Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva. 

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

Sateesta

Pitkästä aikaa sade tuli kylään. Katto ropajaa, chilit on saattanut nostaa taas ruukkuineen pihalle. Vesisäiliöt täyttyvät nyt kun kasvukausi on varsinaisesti jo ohi. Ehkä tämä silti helpottaa syyskylvöjä ja kevätsipulien istutuksia. 

Kaikki muuttuu. Pyörämatkasta junalle tulee märkä ja kylmettävä. Illalla tilaan jonkun maan armeijan ylijäämäkumirukkaset. Semmoiset, minkä alta eivät tumput tai sormikkaat kastu pyöräillessä, ja jonkun toisen maan armeijan ylijäämäsadehousut, jotka eivät ehkä vuoda samalla tavalla kuin ne kalliit sadehousut, jotka ostin 2017 mutta jotka eivät ikinä ole oikeasti pitäneet vettä kovinkaan hyvin - epäilemättä koska ne yrittävät samalla olla "hengittävät". 

Ulkoa sateen tauolla sisään samotessani ajattelin eri aikakausia. Ajattelin vaatteita, joita joskus käytin sateella pyöräillessä. Joskus oli kirjavia kiliseviä vaatteita, nyt armeijan ylijäämäkamaa. Ajat muuttuvat. En voi tietää, millaista olisi elää pandemiaa nuorena ja uskoen, että ei se voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. (En voi tietää, millaista olisi elää pandemiatta nuorena ja uskoa, ettei mikään vuorovaikutuksissa voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. Enää. Ja entinenkin on vain nuljuva muisto.)

On niin vähän, mitä oikeasti voi tietää.

Luen Will Storrin kirjaa Selfie, ja mietin, millaista olisi ollut elämä, jossa ei olisi opiskellut filosofiaa heti parikymppisenä. Sosiaalipsykologiaa. Jossa uskoisi, että ihminen on itselleen läpinäkyvä ja osaa selittää oikein, miten ja miksi. Jossa uskoisi, että kehon viesteihin voi aina luottaa, tai intuitioon, tai auktoriteetteihin. Jossa ei olisi lukenut Umberto Econ sanoja ja pysähtynyt ja ajatellut että niin tosiaan, sanat ovat ne joilla voi valehdella. 

Selfiessä Storr jakaa itsen virrat seuraavasti: läsnäaistimusten virta, hallusinaatioiden (mennyt, tuleva, toisaalla) virta, emootioiden kirnuava virta ja tarinan virta, joka koettaa nämä kaikki koota joksikin yhtenäiseksi ("and never shuts up"). 

En tiedä, onko se vain tarinaa, että korostan niitä läsnäaistimuksia ehkä hivenen enemmän kuin ympäröivä kulttuuri. Mutta sen tiedän, että sataa, kirkastuu, että pilvet. Ja linnut. 

Toivottavasti sade ei katoa näin pitkäksi aikaa toiste. Sitä tarvitaan. Kun teen harjoitusta, on aina kuin sataisi. Pysähdyn, kuuntelen, ihohuokoset kukkivat korvia. 

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Kotikutoisuudesta

Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.

Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.

Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?

Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.

Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?

Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.

Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.

Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.

Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.

Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito. 

Epävarmuudesta

Menemällä kokoaikatyöhön olen altistanut itseni epävarmuudelle. Tarkoitan tätä: vaikka minulla on varmuus siitä, että näen tiettyjä (en-itse-valitsemiani) (mutta yhtäkaikkisen kiinnostavia ja hurmaavia) ihmisiä säännönmukaisesti useita kertoja viikossa, monen kanssa vuorovaikutusta luonnehtii suuri epävarmuus. Koska emme ole itse valinneet kontaktejamme, on oikeastaan hyvin vaikeaa arvioida, miten toiset suhtautuvat mihinkään, mitä tekee. Jos olen ärsyttävä ämmä, he eivät oikeastaan voi äänestää jaloillaan.  Heille maksetaan siitä, että he käyttävät samoja tiloja.

Epävarmuus ilmenee esimerkiksi näin: Ehdotan jotain. Ehdotukseen ei vastata. En halua painostaa enkä synnyttää kohtaamisiin ahdistavaa taustavirettä joten en tohdi kysyä asiasta (joka on yhtä hyvin voinut vain hukkua sähköpostien vellovaan valtamereen). Äkkiä äsken välittömältä tuntuneeseen vuorovaikutukseen on hiipinyt outo virittyneisyys, huoli. 

