Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Ei mitään uutta, edelleenkään.

Hauska juttu, kun on pitkään aikuiskasvatuksessa miettinyt ekspansiivista oppimista, emansipatorista kasvatusnäkulmaa ja asiantuntijuuden kehitystä jonkin itselle merkityksellisen toiminnan harjoittamisen näkökulmasta, ja sitten lukee Patanjalin joogasutria ja huomaa Patanjalin terävästi - ja sangen tutun kuuloisesti - asettavan joogan harjoittamiselle kaksi kriteeriä: sinnikkään ponnistelemisen ja haluihin takertumattomuuden. Måns Broo kirjoittaa kommentaarissaan: "Jos jooginen polkumme olisi pelkkää ponnistelua ja harjoitusta, me joko turhautuisimme omiin epäonnistumisiimme ja hylkäisimme koko joogan tai sitten meistä tulisi sietämättömän omahyväisiä. Jos taas kehittäisimme vain takertumattomuutta, joogastamme saattaisi tulla pelkkää laiskuutta tai hällä väliä -asennetta."

Kaikkein hauskinta tietysti on, että juuri näitä prosesseja tietysti kuvaan myös gradussa, joskin korkeakoulututkinnon suorittamisen kontekstissa - takertumattomuutta ja sinnikästä ponnistelua, ja mitä sitten tapahtuu, jos on molemmat tai vain ponnistelu tai vain takertumattomuus. Hahahaha, ei mitään uutta auringon alla! Akateeminen tai jooginen harjoittaminen, ei siinä niin isoa eroa todellakaan ole!

Tai no - joistakuista on. Eilen hämmästyin, kun kurssilla jotenkin hyvin varmaan äänensävyyn esitettiin, ettei kokemuksen tutkiminen voi vielä olla tutkimista, että vasta representaatioita voi tutkia. Olen tästä tietysti eri mieltä, mutten jaksa aina räkyttää vastaan. Kaipa akatemiassa on jotenkin oikeutettava sitä sen tapaa tehdä tutkimista. Mutta kyllä kokemusta voi tutkia. Hyvinkin systemaattisesti. On taiteilijoita, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, ja somaattisuuden tutkijoita, jotka tekevät samoin, ja ainakin minusta on väheksyvää väittää, ettei se olisi systemaattista tai kommunikatiivista tms. Ei se tieteellistä tutkimusta ehkä ole, mutta entä sitten? Ei tiede ole ainoa elämänalue tai instituutio, jossa ihmiset tutkivat asioita.

Muutoinhan tiedettä ei olisi koskaan voinut syntyä vähittäisen kiteytymisen ja systematisoitumisen, sopimisen, avulla. Ei se taivaasta tipahtanut. Ja tuntuu hauskalta lukea vanhoja tekstejä ja huomata, että ilman tuollaista instituutiotakin on ollut ihmisiä, jotka ovat pohtineet, koetelleet, tehneet toisin, tarkkailleet, palanneet sinnikkäästi kysymyksiinsä. Jotka eivät ole lakanneet tekemästä niin, vaikka toisten mielestä heidän näin tekemisensä on saattanut olla täysin hyödytöntä puuhastelua. 

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Taju oppimisesta vs. taju opitusta

Joillain kursseilla alkaa yhtäkkiä hihityttää. Elämä kulkee niin nurinkurisesti! Ensimmäisen tutkintoni aikana olisi totisesti tarvinnut kurssia, jolla olisi pohdittu omia sudenkuoppia kirjoittajana (tieteellisessä kontekstissa, opinnäytetyökontekstissa). Jossa joku olisi sanonut ääneen, ettei yksikään teksti ole valmis lopullinen jäsennyksen tila. Että löytyy parannettavaa, maneereja, oivalluksia, korjattavaa, monitulkintaisuutta. (Maneereja voi korjailla loputtomiin. Tarvitaan vain uusi kustannustoimittaja, jolla on erilaiset preferenssit lauserytmin suhteen, esimerkiksi.) No, nyt sitten istun sillä kurssilla ja hämmennyn tavoista, joilla ihmiset voivat pitää kirjoittamista vaikeana tehtävänä.

On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)

Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.

(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)

Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.

Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.

Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.

Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.

Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa. 

Hyvän kirjan merkki

Luen opusta toiseen kertaan ja on kuin edellistä kertaa ei enää olisi. Vaikka tietysti se häämöttää jossain, minne en näe - valmiudessa tarttua lauseisiin, esimerkiksi. Innostun taas, mutta myös kysyn kysymistäni.

