Mietteliäänä

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Otsatukka

Yhtenä aamuna, matkapakkausaamuna, herään varhain ja oivallan, että on aika ryhtyä toimiin. Otan keittiövälineiden kuivaustelineestä sukkapuikon (mitähän sekin siinä tekee?) ja jaan hiukset kahteen osioon. Sitten nostelen etuosiota kokeilevasti otsan päälle ja totean ajan koittaneen. Mutta jokin kummallinen minussa hakee vahvistusta ja tukea, joten herätän toisen ja kysyn, näyttäisikö tämmöinen otsatukka hauskalta vai tylsältä. Vastaus on epämääräistä, mutta valtapuolin myönteistä aamuyninää. Siispä keittiösakset käteen (ne samat, jotka tuhrin pikaliimalla mutta joista onneksi pikaliimatuubi suostui vääntymään irti) ja roks roks roks.

Kas niin, näytän jälleen virtahevolta ensimmäistä kertaa sitten sen kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Mutta silloin näytin mielestäni virtahevonlapselta, ja nyt muistutan omasta mielestäni enemmän niitä viisikymppisiä naisia, joiden elämäntapaan minun on aina ollut helppoa samastua. Tiedäthän, otsatukalliset tädit, jotka kävelevät koiran kanssa eivätkä perheile. Joilla on farkut ja silmänkulmissa naururypyt ja jotka eivät hössötä eivätkä erityisemmin suorita tai miellytäkään. Asuvat pienesti, renttuilevat kevyesti. (Tällaisia ihailtavia tapauksia olen tuntenut useampiakin, ja heihin on vain niin paljon helpompi samastua kuin äitinaisiin, uranaisiin, runonaisiin, kissanaisiin, korsettinaisiin, hellemekkonaisiin ja niin edelleen.) Hippomaisille kasvonpiirteille ei kai voi oikein mitään, mutta kieltämättä näytän nyt jotenkin kevytmielisemmältä ja vähemmän vakavalta ja se miellyttää minua, koska jos tarkkoja ollaan, en koskaan alkanut näyttää eteeriseltä enkä kohtalokkaalta ilman otsatukkaakaan. Ei minusta oikein saa kalvakkaa ja etupäässä henkistä neitoa, tai ehkä saisi, jos hyödyntäisi plastiikkakirurgiaa ja lobotomiaa, mutta muuten ei. Pakko myöntää.

Yhtäkaikkisesti kokemusmaailma muuttuu uskomattoman paljon otsatukan myötä. En tarkoita vain niitä hetkiä, jolloin kuvajaiseni vilahtaa näköpiiriin jonkin huolettomasti avoimeksi pönkätyn oven lasista tai peilin petollisesta pinnasta, vaan kaikkia hetkiä. Otsatukka näkyy kaiken aikaa ja otsa pysyy ihanan lämpöisenä, kun veto ei pääse siihen. Tunnen sen. Ja koska tunnen sen, ja se tuntemus on vieras, luulen melkein sonnustautuneeni peruukkiin. Ja sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa. Näiden täytyy olla jonkinmoiset naamiaiset! Roolihahmoni on tällainen ja tällainen!

Otsatukan myötä on helppoa hyväksyä, että pohjimmiltaan sitä kenties on koiratar, joka vaeltaa kallioilla melko piittaamattomana. Tai pohjimmiltaan ja pohjimmiltaan, mutta ainakin koko ajan jollakin tavalla, silloinkin, kun sitä vastaan koettaa taistella. Hei-hei, taistelut. Päästän koirattaren häkistä ja se ulvahtelee innostuksesta.

Ehdin riemuita viisikymppisyydestäni vain hetken. Matkalla käymme nimittäin Systembolagetissa, ja minulta kysytään paperit. En ensin ymmärrä, mitä tiedustellaan, koska myyjä korostaa riikinruotsalaisittain, ja sitä paitsi, olenhan jo viidenkymmenen ulkomuodoltani ja tyyliltäni, otsatukka ja terveyssandaalit ja väljä virkattukauluksinen kukkatunika. Kysyn englanniksi tarkennusta, ja tajuan, että papereitahan tässä. Myyjä punastuu nähdessään syntymävuoteni.

Laivalle kävellessä tuntuu kuin joku olisi tökkäissyt kylkeen ihan vain muistutukseksi siitä, että se, miten itsensä hahmottaa, ei ole mikään absoluuttinen totuus eikä kai kenenkään hallittavissa tai edes etäisesti säädeltävissä. Kas tässä minäkin koen tehneeni valtavan jättiharppauksen kohti myöhäiskeski-ikää ja toiset tulkitsevat sen teiniytymiseksi. Jos tässä vaiheessa huumori ja ymmärrys pettäisi, kylvettäisiin taas jonkin tulkintasodan siemenet. Mutta tämä vain vähän huvittaa, koska se muistuttaa niin monia keskusteluja aiemmin, niin monista keskusteluista aiemmin, kun tiettyä ratkaisua, ominaisuutta tai luontumusta on itse pitänyt merkkinä tietystä asiasta ja toinen täsmälleen tuon asian vastakohdasta.

