Asiat, joista olisi ollut hyvä tietoinen silloin joskus

Harvassa ovat ne kohdat, joissa pystyy ennakoimaan ja ennaltaehkäisemään turhaa pään seinään hakkaamista. Kun pysähtyy ja antaa menneiden vuosien taas tulvia lävitseen, tajuaa monta kohtaa, joissa olisi toiminut toisin, jos olisi tiennyt. 

Olisi suhtautunut toisin vanhempiensa varoitteluihin hybriksen sijaan. Olisi uskonut hyvällä, että viisainta on naida itsensä maaseudulle, jossa voi ympäröidä itsensä niillä asioilla, jotka tekevät olemisesta tasaisempaa, kestettävämpää, iloisempaa, jotka auttavat hahmottamaan armon keskellä haparointia. Olisi kuunnellut tarkemmin tarkkasilmäistä ystävää, joka tiesi jo yli vuosikymmen sitten, että tämä, metsä vieressä, mahdollisuus elää eläinrytmissään ja eläinkehossaan, on se, missä voisin olla onnellinen. 

Jos olisi ollut tietoinen, ihan tosissaan, miten huimaavan erilaisia ihmiset keskenään ovat ja miten yhden taivas on toisen helvetti. Jos olisi tajunnut, että lopulta jokaisen elämä on haparoivaa kamppailua, merkityksen tönkimistä esiin raunioista vaikka väkisin, että suunta kiteytyy vain harvoin, paljon harvemmin kuin voisi kuvitella, että tempautumiset eivät kanna paria vuotta tai ainakaan vuosikymmentä pidemmälle, eivät ammatillisesti eivätkä ihmissuhteissa, ystävyydessä eikä rakkaudessa. Jos olisi myöntänyt jo alkuunsa, että rakastaa vanhempiaan kivuliaan voimakkaasti, tuli mitä tuli, ja että tuo suhde varjostaa kaiken myöhemmän, koska on vaan niin paljon sallivampi, ymmärtävämpi, armollisempi, luottavaisempi, pidempi, pidempimielinen. (Kuinka oikeassa olin lapsena, kun saatoin herätä keskellä yötä ahdistuneena ajatuksesta, että jokin päivä kodista on muutettava pois, koska maailma on rakennettu siten, sen sijaan että kaikki vain pysyisi ennallaan, hyvänä ja kauniina jos koulua ja harrastuksia ei lasketa mukaan. Nuorena oksetti myöntää, että oli ajatellut niin.) Jos olisi hahmottanut, ettei mikään ihmissuhteissa ole koskaan helppoa tai yksinkertaista, niin että arvojen mukaan elämisen ajatuskin tuottaa akuuttia tarvetta repiä hiuksia päästä ja viskoa tuhkaa ympäriinsä kuin jokin maanisesti kylpevä pulu. Vaikka tässä että tänne muuttaessa ajattelimme, että ehkä on hyvä, että talossa on tilaa, tilahan täyttyy, molemmilla vanhenevat vanhemmat, ehkä he tarvitsevat joskus omaishoitajaa, tänne mahtuvat. Paitsi ei emotionaalisesti - jo muutaman tunnin vierailun jälkeen kaikki ovat viulunkielen-kireinä ja toipumiseen menee päiviä.

Jos olisi oivaltanut, että hautajaisia ja kuolemista koskeville asenteille on olemassa omat nimensä ja filosofiansa jo vuosisatojen takaa, mutta Kiinasta. Että on silkkaa hupsuutta mennä yliopistoon lukemaan klassikoita ja filosofiaa, jos on sydämeltään moralistinen mystikko. (Kyllä se on mahdollista.) Aivan yhtä hyvin olisi voinut sekoitella kompostia kaikki nekin vuodet. Olisi asteen helpommin positioitavissa ja sen vuoksi kokisi harvemmin niitä hetkiä, kun joku vaan tuijottaa eikä selvästi tajua. (Haluan lakata viittaamasta Platoniin, miksi aina palaan Platoniin, miksi en huomaa sitä alkaessani hölpöttää ja pölpöttää.) (Ylipäänsä, että lakkaa viittaamasta ja sulkee suunsa ja havainnoi.)

Sitäkin kuvittelin vuosia, että viimein Jumala oli ottanut minulta pois kirjoittamisen vimman. Tai sanomisen vimman. Ei niin, että uskoisin Jumalaan tai olisin silloin uskonut, niin vaan pyydetään J.K. Ihalaisen runossa ja se resonoi vahvasti. "Herra ota minulta pois tämä sanomisen vimma." Mutta mitä vielä. Olisi hyvä, jos olisi tiedostanut paremmin, että sanomisen vimma on vain piilossa, käpertyneenä jonnekin kylkiluiden taakse, käärmekierteellä. 

