Pitkäperjantai

Herään turtana ja turvonneena, pelokas susi vatsaani vasten painautuneena, harmaa kissa levollisella vyyhdillä nilkoissa. Aurinko valuu kattopeltejä pitkin, kajastaa taloni takaa. Edellinen ilta, jolloin rakkaat cavasiskot Tans, Andorra ja Viive istuvat luonani, tuntuu unelta, vielä enemmän unelta sitä edeltävä päivä, kun tuijotan hetken eräisiin silmiin rappukäytäväni alatasanteella, ja sitten käännyn ja juoksen takaovelle, hän jatkaa etuovesta ulos, ja sydämeni on kevyt ja iloa täynnä.

On pitkäperjantai, olen koirattarena pitkästä aikaa, nukkunut koiran kanssa sylikkäin. Koiran kanssa herätään eri lailla: kiskotellaan jäykät lihakset, nähdään peilistä, kuinka nuoruus on ohitse auttamatta. Puetaan päälle, otetaan remmi, pakataan entisen miehen uudelta tyttöystävältä viime lauantaina saatuun pääsiäisenkeltaiseen kassiin (keltainen on hulluuden väri, sanoo piirustuksen ja maalauksen opettaja lukiossa, ajatelkaa van Goghia, keltaista, miksi noissa sinun maalauksissasi seinät ovat aina keltaisia) kaikki jäljelle jääneet suklaat ja keksit, kävellään mäkeä alas koiran ja kassin kanssa, niin, minä se olen, surullinen nainen ruskeassa vakosamenttibleiserissä, se joka tuntee itsensä kaljuksi linnuksi ja ajattelee, että juuri nyt olisi oikea aika ajella pää kaljuksi, se sopisi hyvin mielialaan, koira kyyristyy kakalle Ympyrätalon kupeelle. Katselen talon ikkunoita, koetan tunnistaa sen, jonka takana istuin erättä kesää töissä ja avasin valtavan ruudun kokonaan, oli kuin olisi ollut töissä parvekkeella, vastapäisen vakuutusyhtiön tiilitalon ikkunassa istui valkea kissa ja pesi itseään antaumuksella päivästä toiseen ja minä jaksoin tuijottaa kissaa rahapuun luona.

Jatkan matkaa kakkapussi kädessä, päässä jankuttaa P. Mustapään säe kentillä valoisilla tuuli liitää. Ja toinenkin säe, nuoruudesta, jonne ei palata. Ja kolmas pätkä, se on jo Eliotia, se, On Margate Sands I can connect Nothing with nothing. The broken fingernails of dirty hands. My people humble people who expect Nothing. la la. to Carthage then I came Burning burning burning (tiedät, kuinka rakastan tuota la laa, se sisältää sen, mitä ei voida sanoa ostensiivisesti) ja katson kaupunkia, Hakaniemi on melko autio, ihmiset ovat menneet jonnekin, kivinen kaupunki tyhjä, on vain valoa ja tuulta ja katua taittaa. Koira hinkuu menemään, tassutan perässä, ohitamme vähät muut kulkijat suunnilleen kaksinkertaisella nopeudella, vaivatta. Olen kävellyt kauan, paljon, se sujuu vaivatta.

Äiti, ajattelen mennessäni, minulla on äiti, joka kävelee kovasti, hän ponnistelee, olen oppinut häneltä kävelemään liian kovaa, hänessä on enemmän virtaa kuin muissa yhteensä, hän haluaa meille kaikkea hyvää, hän on aktivoinut meitä synnytyslaitokselta lähtien, mutta minussa on jokin vika, jokin kamala vika, se on selvää, en pääse työelämään sisään vaikka kuinka koetan. Hakemukseni kuulostavat omituisilta, olen joko liian kokematon tai liian oppinut, kohta alan valehdella vain lorvailleeni kaikki nämä vuodet, ehkä sitten pääsen jonkun sihteeriksi viilaamaan kynsiäni, lyhyitä ja likaisia, en tahdo sisään, en osaa olla ulkona, haluan tulla rakastetuksi ja rakastaa, mutta haluan myös joskus sanoa, että olen kokeillut työelämän eikä se ollut minua varten.

