Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua? 

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.

Naisenkuvat

Eilinen meemi ei ollutkaan ihan niin kevyt suorittaa kuin kuvittelin. Ehkä jo se, miten siitä välittömästi innostuin, kieli jotakin siitä, että aiheessa riittäisi tutkittavaa. Päivän mittaan muistin yhä uusia hahmoja, joihin minun olisi pitänyt viitata. Betty Bluen Betty, esimerkiksi. Betty, joka on hyvin onneton ja toimelias ja täysin holtiton. Betty solahtaa vaivatta jälleen luokkaan "oikeasti olisin pississä jos olisin ihastunut tähän". Hyvä siis, että hän sijaitsee elokuvassa.

Betty Blueta katsellessa olen kokenut kaikista voimakkaimmin, että on todellinen harmi, etten ole mies. Olisi jotenkin niin luontevaa olla mies, jolla on oikukas muusa. Jotenkin naisten välisessä suhteessa on vaikeaa kuvitella, että sellainen asetelma saattaisi onnistua. Enkä haluaisi olla kenenkään miehen muusa. En ainakaan pidemmän päälle... jossain vaiheessa alkaisin kuitenkin valittaa, että minut väärintulkitaan.

Toinen, vähemmän holtiton mutta kylläkin melkoisen sitoutumiskammoinen ihastuttava nainen on Lena Olinin näyttelemä Sabina Olemisen sietämättömässä keveydessä. Jostakin syystä nuorempana ihailin tällaista "vahvaa" naiseutta. Ja hitto, että inhosin Juliette Binochen Terezaa, joka paitsi oli niin avuton ja hämmentynyt, myös sellainen sitoutuva, itkeskelevä porsasparka, jollainen saatan itsekin olla. (Ja silloin suutun itselleni monesti tulikivenkatkuisesti - ei kukaan ole luvannut olla aina läsnä minua varten, joten tuntuu niin turhalta pettyä siitä, että koen etäisyyttä ja turvattomuutta. Sallin kyllä tunteen, enhän oikein sitä voi estääkään mitenkään, mutta asenteeksi saakka en soisi sen pääsevän. Silti aina välillä niin käy ja se tuntuu hyperkurjalta.)

En nyt jaksa etsiä kuvaa, mutta olen addiktoitunut myös elokuvaan Henry ja June. Sen kaikki keskushahmot ovat hyvin inhimillisiä ja kiinnostavia, ja oikeastaan kai kaikkiin heihin (Henryyn, Juneen, Anais Niniin ja tämän mieheen) on helppoa rakastua. Siksi tuntuu luontevalta, että heidän välillään on jännitteitä: ei voi oikein olla pahoillaan kenenkään puolesta, koska käytännössä kaikki ovat yhtä viehättäviä ja heihin haksahtaminen siten ymmärrettävää.

Luin eilisen tekstini uudelleen ja olisin voinut jyskäyttää otsaani ja kirkua heurekaa tai jotakin muuta suurieleistä, sillä totta puhuen kirjoitan siinä ihan viattomin elein jotakin hyvin askarruttavaa. Nimittäin, en ole oikein koskaan pitänyt kylmistä ja etäisistä miehistä, joista voisi fantasioida silleen fetissitasolla, heihin oikeasti sotkeentua haluamatta, mutta naisten kohdalla on ihan toisin (ja joskus ennen olin myös suunnattoman paljon huonompi hahmottamaan sen, haluanko oikeasti sotkeentua johonkuhun - kai se on kokemuksen kautta tullut jo opittua). Kirjoitan: "...olenkin selvästi todella huono fetisoitumaan kaksiulotteisiin, hajuttomiin mieshahmoihin." Itse asiassa voi olla, että minun on ylipäänsä jokseenkin mahdotonta fetisoitua miehiin. Naisten kohdalla se taas ei ole lainkaan vaikeaa! Kun vielä myöhemmin epäröin kirjoituksessa, olisinko saanut näpeilleni naisten kanssa siksi, että olen etsinyt tietynlaista - sitoutumatonta, holtitonta ja kevytkenkäistä - naista (samalla kun olen oikeastaan etsinyt äitiä, joka pitäisi minusta huolta ja jolla olisi minulle aikaa; halu, jota olin erittäin haluton myöntämään siihen saakka että erosin viime kerran kolme vuotta sitten ja jouduin käsittelemään sitä perinpohjin), ehkäpä se hyvinkin pitää paikkansa.