Tarkoitti se mitä hyvänsä, leikkasin eräänä aamuna otsatukan puhtaan intuitiivisesti. En miettinytkään sitä kuin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja matkan aamuna ratkaisu viimein avautui täysin problematisoimattomana. Tahto tulla koirattareksi julkinäöltäänkin.

Nyt minun on taas kysyttävä, olisiko tämä haircuttia. Osaisinko sen jo nyt, kun leikkasin otsatukan?

Teinikarkotin

Lueskelen vessassa Suomen Kuvalehden juttua tai oikeastaan listaa "Vuoden 2008 sanat". Juutun teinikarkottimeen, koska ajatus on minulle ihan uusi (enhän seuraa mediaa kansalaissurinalismia lukuun ottamatta).

teinikarkotin nuorisojengien karkottamiseen kehitetty laite, jonka lähettämää ininää yli 25-vuotiaat eivät kuule

Hätkähdän. Huimaukseeni liittyvissä tutkimuksissa on näet tutkittu kuulonikin tarkasti ja huomattu, että kuulen tarkkuudella, joka ei ole itseni ikäisille enää tyypillinen. Ala-astelaiset kuulemma suoriutuvat näistä skaaloista hyvin, mutta kolmikymppiset eivät enää. Paitsi minä, ikifriikki. Kysyin jo kokeessakin, miten on mahdollista, että olen tanssinut kovasti musiikkia raikaavilla tanssitunneilla jalkani luut sellaisiksi mummokuntoisiksi, kulumat kaikissa varpaiden nivelissä, ja siltä myös tuntuu, mutta korvani ovat muka kuin vastasyntyneen tarkat höröttimet. Miten se on mahdollista, tarkensin vielä kysymystäni, kun lääkärikin yhdellä vilkaisulla korvakäytävääni osaa kertoa tärykalvojen arvista, että olen sairastanut useita korvatulehduksia. Miten se on mahdollista, kysyn, miten on kaikki tämä huomioon ottaen mahdollista, että kuuloni on yllättävän tarkka.

Eihän kokeentekijä tietenkään siihen osaa vastata, nauraa vain iloisesti. "No ei siitä haittaa ainakaan ole!" hän sutkauttaa, ja vastaan nyökkäämällä hymyillen.

Mutta saattaa sittenkin olla, että siitä on vielä haittaa. Tajuan tämän lukiessani teinikarkottimesta. Pyhä jysäys. Teinien lisäksi karkotin karkottaisi minut ja muut herkkäkorvaiset, jotka emme ole enää pörinäiässä. Mutta sitten keskityn hetkeksi ajatukseen, mihin karkoittimia todennäköisimmin asennettaisiin. Kotiini? Ei. Uimahalliin? Ei. Tanssikouluun? Ei. Kauppakeskuksiin? Kyllä. Vanhempaan ikäluokkaan tähtääviin baareihin? Ehkä. (Se olisi kätevää, ymmärrän toki sen, ei tarvittaisi ovimiesten henkilöpaperien tarkastuksia pakkasessa.) Mutta kyllät ja ehkät koskevat tiloja, joissa minusta on joka tapauksessa nytkin jo liian hälyisää ja ylivirikkeistä, jotta jaksaisin käydä niissä.

Siksi en ahdistu aiheesta vaan mietin jälleen kerran, mikä kumma saa aikuisemmat ihmiset sillä lailla kavahtamaan teinien laumoja, jotka kuitenkin yleensä kuhisevat keskenään sekaantumatta muiden elämään. Onko se pelkoa? Onko se yleistä ärtymystä? Mistä siinä on kyse? Ovatko innokkaimmat karkottajat unohtaneet, miltä tuntuu olla se kaikkialla ei-toivottu teini, joka ei oikeastaan voi sillä hetkellä olla mitään muutakaan, koska kukaan ei ole viitsinyt opettaa hänelle parempia hallintataitoja eikä elämänkokemus ole vielä osoittanut, että vaihtoehtojakin löytyy? Minusta teinikarkotin sanallistaa aika ikävän asenteen, koska muistan elävästi, miltä tuntui olla teini, millä tavalla silloin katsottiin, kohdeltiin ja puhuteltiin. Jos ulossulkeminen vähentäisi vaikeaa oloa ja uhmaa, karkotin voisin olla perusteltu, mutta eihän niin ole. Ei niitä tunnu vähentävän kuin luottamus ja vertaisena kohteleminen, ystävällisyys ja näkemysten tervetulleiksi toivottaminen.

Vaikka tietenkään se ei ole niin helppoa kuin ulossulkeminen, selvähän se.