Mitä enemmän olen opiskellut, lukenut, keskustellut, sen enemmän alan kallistua siihen, että hyvän kirjan merkki on tietty levottomuus ja uteliaisuus ja innostus. Ei se, että se tuntuu luotettavalta rakennelmalta, jonka kuistilla voi istua silmäillen vilinää toisaalla. Ei, ei. Pikemminkin hämmennys, rakennuksen katoavuus, kun sen sisään astuu: se olikin pelkkä optinen illuusio, tai kielellinen illuusio, ja jokainen yritys kairata seinähirsistä näytepalaa päättyy tyrmistykseen siitä, ettei hirsiä pysty koskettamaan eikä käsittelemään.

Ja silti illuusioon voi astua, ja sen lävitse voi kävellä. Sen läpi voi myös katsella, mutta ei se kannattele.

Leijun ilmassa ja mietin, miten vastata kysymyksiin, sitten kun tentti tulee. Lauseet merkitsevät niin eri asiaa itselle, lopulta, niitä lukee aiempien oivallusten lävitse. (Ja entä sitten vaikka kirjassa sanotaan juuri niin - en voi eritellä tentissä, miten teemaa käsitellään toisen katumukseen pakottamisen yrittämisen kautta Coetzeen Häpeäpaalussa. Tai ehkä voin. Riippuu kysymyksestä. Olen ennenkin heittäytynyt häpeämättä ruotimaan asiaa juuri siltä kantilta kun katson sitä voitavan valottaa parhaiten.)

Ei sen ole oikeastaan väliä. Toivon, että käsi olisi muutaman viikon päästä siinä kunnossa, että kykenen käyttämään hyväkseni opintosihteerin ystävällistä tarjousta tehdä tentti koneella - käsin kun en sitä pystyisi tekemään.

Hauskaa saada lukea uudestaan hyviä kirjoja.

Nyt niitä taustoittaa se hiljaisuus ja rauha, jossa olen kulkenut kesän ajan. En tiedä, olenko ansainnut tai tarvinnut sitä, mutta vaikuttaahan se.

Viisaat kasvot ja muita pysähdyksiä

Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.

Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.

Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.

Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).

Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.

Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin.  No, ehkä huomaisin sen.

Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?

Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.

Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?

Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?

Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.

Vääjäämättä.

Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.

Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!

Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.

Laulaa soraa kimpauttaen

Aamu: ilo. Huomaan sen vaiheen kevättä saapuneen, jolloin tulee rallatelluksi töihin pyöräillessä spontaanisti sekaisin Divine Comedya ja Cole Porteria. En ollut aiemmin tajunnut niiden laulujen muistuttavan toisiaan niin monissa suhteissa. Pitää näemmä käytännössä vaihtaa säkeiden välillä laulusta toiseen ilman taukoa, jotta sellaisen huomaa. Laulaessani huomaan muutakin: Sora kimpoilee renkaista ja nastat ovat jo turhat. Krookusten keltaiset kärjet ovat tunkeutuneet mullan läpi päivään.

Parveke on sula. Perjantaina molemmat asiakkaat ovat sairaana ja peruuttavat aikansa, joten menen kotiin ja raivaan pöydän parvekkeen edestä. Avaan oven ja astun eteläseinämän lämpöön. Lakaisen betonilta edelliskesän lekasoraa, turvetta, lehtiä ja siemenkotia. Rapsin puisista ralleista liat ja kumoan ne taas betonin suojaksi. Nostan turkoosiksi maalaamani pöydän parvekkeelle ja narsissit kukkatelineeseen. Tätä tehdessäni seuraan käsiäni, jotka jännittyvät nostellessaan ruskeanharmaita aineksia. Käsien iho näyttää vielä kalpealta mutta aurinko hellii sitä jo. Jälkeenpäin huomaan ihon tulleen sellaiseksi kuin sen mielestäni pitääkin olla - hieman karhentuneeksi, kuivaksi.

Se liittyy johonkin, mitä olen ajatellut paljon viime päivinä sen jälkeen kun luennolla käsiteltiin Martha Nussbaumin kasvatusfilosofiaa. Yksi teemoista, johon olen tutustunut vain toisten opiskelijoiden referoinnin kautta (on siis luettava jo pian itsekin tuo kohta), ja joka mietityttää minua, on maininta siitä, miten me ihmiset muka häpeämme eläinmäisyyttämme. Häpeämme paljon muutakin, mutta eläimellisyys mainittiin yhtenä tekijänä (muistaakseni haurauden ja ei-omnipotentian kanssa). Referaatin mukaan ihminen häpeää eläimellisyyttään ja sitten toisia tuomitessaan ja leimatessaan heijastaa heihin näitä ei-hyviä piirteitä: toiset ovat eläimiä ja saastaisia, itse tarkastelussa mieluusti moraalinen ja puhdas. Nussbaum esittää käsittääkseni - mutta liikun edelleen toisten referaatin varassa näin kirjoittaessani - että jotta demokratia voisi toteutua, jotta eriarvoisuus voitaisiin nauraa tomuksi, meidän on opittava huomaamaan ja hyväksymään myös oma eläimellisyytemme, likaisuutemme, haurautemme. Mekään emme tiedä, mikä on oikein. Ketkä me? Minä, minun on huomattava. (Mutta huomaako mikään minä vain minänä, tarvitsenko meidät siihen? Ainakin näissä lauseissani näytän tarvitsevan.)

