Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Isomummon tarina

Sunnuntai kului leppoisasti jalan kipeydestä huolimatta. Soitin jo aikaisin vanhemmille ja kerroin, etten mitenkään voi selvitä tällä koivella metroon ja sillä ja bussilla heille. Niinpä isä tuli hakemaan minut autolla. Ja syystäkin: jo se, että kävelin rappuset alas ja istuin autossa, turvotti jalan siihen mittaan, etten meinannut saada sitä kengästä taaskaan ulos. Vanhemmilla on etelään aukeava takapiha ja patio, ja siellä sitten istuin auringossa, vaikken voinutkaan kävellä. Olin kietoutunut huopiin, päässäkin pipo, luin lehtiä. Kevään ensimmäinen kärpänen teki päihtyneitä kaarteita pation puupinnan yläpuolella, jossa ilma oli melkein väreilevän lämmin.

Kun aurinko paistaa, on helppoa uskoa kevään jo pian saapuvan. Ja onhan sen saavuttavakin jo pian, mennään maaliskuun loppupuolta. Mutta on vielä kovin lumista.

Koska näin vanhemmat, ehdin taas jutskata heidän kanssaan ja miettiä sitä, miten paljon parempi suhde meillä on nyt, kun me olemme kaikki aikuisia (edes jollakin tasolla). Suhteen on mahdollista olla tasaveroisempi. Lapsena minua ärsytti ihan suunnattomasti se, kun he eivät ottaneet minua aina ihan vakavasti. Tietysti he ottivat vakavammin kuin useimmat aikuiset ottavat lapsensa, mutta en tiedä, kuinka paljon siinä oli kyse heidän tahdostaan tai päätöksestään ja kuinka paljon sitkeydestäni taistella itselleni heidän luottamustaan ja kunnioitustaan, taistella hengitystilaa ja omaa vapautta.

Nyt tuntuu useimmiten ihan hyvältä olla heidän kanssaan. Isä puhui talitiaisesta, jonka oli kuullut pitkästä aikaa laulavan titityy nykyisen tityyn sijaan. Se tiainen oli ollut Varkaudessa. Äiti taas höyrysi kuolleen isosedän pesästä löytämäänsä sukukirjaa, josta pienellä selailulla selvisi, että äidin isänisän suku on ollut melko rikasta ja oppinutta: apteekkareita, lääkäreitä, ylioppilaita... paitsi tietysti meidän sukuhaara. Totesimmepa olevamme sukua itse Agapetuksellekin. Minusta se oli hassua kuulla, koska olin kuvitellut heidän olleen sellaisia korpijaakkoja sydän-Savosta; ukissa ja isosedässä kun ei ihmeemmin sivistyksen tuli poltellut, vaikka jotakin ylpeää ja herraskaista toki heidänkin tavoissaan oli.

Kysyin äidiltä, miten hän ei tästä asiasta ollut aiemmin tiennyt, ja äiti kertoi isänisänsä kuolleen silloin kun äiti oli vielä alle kymmenen. Ja isomummo taas ei ollut väleissä sen suvun kanssa, huokaisi äiti. Muistaen isomummon käsittämättömän tulisieluisuuden kysyin, johtuiko se kenties siitä, että isomummo oli katkaissut välit. Mutta arvasin väärin: se oli mennyt ihan toisinpäin. Miehen suku ei halunnut olla tekemisissä isomummon kanssa, koska tämä oli heidän sukuun naidessaan ollut jo kerran naimissa ja eronnut nainen, ja sellainen ei ollut kaksikymmentäluvulla hyvässä huudossa. Hämmästyin kovasti: eivät siis vain molemmat isovanhempani ole eronneet vaan jopa isomummokin!

Äiti kertoi isomummon tarinan, jonka aion kirjoittaa tähän nyt muistiin, koska epäilemättä muistini muuten sekoittelee siihen omia assiosiaatioitaan lisää päivä päivältä.

