta, että musiikki ja sanat jotenkin vaimentuvat sen lähellä. Niihin on vaikeaa tarttua. Niitä voi olla vaikeaa hahmottaakin. Voin keskittyä niihin, mutta ne ovat aina hiljaisuuden tuolla puolen, eivät tässä, kuten eläimet ja metsät ja epifyytit ja vuoret ja meri. Ja: kaipaan musiikkia ja sanoja. Kaipaan sitä tuntua, että musiikki kiskoo tanssimaan ja sanat laulavat. Ehkä tämä liittyykin musiikkipaastoon? Kun muut pohtivat jokin aika sitten facebookissa, mistä luopuisivat paastonajaksi tänä vuonna, huomasin ajattelevani, että olen ollut jo pidemmän aikaa itse paastolla musiikista. Kommuunissa asuessa ei oikein sillä lailla voi kuunnella musiikkia. Ja minulle se on aiemmin ollut yksi merkittävistä tunnesäätelyn keinoista. Kaipaan musiikkia. Kaipaan myös sitä, että osaisin taas koskettaa toista ihmistä välittömästi. Nyt tuntuu kuin kaikkialla olisi paksut seinät, joista on mahdotonta tunkeutua läpi. Mitä monimutkaisuuteen tulee, tarkoitan sillä suunnilleen tätä: Olen ymmälläni tästä tilasta ja se osittain vaikeuttanee kaikkea heittäytymistä. Muistan kausia, jolloin saattaa vain tempautua ja nauraa ja ojentaa käden ja koskettaa, kiertyä kainaloon nukkumaan ja niin edelleen. Se kaikki tuntuu silloin hyvin yksinkertaiselta. Nyt se kaikki tuntuu vaikealta.

Vakavasti ottaen, en tiedä, kuinka huolissaan ihmisen kannattaisi olla tällaisista tuntemuksista. Teen töitä sen kanssa, etten tempaisisi itseäni täysin irti kaikesta niinä hetkinä, kun huoli tihentyy. Mutta täällä vieraassa paikassa se on vaikeampaa kuin kotona, jossa voi sentään aina tehdä ruoan tai pyyhkiä pöydän tai keskittyä täysillä asiakastyöhön. Nyt on vain tämä hetki, musiikki ja vessaan jonottavien ihmisten pehmeä brassiportugali. Keveä huoli siitä, osaako Vompsu varmasti pitää hauskaa tuolla itsekseen. (Onko se vastuualuettani? Ei kai tarkalleen, mutta on vaikeaa olla huolehtimatta.) Tai Fauni tahollaan.

Tai pitäisikö minun huolehtia enemmän. Tai tehdä asioille jotakin. Mitä?

Ja yö etenee.

Tulee toisia päiviä. Päiviä, jolloin kello on äkisti väärässä. Nämä siirtävät kelloa neljästi vuodessa, sanoo hotellinpitäjä myöhemmin. Emme tiedä sitä siinä vaiheessa kun harhailemme lauttarantaan ja alamme odottaa lauttaa. Johan sen pitäisi tulla. Ei, se on mennyt tunti sitten. Täytyisi odottaa puolitoista tuntia lisää. Jalkoihin sattuu. Lähdemme laahustamaan kohti kotia. Intiimialueelle on taas kasvamassa paise. Toivon, että se suurenisi ja tulehtuisi pahemmin vasta Suomessa. Paitsi että ensi viikko on aivan toivotonta juoksemista. Jos paise heittäytyy hankalaksi, ei auta kuin mennä yksityiselle lääkäriasemalle sunnuntaina. Tai jo täällä. Mutta en haluaisi, että genitaalialueeseeni kajotaan kielellä, jota en ymmärrä. Jo viimeksi oli tarpeeksi kamalaa silkalla suomen kielellä.