Näen kaupungin, näen sen rumat ja kauniit kasvot. Näen turistien parveilevan senaatintorilla ja kauppatorilla, näen vanhan miehen jolla on kauniit ja kärsineet kasvot, tahtoisin pysäyttää hänet ja kysyä, jaksaisiko hän kuunnella tarinani, hän näyttää runoilijalta elokuvassa Ikuisuus ja päivä. Mutta kävelen eteenpäin. Ylittäessäni kadun katson huolellisesti autot, ei tule, voi mennä, päähäni karkaa jostain ajatus elokuvan runoilijan kohtalosta, lapset eivät hänestä välitä, onko se parempi vai huonompi kuin ei mitään, joku on kuitenkin tahtonut hänen kanssaan lapsen, se on erityistä, enemmän kuin monelle suodaan. Näen tupakantumpit, hapertuneet tupakka-askien kääreet, sellofaaninpalojen rapinan ja kauhtuneet syksyn lehdet, osittain harsomaiset, osittain kovat, puulajinsa mukaisesti. Näen valon kurkistavan sisäpihoille.

Tajuan äkisti kävellessäni, että osittain akuuttiuteni elämässä on sitä, että pystyn näkemään samanaikaisesti kauniin ja ruman, kannattettavan ja kauhean, kannattelevan ja musertavan, samassa esineessä, tilassa, tunnelmassa. Osaa pidättäytyä sanomasta, että pidän tai en pidä tästä, paitsi ehkä keskustelussa, jossa katson parhaaksi saada kumppanini silmät aukemaan oman maailmansa mustuudelle. Niinpä näen kaupungin yhtäaikaisesti lohdullisena ja tyhjyyttään ammottavana. Ja niinpä pystyn ajattelemaan, että en mene rikki, vaikka tapaankin miehen, josta minua on etukäteen varoitettu - hän rikkoo sinut - joka itsekin varoittaa minua - minuun ei kenenkään naisen pidä kiintyä - ja joka tekee parhaansa osoittaakseen, että suhtautuu minuun kuin konvehtirasian viimeiseen konvehtiin, no sinä nyt olet sinä, ja että silti en voi olla iloitsematta, en voi olla näkemättä tuossa kaikessa kauheudessa iloa, en voi olla näkemättä, kuinka tarkasti valitsen juuri tällaisen työkalun tuskani konkretisoimiseen, kuinka hakkaan pelkoa itsestäni pois kuin raajoja, viimeinen raaja on jonkun muun hakattava, ei ole työkalua, jolla voisi itse veistää veistä pitävän käden. Pelon kadottaminen on iloa, ilo saa minut laukkaamaan portaita alas vinttikoirana.

Ajattelen siinä katua sisään imiessäni, kävelyyn kadotessani, unta jonka näen edellisenä yönä. Entäpä tuo uni, tuo uni, niin. Unessa olen niityllä. Niitty jatkuu silmänkantamattomiin, horisontti on sinisten ohdakkeiden vyö, jonka takana on sammaleinen metsä sienineen, en näe, mutta tiedän, unessa olen niityllä, minulla on hevosen keho, nelistän vauhtia ja iloa täynnä, vatsani on ravassa, kyljilläni kuolan valkoiset kuplivat tarinat, kesän tiukkuvuus terveessä karvan kiillossa, en enää onnu, annan mennä, kasvillisuudesta pääsee repeytymisen tuoksu lävistäessäni sitä nopeammin nopeammin, yläruumiini on silti omani, naisselkä aaltoilee hevosselän jatkona jalkojen liikettä, yöilma lyö kasvoille punaista, käsissäni on seppele voikukan hahtuvapalloista, hahtuvat lentävät tuuleen kiitäessäni, puristan seppelettä rintakehää vasten, käännän välillä päätäni ja nauran, mutta nauru on surullista, tämän piti olla leikki, miksei kukaan saa minua kiinni?

Hämärässä leikkisät hahmot liikkuvat nopeasti, mutta kukaan ei liiku minun suuntaani eikä riittävän nopeasti, jotta voisin huutaa kirkua riemusta vauhdissa. Mutta en voi hidastaa, tähän uneen ei sisälly sellaisia mahdollisuuksia, en voi hidastaa, vaan lisään vauhtia, lipsahtelen, toivon pääseväni metsään, mutta ohdakkaiden vyö siirtyy yhä kauemmas, hengitys raatelee keuhkoja, äkisti suistun maahan, maa on kova, kurainen, kasvien korret painuvat kasvoihini ja käsivarsiini, paljaisiin kylkiini, sekä karvaisiin että karvattomiin, maa kasveineen ahmii minua sisäänsä, koetan päästä jaloilleni, herään pimeään, kiedon käsivarret tiukemmin Nasun ympärille, vaivun uudestaan uneen, se on pelkkää tyhjyyttä, mustaa.