Isomummo syntyi 1898. Hän oli pieni ja siro ja hänellä oli pistävä katse ja ylpeä ryhti. Lapsena isän kanssa riidellessään Selma suuttui isälleen niin kovasti, että hetti isän lempikukon uudestaan ja uudestaan järveen, kunnes kukko hukkui. Isä murtui ja itki ja rukoili Jumalalta apua kesyttää tuo villiotus tyttärekseen. Silloin Selma tajusi menneensä liian pitkälle, pyysi Jumalalta (muttei isältään) anteeksi ja päätti asettaa omaksi rangaistuksekseen, ettei enää antaisi koskaan kenenkään kohdella eläimiä huonosti ja että hän alistuisi tästä lähtien isänsä tahtoon. (Tai näin hän sen minulle kertoi kun olin teini-ikäinen.) Isä naitti hänet nuorena paljon Selmaa vanhemmalle rikkaalle miehelle, koska ajatteli tämän takaavan tyttärelle "hyvän elämän puutetta vailla". Tuon ajan (1910-luvun lopun) Savossa tämä on epäilemättä ollut tärkeä näkökohta. Mies oli joku pitäjän tärkeitä kihoja, koska papit ja tuomarit olivat hänen henkilökohtaisia ystäviään. Tämän enempää äiti ei kuitenkaan Selman ensimmäisen miehen ammatista tai asemasta tiennyt tai muistanut.

Vaikka odotukset olivat hyvät, liitto ei osoittaunut hyväksi. Vanhempi mies oli mustasukkainen sievästä nuoresta vaimostaan eikä osannut luottaa tähän. Niinpä aina asioille mennessään hän lukitsi Selman aittaan, jossa ei ollut edes ikkunaa. Selma ei halunnut valittaa asioistaan vanhemmilleen ja alistui kohtaloonsa. (Minun on mahdotonta kuvitella, miten tuo kiukkupussi olisi saatu tungettua sinne aittaan ellei sittei jollakin aika ikävällä väkivallalla uhkaamalla - ehkä mies on ollut paljon isompi ja vahvempi tai sitten Selma on tosiaan ajatellut Jumalan edelleen langettavan hänelle rangaistuksia isän kukon tappamisesta ja siksi suostunut kuuliaisesti ja allapäin aittaan. Toisaalta kaksikymppisenä sitä usein onkin vielä aika naiivi ja typertynyt uusista vaiheistaan, ehkä sekin selittää asiaa ja auliutta.) Aitasta kuuluava raivoaminen kantoi kuitenkin sen verran kauas, että ihmiset alkoivat puhua ja jossain vaiheessa juorut aittaan lukitusta nuoresta vaimosta löysivät tiehensä myös Selman isän korviin. Siitäkös hän sisuuntui, ajoi siltä seisomalta Selman uuden kodin pihaan ja ilmoitti ottavansa tyttärensä takaisin, koska "ei ollut antanut tätä kenenkään vangiksi vaan vaimoksi". Tämä sovitti lopullisesti Selman ja hänen isänsä välit.



(Kuvassa minä lapsena isomummo Selman kanssa.)

Vaikka Selma häipyikin miehensä talosta ja muutti takaisin vanhemmilleen, hän oli edelleen lain mukaan avioliitossa tuon miehen kanssa. Mies viivytti avioeroa kaikin tavoin ja hänellä oli sosiaaliset suhteensa virkamiehistöön puolellaan, Selman perhe taas oli vain köyhiä maalaisia. Niinpä kun Selma kohtasi sitten sen miehen, jonka kanssa hän perusti perheen, hän oli edelleen teknisesti ottaen naimisissa entisen miehensä kanssa, vaikka oli jo kaksi vuotta asunut vanhempiensa luona. Avioero astui voimaan vasta siinä vaiheessa kun Selman vanhin poika (eli ainoa ukkini) oli jo vuoden vanha. Heti kun avioero tuli voimaan, Selma meni uuden miehensä kanssa naimisiin ja muutti poikineen vanhempiensa jaloista uuden miehensä luo. Uuden miehen suku ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, että Selmalla oli naimisiin mennessä jo vuoden ikäinen poika. Heistä se ei oikein ollut heidän sukunsa arvolle sopivaa, ja he katkaisivat häiden jälkeen välit Selman ja tämän miehen kanssa. Ei ihme, että Selman mies muuttikin nimensä joidenkin vuosien kuluttua. Mitäpä sitä pitämään sellaisen suvun nimeä, jossa puhutaan takanapäin ja päin naamaakin, että hänen vaimonsa poika saattoi kenties olla jonkun toisenkin, vaikka sen vaimon entisen miehen, mistä noista eronneista heitukoista tiesi. Äidille Selma oli kuitenkin vakuuttanut, ettei enää nähnyt entistä miestään tämän luota päästyään, olipa vain onnellinen ja helpottunut, kun siitä vankilasta pääsi. (Minusta se kuulostaa aivan uskottavalta: kyllä ainakin minä suuttuisin, jos minut suljettaisiin aittaan! Ja Selmaan verrattuna olen kuitenkin aika leppoisa tai ainakin paljon ujompi luonteeltani.)