Paiseesta huolimatta lähden sademetsävaellukselle. Paise tuntuu kävellessä muttei ole vielä kovin kipeä. Sademetsässä sen melkein unohtaa. Olen toivonut meidän näkevän lisää apinoita, vaikka edes samoja pieniä harmaaraidallisia marmosetteja tai isompia mustia kapusiiniapinoita kuin ennenkin täällä, mutta aika pian tajuan, etteivät apinat näyttäydy retkueelle, jonka vetäjä kilistelee avainnippua ja puhuu taukoamatta. Retki harmittaa vähäsen, koska vaikka metsä on ihana ja näkymät vuorenhuipulta huimat, en kestä retken vetäjää, joka ympäristön esittelyn sijaan keskittyy kertomaan lähinnä omista mieltymyksistään (ja semmoiseen sävyyn, että jos joku on toista mieltä, hän on väärässä) sekä lohkomaan vitsejä. Emme näe eläimiä siltä melulta ja tahtikin on melkoista marssia. Yksin metsään ei taas ole turvallista mennä, koska siellä on ryöstetty vaeltajia. Kun maksamme vaelluksen lopussa suolaisen hinnan meluisasta ja jonkun muun tahdittamasta turvallisuudesta, tulen ajatelleeksi, että jonkinlainen ryöstö sekin on. Samalla hinnalla olisi voinut melkein ostaa uuden kameran, jos edellinen olisi viety.

Toisaalta Vompsu on jo kerran ryöstetty matkallaan ja yksi kamera on jo viety. Mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin ajattelen myönteisesti maksullisista turisteille suunnatuista retkistä. Huomenna on tosin luvassa toinenkin sellainen: retki favelaan. Tällaisessa paikassa alkaa äkisti arvostaa pohjolan turvallisuutta. On vaikeaa tottua siihen, että kaupunkiin on piirretty tusinoittain näkymättömiä rajoja, joiden ylitse ei kannata käydä. Olemme liikkuneet aika riskialttiisti, riskialttiimmin kuin monet muut, jotka noudattavat kiltimmin suosituksia eivätkä luota vatsanpohjan tuntemuksiin. Mutta favelassa en uskaltaisi liikkua tuosta noin vain. Ei siis auta muu kuin ostaa retki.

Hostelli tyhjentyy muista vieraista. Täällä olemme enää me sekä yksi remonttimies. Hostellin pitäjäkin lähti Amazonin seudulle, koska tuumi, että tulemme täällä mainiosti toimeen itseksemmekin. Se tietysti pitää paikkansa. Mutta kaasupullosta loppui jo kaasu, joten söimme vaelluksenjälkeiset pastat hyvin al dente. Vettä ei voi juoda, koska kukaan ei lupauksista huolimatta korjaa suodatussysteemiä. Mutta on sentään rapistunut huvila mäessä, pimeä terassi ja banaaniviljelmältä eteemme suureen puuhun sieltä retkeilevät marmosetit ja yössä suhahtelevat leikot. Vompatti toteaa, ettei tämä tunnu miltään hostellilta vaan pikemminkin siltä kuin olisimme vuokranneet tämmöisen vanhan rötiskön.

Nyt emme voi enää aamupalalla puhua hollantilaissedän kanssa vuoroin saksaa, ruotsia ja englantia. Ei tarvitse tapella siitä, minkä pöydän saa.

Huomaan hiljaisuuden palanneen ympärille, ja se asettuu sopuisasti sisäisen hiljaisuuteni kanssa. (Monimutkaisuus tulee tuskin katoamaan.) Loma lähestyy loppuaan. Huomenna matkaamme faveloihin, torstaina on viimeinen päivä täällä, yön selkään ponnistaa lento kohti Pariisia, lentoasemailen siellä kolme tuntia ja sitten suhahdan Helsinkiin.

Tuntuu ihmeelliseltä palata kotiin. Turvalliselta. Yksinkertaisemmalta. En osaa ymmärtää, ettei siellä vielä voi olla kovinkaan kevät.