Kuvittelin vuosia myös, että asiat jotenkin muuttuvat pysyvämmin. Mutta vuosi vuodelta tuntuu yhä enemmän ja enemmän, että kierrän kehää. Vuodenajat muuttuvat, vuorokaudenajat muuttuvat, suunnat muuttuvat joskus harvoin, ylipäänsä monta ilmiötä vuoroin kasvaa, vuoroin kutistuu elämismaailmassa, mutta lopulta ei lakkaa olemasta sama lapsi, joka halusi pitää enemmän kädestä, halusi paijata hevosia niillä kilpailemisen sijaan, halusi käpertyä illalla unille sylimykkyrään niin että kaikki eläimet (leluja, aikuisen näkökulmasta) oli saatu sullottua sänkyyn, ettei kellekään jäisi paha mieli ja kaiho ulkopuolella. Edelleen samat asiat riemastuttavat eniten: pilvet! lätäköt! kasvit! eläimet! lojuminen! tuntoaisti kun keho liikkuu rauhassa! yksityiskohtiin hiljentyvä mieli! hiljaisuus! yksinolo tai enintään muutaman läheisen kanssa olo! kuumuus! aurinko! Edelleen samat asiat kuvottavat eniten, vaikka kuinka koetti muuttaa, siedättää, olouttaa itseään, ettei tulisi vanhemmikseen: ihmisjoukot! päihtyneet! ruuhka! kaupat! hajusteet! ihmisten ilmoilla olo! katsojaksi kutistetuksi tuleminen! sisätilat! kylmyys! Ehkä nämä ovat jonkinlaisia metapreferenssejä? 

Nämä olisi ollut hyvä muistaa, ehkä kirjailla johonkin seinätauluun: Syyllisyys on tunteista arvokkain. Sekä itkua että iloa tarvitaan, ja jos jompikumpi prosessi alkaa kauhtua, alkaa pulmien kausi. Kukaan ei voi riistää eikä toisaalta antaa lahjaksi sitä tyytyväisyyttä, kun katselee illalla itseään silmiin peilistä ja toteaa, ettei mennyt siitä, missä aita oli matalin. Niistä päivistä, jolloin näin voi tehdä, on syytä olla kiitollinen. Harjoittaminen opettaa olemaan tarkertumatta päämääriin. Hengitys kerrallaan. Attribuutit lakastuvat, kun nukahtaa. On osin oma valinta (ehkä metapreferenssejä lukuunottamatta), pukeutuuko niihin aamuisin. (Kas, olen näemmä edelleen karrella työhaastattelun viattoman kuuloisesta kehotuksesta: "Kuvaa itsesi kolmella adjektiivilla." Valitsin adjektiivit utelias, iloinen ja tunnollinen. Aivan yhtä totuudenmukaisesti olisin voinut sanoa: mitään oppimaton, kunnianhimoton, haparoiva. Tai valehteleva, kieltävä, puolustautuva. Miellyttämisenhaluinen, pelokas, närkästyvä. Kaikissa on jokaisen luontumuksen mahdollisuus, kun tulee heitetyksi tai - todennäköisemmin - ahtaa itseään väkivaltaisesti tietynlaiseen ympäristöön, joka kutsuu noita luontumuksia esiin. Tuossa tilanteessa, työhaastattelussa, olin reaktiivinen, epäröivä ja varautunut mutta kuten tuohon tilaan kuuluu, tunnistin sen vasta jälkikäteen, ehkä koska on tajunnalle jotenkin tuskaista todeta, että onpas tässä kohdin epämukavaa ja kammottavaa ja miksi olen sallinut tuoda itseni tämmöiseen laisinkaan.)

Ehkä myös: Itselleen voi antaa anteeksi yhtä sun toista. Toisten anteeksiannot eivät ole omalla vastuulla, anteeksi pyytäminen toki, mutta tässäkään ei kannata takertua päämääriin vaan yksinomaan hoitaa oma puoliskonsa. Borgesin ajatuksia asiasta sopii lukea, jos jonkun toisen toiminta suututtaa.

Nuorena olisi ollut hyvä myös tiedostaa, että myyttisten taivaalla leijuvien värikkäiden säteilevien hahmojen sijaan omat tuttavat olivat tulevia keski-ikäisiä, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ja edelleen niitä pieniä lapsia, joihin nuoret aikuiset eivät halua identifioitua sitten millään. Ei, ei vain tiedostaa, vaan tuntea se luissaan: että he ovat tässä suhteessa aivan samanlaisia kuin itse on. Että ne kaikki aikakaudet ovat läsnä, vain pinnan kelmu hämää. (Paitsi silloin kun piirtää ihmisiä - en ole ikinä oppinut piirtämään ihoa kelmumaiseksi, yhtenäiseksi, koska vaikka kuinka optisesti se olisi sellainen, näkeminenkään ei ole optista, irrallaan kokemuksista, ja ehkä juuri piirtäessä puolustukset ovat niin matalalla, että sen informaation on mahdollista virrata myös jos ei nyt tiedostetumpaan, niin ainakin konkreettisesti piirtyvään kuvaan.) Olisi hyvä, jos olisi ollut enemmän voimia vastustaa yhteiskunnan muotitusta, harata päättäväisemmin vastaan. Olen kyllä kiitollinen ja paikoin vaikuttunutkin elämänpolustani, mutta siinä on myös vaiheita, jotka mieluummin olisin jättänyt väliin, lähinnä naimisiimenoa ympäröivän ja sitä seuranneen ajan yritys muuttua sosiaalisesti joksikin aivan toiseksi. Vastustin sitä mallia pitkään, lopulta murruin. Siitä seurasi lähinnä surua ja vaikeuksia. Nyt olen pääsemässä takaisin keskiööni. Myös rakastumiset olisin mieluiten jättänyt väliin. Ja olen sen tiennyt jo silloin, etten oikeastaan haluaisi elämääni sellaista sähisevää rikkovaa voimaa, punaista ja katkeraa, kun en kuitenkaan missään tapauksessa olisi suostunut lisääntymään sukupuolisesti - ja sen funktion turvaajahan tuo voima ennen kaikkea on. Mutta en ole osannut sanoa ei ja siihen tilaan astuttuaan näkee tämän toisen jotenkin - sellaisena missä ei haluaisi viettää aikaa, koska tämä on niukkaa, illuusiotonta, teräväsilmäistä, ja joskus haluaa vain nähdä unta valveilla pysyttelyn sijaan. Nyt ehkä sitä alkaa jo olla turvassa siltä? Rakastumiset eivät ole suuntia vaan tempaantumisia. 