Minulla on useita ystävättäriä, joilla on tai on ollut hieman samantapainen suuntautumisongelma miesten suhteen. Minullakin on ollut omat ongelmani miesten suhteen, mutta heidän kohdallaan kuva on sentään ollut itselläni tuhannesti järkevämpi kuin naisten tapauksessa. Ehkä siksi miessuhteeni ovat olleet hyvin pitkiä ja monella tapaa antoisia, vaikka niihin on sisältynytkin ristiriitoja ja monenmoisia ahdistuksia. (Kai kaikkiin suhteisiin sisältyy?) Romanttiset ihastukset naisiin taas ovat osoittautuneet katastrofiksi toisen perään.

En osaa arvioida, mikä tässä nyt on takana. Ehkä lapsuudenkodin naiskielteisyys tai naiskuvan yksipuolisuus? (Oikeastaan ne ovat elettynä aika sama asia. Yksipuolinen kielteinen asenne tai myönteinen suhtautuminen, joka hyväksyy vain yhden mallin mukaisen ryhmäjäsenyyden, ei käytännön tasolla tunnu kovin erilaiselta silloin kun tuohon malliin ei oikein onnistu sovittumaan ja kaiken kauhun kukkuroiksi ei edes halua sovittautua minkään muun motiivin puolesta kuin sen vuoksi että haluaisi tulla rakastetuksi ja tämä nyt näytetään vaativan, jotta se kävisi mahdolliseksi.) Ehkä naiset ovat jääneet minulle kuvamaisiksi, kun en ole kovin moneen heistä onnistunut solmimaan lämpimiä suhteita? Tai koska minulle on niin monesti korostettu lapsuudenkodissa, että olen epäonnistunut naiseudessa rankemman kautta? Vai onko kyseessä jokin laajempi piirre, jokin useammin naisten kokema oman sukupuolen esineellistäminen? (Ne valkokangasnaiset, joihin olen ihastunut, ovat melkein kaikki tyyppiä "ei tästä kyllä mitään tulisi". Mitä muuta he siis ovat kuin katseen kohde, jonkun konkretisoitavaksi liian hävettävän ja kipeän halun sijaisruumiillistumia? Halun, joka ei voi enää ikinä tyydyttyä: olla osa toista ihmistä, sulautua hänen kanssaan yhdeksi, jättää kaikki tunteensa ja tarpeensa toisen säädeltäviksi, luovuttaa toiselle kaikki kontrolli teoista ja ajatuksista. Tunnistan sen halun itsessäni kyllä, mutta en halua sen pääsevän asenteeksi saakka. Ja kuinka vihlovaksi halu toisinaan yltyy! Eikö juuri se saa ihmisen sanomaan: HÄN teki minut hulluksi. HÄN sai minut ajattelemaan niin. Ja niin edelleen. Halu luovuttaa kontrolli toiselle, halu luottaa mielenvikaisissa määrin. Valheellisin turvasatama, jonka kuvitella saattaa! Metatasolla en tosiaankaan halua haluta mitään tällaista ja vaikka halu pulpahteleekin esiin, katson sitä tiukkaan ja tarkasti niin kauan, että se huokaisee ja painaa päänsä laputtaa takaisin sinne, mistä tulikin. Ei minulla ole ollut pitkään enää varaa olla lapsi.)