... ja kohta tien päälle

Yhtenä iltana menemme syömään hierojaporukan kanssa. Fauni pääsee siivellä mukaan, vaikkei osallistukaan kurssille, koska jotkut muutkin haluavat ottaa puolison mukaan. Illastamme bambusta ja lankuista kyhätyssä katoksessa pimeän takana huokuvan meren rannassa. Tähdet ovat yhtä kirkkaat kuin Suomessa oikein terävinä pakkasöinä.

Muut kehuvat ravintolaa etukäteen kovasti. Paikan päällä selviää, että se johtuu ruokalistan suuresta pihvi- ja jälkkärivalikoimasta. Muuten anti on hyvin keskinkertaista rantamajatasoa. Ei sellainen, johon tulisi mentyä uudestaan. Hämmästyn kun huomaan muiden tilaavan pihvejä. Hyvänen aika, Intiassa! Olin jotenkin kuvitellut, että monet lihansyöjätkin täällä ottavat kasvislinjan jo ihan vatsasyistä. Mutta ehkä tuo paikka on sitten turvallinen pihvien kannalta. (Ja riskeeraamisen ymmärrän kyllä oikeastaan varsin mainiosti, koska tilaan itsekin plain summer juicen: soodaveteen on raastettu inkivääriä, puristettu sitruunamehua ja hakattu hienoksi minttua. "Plain" tarkoittaa, ettei siinä ole lisättyä sokeria. Riskialtistahan sekin on, koska aineksia ei ole kuumennettu ja ties millä vesillä inkivääri ja minttu on kasteltu.)

Yhdessä syöminen lähentää ja täsmentää kuvia kurssilaisista. Mitä enemmän syvyyttä hahmot saavat, sitä helpompi heidän edesottamuksiaan on ymmärtää edes pintatasolla. Niin, ja tiedänkö itsekään, miksi olen täällä? Miksi hierominen tuntuu hyvältä idealta? Enpä kai.

Yksi seurueesta kysyy jotain aivan hassunkurista. Mainittuani ohimennen ammatinvaihtoasian yhteydessä filosofian tutkintoni ja ajauduttuani sen myötä keskusteluun tieteenfilosofiasta ja filosofian mielekkyydestä ylipäänsä onnistun jotenkin säikäyttämään tämän ihmisen. Hän kysyy silmät lautasenkokoisina, että onko niin, että kuuntelen ihmisiä myös heidän filsofiaansa luotaavalla korvalla kaikkialla, minne menen. No, onhan se vähän niinkin, vastaan. Kyllä niin käy aika usein. Eikö se ole kauheaa, hän sitten kysyy. Ai miten niin, kysyn takaisin. No kun ihmiset varmasti kuulostavat sinusta kauhean epärationaalisilta ja tyhmiltä, hän vastaa. Ihailen hänen rohkeuttaan sanoa tuollainen pelko ääneen. En yleensä muista, että joku voisi reagoida ja ajatella noinkin, mutta varmasti niin välillä saattaa käydä. Vastaan mahdollisimman keveään ja hilpeään sävyyn, että ei se nyt ihan noin mene. Koska en ole vielä oikeastaan tavannut ketään, joka olisi aina ja kaikkialla hyvin rationaalinen ja viisas. Ja että vaikka tavallaan pidänkin ihan mielekkäänä tutkiskella ajatuksia ja niiden kaoottista polveilua ja jopa vähän koettaa järjestellä niitä keskenään sopusointuisemmiksi, niin en tosiaan usko, että se lopulta olisi mahdollista säilytettävänä tilana. Sehän on vähän kuin siivoamista. Lisää sotkua syntyy kaiken aikaa. Ja mitä tyhmyyteen tulee, huomaan kyllä omien asenteideni hönttiyden yleensä sen verran pistävinä, etten ainakaan voi ajatella, että olisin huomattavasti viisaampi kuin toiset. Tietysti kaikki tämä tutkailu auttaa hahmottamaan eroavaisuuksia eri ajattelutyylien välillä, mutta enimmäkseen kai koen kauhua siitä, miten vähän onnistun ymmärtämään toisia, enkä suinkaan siitä, miten epäsystemaattisia he ovat. Asian puheeksi ottanut ihminen näyttää vähän hämmentyneeltä mutta myös helpottuneelta.