Selmalle ja hänen miehelleen (joka suomalaisti etunimensä samalla kuin sukunimensäkin) syntyi kaksi poikaa, ukkini ja pari vuotta tätä myöhemmin isosetäni. He asuivat jossakin Kuopion lähistöllä, heillä oli maalaistalo. Ukin kertoman mukaan he olivat köyhiä. Isä joi rajusti mutta ei uskaltanut tulla juovuksissa Selman eikä poikien lähettyville. Selma oli jo tässä vaiheessa hurja, piti ilmeisesti miestään aika kovassa kurissa ja Herran nuhteessa. Ja Selman Jeesus ei ollut, kuten hän itse minulle innokkaasti esitelmöi kun olin lapsi, "mikään valekiiltokuva, ei mikään lempeä enkelimäinen ja anteeksi antava Jeesus vaan se Jeesus josta voi lukea kertomuksesta Jeesus temppelissä: oikeamielinen, ankara." Selmasta yksinkertaisesti papit korostivat aivan väärää puolta. Hänen Jeesuksensa viha oli polttavaa. Oli tartuttava tekoihin ja tehtävä asioita oikeudenmukaisuuden vuoksi! Niinpä Selma pelotteli poikiaan viinan ja naisten kiroilla, eikä esimerkiksi ukkini, joka sentään oli aivan yleisesti tiedetty alkoholistiksi, koskaan näyttäytynyt kännissä äitinsä nähden. Kun myöhemmin isoäiti ja ukki erosivat ja isoäiti perusteli eroa Selmalle vedoten ukin juopotteluun, toisiin naisiin ja väkivaltaan, Selma yksinkertaisesti kieltäytyi kuuntelemasta ja ilmoitti, että hänen pojistaan oli kyllä saatana pieksetty takaisin helvettiin sen verran perusteellisesti, ettei hän rupeaisi kuuntelemaan tuollaisia valeita. (Ehkä oman lapsen eroaminen on osunut kipeään paikkaan, olihan Selma itsekin eronnut ja saanut nähdä, millaisia karmeuksia miehet voivat naisille tehdä. Varmasti se, että saa kuulla oman pojan hakanneen vaimonsa, voi olla liian hankalaa kuunneltavaa, samoin se, että poika on alkoholisti. Tuohon aikaan kuitenkin vielä uskottiin, että fyysisellä kurituksella lapsista tulisi kilttejä ja kuuliaisia väkivaltaan fiksoitumisen sijaan.)

Selma ei terrorisoinut vain perhettään vaan ulotti aktivisminsa myös eläinten puolustamiseen, epäilemättä hänelle kovin merkitykselliseen kukkoepisodiin ja sen myötä uskoon tulemiseen liittyen. Olen jo aiemminkin (joskin kauan sitten) kirjoittanut Veloenassa siitä, miten isomummo suuttui tulta ja tulikiveä nähdessään, miten lyhyttä päivää toivovat tukkilaiset kuormasivat hevostensa rekiin liian suuret kuormat ja sitten koettivat saada hevoset kapuamaan mäkeä ylös mahdottoman kuorman kanssa piiskan voimalla. Selma meni väliin ja ilmoitti miehille kiukkuisesti huutaen, että jos nämä aikoivat hakata hevosensa, he saisivat ensin hoidella hänet pois tieltä. Yllättävää kyllä, se raivo oli niin pistävää ja sinnikästä, että isomummon syrjään työntämisen sijaan miehet tosiaan joutuivat kiroillen keventämään hevostensa kuormaa ja tekemään ylimääräisen ajon saadakseen loputkin tukit noudettua.

Liekö osa tuosta raivosta kummunnut Kristus-ihanteen lisäksi siitä, että Selmaa oli itseäänkin kohdeltu kuin omaisuutta?