Ulkona aurinko, sees, viikonloppu, kello kahdeksan. Aika mennä purkittamaan yön aikana uunissa hikoilleet tomaatit. Toivon, että umpiointini säilyvät hyvinä. Niitä on jo laatikollinen. 

Vaikka ajattelen, että olisi ollut hyvä olla tietoinen, silloin aiemmin, nyt, jostain, niin se on ajatusleikki, ja aika hilpeä ja keveä sellainen. Eihän asioita voi oppia ennen kuin ne oppii. Ja pidän elämääni hyvänä ja olen siitä kiitollinen, vaikka aika monena iltana ajatus onkin, että olen tunnustellut tätä ihmiselämää riittävästi jo, en jaksaisi enää ja jos kuolisin yöllä, voisin sanoa, ystävät voisivat sanoa, ettei se tapahtunut liian aikaisin, että olin valmis ja tyytyväinen osaani luurankona, matojen ruokana. Tämä on paras elämä, jonka tiedän, kamaline puolineenkin. 

Nyt purkittamaan tomaatit, sillä on elokuu ja ensi viikolla tulee kylmää. 

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Doshaaminen

Pidän hierontatekniikasta, jota opettelen. Se on samalla hyvin syvälle menevä, kokonaisvaltainen ja kalvoihin kohdistuva, mutta myös todella rentouttava ja rauhoittava, mitä ei oikein voi sanoa esimerkiksi läntisestä poikittaishieronnasta, joka tähdännee samantyyppisiin vaikutuksiin kudostasolla. (Tai mistäs minä tiedän, mitä kukin hieroja ajattelee poikittaishieroessaan...) Mutta en oikein tiedä, mitä ajatella koko ayurvedisesta systeemistä. Toistaiseksi olen törmännyt siihen karvojanostattavassa muodossa, mutta on täysin mahdollista, että tämä, miten opettajamme sen esittää, on karvalakkimalli. Onhan esimerkiksi sosiaalidarwinistin selittämä darwinlaisuuskin välillä aika robustia kamaa, eikä silti sitä voi pistää Darwinin piikkiin. Pitää tutustua enemmän, että osaisi sanoa, mitä oikeastaan ajattelee koko ayurvedasta. Asiakkaat varmaan sitä kuitenkin kysyvät, jos tulevat kokeilemaan ayurbalancea. Ja ihmiset eivät aina ymmärrä, jos sanoo koettavansa lähinnä pidättäytyä turhista uskomuksista tai ponnistella muistaakseen, miten sitä useimmiten kuitenkin on väärässä ajatuksineen ja teorioineen.

Kurssin teoriaosuus on toisin sanoen tehnyt minut levottomaksi. Ayurvedisessa kielenkäytössä sanottaisiin, että minulla on "vata disorder" tai "vata aggravation", kenties hieman myös "pitta aggravation". Vatan epätasapaino voitaisiin kääntää melko luotettavasti stressiksi: unettomuutta, levottomuutta, ahdistusta, keskittymisvaikeuksia, mielialanvaihtelua. Pitta-ongelmat taas liittyvät läpipuskevaan perfektionismiin ja kärsimättömyyteen.

Opettajamme luennoi näistä doshista, elämää säätelevistä prinsiipeistä tai voimista. Elementtejä on viisi: tila (tai eetteri), vesi, kapha eli maa, vata eli ilma ja pitta eli tuli. Jokaisessa kehossa on nämä kaikki, mutta jokaista kehoa myös hallitsee yksi tai kaksi elementtiä. Esimerkiksi doshatestien mukaan olen joko vata-pitta tai pitta-vata, testistä riippuen. Ihminen voi olla myös vata-vata tai muukin toistoelementti. Ensimmäinen elementti on hallitsevin ja toinen on alaelementti, joka tuo vähän vaihtelua kehon- ja persoonallisuustypologiaan. No, ei kovin paljon kuitenkaan! Elementeissä on vielä se puoli, että vaikka kaphaa sanotaan maaksi, vataa ilmaksi ja pittaa tuleksi, nekin ovat yhdistelmäainesta. Kapha on oikeastaan maa ja vesi. Pitta on tuli ja vesi. Vata on ilma ja tila. Niinpä voisi ehkä yksinkertaistaen sanoa, että dosha-analyysin mukaan minua hallitsisivat tuli, ilma, tila ja vesi. Maa puuttuu lähes täysin. (Se tuntuu loogiselta; arvostan maadoittumista ja maadoittamista niin paljon ehkä juuri sen vuoksi, ettei minulta käy luonnostaan lepääminen, rauhassa hengittely, helposti nukahtaminen ja huoleton elämänasenne.)

Kun kysyn opettajalta, miksi vain maa, tuli ja ilma voivat hallita ihmistä, hän vastaa, että niin nyt vain on. Great! Haluaisin kyllä löytää tälle jonkin perustelunkin. Ja sitten vielä se, ettei tila oikeastaan ole elementti. (Vesi kyllä on, vaikkei se voikaan hallita ihmistä. Opettaja ei osannut vastata kysymykseeni, osaisiko se kenties hallita jotakin toista eliötä.) Tila on se, joka mahdollistaa elementtien ilmentymisen. Tai näin sen jotakuinkin ymmärsin. Tila ei ole elementti vaan elementit ovat siinä, mutta tila on enemmän kuin elementtien summa; se on ikään kuin taustarakenne.