Tai näin: Ihmiset merkitsevät minulle paljon mutta huomaan epäröiväni antaa palautetta. Koetan muistaa kehua, mutta samalla yritän pitää kehut jotenkin pieninä ja käsitettävinä vaikka kiitollisuuden ja helpotuksen tunteeni saattavat olla valtavia. Sitten, kun tapaan ihmisiä, huomaan viipyileväni heidän tienovillaan pala kurkussa. 

Tai näin: Avomielisyyden hetkenä kerron jotain sellaista, josta en ole ihan varma, kannattaisiko sitä kertoa. Siis nimenomaan kannattaisiko - egon mielessä, miellyttämisenhalun mielessä, helppouden säilyttämisen mielessä. Kerron yhtä kaikki, vaikka pelkään. (No, mitä muuta olen blogiakaan pitäessä harjoitellut?) Kerrottuani asiasta huomaan toisten jotenkin vetäytyvän ja säikähdän. Ihmiset, jotka ovat aiemmin jääneet yhteyteen innokkaasti, liukuvatkin siitä pois jotenkin helpottuneen oloisina. Koetan muistuttaa itseäni siitä, että eikö asia ollut niin, että aikansa kannattaa käyttää heidän kanssaan, jotka juhlivat omia outouksia niiden sietämisen sijaan, mutta en oikein onnistu pönkittymään huolettomaksi ja suruttomaksi. Ehken edes halua sitä. Niin, en taida haluta sitä. Parempi vain tuntea, mitä tuntee, tutkia sitä. Ainakin olen kaukana turrasta.

On hetkiä, joina tunnen niin suurta epävarmuutta, että olen hajota palasiksi. Ehkä tämä on reperkussiota koulusta, ehkä muualta. Ehkä ei kannattaisi välittää, mitä työkaverit tuumaavat, mutta miten sellainen välittämättömyys oikein rakennetaan? Haluanko edes sellaista? En varmastikaan. Joskus vain hetkittäin tuntuu, että olisi helpompaa olla välittämättä, vapisematta, värisemättä. 

Se ikävä, joka iskee epävarmuuden hetkenä, on jotenkin kvaliteetiltaan niin totaalista ja painavaa, että se kaikki hämmentää. Millainen kaipaus voikaan kohdistua niihin hetkiin, kun kaikki nauravat ja bondaavat eikä yhteydessä ole häriöitä! 

Mitä epävarmemmaksi käyn, sitä huonommaksi käyn fasilitoimaan ketään muuta pois epävarmuudesta jonnekin turvallisempaan paikkaan ja tilaan. 

Se saa olon hyvin tuivertuneeksi ja yksinäiseksi. 

Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.

Hyvän kirjan merkki

Luen opusta toiseen kertaan ja on kuin edellistä kertaa ei enää olisi. Vaikka tietysti se häämöttää jossain, minne en näe - valmiudessa tarttua lauseisiin, esimerkiksi. Innostun taas, mutta myös kysyn kysymistäni.

Mitä enemmän olen opiskellut, lukenut, keskustellut, sen enemmän alan kallistua siihen, että hyvän kirjan merkki on tietty levottomuus ja uteliaisuus ja innostus. Ei se, että se tuntuu luotettavalta rakennelmalta, jonka kuistilla voi istua silmäillen vilinää toisaalla. Ei, ei. Pikemminkin hämmennys, rakennuksen katoavuus, kun sen sisään astuu: se olikin pelkkä optinen illuusio, tai kielellinen illuusio, ja jokainen yritys kairata seinähirsistä näytepalaa päättyy tyrmistykseen siitä, ettei hirsiä pysty koskettamaan eikä käsittelemään.

Ja silti illuusioon voi astua, ja sen lävitse voi kävellä. Sen läpi voi myös katsella, mutta ei se kannattele.