Muistan ukin kertoneen, että heillä sisällä oli likaista ja torakat juoksivat ja Selma ei piitannut siellä niin siivoamisesta, mutta että eläinsuoja oli aina tip top moitteettomassa kunnossa. (Heillä oli ainakin vuohi ja hevonen.) Ruoaksi he söivät lähinnä ruisleipää ja kalaa, kuten varmaan kaikki muutkin siihen aikaan noilla seuduilla. Mutta Selma halusi kauneutta ympärilleen omalla tavallaan ja joskus kaupungissa (oletettavasti Kuopiossa) jotakin maataloustuotetta myytyään hän tuhlasi rahat omatunto kivistellen vedettävään herätyskelloon, Kristus-patsaaseen, herukkakuvioiseen pöytäliinakankaaseen... jos hän olisi vienyt rahat kotiin, mies olisi juonut ne. Parempi siis ostaa jotakin kestävää mieheltä lupaa kysymättä, koska vaikka kaupankäynti olikin synnillistä, viinan juominen oli kyllä vielä syntisempää toimintaa. Pojat varttuivat tukkilaisten apupoikina aikuisiksi ja menivät molemmat naimisiin ja töihin, hankkivat yhteisen suuren tontin ja rakensivat sinne kesämökit. Ukki piti vaimonsa kanssa yleistä saunaa ja sai kaksi lasta, äidin ja tädin, isosetä ja hänen vaimonsa jäivät lapsettomiksi ja muuttivat Tuusulaan, isosetä oli töissä Fazerilla. Selman mies kuoli 50-luvun puolivälissä. Selma asui silti vielä pitkään yksin talossa, joka oli hautuumaan laidalla. Äiti pelkäsi vierailla hänen luonaan, koska tuolta samalta hautuumaalta oli Kuikka Koponen manannut vainajia liikkeelle. Mutta Selmasta sellainen pelkääminen oli hömpötystä: Jos sydän oli puhdas, eiväthän vainajat voineet tehdä mitään pahaa! Piti taistella Herrassa, niin ei ollut mitään hätää!

Itse tutustuin Selmaan vasta kun tämä asui jo vanhusten asuntolassa, punaisessa rivitalossa Leppävirralla. Joki oli siinä ihmeellisen pyörteinen ja vaarallisen oloinen, pihan luona kasvoi paljon ruusuruohoa. Kauniin kirkon luona oli muistaakseni koivuja, ja ounastelin, että isomummosta tulisi pyhimys hänen kuoltuaan. (No, eipä ole tullut, vaikkei hänestä ainakaan palavasieluisuutta puuttunut!) Selma puhui niin voimakasta savon murretta, etten tunnistanut sitä ihan pienenä suomeksi lainkaan, ja olin kysellyt äidiltä, että eikö mummolle pitäisi opettaa suomea, että se voisi käydä yksin kaupassa. Selmalla oli kova hööky opettaa minusta, tuolloin ainoasta lapsenlapsenlapsestaan, Kristuksen pieni soturi, oikeudenmukaisuuden esitaistelija, ja sain lahjaksi häneltä aina virsikirjoja, ristejä, Kristus-tauluja ja sitten tietysti lasten kertomukseksi muokatun värikuvitetun kirjan, joka kertoo, miten Jeesus toimi temppelissä heittäessään rahanvaihtajien pöydät kumoon. Ei siitä tietysti oikein mitään tullut, vähätkin ujot yritykseni toimia raivoavan kristuksen suoraselkäisyydellä selitettiin vakaviksi erehdyksiksi, joista piti pyydellä anteeksi ties keltä. Alle kymmenvuotiaana olin jo alistunut siihen, ettei minusta ollut raivoavaksi Kristukseksi. Erosin kirkosta heti isomummon kuoltua. Olisin halunnut erota jo aiemmin, mutta äiti vannotti minua olemaan tekemättä niin, koska isomummo tiedusteli aina soittaessaan erityisesti sitä, olinko pysynyt "vahvana uskossani", ja hän oli niin vanha jo, "pari vuotta enää". Kukaan ei ollut hennonut tai uskaltanut kertoa Selmalle, että lakkasin uskomasta, kun olin kahdeksan tai yhdeksän.

