Yksi hetki, sekinkö liikaa?

Tai oikestaan yksi teksti.

Yksi lukijoista on mieltynyt tämän blogin johonkin menneeseen mottoon. Vaihdan mottoa usein ja valitettavasti en ole älynnyt tallentaa niitä mihinkään, joten en hänen sitä kysyessään osannut antaa kuin eioota ja sitten tämän suunnitelman hyödyntää ehkä jotakuta parempimuistista. Mahtaisikohan joku toinen lukija muistaa moton (eli tekstin tuossa otsikon alla), jossa viitataan jotenkin kaiken toistumattomuuteen? Tai vaikka keneltä se olisi ollut?

Minullakin on hämärä muistikuva jostain tällaisesta. Mutta höttöpää kun olen, niin enhän minä mitään sen tarkemmin muista. Muistaisiko joku muu?

Tämä ongelma muistuttaa läheisesti sen hetken ongelmaa, jota Szymborska yhdessä runossaan penää: että muistaisi, voisi palauttaa mieleen edes yhden hetken. Että sekin on liikaa pyydetty.

Mutta pyydetään silti. Muistatko?

Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Lähettiläitä toisesta ajasta

Aamulla en kerkiä nähdä metsää enkä puita. Se johtuu siitä, että raitiovaunupysäkille tulee luokkatoverini ja tervehtii. Hyvä, että hän tekee niin, en välttämättä itse ajatuksiltani huomaisi tuttua hahmoa. Kävelen hänen kanssaan metsän läpi ja käy siten kuin ihmisseurassa tapaa käydä: ei ehdi huomata metsää eikä puita. Vaikken olekaan erityisen huolestunut tai mitään, kommunikaation tyyli imee kaikki voimat.

Kun koulu loppuu, astun ulos valmistautumattomana. Puut seisovat jyhkeinä ja kummallisen kimallelumen peittäminä. On kuin ne hengittäisivät joka solullaan. Kai ne niin tekevätkin. Vai sumuko tässä hengittää yhdessä pakkasen kanssa? Eivät ne yleensä tuollaisina esiinny talvisin. En oikein tunne tällaista valkoisuutta. Silmäilen puita epäilevästi.

Ne seisovat sievästi juurillaan jäiseen maahan tarrautuen. Niiden uusi ulkonäkö ravistelee ajatusten purkkia, harmaata aivomassaa kallomaljassa, ihonväristä kalloa. Jostakin nousee mielikuva siitä, miten eliöt kehräävät oman aikansa ja tilansa, synnyttävät ne muodosta, kuinka muoto järjestää materian. Jo kauan ennen kuin geeneistä tiedettiin mitään, muodosta pohdittiin näin. Mietittiin, onko muoto olemassa itsekseen vai vain yksilöolioissa ilmentyvänä. Onko se todellisempi kuin nämä olennot, joiden lomitse voi kulkea. Se kaikki tuntuu jollakin tavalla kaukaiselta nyt. Ajatella, kaikki ne karkeat oppiriidat. Puut vaikenevat.

Kuljen sen kaiken poikki ja huomaan, miten tien hiekoituksessa on puutteita. Ja katson oksia ja runkoja ja koetan muistaa jokaisessa lähestymisessäni, miten kahta samanlaista puuta ei ole. Ei, klassinen ajattelu on liian kaukana, mutta romantiikasta saa sentään jonkinlaisen otteen. Ettei ole puuta ylipäänsä, ei ihmistä ylipäänsä, ei koulupäivää ylipäänsä. Ja tunnen niin suurta uupumusta ja itkua, että jos jostakin tulisi kuorma-auto ja tönäisisi minut kumoon, tuskin huomaisin eroa.

Yksin tunnistan itseni paremmin, yksin tai sellaisessa seurassa, joka jaksaa hämärään sohimistani, kuten epäsystemaattista uteliaisuutta voisi sinutella.