Karmivinta ja samalla huvittavinta on siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa lonkalta kertoa meille, mitkä elementit meitä hallinnoivat. Hän arvioi ainakin minut päin puuta. Hän toteaa, että kärsin ummetuksesta ja olen taipuvainen olemaan hyvin seesteinen ja rauhallinen. Pistän hanttiin pontevasti, mutta hän vain vastaa, että siinä tapauksessa minulla täytyy olla doshat pahasti epätasapainossa, koska päällepäin näkee selkeästi, että minussa on paljon kaphaa, maata (jota doshatestien mukaan minussa on tuskin lainkaan), ja että sen näkee siitä, että minulla on niin leveät hartiat ja lantio ja paljon lihasta. En viitsi mainita, että kenties intialaisin mittarein olen aika tanakka ja lihaksikas, mutta että siellä, mistä tulen, en taatusti ole harteikas enkä lanteikas. Ja että lihakset - no, ne ovat enemmänkin vastausta siihen, millaista työtä teen ja mitä olen tavannut harrastaa ja miten liikun välimatkat lihasvoimalla. Luultavasti kotimaan kylmä ilmasto lisää soppaan oman hämmennyksensä. Kyllähän taatusti ilmasto jättää meihin jälkensä.

Sanon itse keskusteluosuudessa, että ainakin itse mieluiten pidättäytyisin arvioimasta doshia muilta kuin oman kulttuurini edustajilta. Koska jotta voisi sanoa, onko joku henkilö oman kulttuurinsa ja ympäristönsä arvion mukaan esimerkiksi hiljainen tai kevytrakenteinen, pitäisi tuntea tuo ympäristö aika hyvin. Minusta esimerkiksi melkein kaikki intialaiset ovat todella laihoja ja levottoman oloisia, kun he koko ajan pälpättävät niin kovalla äänellä, soittavat autontorvia kaoottisesti ja niin edelleen. En silti uneksisikaan heidän doshimisestaan tuosta noin vain. Ulkopuolinen näkee niin helposti homogeenisen massan; tarvitaan aika paljon tietoa sisäpuolen ulottuvuuksista, jotta erot hahmottuvat selkeinä. Niin, vastaa opettaja, tuo on ihan totta. Onneksi hänellä on eteläeurooppalainen vaimo, koska nyt hän tuntee eurooppalaiset. Tyydyn sanomaan siihen, että minä en uskaltaisi arvioida eteläeurooppalaisia, koska heidän tapansa elää ja heidän norminsa ovat selvästikin hyvin erilaiset kuin oman ympäristöni vastaavat.

Huvitun ja karmistun siitä, miten ryhmän mielenkiinto hajoaa teoriaosuudessa. Tarkoitan: minusta meidän olisi hyvä pohtia sitä, tarvitsemmeko me mitään doshateoriaa tämän hieronnan tiimoilta, kun kuitenkin hieronnan ajatellaan suostuttelevan kaikkia doshia kohti tasapainoa: rauhoittavan ja rentouttavat pittaa ja vataa ja toisaalta rytmittävän ja siten elvyttävän lamaannukseen helposti menevää kaphaa. Kun hierontaa ei mitenkään muuteta tai säädellä dosha-analyysin mukaisesti, hittoako me niistä doshista jauhamme. Etenkin kun mainitaan, että ayurvediset lääkärit opiskelevat doshia vuosikaudet osatakseen oikeasti diagnosoida ja hoitaa doshien perusteella. Ja ettei diagnoosi kuulu muille kuin lääkäreille. Ja sitten seuraavassa sekunnissa läts, läts, läts, opettaja leimaa meidät käsityksillään siitä, millaisia olemme. Nähtyään meidät pelkästään oppimistilanteessa. Jolla on meille kaikille hyvin erilainen merkitys. Ja muut haluaisivat hieroa vähemmän ja puhua enemmän doshista. Heitä tuntuu kiinnostavan nimenomaan mmääritteleminen ja karsinointi niiden avulla. Ei niiden merkityksen pohtiminen, ei niiden etiikan pohtiminen, ei. Mutta niiden oikotienä ja apuvälineenä normaalikommunikaatiossa käyttäminen.

Hurjimmalta tuntuu, kun opettaja alkaa selittää tietävänsä doshateorian perusteella, mitä esimerkiksi hierontakoulua siivoavat ja huoltavat kaksi naista unelmoivat. Hän näkee sen päältäpäin yhdellä vilkaisulla. (Tässä vaiheessa en osaa olla mulkoilematta pahasti, vaikka olenkin tehnyt urotyön pitämällä mölyjä mahassa ja jankuttamalla itselleni, että hei, en ole täällä valistamassa enkä jumittamassa kurssia eettiseen keskusteluun toisen ihmisen kohtaamisen mysteeristä vaan haluan teoriaosuuden hurahtavan mahdollisimman sulavasti ohi, jotta ehdimme hieroa tarpeeksi ja kysellä noista käytännön seikoista siihen liittyen.) En osaa olla miettimättä, kuinkahan moni oikeasti ympäri maailmaa, ayurvedinen fiksaatio tai ei, leikkii samanlaista yhdellä silmäyksellä arviointia. Tietysti me kaikki käytämme oikoteitä päättelyssä ja teemme arvioita toisista etsiessämme tapaa kommunikoida heidän kanssaan. Mutta että yhdellä vilkaisulla näkisi toisen unelmat. Salaisuudet. Ajattelutyylin. Skeemat. Traumat. Voin nähdä jonkun esimerkiksi jännittelevän sosiaalisessa tilanteessa, mutta en todellakaan voi sanoa tietäväni, mistä se johtuu. Myös omat reaktioni ja unelmani ovat minulle aika läpitunkemattomia. Havaitsen ne, mutta ne tulevat hyvin yllättävinä. Joskus toki odotettavastikin, etenkin jos koetan ohjata olemistani ja huomiotani tiettyyn suuntaan ja suostutella itseäni painottamaan kokemuksen tiettyjä aspekteja. Mutten uskaltaisi sanoa, että tiedän omatkaan unelmani yhdellä vilkaisulla. Saati sitten jonkun toisen unelmia. Ja että ne voisi nähdä hänen ruumiinrakenteestaan ja tavastaan kävellä!