Kuljen mäessä sellaisen talon ohitse, jonka seinässä on merkki talossa ammoin sijainneesta pankista. Seinässä on luukku, jossa lukee yösäilö. Mietin, kuinka voisin pujottautua yösäilöön, kuinka osaisin maata mustassa keskellä päivää, kuinka olisin näkemättä valon ja kauniin ja lepattamatta sitä päin uskomatta itsekään siihen, mitä teen, peläten vain satuttavani kaikkia. Kuinka minussa on suunta, joka tietää, että hyvältä tuntuva on hyvä ja pahalta tuntuva paha, kuinka tuota suuntaa on helppoa käyttää väärin, kuinka innokas olen tunkemaan itseni ampiaispulloon, josta en osaa ulos, kuinka kiljahtelen pullossa, että koko maailma näyttää vaalean turkoosilta ja että turkoosissa on puhallettuja ilmakuplia ja vääristymiä ja tunnen yhtäaikaisesti hyvän ja pahan ja hyväksyn sen.

Mutta en kulje pääni sisässä vaan kaupungissa, merkitykset ovat koko maailman peittäväpaljastava kalvo, silmät joita ilman ei voi nähdä mutta jotka taittavat maailman tietyllä tavalla, esimerkiksi eri tavalla kuin kalan silmät tai kärpäsen silmät. Kuljen kaupungissa, johon synnyin ja kasvoin, ja muistan, kuinka kutsun kaupunkia nuorena menneen toivon kaupungiksi, menetän toivoni liian nuorena, taidan olla viidentoista tai jotain, se on liian nuorena, kirjoitan vihkoon tässä kaupungissa ainoat profeetat ovat sääprofeettoja, täällä ei vuoda veri eikä sperma, täällä on kuiva kausi ikuisesti, toivon menettämisestä etenkin jää merkit. Kiistelen ystäväni kanssa, saako ihmisille antaa toivoa, minä olen hengissä menneestä toivosta, hengissä edelleen siitä syksystä, jolloin tyhjyydestä tulee äkisti kaksi postikorttia, ja minun on pakko kirjoittaa kirjeeseen tiedän ettei tätä saisi kirjoittaa mutta rakastan sinua, ja tuo toivo kantaa minut edelleen, vaikka se on menneisyyttä jo, syksyltä jolloin kuvaan Madridissa Ilfordin mustavalkoiselle kinofilmille - samalle jolle Fellini kuvasi - korkkitammenlehdellä parittelevat ampiaiset. Ystävä sanoo, että alkoholistille ei saa antaa toivoa, ensin tämän on tajuttava, että on alkoholisti, minä en aina ymmärrä tarpeeksi nopeasti, eikö ihmisen tuska ja suru ole juuri sitä, että tajuaa liian suorasti ja selvästi, mikä on tässä ja nyt, muttei osaa kuvitella, että voisi olla joku muu?

Minun tuskani on selkeää tajua siitä, kuinka tarkasti valitsen ihmisiä satuttaakseni itseäni ja tuottaakseni itselleni iloa. Heille toivon vain iloa, en tiedä, ehkä sekin on väärin. Voidakseni kietoa käden harteille, vyötärölle, lantiolle, tunkea kämmenen takataskuun, voidakseni katsoa aavistuksen verran ylöspäin sallien porraskäytävän valon tunkeutua pupilleihini, antaen maailman mennä yhdeksi muhjuksi, nojautuakseni siinä kolme senttiä eteenpäin, tajutakseni tanssimme äidin ja lapsen tanssia, hyvästi maailma, tajutakseni, etten voi itselleni mitään, ettei ole tarpeeksi tehokasta kuristuspantaa tai vedonestovaljaita, ei riittäviä sanktioita, tanssin pölynä rappukäytävässä, yhtä juhlavasti ja pyhästi ja universaalisti, pölyn tanssin näkee vasta keväisin, kun valo on kirkas ja piirtää esiin seinämien halkeamat, rapaumat, likapiirrot.