Leijun ilmassa ja mietin, miten vastata kysymyksiin, sitten kun tentti tulee. Lauseet merkitsevät niin eri asiaa itselle, lopulta, niitä lukee aiempien oivallusten lävitse. (Ja entä sitten vaikka kirjassa sanotaan juuri niin - en voi eritellä tentissä, miten teemaa käsitellään toisen katumukseen pakottamisen yrittämisen kautta Coetzeen Häpeäpaalussa. Tai ehkä voin. Riippuu kysymyksestä. Olen ennenkin heittäytynyt häpeämättä ruotimaan asiaa juuri siltä kantilta kun katson sitä voitavan valottaa parhaiten.)

Ei sen ole oikeastaan väliä. Toivon, että käsi olisi muutaman viikon päästä siinä kunnossa, että kykenen käyttämään hyväkseni opintosihteerin ystävällistä tarjousta tehdä tentti koneella - käsin kun en sitä pystyisi tekemään.

Hauskaa saada lukea uudestaan hyviä kirjoja.

Nyt niitä taustoittaa se hiljaisuus ja rauha, jossa olen kulkenut kesän ajan. En tiedä, olenko ansainnut tai tarvinnut sitä, mutta vaikuttaahan se.

Yhteys ja katkos

Tää on ihan huipputylsää hommaa, ohjeistetaan. Tässä ei tapahdu mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Kaikki tarvittavat ohjeet on kirjattu tehtävävihkoihin. Välillä ne eivät jaksa lukea niitä itse. Niin, sitten vaan istutaan ja katsellaan ja mennään sanomaan niiden viitatessa, että tuosta vihosta luet, siinä on ohjeet.

Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.

Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.

Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.

Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.

Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.

Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)

Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.

Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.

En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.

Itkuisuus ja tuhovietti

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Tuivertavassa ajassa

On se kohta, jolloin kasvoihin alkaa sattua silloin tällöin. Tietää kävelleensä pitkälle syksyyn. Kun tulee kotiin, siellä ei ole muita. Tai siis muita ihmisiä. Hämärästä tihentyvät kissa ja koira. Mau, sanoo harmaa.

Asiakkaiden kaulat, hartiat ja takaraivot kertovat omaa kieltään vuodenajasta. Ystävän kissa, ystävä sekin kaukaa, on kuolemassa. Huomenna, todennäköisesti, se saa eutanasian. Keskustelemme kaiken aikaa. Niin, useimmat eläinlääkärit tarjoavat tuhkauspalvelun. Se on aika kätevää jos maa on jo roudassa. Tuntuu ilkeältä astua ruumista kuoppaan sopivaksi, vaikka eihän ruumiista tietysti enää miltään tunnu.

Ihanaa että sentään harmaa voi hyvin, sanoo ystävä. Meinasihan sekin kuolla, vastaan. Mutta nyt se tietysti voi hyvin, onneksi.

Havaintokentän laitamilla tehdään kauaskantoisia, arkaluontoisia päätöksiä. Siinä vaiheessa kun kuulen niistä, on tietysti liian myöhäistä olla käymättä päiväsajan keskusteluita.

Yöllä herään tuntuun paitsi sanojen ja lukujen, myös kiinteiden keskikokoisten objektien liukuvuudesta, muuntuvuudesta. Ja vaikka nyt tiedän, mistä se horjunta johtuu, mistä se on vuotanut sinne, mikä on täysin syytön tähän epävarmuuteen ja ei se näin voi mennä -tuntuun, en saa nukahdettua uudestaan. Harmaa tulee luokse, puskee, kehrää.

Muistan, miltä tuntui saada se luokseen Tähtitorninmäellä tauon jälkeen.

Jostain syystä olen puhunut eläimistä jokaisen asiakkaan kanssa. Unelmoinut niitä esiin yhdessä. Ne eivät epäröi vaan tekevät. Ja muita arvioita. Muiden eläinten eduksi on sanottava sekin, etteivät ne epäile lukujärjestelmän horjuvan. Tietääksemme.

Ketkä ovat ne me, jotka tietävät tai ovat tietävinään vaikka missä kirjoissa ja kansissa?