Ehkäpä juuri tuollainen leimausfiksaatio tekee oman ulkonäön ja ulosannin kontrolloinnista niin tärkeää monelle. Mietin omia piintyneitä halujani, kuten esimerkiksi pitkään vallinnutta halua saattaa ulkomuotoni luontumusteni ja arvostusteni yhteyteen. Tarkoitan tätä: koska reagoin aika herkästi, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti moniin seikkoihin, etenkin teoreettisiin seikkoihin (en voi kuvitella höyryäväni tällä lailla esimerkiksi vähän lipsuvista hierontaotteista),jossain vaiheessa tuntui jotenkin tärkeältä koettaa NÄYTTÄÄ se ulkomuodollisestikin toisille ikään kuin käyttöohjeena. Mutta voih, en ole koskaan näyttänyt erityisen herkältä mimoosalta: ei minulla esimerkiksi ole sellaisia pitkiä, tuntosarvimaisia raajoja kuin oletan tuollaisen reagointitavan kantavan mukanaan... Pidin kyllä hiukset pitkinä ja leikkaamattomina osoittaakseni, etten kannata liikaa kontrollia. Ja toivoin näyttäväni edes hieman traagisemmalta ja mietteliäämmältä. (En muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta jossain vaiheessa vihasin kaikkia itsestäni otettuja kuvia, joissa hymyilin: minusta se hymyileminen tuntui valheelliselta. En ole mikään järkähtämätön happy-go-lucky -tyyppi. Joskus mielummin itken ja huudan. Siihen on helpompi identifioitua, se käy paljon helpommin kuin hymyileminen.) Nyttemmin olen alkanut purkaa tätä asetelmaa. Leikannut hiukset, leikannut piru vie otsatukankin. Lakannut stressaamasta, jos jossain kuvassa hymyilenkin - kyllä minä mieluusti olisin nimittäin vähän vähemmän asioihin takertuva ja superhurinaproblematisoiva. Se olisi TEORIASSA helpompaa. Mutta käytännössä se ei tunnu kovinkaan helpolta tieltä... ei auta kuin hyväksyä kysymykset, joita jokainen keskustelu tonkii esiin. Kummallinen tuntu tuo aiempi huoli siitä, että jotenkin kuvassa hymyilemällä valehtelee siitä, kuka ja mitä on. Ja että on tehtävä kaikkensa osoittaakseen hiuksin, vaattein, ilmein ja elein oma vakavuutensa ja mieli-ennen-kehoutensa. (Tosin kyllä silloinkin tein kapinaiskuja minihameiden ja hassujen kaksoisnutturoiden muodossa, mutta siinä kaikessa oli nimenomaan provoamisen makua.)

Kummallista, miten ahdistuksettomasti toiset suhtautuvat doshateoriaan. Miten problematisoimatta. (Minua huvittaa suunnattomasti samaan aikaan se, miten opettajan mielestä olen koko joukosta eniten kapha, koska pystyn passiivisesti hyväksymään ja oppimaan asioita kyseenalaistamatta niitä. Hän ei taida huomata, miten kovasti teen töitä, jotten alkaisi jallittaa keskustelua sellaiseen suuntaan, mistä tuskin on mitään käytännön hyötyä tai iloa. Tämän läksyn opin jossain vaiheessa yliopistolla: jos kaikkia muita ryhmässä kiinnostaa hyvin erityyppinen asia, kokoontuminen on yleensä omalta kannalta antoisampi, jos malttaa kuunnella heitä ja heidän kiinnostustaan kuin silloin, jos alkaa vengota itse suuntaan, joka ei kiinnosta toisia. Tietysti jälkimmäisessä tapauksessa keskustelu saattaisi avata enemmän toisten horisonttia, se on totta. Mutta vain jos he etsivät sen aukeamisen mahdollisuuksia. Ja siihen menisi enemmän aikaa kuin nämä käsillä olevat kurssin kolme viimeistä päivää.) Heitä ei tunnu mitenkään ahdistavan leimaaminen ja leimaantuminen. Se on hurjan kiinnostavaa. Huomaan osaavani itse kyllä purnata leimaamista vastaan, mutta etten osaa antaa sen vain valahtaa päältäni pois olankohautuksella. Koen sen suurena eettisenä ongelmana. Ja kun joku toinen leimaa, alan välittömästi miettiä, miten monia asioita itsekin oletan. Niin kuin tässä: ehkä muutkin kirkuvat sisimmässään kauhusta mutta purkavat sen innokkaaseen toisten leimojen arvuutteluun? Mistä minä sen muka tiedän? Tiedän, etteivät he näytä ahdistuneelta sellaisin oirein, jotka tunnistaisin heitä katsellen ja kuunnellen. Mutta eihän se vielä mitään todista.