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Automaattivaihteella

Kokeessa käsi kirjoittaa, mutta siitäkään ei oikeastaan vallitse tietoisuutta. Näen toki käteni, mutta se liikkuu ikään kuin jo jossakin toisessa maailmassa. Ja mistä vastaukset tulevat? Unestako? Unessa johtajaopettaja seisoo koulun ovensuussa vastaanottamassa meitä, me tulemme satiinisortseissa, nyrkkeilijän pyyhe kaulassa, hän juoksee kanssamme kohti yläkerran luokkaa (monta kertaa senkin tarkistin?) ja kertoo samalla, että on juuri julkaistu uusia tutkimustuloksia siitä, että nyt tämän ja tämän lihaksen origot ja insertiot ovatkin paljastuneet sijoittuviksi sinne, tänne, tuonne, kaikkialle muualle kuin on haukionkalatettu mieleen tai muistiin tai kehoon tai uneen tai minne nämä asiat nyt menevätkään.

Nyt ne menevät paperille, kirjoittuvat siihen lyijytäytekynällä. o, i, f, suomeksi, latinaksi. Jossain kohden tuntuu samalta kuin uneen mennessä, kun äkisti astuu näkymättömään, vain tuntoaistilliseen kuoppaan samalla kun makaa selkä tiiviisti sängyn pintaa vasten. (Sen nimi on patja, rakkaani, patja... olen tänään hieman tohinassa, tulen juuri tentistä, istun alakerran tietokoneella.) Olen saanut kuulla, että se on tuntoaistimuksellinen puoli siitä, että aivot lähettävät kerralla rentoutumiskäskyn isommalle lihasryhmälle ja lihakset sätkähtävät ennen tension laukeamista lepotasolle. (Sekin on jännitteinen.) Mutta nyt ei tapahdu lihaksen rentoutumista vaan äkillinen muistin tai mieleen palauttamisen kuoppa. (Mistä ne palautetaan mieleen? Työmuistista, joka on tungettu mappiin öö, lihasmuistiin, ehkä silmän liikkeiden osalta, ehkä ossa digitorum manusin hienomotoriikan muistiin kirjoittamisesta?) Jokin ei automaattikirjoitu. En muista nikaman välilevyä latinaksi, koska olen oppinut sen alunperin väärin ryhmätyössä jonkun keksiessä sille pelleilynimen ja muistan vain sen väärän nimen, jonka tiedän vääräksi, siinä tulee pysähdys. Enkä muista paria lihasta suomeksi lainkaan, latinaksi vain. Hyppään näiden kohtien yli ja katselen taas käteni säännöllistä liikehdintää, tanssia kynän ja paperin kanssa.

Käsialani on kokeissa kummallinen, olenko ehkä maininnut siitä ennenkin. Siihen ilmestyy pedanttius, joka siitä arjessa puuttuu. (Että minua harmittaa, ettei koneella kirjoitettaessa käsiala näy. En ymmärrä, miten tämä voisi kuulua intiimiin, kun ei kerran käsialakaan näy. Tekstillä voi valehdella, tekstillä voi valehdella, älä unohda, sillä voi valehdella itselleenkin, käsialan jäädessä johtolangaksi se on hankalampaa. Teeskentelyn ja jäykistelyn erottaa omasta käsialastaan hyvin helposti.) Sanat näyttävät filigraanikoruilta. Niissä on sopivan hienomotorinen klangi käsittelyaluetta ajatellen.

Tarkastan vielä kaiken kirjoittamani, arvaan pari suomenkielistä nimeä ja välilevyn latinankielisen nimen, eräänlaista lottoa, jolla ei ole oikeastaan väliä, koska olen jo varma siitä, että tentti menee läpi. Ei se minua enää huolestuta, enemmän askarruttaa se, mistä ne vastaukset tulevat, muistaminen ja mieleenpalauttaminen, adrenaliini ja automaatio, se miten koko keho katoaa havainnonkentästä ja vain filigraanisanat tanssahtelevat, tulevat todellisiksi siinä katseen alla. Nousen seisomaan, tunnen pulssin korvalehdissä, samanlainen olo on joskus kun keskellä yötä herää siihen, että rakastelee jonkun kanssa eikä muista, miten siihen on päädytty (ja yleensä toinenkaan ei muista, niin on tapahtunut jossakin unen ja valveen rajalla, keholla on omat metkunsa), kuljetan käsissäni papereita, joilla sanat lepäävät, ojennan paperin opettajalle, en jaksa puhua kenenkään kanssa nyt, koska haluan tunnustella sanojen tulemista kuvien kutsumina.

Enkä haluaisi päästää irti, helpottua, koska kurkkuni on ilmoitellut itsestään kivulla ja limalla jo pari päivää, ja olisi niin tyypillistä sairastua heti jännityksen lauetessa.