Väsymyksen tummanharmaa

Tentti on yhdeksästä kahteentoista. Kummaan, jäsentelen suttupaperille, tunnen, etteivät voimani riitä, että älyni pettää ja en usko yhteenkään saamaani tulokseen. Itkettää. On eri asia laskea asioita harjoituksiin, trallalla, niillä ei sillä lailla ole väliä. (Onko tälläkään väliä? Ei, paitsi että istun tässä ja yritän tuijottaa muistiinpiirrettyjä operaatioitani ja ymmärtää, ovatko ne okei.) Tehtävät tehty, jee, let's go. Nyt katson kaikkia vakavammin. Ja kun katson vakavasti, kuilut haukottuvat auki. Se, minkä ajattelen tietäväni itsestäänselvästi ja rutiinilla, kyseenalaistuu.

Joten istun taulukoineni ja operaatioineni ja katselen sotkuista käsialaa ja numeroita ja johtopäätöksiä ja äkkiä olen tyhjä ja itkuinen. Keho takkuilee edelleen hengästyneenä toissapäiväisen säikähdyksen kanssa, kun kuvittelin hetken koko lukujärjestelmän romahtavan itseltäni, paljastuvan tuplastandardiseksi samalla tavalla kuin ihmiset voivat paljastua. Sen jälkimainingit ovat kaikessa, äkillisissä elohiirissä, pakaran kramppaamisessa, kirjattujen sanojen ja symbolien äkillisessä vieraudessa.

Mutta pystyn toimimaan ahdistukseni kanssa. Tehtävä kerrallaan, ja jos jokin jää epäselväksi, siihen voi palata. En ole pintatasolla kovinkaan hermostuneen oloinen ja joissain kohdin hyväntuulinenkin, mutta jokin nimetön, sanallistamaton hätä pyörteilee sen kaiken alla. Miten hauraalta näyttävät kynät. Ja laskin vuodelta 1988. Ja kädet, jotka siirtävät paperia niin että voi kopioida havaintomatriisista rivin kerrallaan.

Jos tämä olisi tavallinen tentti, voisin purkaa kaiken epävarmuuteni berserkin lailla kirjoittamiseen. Niin, berserkkaamista minun kirjoittamiseni varmasti kaikista eniten lienee. Se, ettei tarvitse palata.

Jos ehtisin aina tarkastaa kaiken kirjoitetun tällä huolellisuudella, päätyisin ehkä aivan vastaavaan neuroottisuuteen. (Ajattelen gradua vuosien takaa: luin sitä tänä iltana. En päätynyt sen kanssa sellaiseen, mutta tunsin kyllä, miten koin ymmärtäväni hetki hetkeltä hauraammin ja oikukkaammin sitä, mitä niin halusin ymmärtää.) Jos ajattelisin olevan oikea tapa kirjoittaa tai edes minulle oikea tapa kirjoittaa, en varmasti saisi sanaakaan paperille. Tai ehkä toisinaan: "Hei, menin sinne ja sinne, voitko käyttää koiran ulkona heti kun tulet".

Halu ymmärtää... halu kysyä lisää... halu asettaa epäilyksen kohteeksi tai hypätä rohkean tulkinnan matkaan... joskus niiden kanssa on vaikeaa elää.

Saan viimein tenttipaperin viimeisteltyä kun suurin osa on jo lähtenyt tentistä. Itkettää edelleen, vaikken oikein keksi, mitä enää muovaisin paremmin. Juoksen mäen päälle, livahdan luokkaan ja takariviin, koetan neuloa säärystintä ja kuunnella, imeytyä kuultuun. Kuunneltuani kävelen puolijuoksua kotiin ja alan kirjoittaa ja silmäillä vanhaa gradua ja kirjoittaa lisää. Itkettää edelleen, ajatus pykii. Tajuan olleeni syömättä yli puoli vuorokautta. Se, ja kaikki epävarmuus päälle.

On väsymyksiä, joille ei ole nimeä ja jotka katoavat vasta kun saa ruokaa ja voi oikaista selän lauteille. Ja jäljelle jää vain kasa kysymyksiä ja lauteista haihtuvat hikijäljet, niin nopeasti haihtuvat. Mistä se kaikki itkuisuus? Pelko, ettei enää tunnista yhtään symbolia tai että niillä ei pysty kommunikoimaan, yksinäisen huimaus?

Helkkyvä ja raskas

Pääsykokeen jälkimainingit ovat ravistelleet kehoa armotta. Pää ja kädet sinkoutuvat tahdotta ja jäävät makaamaan lihaan hitaina ja aikaansaamattomina. Mutta vähitellen kankea epäluulo lauhtuu ja on jälleen mahdollista herätä muutenkin kuin jonkun ravistelemana (mistä tietää, ettei kaikki voi olla kunnossa). Herätä niin, ettei ensimmäinen ajatus jankuta eitä.

