Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Takaisissa

Nyt se on sitten kai totta. Istun viininpunaisella satulatuolilla, tiikkipöytäni ääressä. Sen täytynee tarkoittaa, että olen palannut, etenkin kun olen kahdesti käynyt kävelemässä jäälläkin, ja useimmissa muissa maissa puhekin meren jäätä saariin kävelemistä tapaa herättää epäuskoista levottomuutta.

Paluuta luonnehtii jonkinlainen tokkura. Se liittynee siihenkin, etten osaa nukkua lentokoneessa. Se taas johtuu siitä, ettei istuinta saa laskettua täysin vaakasuoraan tasoon. En osaa nukkua vain hieman kallistettavalla istuimella. Lapsena osasin, mutta lapsena olikin enemmän tilaa, tai ei oikeastaan, tilaa oli saman verran, mutta kehoni oli pienempi, se mahtui paremmin mönkimään kerälle istuimen ja selkänojan rajapintaan. Enää semmoinen ei ole mahdollista. Reisi- ja sääriluut ovat kasvaneet liian ulottuvaisiksi jossain välissä. Münchenissä on plus kahdeksan astetta. Tärisen lentokentän tuulessa ja sumussa toikkaroidessani jäykin koivin kohti bussia, joka losottaa ovi auki odotellen lastenvaunulaisia. Neljän ja puolen tunnin odotusaika sujuu oudossa hysteriassa luomubistrossa. Bistrosta saa jopa yogiteetä. Ei epäilystäkään: sijaitsemme Euroopassa.

Lentokone lähtee eteenpäin myöhässä, koska sitä riivaa tekninen vika. Vesitankki on tyhjä, joten vessa pitää huuhtoa ja kädet pestä pullovedellä. Lentäjä koettaa oikoa mutkia matkasta ja olemme miltei ajoissa Helsingin päällä, mutta tuloajastamme myöhästyttyämme joudumme kuitenkin killumaan ilmassa ja kiertelemään melkein tunnin. Sinä aikana on hyvä ottaa tuntumaa kaupunkiin alapuolella. Erotan Vironniemen ja Lauttasaaren ja Kulosaaren, Mustikkamaan ja Korkeasaaren. Mutta mitä ihmettä tarkoittavat pellot joka puolella niemiä ja saaria? Missä vaiheessa tästä on tullut maatalousmaata? Sitten tajuan: ne ovat jääkenttiä, lumettunutta kuorimerta. Täällä on jää, jota olen toivonutkin.

Erotan Vompsun ja isän heti kun saavumme kentän ovien läpi kassiarmadan kanssa. Isä näyttää kerta kerralta vanhemmalta ja heiveröisemmältä. Vompsu näyttää rauhalliselta. Oikeastaan vasta kun halaan, tajuan, miten ikävä minun on ollut. En haluaisi päästää irti ollenkaan.

Yllätyksekseni auto ajaa meidät Töölöön Kallion sijaan. Silloin muistan: Ai niin, asumme Töölössä vappuun saakka. Olin unohtanut sen jollakin tasolla, vaikka toisella tasolla en. Minä kun luulin meidän menevän kotiin. Tavallaan kommuuni tuntuu kodilta, mutta toisaalta ei. Sitten muistan, että eihän minulla ole sillä tavalla tuntemaani kotia ole ollutkaan kohta pariin vuoteen. Tajunta vain laahaa jäljessä.

Heti lentokentältä saavuttuamme ja saunassa piipahdettuamme teemme kookosmaitojääkahveja, minttuinkiväärisitruunamehua, mangosoijalasseja ja tietysti dosia kookoschutneyn ja sambarin kanssa muutamalle läheisimmälle. Kämppikset auttelevat, pannu sauhuaa, bollywoodhitit raikaavat. Tuntuu kummalliselta puhua äidinkielellä monelle ihmiselle yhtäaikaa. Emme tule tanssineeksi. Emmekä jakaneeksi lahjoja, jotenkin se kaikki hukkuu väsymyssumuun. Vieraat vähän kauhistuvat kuultuaan, kuinka pitkään on viimeisistä unistani.