Haluaisin melkein lisätä, etten missään vaiheessa ole halunnut opiskella hirviömäisyyttä tai tuomitsevuutta. Tai leimaamista. Niissä nimittäin riittää ihan kotitarpeiksi poisoppimistehtäviä!

Keskustelut porautuvat syvälle. Puhumme siitä, miksemme halua lapsia tai haluaisimme heitä, miten eroaminen muuttaa ihmistä, miten paljon antoisampaa on lopulta antaa kuin vastaanottaa hierontaa. Ja että onko hierominen siis itsekästä. (Tässä vaiheessa kiitän mielessäni Frans de Waalin lukemista; hän on kaikista selvimmin kirkastanut ainakin itselleni sen, että jos toisten tunnesäätelemistä ja huomioonottamista kutsuttaisiinkin itsekkyydeksi, voidaan ainakin sanoa painavasti, että itsekkyyksien välillä on eroa - onhan se erilaista itsekkyyttä, jossa toista tallotaan ja hyväksikäytetään sumeilematta jonkin oman vaikkapa materialistisen päämäärän eteen, verrattuna siihen itsekkyyteen, jossa toisen omat tavoitteet otetaan huomioon ja niitä pyritään järkevissä määrin jopa täyttämään, koska sellaisesta tulee itselle hyvä fiilis. Ensimmäisessä tapauksessa itse hyötyy ja toinen kärsii, toisessa molemmat hyötyvät.)

Ne keskustelut, joita käymme kurssin tauoilla ja ravintolaillallisella, ovat usein niin mielenkiintoisia, etten malta paljonkaan puhua. Pari kertaa minulta onkin kysytty, että enhän ole pitkästynyt, kun en sano mitään. Tuntuu hieman siltä, että tietyissä ympäristöissä ja keskustelunormeissa elämänsä oleilleet ihmiset eivät osaa erottaa tarkkaavaista kuuntelemista ja pitkästyneisyyttä. (Tai sitten he erottavat ne kyllä, mutta heidän säännöissään tarkkaavaiselta kuuntelijaltakin on huomaavaista aina välillä kysyä tuosta.) Kansainvälisessä ryhmässä huomaa selvästi, miten erilailla hiljaisuus koetaan. Ja kuinka joillain - en osaa sanoa, onko kyse ihmisen vai hänen ryhmänsä tyylistä - hetkenkin hiljaisuus on ahdettava täyteen vaikka täysin hupsua höpötystä. Ikään kuin nuo keskustelun mietteliäät aukot voisivat vahingoittaa osallistujia. Ja sitten toisaalta, miten toisen on vaikeaa päästä sanomaan sitä, mitä hän haluaisi, koska hiljaisuudet jäävät aina liian lyhyiksi ja fokus siirtyy toisaalle toisen koettaessa hädissään täyttää hiljaisuusaukot. En ole erityisemmin ahdistunut siitä, miten hiljaisuuteni koetaan. Jossain vaiheessa haluni kuunnella seuruetta ja tarkkailla sen käytäntöjä näkyy muuttuneen omissa arvioissani kielteisestä, muutettavasta taipumuksesta joksikin, joka vain ilmenee ja saakin ilmetä.