Tähän kohtaan vuotta paakkuuntuu niin paljon kaikkea helkkyvää. Vielä kirkkaat, vaikka jo syvät lehdet metsissä ja puistoissa, satakielet ja kultarinta kallion päällä, illan kuparinen kajo putkilokasvien valkoisissa kuohuissa. Pienten taimien sitkeys ja päättäväisyys keskellä kuivuneen mudan erämaata. Yön tuoksu kortteleissa ja rannassa. Läkähdyttävä kuuma, joka tuo lievitystä särkeviin nivelrikkoihin. Vieraista tuttaviksi käyvät kasvot ja työasennot. Huone, joka lakkaa olemasta kulissi. Usein hieroessani katselen riikinkukkoja seinäkankaassa. Mikä sattuma. Kankaan tuonut ystävä ei voi tietää Wallace Stevensin runosta, jota parempaa tahdon kuvausta on vaikeaa keksiä.

Yksi ilta ajaudun keikalle puolisattumalta. Se ilta on enemmän raskas kuin helkkyvä. Olen hieronut kaksi pitkää hierontaa ja väsynyt, tehnyt puutarhatöitä ja ollut siitäkin uuvas, ei ole ollut hetkeä, jona olisin voinut vain istahtaa alas ja ummistaa silmät tai pysähtyä kesken pyöräilyn pohtimaan kuvakulmia. Olen ahtanut pyöräillen suuhuni sämpylää, koska ei ole ollut aikaa pysähtyä syömisen hetkeksi ja olen tiennyt, että ilman välipalaa en ehkä jaksa nousta altaasta. Sitten kaiken, altaan ja saunan ja keskustelujen jälkeen, on tullut tekstiviesti keikasta, jossa soittaa Suo-bändi, joka kuulostaa ehkä Kirjavalta Linnulta.

Päätän mennä.

Kuunnellessani musiikkia en osaa olla ihmettelemättä, miten ihmeessä niin suuri osa musiikista ei helky tällä tavalla. Jos olisin tiennyt tällaista musiikkia olevan olemassa aiemmin! No, tiedän sitä nyt. Kummallista, miten kaihoisaa ja onnellista ja hupsua musiikki saattaakaan olla, heleää ja kevyttä kuin käen kukahtelu. Ja on vaikeaa ymmärtää, miten sitä voidaan kutsua nykykansanmusiikiksi, koska siinä nimessä on kaksi vähän inhottavalta ja hankalalta ja sikäli huonosti heleään sopivalta kuulostavaa sanaa, nimittäin nykyisyys ja kansa.

Ehkä tämä tästä, ajattelen kuunnellessani. Ehkä tämä ratkeaa, vaikka työt jakautuvat epätasaisesti ja vaikka ei ole mitään, mihin voisin kuvitella voivani takertua. Suren keveästi musiikin siivellä menetettyjä ystäviä, elämän puhaltamista, tahdon itsepäisyyttä, kesän valtavaa hyökyä ja sen lyhyyttä, sitä miten tyhjästä taas kuihtuu tyhjää, sitä miten vaikeaa on äkkiä koettaa välittää ihmisestä, joka tuntuu tehneen välillä parhaansa riitauttaakseen toisten välit, suren sitä ikään kuin voisin kesken elämääni painaa delete-nappia ja ryhtyä tasapainoiseksi tasapaksun tyytyväiseksi aikuiseksi, jonka elämä järjestyy ja joka ongelmitta rakastaa lähimmäisiään ja joka ei osaa kuvitella turvatonta maailmaa. Sitä, josta yksi ilta sanon Faunille, että kaikin mokomin, minut tekee onnelliseksi se, että on edes toisia ihmisiä, jotka eivät osaa kuvitella, eivät tosissaan, että juuri heidän lapsensa voitaisiin raiskata päivä mikä hyvänsä tai että heidän puolisonsa löisi heitä. Tai osaavat kuvitella olevansa rakastettuja, tasaisesti ja varmasti. Tietysti tämä on olkinukke, mutta turvallisuuden tunteita on eritasoisia. En esimerkiksi ymmärrä, miten ihmiset päätyvät uskaltautumaan hankkimaan lapsia. Jokin usko heillä on jatkuvuuteen ja asioiden soljumiseen, jokin sellainen, jota en osaa edes kuvitella. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin, saatan unohtaa varovaisuuden ja jännityksen, pelot ja jähmettyneen kauhun. Ei minun tarvitse kuitenkaan kuin lukea uutisia tai kävellä kadulla, kun jo näen ja kuulen kaikkea sitä, minkä jotkut onnistuvat jollain oudolla taikatempulla ulkoistamaan "toisten" osaksi, jonnekin oman ahdistuksen ulkopuolelle.

