Arvaamaton, ainutkertainen

Äkisti joku on puhaltanut Helsingin kadut melkein tyhjiksi. Rautatieaseman läpi kulkee aivan muutama ihminen. Talot näyttävät edelleen olevan valmiit nostamaan ankkurinsa mutta huohottavat paikoillaan. Olen myöhästynyt junasta, johon minun piti ehtiä. Seuraavastakin. Mutta tajuan, että ehdin silti juuri ja juuri pitämään tuntini, jos juoksen.

Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.

Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.

Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.

Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan.  Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.

Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.

Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.

Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.

Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.

Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.

Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.

Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.

Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.

Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.

Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.

Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia. 

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?