Myötätunto mieleen palautettavana

Keskustelimme aamulla vielä hieman elokuvasta, jonka katsoimme liian myöhään. Vompsu mainitsi elokuvan taas hämmentäneen tunteitaan aika tavalla, koska siinä esiintyy tämä hänen kaukorakkaudeltaan näyttävä näyttelijätär. Huomasin, etten ollut lainkaan tällä kertaa hämmentynyt itse koko asiasta. Se tarkoittaa kai, että kyseessä on Vompsun möykky, ei minun. Minun näkökulmani koko kysymykseen taitaa olla, että sehän on jo käsitelty, no worries. Tämä on tuon toisen yhdelle sivupersoonallisuudelle vaikea juttu, so what.

Se, minkä niin helposti unohtaa, on se seikka, että jos jokin asia on toiselle möykky, sen möykkyisyys ei katoa käsittelemällä, ei ennen kuin toinen tosissaan tahtoo antaa möykylleen huutia, saa sen supistettua osuviin sanoihin ja onnistuu kiistämään nuo sanat ja sitten vielä niiden jälkeen tuon niiden merkitsemän olon. Ja kun ajattelen näin, äkkiä muistan hämmästyneeni ja säikähtäneeni tällä lailla toisten ihmisten möykkyjen jatkuvaa esiin punkeamista ja vähän ärtyneenikin: eikös tämä nyt muka jo käsitelty viimeksi, pitääkö tähän taas palata? Ja siitä huolimatta minulla on omatkin möykkyni, jotka eivät tunnu sulavan mihinkään kertakäsittelystä, niin kätsyä ja keskustelukumppania imartelevaa kuin sellainen instant cure olisikin. En mielelläni ota saman ihmisen kanssa puheeksi möykkyä uudestaan, koska arvioin sellaisen olevan pitkästyttävää. Haluaisin, etteivät ystävät hylkää minua silkkaa pitkästyttävyyttäni ja möykkyisyyttäni.

Onneksi voin kirjoittaa möykyistä. Tätä ei ole pakko kenenkään lukea. Ei edes itseni, jos minusta käyn pitkäveteiseksi. (Niin käy hyvin usein.)

Kuinka monta kertaa pitää jokin seikka oivaltaa kuin uutena, saada siitä suoranainen oivalluselämys, todellisuuselämys, jotta jokin vanha, arkaainen möykky paljastuu vain hieman sotkuiseksi vyyhdiksi, joka voidaan avata näin ja asettaa tuolinselkämyksen ympärille ja kietoa siitä kerälle?

Joskus toisten huomaa käyvän kärsimättömiksi itsen kanssa. He saattavat sanoa, että oletpa sinä nyt itsekäs tai että minusta kyllä sinulle tekisi hyvää jos tai että olen aina ajatellut, että tuohon voisi auttaa jos. Seuraavan kerran, kun joku ärtyy minulle tuohon tyyliin - koska minulla tosiaan on omat möykkyni - koetan suhtautua häneen myötätuntoisesti. Tiedän, miltä tuntuu ärtyä siitä, että toinen vain makaa kuralätäkössään kyynelehtimässä sen sijaan, että ponnistautuisi jaloilleen ja tarttuisi ystävällisesti ojennettuun käteen. Koetan myös palauttaa myötätunnon mieleeni tietoisesti, jos toinen onkin se rypevä löllö, jonka itse tahtoisin tarttuvan elämäänsä niskasta ja nostavan sen vaaterista. (On monia ihmisiä, joille en ärry. Useimmille osaan ärtyä. On myös päiviä, jolloin en ärry kenellekään. Luojan kiitos ei ole sellaisia päiviä, jolloin ärtyisin kaikille.)

Ja - koetan palauttaa mieleeni myötätunnon, jos toisen sijaan itse olenkin se, joka ei saa itseään liikkeelle.

En kyllä tiedä, onko puhe myötätunnosta mieleen palautettavana jo liian toiveikasta. Ehkä pitäisi puhua mieleen pakottamisesta tai mieleen tahtomisesta tai mielialana ottamisesta. Hmm.

Ajattelin tänään suhtautua myötätuntoisesti aurinkointooni ja pitää vapaapäivän. Kävelylle!