Eikä kevät ole mikään syy, jos kevättä edeltää talvi, ei tunteita voi vuodenajoittaa.

Ja sama valo nostaa puiden kylkiin pahkurat sen jälkeen kun tarpeeksi monena keväänä on oksat typistetty, jotta puiden muoto muistuttaisi enemmän matemaattista ideaalia, koska joku keksii puidenmuotoisen matematiikan, se on jo keksittykin, fraktaalit, miksi takerrumme väkivallan jäänteisiin, pakotamme puut pahkuroitumaan? Pahkuroista puskee läpi uusia silmukohtia, erään puun, jonka juurelle pysähdyn tutkimaan koiraystäväni systemaattisuudella elämää, juurenniskanympärys on yhtä pahkuraa, ja joka puolelta pahkuraa, pullistuneen kaarnan läpi, tunkee uutta punaista nuppua silmua, katson humaltuneena tuota punaisuutta, ajattelen, että rakastan ihmisessä samaa, sisarissani ja miehissä (ja ovatko miehet veljiäni samalla tavoin kuin sudet Surku-koiran veljiä, veljiä vain Surku-paran mielikuvituksessa hetkeä ennen kuin se pelastetaan susien syömäksi tulemiselta), tuota samaa punaisuutta ja kuoren läpi tunkemista. Valo nostaa meidät, tunkee meistä esiin kasvaimenvahvoja omituisia tekoja, joiden estämiseksi on kyhätty ovia, lukkoportteja, lämmityslaitteistoja, viivasuoria katuja, asfalttia, autoja.

Humallun pelkästä silmujen katselemisesta, onneksi opas Nuus on mukana, koiraa ei haittaa vaipumiseni ajatuksiin samalla kun liikumme katukuiluja ja rantoja tuntien ajan nopeammin kuin kukaan muu liikkellä oleva. (Tuntien ajan, tajuan nyt äkisti kirjoittaessani, kaksilukuisa, tuntien ajan ja tuntien ajan. Tuntikausia, ajan tietäen. Millaista olisi tuntea aika nopeammin kuin muut liikkeellä olevat? On omituista kirjoittaa ja äkisti nähdä kirjoittaessaan jonkin aivan tarkoituksettoman syntyvän, tuollainen huomio lävistää koko tajunnan, keskittää sen.) Katselen ornamentteja taloissa. On nousevaa aurinkoa, eri tavoin irvisteleviä eläimiä, parvekkeita kannattelevia lannevaatepoikia ja vanhat miehet, joiden suussa on kolkuttimen kahva palloineen. Miksi miehet on kuvattu noin? Kolkuta suutani, ja sinulle avataan sanat. Mutta enemmän tulee mieleen jonkinlainen satyyrinäytelmä, joka kertoo seksuaalisesti perversoituneesta alaheimosta, kolkutinsuisista ikämiehistä, jotka purevat kuolaintaan hiukset ohimoilla hulmuten pimeissä huoneissa julkisivujen takana.

Koiran kanssa näkee paljon, ajatus liukuu ja takertelee pintoihin, mutta koiran kanssa ei voi kuvata eikä kirjoittaa. Ja pohdin, edetessämme, olisinko jo riittävän rohkea pyytämään erästä ystävääni kanssani kävelemään, olen hirvittävän ujo tutustumaan ihmisiin, vaikka toisinkin luullaan, olen kuullut sanottavan, että kävelen vain sisään ja tutustun, mutta ei se pidä paikkaansa, saatan viettää tuntikausia sängyssä kyljelläni miettien. Uskallanko, eihän minulla ole ikinä mitään mielenkiintoista sanottavaa. Ikään kuin kävelylle kysyminen ketään loukkaisi. Koiriakin rakastetaan, koska ne ovat valmiita lähtemään kävelylle koska tahansa, niiden silmissä nauraa riemun tuli, ne pyörivät eteisessä ja häntä heiluttaa koko takamusta, viuh vouh, otamukaan. Välillä rohkaistun ja kävelen jonnekin sisään ja tutustun, se ei tunnu sen jälkeen enää vaikealta, kun saan ihmisen luokseni kylään ja olen halannut tätä, sen jälkeen voin kysyä ja puhua mitä hyvänsä, mutta sitä ennen olen toivottoman ujo.