Tietysti toisilla onkin erilainen fokus kurssilla. Eivät he hae uusia mausteita työhönsä. Tämä on ensimmäinen hierontatekniikka, jota he opettelevat. Ja koska alku on aina hankala, ehkä he haluavat jarruttaa teoriaan, koska se on lopulta useimmille tutumpi tapa tehdä asioita. Lukea, kuunnella, keskustella. Se on hyvin erilaista kuin liikemuistin suostutteleminen, kinesteettisen ja kosketusaistin kuunteleminen, toisen kehon hiljaisuuden ääreen pysähtyminen.

Voin kuvitella, että vuosikausia sitten minuakin olisi doshaaminen napannut. Mutta siitä on kauan, kauan. En jaksa nykyään kiinnostua ihmisten määrittelemisestä vaan määrittelemättömyydestä. Ja tuntuu jotenkin kurjalta, että se on niin toista kuin toiset tuntuvat hakevan tässä ja nyt.

Faunia huvittaa suunnattomasti se, miten pois tolaltani olen doshaamisesta. Hän kysyy, enkö nyt tosiaankaan ole törmännyt tuollaiseen aiemmin. No tietysti olen... sehän kai tässä mättääkin. Luultavasti se tuntuu vielä tuplakurjalta kun siitä puhutaan hieronnan yhteydessä. Hieronnan, joka on niin paljon vain koskettavaa hyväksymistä ja läpikäymistä. Ei se luokittele. Se perustuu minusta, jos mikä, samuuden tunnistamiselle. Eihän se mene niin, että tässä on passiivinen asiakas, jonka oireet hieroja diagnostisoi ja joita hän sitten pyrkii ratkomaan käsiensä työllä. (Siitä voi erottaa sellaisenkin kerroksen, toki, jos sen niin tahtoo sanallistaa. Mutta se on yhtä kapea kuvaus kuin kuvata rakkaussuhdetta pelkkänä valtataisteluna.) Hieronnassahan nimenomaan raja ja minä-sinä erottelu mitä suurimmassa määrin katoaa. Hierottava on se, johon koko fokus keskittyy. Tai kädet ja kudos niiden alla tai otteessa. Syke, hengitys, lymfakierron hidas, tuskin tunnistettava rytmi, joka alkaa vähitellen dominoida kumpaakin, yhdessä laskeutuminen, rauhoittuminen, virittyminen täysin tähän hetkeen ja tilanteeseen. Se on jotakin pyhää, tanssi, kohtaamista. Ja miten kohdata, jos määritelmät dominoivat?

En nyt tarkoita, ettemmekö kurssilla kohtaisi. Totta vie kohtaamme. Mutta sitten on tämä teoria, joka ei tunnu juuri mitenkään liittyvän siihen, mitä oikeastaan harjoittelemme. Onnistunutta hierontatilannetta. (Minusta tuntuu, että jos kohtaamista ei tapahdu vaan määritelmällisyys dominoi, hierontaa ei oikeastaan voi kutsua onnistuneeksi.)

Ehkä tämä kaikki määritelmä-ärsyynnys sikiää siitä, miten minuun on koetettu pakottaa väärää määritelmää kotona kasvatuksen tueksi. Ei, minusta ei tullut koskaan sellainen, joksi minut määriteltiin. Sen sijaan aloin nähdä määritelmät vankiloina. Pahinta on, kun kuulen jonkun toisen määrittelevän itseään hyvin täsmällisesti ja sen kuuloisesti kuin hän ei olettaisi noiden asioiden muuttuvan. Etenkin jos määritelmä on kielteinen. (Ja kaikissa määritelmissä on kielteiset puolensa. On tilanteita, joissa olisi parempi olla levoton kuin rauhallinen, esimerkiksi. Ja jopa tilanteita, joissa aggressiivinen itsensä puolustaminen on järkevämpää kuin toisen tahtoon alistuminen. Ja toisaalta, jossa avomielinen vastaanottavaisuus olisi parempi kuin kyseenalaistaminen.) Tietysti määritelmistä on hyötyä, ne ovat hyviä apuvälineitä. Mutta kuten tuli... huonoja herroja. Miten nopeasti opitusta tekniikasta voikaan tulla vankila. Miten nopeasti se, mikä kerran oli uutta ja ihmeellistä ja avaavaa, muuttuu automaatioksi, rutiiniksi, itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. En halua jäädä vangiksi. Ehkä pohjimmiltaan säikähdän sitäkin, miten huomaan pitäväni kiinni tietyistä itsekäsityksistä. Ja silti: olen muuttunut valtavasti. Esimerkiksi työkseen hierominen muuttaa valtavasti ihmistä. Se on hyvin erilaista, hyvin erilaisia piirteitä ja käytöntöjä suosiva ja vahvistava työ kuin esimerkiksi tekstityö merkitysten parissa. Mutta en tiedä, kauanko tarvitsen tuota työtä. Milloin siitäkin tulee vankila. Milloin tahtoni muotoutuu uudestaan ja nostaa loikkaan johonkin aivan muuhun.

Huooh. Vielä kolme päivää satunnaista doshapuhetta. Sitten voin lepuuttaa pää pientä.

Kehosta nyt puhumattakaan. En ole koskaan syönyt yhtä montaa lääkettä samanaikaisesti. Ja sitten saan kokovartalohieronnan joka päivä. Se on raskas yhdistelmä.