Muistan joitakin repliikkejä ja mielteitä, jotka voivat olla tekemisissä tämän asian kanssa. Isän naisiin kohdistuva ärtymys, äidin lukittautuminen ulkonäköön, äiti ja sisko vs. isä -valtataistelu siitä, saako töistä ja koulusta myöhästyä meikkaamisen takia ja mikä elämässä on oleellista, kyvyttömyyteni asettua taistelussa millekään kannalle, kyvyttömyyteni määrittää itseäni jonkin sukupuoliseksi (ja että keksin pakotieksi eläimen kategorian, kun moni yhdistää juuri eläimiin seksuaalisuuden) ja ylipäänsä allergisoitumiseni koko sukupuolisuuden teemalle sekä poikien ja tyttöjen sukupuolenkesken illoille ja diskursseille. Sopimattomuus, kun naisille ei ole nainen ja kun miehillekään ei kuitenkaan mene miehestä. (Mutta jostain syystä miehille on ollut helpompi antaa anteeksi. Miksi? Siksikö, että on ollut enemmän heidän kanssaan tekemisissä?) Eivätköhän nämä kaikki jotenkin vaikuta siellä taustalla.

En osaa sanoa syytä sille, miksi haluamiseni sukupuolittuu tällä tavalla, ja ehkä se ei ole enää oleellistakaan. Eihän mitään noista asioista, jotka ovat vaikuttaneet tämänhetkiseen tilanteeseen, voida enää muuttaa. Mutta tuntuu tärkeältä huomata tämä ero. Se mahdollistaa eron kiinni kuromisen tulevissa tilanteissa. Entä jos onnistuisin ihastumaan johonkuhun lämpimään, viisaaseen naiseen elokuvassa? Ihastumaan sillä lailla anteeksiantavasti ja täydellisyyttä tavoittelemattomasti?

Tuskin se mahdotontakaan olisi. Onhan Giulietta Masina monine roolihahmoineen. Jokainen niistä heristää minusta itkua esiin. La Stradan surullinen, lempeä ja ehkä hieman yksinkertainen Gelsomina (jasmiini!), Cabirian öiden toiveikas ja pettyvä sinkku-Cabiria (hitto, se on kaikkien aikojen sinkkuelokuva eikä siitä päästä yli sitten millään) ja Giuliettan viettelysten Giulietta, joka kamppailee seksuaalisuutta tursuvien mielikuvien kanssa aviomiehen pettäessä häntä. Minusta on ihan selvää, että pidän näitä hahmoja vetoavina myös siksi, että Giulietta näyttää niin paljon omalta äidiltäni. On monia sympaattisia roolihahmoja, joista ei vain saa kiinni, koska niiden kasvot eivät tunnu sopivan tapahtumiin. Esimerkiksi minun on ihan mahdotonta kuvitella symppaavani Audrey Hepburbnin roolihahmoja - hän on vain aivan liian hentoisenterävä piirteiltään ja eleiltään. Hän jää etäiseksi, enkä voi sille mitään. Esimerkiksi elokuvassa Aamiainen Tiffanylla minua vaivasi se, että hänellä on väärät kasvot, liian sirkeät. Hänen vastoinkäymisiinsä on vaikeaa samastua. Aika monille hän silti näyttää olevan juuri oikea tulkitsija, ja hyvä niin. (Luulen kyllä, että jos tapaisin sen oloisen ihmisen avoimena vastoinkäymistensä hetkellä, minun ei olisi vaikeaa ymmärtää niitä. Huh, toivottavasti olen tämän suhteen oikeassa.)

Tämä kuvien tai kasvojen sopivuus on kiinnostava ja askarruttava seikka. Esimerkiksi nykyinen mieheni varoi minua vähän aluksi, koska oli sitä mieltä, että ulkonäköni kieli epäluotettavuudesta. Hänelle oli syntynyt se vaikutelma, että saattaisin leikitellä miesten kiintymyksellä, koska olin hänestä kaunis, ja kauniit naiset kuulemma tekevät sellaista. Olen useammastakin lähteestä kuullut tällaisia uskomuksia milloin kenestäkin lausuttuna. Ongelmahan tässä päätelmässä tietysti on se, etten ainakaan minä osaa jäsentää itseäni kauniiksi (tai naiselliseksi) juuri kuinkaan. Koen itseni epämääräiseksi kokoelmaksi epätyydyttäviä ruumiinosia ja uskomuksia, ellen sitten ajattele itseäni lähtökohtaisesti representoimattomana eläimenä, joka liikkuu ja tutkii maailmaa (mutta toisaalta minun on vaikeaa tajuta, että muut onnistuisivat hahmottamaan minut niin, koska ei heidän puheistaan ole enimmäkseen heijastunut sellaista kuvaa). Epäröin vähän myös sen suhteen, liekö kyse monien muidenkin kohdalla sittenkin väärintulkinnasta.