Jonkun pitäisi kertoa minulle, että voin muuttua, haluaisin jonkun opettavan minua, valavan toivoa, eilen siskot vähän pystyvätkin siihen, sanovat että ihmiset saavat näistä kirjoituksista paljon, se riittää minulle, minun saamiseni on enimmäkseen jakamista, saan antamisesta eniten, välillä painin itseni kanssa surua ja kyselen aamiaisastioilta, joko nyt on niin, että tuskani synnyttää lisää tuskaa, eikö minun pitäisi kertoa ilosta, mutta en voi kertoa toisesta ilman toista, sellaiseen sensuurin en pysty, niin pahoista leikkauksista voisi seurata vakavia kumivuotovaurioita, kun hahmotetaan kokonaista kaupunkia.

Ja miksei jo kirjoitettu kaupunki riitä, miksi minun on kuljettava sen katuja ja kirjoitettava sitä lisää, ehkä tämä on puhdasta yksinäisyyttä, tai puhdasta halua ymmärtää, en osaa sanoa, miksi ajattelen tätä puhtaaksi, jotakin puhdasta tässä silti on, en halua jättää mitään olennaista sanomatta. Niin monesti olennainen jää sanomatta, on niin paljon helpompaa juosta rappusia ylös tai alas, tai kaataa lasiin lisää jäävettä, tai laittaa musiikki lujemmalle.

Ja onko mitään niin olennaista kuin ymmärrys, että pelkkää puhdasta itseisarvoa ei olekaan, siihen sekoittuu aina välinearvoa, muuten arvoa ei havaittaisi lainkaan, tämä on arvokasta minulle mutta myös ylipäänsä ja monelle muulle ja se on tärkeämpää, tämä on hyvä, tämä on kaunis, tämä on kokemisen arvoinen tuska, tämä on kokemisen arvoinen epävarmuus siitä saako koskaan mitään hyvää aikaiseksi vai satuttaako vain kaikkea mihin koskee varovaisin sormenpäin, pitäsikö vain paiskoa esineitä ja olla suoralta kädeltä inhottava ihminen, tulisi suorin käsin käsivarrenmitan päästä vihatuksi ja satuttaisi vähemmän, enkö muka ole rakkaudesta tyhjä, loppuunkaavittu, mikä oikeus minulla on hymyillä ja kääntyä pois ja juosta laukata takaovesta ulos keveydestä hajoamaisillani, eikö nyt pitäisi tulla sydänkohtaus ja repiä minut palasiksi, eikö edes kattolamppu voisi pudota päähäni, tai eikö ovessa voisi olla kytkentävirheestä johtuva korkeajännite, joka heittäisi minut sinisessä kaaressa roska-astioiden luokse, ei, maailma jatkuu hyvänä ja kauniina ja yhtä vaikeasti tajuttavana.

Maailma jäsentyy aurinkoisiksi kaduiksi, tuulisiksi rannoiksi, sisäpihojen mustuuksiksi, joihin päivävalo keskipäivänä työntää nälkäiset, lämpimät sormensa. Ikkunat heijastavat kiinni ollessaan kaistaleita satiininsinistä kevättaivasta, avoimina ne ovat läähättäviä suorakulmaisia mattamustia aukkoja, joidenkin rajat ovat valkeat, joidenkin ruskeat, joidenkin mustat. Joskus ikkunasta nojaa ulos kyynärpäihinsä ja ikkunalautaan luottaen mies tai nainen ja tupakoi. Joskus mustuudesta tulee ulos saippuakuplien vana. Silloin sisällä on lastenjuhlat tai siellä rakastellaan, se on miltei sama asia. Vasta pimeässä ikkunat kukkivat.

Ja ystävät tulevat ja menevät, ja kuljen koiran kanssa kaupunkia, olen tehnyt niin vuosikaudet, sain graniittikoiran ollessani neljäntoista, jottei minua raiskattaisi. Mutta koira tekikin minusta pelottoman, en enää palannut öiksi kotiin, kuljimme koiran kanssa paikkoihin, joihin ei olisi ehkä pitänyt, ei koira miehiä ympäriltäni karkottanut vaan tuli kanssani sinne, minne milloinkin miehet minua kiskoivat ja minne seurasin pelotta, olihan mukana sentään koira. Mutta ehkä piti kulkea, koska kulkisinko muuten katua ylös alas ylitse myöten kulkukoiran kanssa pitkänäperjantaina? Puistossa nainen tahtoo silittää koiraa, mutta se murisee hampaat esillä. "Ei se mitään tee", sanon, "se ei vain pidä siitä, että sen silmiin katsotaan. Se on entinen katukoira, sellainen jättää jäljet."