Aamulla herään tyhjästä sängystä. Vompsu on paennut tilaavievyyttäni muualle. Uupumus on edelleen läsnä, vaikka olen tavallaan hereillä. Itkettää. En oikein osaa lähestyä kissoja enkä kommunikoida kenenkään kanssa. En muista, miten täällä elettiin. En älyä, että vettä voisi juoda kraanasta sitä ensin kuumentamatta. Äiti soittaa, kyselee, tiedänkö nyt sitten matkan jälkeen, mitä haluan isona tehdä. Olen entistä kysymysmerkimpi, mistä ihmeestä minä nyt semmoista olisin voinut keksiä kaikessa siinä hulinassa. Minuutit matelevat paitsi silloin kun kävelemme jäätä Vompsun kanssa. Silloin ne katoavat. Jäänpäällinen lumi kimmeltää ja tarjoaa jaloille miellyttävää vastusta. Vompsua huolettaa, tuntuuko sää minusta liian kylmältä, mutta se tuntuu hassulta kysymykseltä: Münchenin kahdeksan plusastetta tuntuivat aivan yhtä hyytäviltä ja karmeilta kuin paljon kylmempi viima jäällä. Kylmyys vain on kaiken arvostelukykyni ulkopuolella.

Mutta ei minua palele!

Se on hämmentävää. Kehossani on muuttunut jotakin, koska minua ei palella. Ennen lähtöä olen kärvistellyt pienessäkin viimassa, nyt posket hehkuvat ja hikoilen. Sisälläkään kylmä ei tunnu ulottuvan minuun. En ymmärrä. Mitä ovat nämä jaksot? On talvia, joina mikään toppautuminen ei riitä alkuunkaan, ja sitten talvia, ei, kokonaisia vuosia ja vuosikausia, jolloin yhdetkin pitkikset tuntuvat liialta. Mikä kehossa muuttuu?

Sunnuntai kuluu, äkkiä pimentyy. Makaamme kaikki kolme sängyssä ja katselemme vanhoja kuvia. Sitten on nukkumaanmenoaika. Vompsu valittelee, miten vaikeastisopeuduttavalta sunnuntai kotona tuntuu: hän on viettänyt matkamme aikana sunnuntait töissä tai lietsussa. Hän ei ole laittanut kertaakaan ruokaa eikä siivonnut keittiötä. Sekin jotenkin itkettää minua, vaikka ei kai ole minun asiani itkeä moista. Ei sinun tarvitse syödä laitoskeittiöruokaa, tekisi mieli huutaa, mutta - jos se on hänestä hyvää, miksi minun pitäisi semmoista huutaa? Pyytelen anteeksi sitä, miten sotken keittiön ruokaa tehdessäni. (Palan halusta laittaa ruokaa, matkustamisessa viheliäisimpiä puolia on, ettei siihen löydy tilaisuutta.) Ei se kuulemma haittaa. Vompsu taitaa tietää, miten tärkeää minulle ovat nuo kotitöiden rutiinit: laittaa ruokaa, pestä ja ripustaa pyykkiä, silloin tällöin suursiivota. Etenkin ruoan laittaminen tuntuu aina mukavalta ja innostavalta.

Nyt Vompsu onnistuu nukkumaan vieressäni koko yön. Aamulla herään siihen, että Fauni ja Vompsu juoksentelevat ympäriinsä ja laittautuvat töihinsä, koska on maanantai. Fauni ei meinaa löytää työavaimia, identiteettilätkäänsä ja muita tarvekalujaan. Minulle maanantai tarkoittaa hahmotonta klönttiä, joka on pyhitetty jollekin hämärälle "palautumiselle". Etsin jätesäkeistä puhtaita vaatteita, en jaksa siivota laukkuja vielä, en jaksa vaihtaa kukkien multaa, en jaksa hakea narsissiruukkua kellarista huonetilaan. Kunhan juuri ja juuri keitän itselleni kofeiinitonta soijalattea, syön vähäsen jugurttia ja eilistä ruokaa, kävelen taas jään kirkkautta ja hätkähdän siihen, että on ystävänpäivä. Ystävän... ajattelen tapaamaani naista Goalla, hänen hankalaa tilannettaan. Ei kai ole yhtään paikkaa, jossa kaikki ystävät olisivat läsnä samalla kertaa. Äkkiä kaipaan kovasti kaikkia ihmisiä, joista olen pitänyt jollakin tapaa, ja itkeä tuhruuttelen. Sitten voimaannun: haluan leipoa ystävänpäivän kakun. Ja niin myös teen.

Siitä tulee mukavampi olo.

Niin että kun palaamme illalla yin-joogasta Vompsun kanssa raitiovaunulla (missähän lippuni oikein on...) voimme istua keittiön lattialla tai olohuoneen lattialla tai missä vaan ja syödä yhdessä rakkauven makupaloja kämppisten kanssa, saunan päälle.

Harmillista, etten voi laittaa tähän kakkupaloja tarjolle. Mutta halaus kaikille lukijoille, tänään on semmoinen päivä.