Mutta, jottei jäisi väärinkäsityksiä, olen tyytyväinen siitä, että olen täällä. Ja juuri tällä kurssilla. Unettomuus ja levottomuus, no, ne nyt vain seuraavat minua kaikkialle, missä on teorioita, joita pyöritellään kevytmielisesti ja ilman etiikkaosuutta. Pidän tästä paikasta, kurssista, kurssilaisista. Mutta doshaamisesta en pidä. Minun on vaikea nähdä, mitä me sillä voisimme saavuttaa. Tarkoitan tätä: lopulta kaikki tieto, mitä oman kehon hoitamiseen, huoltamiseen ja rakastamiseen tarvitaan, on jo kehossa. Tarvitaan kuuntelemisen metodia paljon enemmän kuin luokittelemisen metodia ja sitten tuon luokittelun mekaanista soveltamista. Sama juttu kuin sitruuna flunssalääkkeenä -jutun kohdalla: kuuntelenko teoriaa, jonka mukaan sitruuna on hyväksi tai pahaksi vai kuuntelenko, miltä kurkussani tuntuu, kun juon kuumaa sitruunajuomaa. Kannattaisin itse jälkimmäisen korostamista, joskin sillä varauksella, että kehot harvemmin ovat luontumuksista vapaita eli on myös pidettävä mielessä, että se, mikä tuntuu hyvältä ja luontevalta, voi olla vahingollistakin ja että siksi on hyvä välillä koetella luontumuksia. Lopulta oman kehon varmuuksistakin on erotettavissa varmuudet, jotka kestävät koettelua, ja sitten ne kohdat, joissa tulee epämääräinen tuntu siitä, että kaikki ei nyt ehkä kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Tuon eron kuuleminen on äärimmäisen tärkeää. Joskus sen huomaa vasta kun toinen huomauttaa siitä. Tai lukee teorian. Mutta aika usein on esitietoista hämmennystä, ärtymyksiä jonkin ilmiön kohdalla, kummallista jähmeyden tunnetta liikeradoissa, se on vihje jostakin ambivalenssista luontumuksen takana. Kun on kokenut helpotuksen, helppouden ja ilon, sen kyllä tunnistaa. Tarvitaan teoriaa ja kokemuksen kuuntelua. Luultavasti se, mikä minua doshaamisessa pelottaa, on kuuntelemisen unohtaminen. Siinä ei oikeastaan huolestuta niinkään oman kokemuksen osuus. Kokemus kyllä puskee läpi oireita. Mutta toisten kokemus. Niitä toisten kuulematta jäämisen oireita eivät kaikki tunnista kovinkaan helposti. Minä tunnen helposti toisten epämukavuudet kehossani (vaikken tiedäkään niiden syitä) ja ne saattavat ahdistaa itseäni enemmänkin kuin tuota toista. (Hupsua, eikö.) Ehkä siksi en osaa olla huolestumatta kohtaamisen etiikasta täällä ja muualla.

On hetkiä, jolloin sammuttaisin kernaasti tajuntani tämän ulottuvuuden. Kuten tänä aamuna, kun herään kuuden aikaan doshaleimaamisesta ahdistuneena. Minun on vaikea keksiä tälle piirteelle mitään käyttöä. Ellei se sitten jotenkin heijastu siihen, miten käsittelen ihmisiä. Siitä en osaa itse sanoa mitään. Tunnen itseni ihan yhtä kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja ennakko-olettavaksi kuin muutkin. Etenkin silloin kun ajattelen teorioita.

Tilkku tilkulta

Uskomatonta kyllä, pirunnahka alkaa valmistua. Tarkoitan siis torkkupeitettä, jota varten virkkasin satakuusikymmentäviisi isoäidin neliötä. Erään työtoverin suvussa näitä on kutsuttu pirunnahoiksi nimen syntisyydellä puolisalaa hekumoiden.

En kutsu itseäni käsityöihmiseksi. Eikä mitään muttia. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi. Ihan samalla tavalla kun en kutsu itseäni parisuhdeihmiseksi. Enkä sporttiseksi. Enkä rauhalliseksi. Ei peitto kerro oikeastaan vielä mitään siitä, millä tavalla asetun tilaan. Laiskaksi voin kyllä itseäni kutsua, koska mielestäni se pitää paikkansa ja on valtaosin myönteinen määre ja suunta, johon tahdon itseäni kehittää. Vahinko vain moni läheinen on tästä määreestä toista mieltä. Ehkä he eivät erota samalla tavalla laiskuutta luovinnan suuntana...

Muutenkin elämä vääntyy mukavalla tavalla oudoksi. Sydämenmuotoisia punavaloja tuikittava valoköynnös takertuu hiuksiin. Ystävä lainaa hyttysverkot, vastalahjaksi saadaan hänen biokillinsä loput vaatteiden käsittelemiseen. Ystävä näet ehtii palata Intiasta juuri ennen kuin me matkustamme sinne: mitäpä sitä ostamaan turhaa kamaa, kun voi lainata ja vaihtaa. Kuivausfirman mies käy uudelleen mittaamassa vesivahinkohuoneen lukemia. Huomenna saamme tietää, minne muutamme yhden huoneen kamat perjantaina ja lauantaina - sunnuntaina nimittäin muuttaa uusi asukas kommuuniin, ja kamat on siivottava huoneesta tiehensä, oli vesivahinkohuone niiden tuloon valmis tai ei. Saattaa käydä niinkin, että elämme kolmistaan yhden suuren huoneen kaoottisessa vatsassa kaksi viikkoa. Se kuulostaa mukavalta.