Varmasti markkina-arvonsa tuntevia (apua, mikä terminologia) ja hyväksikäyttäviä naisia on, mutta kokemukseni mukaan useimmat minun mielestäni säkenöivän kauniit naiset eivät osaa pitää itseään kauniina alkuunkaan. Ehkä he eivät tajua jonkun todella ihailevan heitä ja siksi vastaavat jotenkin ylimalkaisesti? Eiväthän ihmiset yleensä tahallaan loukkaa toisiaan, etenkään seksuaalisuuteen liittyen. Seksuaalisesti loukkaavat todennäköisesti pistävät kiertämään aiemmin kokemansa itseensä kohdistuneet loukkaukset, eikä heitä sen perusteella kai kuuluisi mitenkään tuomita suoralta kädeltä - ehkä he vain pyrkivät suojelemaan itseään ja heistä toinen etenee liian nopeasti? Toki reaktiot saattavat olla jyrkkiä ja tuntua pahalta, mutta lopulta heillä on oikeus pitää kiinni rajoistaan ja asettaa ne siten kuin he haluavat. Heillä on varmasti siihen syynsä eivätkä he kenties hahmota, että asiat voisi jäsentää toisellakin tavalla. Yleensä, kun reaktio tuntuu tilanteeseen täysin ylimitoitetulta, se kumpuaakin jostakin paljon kauempaa. Eikä ainakaan kauniin naisen osa ole helppo, mikäli siskoni elämästä voi yleistää.

Ihmisillä on monet möykkynsä ja salaiset uskomuksensa, jotka vain saavat heidät vaikuttamaan töykeiltä, jos on toivonut ja kenties olettanutkin vastauksen joksikin aivan toisenlaiseksi. Jollekulle halaaminenkin voi jo olla aivan liian vaikeaa. Ja minulle ainakin sellainen tapaus, että joku on minusta kiinnostunut, on sillä lailla vieras, että olen aika harjaantumaton kommunikoimaan briljantisti, missä rajani kulkevat ja mitä itse moisesta tilanteesta ajattelen. (Olen esimerkiksi aivan sokea flirttailulle. En yksinkertaisesti tiedä kenenkään flirttailleen kanssani, vaikka minulle on näin vakuutettu tapahtuneen. Minun on myös vakuutettu flirttailleen jollekulle, vaikka olen itse käsittääkseni puhunut hänen kanssaan jostakin ihan kuivasta aiheesta kuten vaikka tieteenhistoriasta tai kuulumisista, ja niin kepein mielin, ettei se mitenkään olisi mahdollista, jos tuo ihminen olisi kiinnostanut minua romanttisesti - ainakaan tietoisella tasolla. Silloin nimittäin punastelen ja olen aika hiljainen ja säyseä ja koen oloni jotenkin sietämättömän raskaaksi ja hämilliseksi, ellen sitten etene siihen tyyliin, ettei voi jäädä epäselvyyttä siitä, mistä on kyse. Yleensä kaikki vakavampi tulee siis puun takaa, kun en ole hahmottanut mitään kiinnostuksia virittyvän. Minulle on kaksi kertaa sattunut niin, että minua on pyydetty jonnekin ja olen äkisti tajunnut, että toinen ehkä ottaa tämän nyt kylmää vettä niskaan -taktiikkana, mutten oikein osaa kiinnostua tuosta toisesta romanttisessa mielessä ja minusta olisi ollut epäreilua olla sanomatta sitä heti.)

Hmm, ajauduinpa taas kuvien taakse. Jotakin jännittävää tässä kyllä on. Miksi naiset on helpompaa hahmottaa kuvina? - Ja johtuuko siitä, ettei osaa kuvitella itseään kuvaksi? Tai siis naiseksi? (Hitto, että tuossakin vaihdan noin sulavasti paikkaa, kun tarkoitin kirjoittaa heti "naiseksi".)

No, ehkä on aika antaa hiekan laskeutua. Tämä on selvästi liian iso pala pureskeltavaksi kylmiltään.