Minun on kauhean vaikeaa ymmärtää tätä päättelytepastelua, koska, kuten olen monesti kirjoittanutkin, minulle moraali on ennen kaikkea hyvää eläimyyttä. Ja hyvää haurautta ja riittämättömyyttä. Erehtyvyyttä. Ja iloa siinä. Ja muistan identifikaation menneen niin kauan kuin muistan niin päin, että minä olen se, joka on suttuinen ja likainen ja niistää hihaan ja ne toiset jotenkin osaavat ja loistavat. Minun on ollut vaikeaa hahmottaa, mitä haluan. (En hahmota sitä oikein edelleenkään, paitsi että haluaisin sallivan, pehmeän, normaaliuspaineille nauravan maailman. Tasaveroisen kohtaamisen maailman.) Tai mikä on minusta oikea tapa toimia. Enimmäkseen miellän epäonnistuvani tavoitteissani, joten minun olisi hyvin hankalaa ajatella, että muut ovat jotenkin huonoja ja sitten paheksua heitä siitä. Minun on siten hyvin vaikeaa kuvitella, mitä olisi kuvitella itsensä eheäksi, puhtaaksi ja inhimilliseksi, moraalin hahmottaneeksi ja oikeamieliseksi, ja toiset siihen peilikuvana saastaisiksi, eläimellisiksi, väärässä oleviksi, oikaistaviksi ja eheytettäviksi.

Kummallinen kuva, kertakaikkisesti. Taidan olla liian pluralisti ja liian hyvään eläimyyteen tähdännyt ja sotkuisuuteni identiteettini olennaiseksi osaksi ottanut, että oikein saisin kiinni tuosta rimssusta. Se ilmenee esimerkiksi seksuaalietiikassa: Sen sijaan että tuomitsisin haluamiseni ja kauhistuisin niiden kummallisuudesta ja eläimellisyydestä, olen usein seurannut ailahtelevia halujani luottaen siihen, että harvoin ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ja oikeastaan en ole ajatellut halua itsessään eläimelliseksi, eläimellinen halu täyttyy helposti ja menee ohi ja sitten on taas vapaa kulkemaan ja tanssimaan ja ajattelemaan (ja piinaa on prokrastinoida tuossa halussa, olettaa voivansa spekuloida etukäteen, kannattaako jokin seikkailu, kannattaa, kuvittele nyt, ihan kuin olisi minäimagon toimitusjohtaja), mutta toisenlainen halu, itsen merkityksellistymisen halu, halu rakastua älykkääseen ihmiseen tai runolliseen ihmiseen ja sen seurauksena tulla mielletyksi tietynlaisten ihmisten rakastetuksi, helvetti, se se ongelma on. Halu tulla nähdyksi jonain. Halu objektivoida, reifioida itsensä, kivettää itsensä tiettyihin sanoihin ja näkökulmiin. Eikä siinä ole mitään eläimellistä. Ergo: huutia sille halulle, ja tervetuloa sille toiselle halulle, halulle kohdata ja nuuhkia ja ihmetellä, tempaantua ja etääntyä, iloita ja surra eroja.

(Tietysti tähän kaikkeen liittyy hirvittävä mahdollisuus siitä, että se, jonka kanssa nuuhkii ja ihmettelee, pitääkin sitä halua karmeana ja eläimellisenä, vastuuttomana ja lapsellisena ja vahingoittavana, ja haluaisi, että kiinnittyisin enemmän merkityksellistämishaluihin, haluihin tulla mielletyksi vakaana parina, onnistuneena parina, rakastettuna ja rakastavana ihmisenä, jonakin peruskalliomaisen inhimillisen luotettavana. Ei auta kuin koettaa puhua näitä asioita auki, jottei tuottaisi kellekään ikävää pettymystä ja tuskaa ja häpäisyn tunnetta. Seksuaalisuus iskee aina vyön alle.)

Voi, kevät. Nyt kun on kevät on erityisen vaikeaa ymmärtää, miten lika ja eläimellisyys olisivat jotain pahasta. Jotain hävettävää.