Kun katselen hitaasti yhteen kuroutuvaa pirunnahkaa, en voi kuin hämmästellä niitä, joiden elämä noudattaa selkeämpää, yksiviivaisempaa logiikkaa. Saatan virkata riivattuna ja sitten tunkea virkkuut pussiin puoleksi vuodeksi ja suunnilleen oksentaakin langan ajatuksesta. Myöhemmin kaivan ne esiin, pyörittelen niitä hetken ja äkisti suhtaudun taas maanisesti torkkupeitteen valmiiksi saamiseen. Kuvittele, olen täällä kursinut sitä kokoon sen sijaan, että lukisin Salman Rushdien loppuun. Osa tilkuista on pahasti turkiskuoriaisten näreksimiä. Kuoriaiset on tuhottu pakastinmetodilla, mutta reiät ovat jääneet. Rakenne pyrkii purkautumaan. Turin sitä kiinni solmuilla sen kummemmin suunnittelematta. Käsityöltähän tämän piti näyttääkin.

Vaikka erään uuden ystävän kanssa monessa kohdin elämämme juoksevat kovin eri tahtiin, esimerkiksi hän on vastikään eronnut ja sikäli suhtautuu pettyneesti ja kitkerästi toiseen sukupuoleen, ja minulla taas siitä vaiheesta on viitisen vuotta, on helppoa ymmärtää, kun hän sanoo työstään, että saapa nähdä, kauanko näitä hommia jaksaa. Ja silti, kuten minäkin, hän pitää työstä mielettömän paljon. Toistaiseksi.

Mutta voi, on aivan turhaa yrittää määrittää itseään, edes koeluontoisesti. Tänään kun tapaan vanhemman naisen, jonka olen tuntenut kauan kauan kauan, tuo nainen torjuu yritykseni esitellä itseni jotenkin nopeakäänteisenä, kun totean hämmentyväni usein voimakkaan tahdon emergenssiä ja sitä, miten vaivatta kiepsahdan sen matkaan. "Kaikki sitä ihmetteli, miten kauan sinäkin eksäsi kanssa olit", hän tarjoaa vastaesimerkiksi. No okei, myönnyn, on asioita, joissa en hötkyile vuosikausiin. Mutta harvemmin ne ovat työasioita tai harrastusasioita. Useammin ystävyyksiä ja rakkauksia, joihin en samalla tavalla heittäydy maanisesti. En osaa jotenkin ottaa niitä suorituskannalta, mitä pidän toisaalta hyvänäkin. Ei, niissä en jaksa stressata juurikaan. Jos asiat sujuvat jonkun kanssa, hyvä, ja jos eivät, niin sitten eivät, ja saatan hyvin roikkua vuosikausia tarkkailemassa, muuttuisiko tilanne kevein interventioin johonkin suuntaan vai antaisiko koko jutun jäädä silleen. (Huomaan monen ystävänikin olevan hyvin erilainen juuri tämän asian suhteen. Se tuntuu hieman pelottavalta, koska voihan olla, että he odottavat muiden suhtautuvan yhtä suorituskeskeisesti yhteyksiinsä, eikä minulla taas ole siihen erityisiä intressejä, ja yhtäkaikkisesti tuntuu ikävältä tuottaa pettymyksiä toisille silkan intressiristiriidan takia. Ei, suorituskeskeinen on vähän huono sana. Mutta en nyt keksi parempaakaan. Moni tuntuu tarvitsevan niin paljon enemmän vahvistusta sille, että ollaan tosiaan kavereita, ja samantien, ikään kuin asialla olisi kiire eikä voitaisi odotella ja tarkkailla, aletaanko lähentyä itsestään jossain vaiheessa. Sellainen tapaa työntää minua kauemmas, säikäyttää. Pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat takertuvan ja vaativan. Pitkään mietin, onko se pelkoa, mutta nykyään arvelen sen olevan sitä, sen nihkeän halun vetäytyä kauemmas, ulottumattomiin. Ja totta kai pelko liittyy siihen, etten ehkä osaa toimia, kuten haluaisin: en ehkä osaa tarpeeksi jämäkästi sanoa, ettei minua kiinnosta lähentyminen, että haluan olla rauhassa.)

(Äiti pitkään ajatteli, etten pidä ihmisistä ylipäänsä, koska lapsena pakenin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni ja huusin haluavani olla rauhassa. Usein myös torjuin ystävien kutsut sanoen nämä samat sanat, en huutaen, mutta kuitenkin. Ei se minusta pidä paikkaansa. Pidän ihmisistä ja he kiinnostavat minua, mutta minun pitää saada annostella heitä siedettävissä määrin. Jos saan yliannostuksen, olen aivan tukossa ja kaikki alkaa risoa.)

(Hitto mitä sulkuilua... :D Oikeastaan kai voisin sanoa, että vaikuttaa siltä, että minulla on erilainen ihmissuhteiden juurimetafora kuin monella ystävälläni. Koetan moniäänistää sitä, mutta hemmetti vie, tuo yksi tapa puskee läpi kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärränkin, että asia voidaan kokea monin tavoin ja että nuo toisenlaiset kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, niin kyllä oma tapani kokea ystävyys tuntuu kosahtavan tähän yhdenlaiseen odotteluun ja vaivihkaiseen kehittymiseen, riittävän etäisyyden pitämiseen ja toisaalta tavatessa hyvin välittömään kommunikaatioon kerta toisensa jälkeen.)

Toivottavasti jaksan pysyä innostuneena pirunnahkasta vielä joitakin päiviä, oikeastaan varmaan Intiaan saakka. On siinä nimittäin kursimista ja päättelemistä.

Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.