Pahastutin kuitenkin Selma-mummon opetusten hengessä äidin lukemalla isomummon hautajaisissa ääneen runon kukontappajasta. Äidistä se ei ollut sopivaa hautajaiskamaa ollenkaan, ja kyllähän se kieltämättä kuulosti vähän tärähtäneeltä sen hymistelyn, "kukkien seassa nukkumisen" ja niiden muiden seurakunta suosittaa -runojen joukossa. Mutta ei isomummo ollut mikään hymistelijä itsekään! Tätini innostui tuosta runostani niin, että viittasi siihen hääpuheessammekin. (Minusta se oli sopivampaa hautajais- kuin hääkamaa, liittyihän se kuitenkin isomummon elämään ja uskoon tulemiseen ja siihen, miten ihmisen elämä tavallaan jatkuu kaikissa niissä, jotka muistavat hänen elämänsä tärkeät käännekohdat ja poimivat itseensä opetuksia hänen tarinastaan; häissä kuulosti ehkä hintsun verran pelottavalta kertoa, että meidän sukumme naiset ovat pahansisuisia kukontappajia, tervetuloa vaan siis sukuun, sinä viaton sulhasmies, minkä lie villipedon oletkaan naimassa...)

Lopulta Selmakin siis kuoli, siinä vaiheessa kun hänen satavuotispäivistään jo puhuttiin. Se kävi niin tyypillisesti: Hän liukastui, mursi lonkkansa ja hänen kuntonsa laski. Sitten hän vain kuihtui pois kaiken tuon sisukkuuden, sinnittelyn ja taistelemisen päätökseksi.

Minusta on kauhean sääli, että sain kuulla vasta nyt tuosta erosta. Aikuiset ovat niin kauhean varovaisia lasten kanssa. Luultavasti olisin lapsena ollut kauhean utelias tuosta aittaepisodista ja olisin kysellyt siitä, ja sen seurauksena olisin ollut nyt paljon viisaampi ja yksityiskohtaisempi. Jotenkin harmittavaa, että elämäntarinoiden meheviä ja samastuttavia käänteitä siivoillaan pois lasten silmistä ja sitten aikuiset vaikuttavat jotenkin kauhean staattisilta ikään kuin he olisivat suurinpiirtein syntyneet avioliittoihinsa juuri sellaisina kuin he tarkasteluhetkellä parhaillaan ovat. Enhän kuullut omien vanhempienikaan epäonnistuneista kihlauksista tarkemmin ennen kuin itse katkaisin edellisen avoliittoni. Ja kuulin äidin vanhempien erotarinan ja väkivaltaisuuden senkin vasta reippaasti aikuisiällä. Ja nyt kuulen isomummon eronneen tällaisena vuonna kun täytän 35. Olisin kyllä varmasti kestänyt kuulla tästä ennemminkin. Ihan turhaan olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi, jos en vain onnistu sopeutumaan ensimmäisen vastaantulijan kanssa yhteen: eivätpä ole useimmat muutkaan meidän suvussamme tehneet niin!

(Olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka yleisiä esimerkiksi nuo avioerot ovat olleet 20- luvulta 50-luvulle. No, tietysti heti kun kirjoitin tuon, oli pakko googlata: 1910-luvulla myönnettiin Suomessa runsaat 200 avioeroa vuodessa, ja 1920-luvulla tapahtui mullistus, jonka aikana vuosittain myönnettyjen erojen määrä kohosi vuoden 1920 luvusta 516 vuoden 1929 lukuun 1167. Tuolloin syitä olivat mm. eripuraisuus, juoppous, rikollisuus, mielisairaus tai muu sairaus, pitkäaikainen poissaolo, väkivaltaisuus ja epäsäännöllinen tai epäsiveellinen elämäntapa. Viisikymmentäluvulla eroja on ollut vuosittain noin reilu kymmenys solmittujen liittojen määrästä. Ja v. 1996-2000 tilastossa eroavuus on ollut 56 % solmittujen avioliittojen määrästä; ei mikään pieni luku.)

Jotenkin minusta on kauhean hauskaa, että sain kuulla tämän asian isomummosta. Jotenkin hänen hahmonsa syventyy, todellistuu, käy ymmärrettävämmäksi. Niin usein piilotetaan ihan turhaan kummallisia tai arkoja asioita, jotka oikeastaan tekevät ihmisistä paljon inhimillisemmän oloisia otuksia, paljon ymmärrettävämpiä reaktioissaan.