Tavallaan tuntuu vähän haikealta tajuta, että on toisiksi viimeinen kurssipäivä. Huomenna annamme näytön ja saamme diplomit. Sitten emme ehkä näe enää koskaan. Tästä kaihosta olen tavoittavinani pari juonnetta: Ensinnäkin sen, etten tunnu jakavan ihmissuhteitani tärkeisiin/pysyviin ja epäolennaisiin/ohimeneviin, kuten moni tuttavanikin tuntuu tekevän. Koska ajattelen kommunikaatiotakin oppimistilanteena, kaikissa tilanteissa tuntuu olevan yhtä arvokkaita mahdollisuuksia. Monet käymistäni tärkeistä keskusteluista on käyty satunnaisen ohikulkijan kanssa. Ne ovat saaneet minut oivaltamaan jotakin, mitä "syvemmät" ihmissuhteet eivät ole onnistuneet kiteyttämään. Joskus tunnistan jonkin kommunikaatiotilanteen tärkeyden vasta vuosia sen tapahtumisen jälkeen. Toiseksi, jostain syystä tuntuu useimmiten harmilliselta, kun jonkun ihmisen kanssa ei pääsekään syventämään tuttavuutta. Siltä tuntuu yleensä silloinkin, kun on jo käynyt selväksi, että kommunikaatioon liittyy monia haasteita ja että erilaisten elämäntyylien takia kommunikaatio uhkaa jäädä hyvin hataraksi.

Toisaalta on helpottavaa, että kurssi loppuu. Olen edelleen aika horjuvassa tilassa ja vetänyt terveyteni kannalta kurssin läpi lähinnä sitkeystestinä. Syön yhtäaikaisesti niin montaa lääkettä, että se vähän kauhistuttaa. Huomenna lääkekuurit loppuvat kuin seinään malarianestolääkitystä lukuunottamatta. Toivon, että minua kaikkialle seuraava voimakas huimaus loppuisi saman tien. Mutta pelkään, että käykin päinvastoin. Että kun allergiseen nuhaan tarkoitetut limakalvoturvotusta vähentävät kapselit loppuvat, pääni on äkisti niin täynnä räkää, etten oikeasti tiedä, mihin suuntaan kaadun. Jo nytkin on tuskaa edes kallistaa tai pyörittää päätä, makuulle menosta nyt puhumattakaan. Maailma heiluu kaiken aikaa kuin olisin laivassa. Jos en tietäisi kärsiväni hiemankin tukkoisena tästä hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, olisin todella huolissani. Mutta eiköhän siitä ole kyse. Myös melkein jokaisen syömäni lääkkeen mahdollisena sivuvaikutuksena mainitaan pahoinvointi ja huimaus. Eli ehkä se sitten helpottaa, kun kuurit loppuvat huomenna. Ehkä. Malaronea on syötävä vielä yhdeksän päivää. Sitä olisi viideksitoista päiväksi, mutten tunne mitään halua venyttää kuuria. Joka tapauksessa malarialääkkeet on kirjoitettu Pohjois-Goaa ajatellen eikä lääkäri pitänyt tarpeellisena rouskuttaa niitä enää sitten kun poistumme täältä.

Hotellin internet huvittaa. Kirjoitan tätä muistioon ennen toisiksiviimeisen kurssipäivän alkua. Hotellissa on wi-fi, mutta jostain syystä se toimii vain noin aamukymmenestä yömyöhään. Verkkotarjoajan nimessä on lupaavasti mainittu 24h, mutta se taitaa olla pelkkä mainosslogan. On siin kirjoitettava ensin lappu ja sitten vasta postitettava se.

Morjimissa tulee varmasti eniten ikävä niitä kulkukoiria, joihin olemme ystävystyneet. Lintuja. Ja suurta, mustakasvoista apinaa, joka kerran loikkasi hierontaluokan - joka on siis katettu aitaus ulkosalla - seinän päälle ja laukkasi siinä kuin suuri, notkea vinttikoira valtavan pitkä häntä kauniilla kaarella ja istahti sitten sukimaan häntäänsä ja vilkuilemaan, onko sen läsnäolo huomattu. Todettuaan saaneensa huomiomme se rentoutui, mutta spurttaili aina kun aloimme keskittyä liikaa johonkin muuhun. Sitten se loikkasi aidalta alas ja laukkasi toisaalle. Ihmeellinen, kaunis otus. Mutta pitäisi niitä olla täällä muuallakin. Siten voi hyvillä mielin matkustaa eteenpäin ja olla miltei varma siitä, että kaikkea kiinnostavaa löytyy jatkossakin.

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.