"Sellainen jättää", myöntää nainen aiheeseen sen paremmin puuttumatta. "Eikä liian luottavainen pidä ollakaan." Katson häntä tarkasti, pisamia ja pilkukkaat iiriksetkin, vastaan: "Ei pidäkään." Olin toista mieltä yhdeksän ja puoli vuotta, mutta sitten tuuli kääntyi. Toivotamme toisillemme pääsiäistä, jatkamme suuntiimme. Tahtoisin kertoa, etten ole liian luottavainen, vaikka sallinkin vieraan katsovan silmiini niin läheltä, että ne ovat melkein läpikuultavat, ja pupillitkin rennot, pelottomat, leimahtelevat. Minä tiedän, millaista on olla onneton, tiedän mitä on kulkea katua, millaista on tuntea pettymys.

Ja ajatella, kun ajan hissillä ylös, olemme sentään kävelleet monta tuntia pääsiäisessä, olen taas löytänyt tämän kaupungin, joka saa jalkani rullaamaan, kuljettaa minut ohi elämäni kukkuloiden, läpäisee torit ja aukiot, kirjaa groteskit kivihahmot seinillä, jähmettyneet merkit siitä, keille talot tehtiin, nämä vanhimmat pilvien temppeleitä alustamaan, niiden vierellä voi totisesti tuntea olevansa osa sinisenhuikaisevaa ja korkeuksia, nämä matalakulmaiset torjumaan kylmää ja pitämään tsajun lämpimänä, nuo toiset porvareille joilla on aina tärkeämpääkin ajateltavaa, ja nämä, nämä voih työläisille, joiden on katsottava kellosta, kauanko he voivat maata vierekkäin ennen kuin, ja ajatella että alkaessaan maata toisten kanssa entiseni etsii itselleen sellaisen, jonka kanssa hän voi vakuuttua siitä, että häntä voidaan rakastaa lämpimästi ja tasaisesti ja luotettavasti, ja minä taas sellaisen, jonka kanssa voin vakuuttua siitä, että minua varten on juokseminen takaovesta ulos kevein punaisin kengin, sydän revähtämäisillään, ilosta ja tuskasta hymyillen, tietämättä mitä ajatella paitsi että miksi minun on oltava pelkkää pölyä.

Ja pitkäperjantai ei lopu. Valo piirtää seinilleni kasvillisuuden varjot, ikkunani elävä verho kukoistaa, sitä on kasteltava, ruukkumulta tuoksuu auringossa, istun ja kirjoitan, valkealle mäkkiläppärille putoaa sitruksen varjo, muuten ei näkisi kirkkaudelta kirjoittaa, koira ja kissa nukkuvat mykkyränä sängyllä, olen vienyt suklaat ja keksit pois Dodon toimistolle yhteiseen käyttöön, jakakaamme kaikki muruja myöten, illalla kävelemme koiran kanssa entiseen kotiini, siellä syödään illallista, entiseni kutsuu minut illalliselle entiseen kotiini, kuulostaa jonkin harmonikalla säestetyn rumban sanoitukselta, "Tuleeko sinne sen uusi myös?" kysyy eilen joku siskoista, "en tiedä eikä sen ole väliä", vastaan.

Veitsittäväksi joutuu viime kesän viimeinen spagettikurpitsa. Pian on uudet siemenet työnnettävä multaan tai jiffypotteihin, katsottava versojen venymistä, muokattava maata, punottava uusia tukia tuoksuherneille, istuttava maan tuoksua Annalan satakieltä, katsottava pilviä maanviljelijän silmin. Ei sen ole väliä, keitä illalliselle tulee. Ruokaa riittää kaikille, valo siirtyy hitaasti talon toiselta puolen toiselle, lokit kieppuvat katukuilussa, yhden varjo häilähtää sänkyni yli, halki kirkkaan ilman leijuu tätä kirjoittaessani ja silmät näytöltä ulos viskatessani lokinhöyhen, se laskeutuu kirkkaudessa selkeänä ja konkreettisena, ilma pidättelee sitä putoamasta päistikkaa.