Nyt juuri kun kaikki on helkkyvimmillään, raskaskin saa uida, ajelehtia luo. Mitä uskomattomampi, kauniimpi ja heleämpi ilta on, sitä selkeämmin kykenen muistamaan, uskallan muistaa epätoivon ja turvattomuuden.

Joskus, ohimennen, kun on oikein heleää, huomaan pohtivani kiinnostuneena, kuin hieman etäämmältä, millaista olisi elää elämää, jossa menneisyydestä tuttu, pitkästä aikaa puhutteleva ystävä toisi mieleen jotakin keveää ja helkkyvää. Näitä ihmisiä on oltava, koska miksi muuten nuoruutta ihannoitaisiin vaiheena? Itse ainakin otan sadasti, tuhannesti mieluummin tämän kohdan, särkyisemmän fyysisesti ja jo monia mahdollisuuksia poissulkeneen, koska tässä on mahdollista tuntea keveyttä ja helkkyvää onnea, olkoonkin että sirusina, mutta kuitenkin. Tässä kohden on toivoa. Toivoa siitä, miten arpikudos hitaasti sinetöi haltuunsa kohdat, jotka ennen kipunoivat tulehduskipua.

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

Koiruuksia

Kävelen jäätä koiralla ja ilman. Siskon villakoira saapuu. Miten noissa pienissä karvapalloissa voikin olla semmoinen määrä virtaa? Koira pörheltää huoneesta toiseen ja seisoo välillä eteisessä jännittyneenä. Kissat pelottavat sitä älyttömän paljon. Etenkin kun kissoja ei voisi yksi hönttänä villakoiranpoika vähempää kiinnostaa. Ne ovat nähneet ennenkin näitä: harmittomia tapauksia.

Myös Nasu suhtautuu villakoiraan välinpitämättömästi. Se arastelee vähän, kun toinen näyttää kulmahammasta, mutta on muuten kuin toista ei olisikaan. Villakoira taas on Nasusta aivan järkyttynyt. Vaikka sen pitäisi olla okei tyttökoirien kanssa, Nasu taitaa olla sen mielestä aivan liian iso. Asiaa ei auta se, että kohtaamisessa Nasu on oikein riehakkaalla päällä, hyppii tasajalkaa ja härisee ilosta. Emmehän sentään ole sen kanssa nähneet pariin kuukauteen.

Kun Nasu tuli meille kauan sitten, se tuntui jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olin tottunut villakoiriin ja niiden tapaan reagoida. Nyt taas Nasun tapa toimia tuntuu tutummalta ja luontevammalta ja sen tapa pöljäillä ja käyttäytyä huonosti, no, sekin tuntuu jotenkin helpommin hyväksyttävältä ja ymmärrettävältä. Entäs sitten, vaikka se on Uruk-hai? Sehän on vain sympaattista... Tottumuksen voima on tosiaan ihmeellinen. Seuratessani reaktioitani koiriin ja niiden väliseen jäkittämiseen en voi olla ajattelematta sitä prosessia, jonka läpi ihmiset käyvät vaihtaessaan seurustelukumppania. Samanlaisia kummallisia hankauksia siinäkin on aistittavissa. Siinä tietysti eroavaisuuksien vieraalta tuntumista tasaa oksitosiini, mutta silti, onkohan jokainen kumppania vaihtanut ihminen ajatellut, että tämä tuntuu kyllä hyvältä ja pidän tästä ihmisestä, mutta että edellinen - se, jonka kanssa asiat on jo luokiteltu toimimattomiksi - oli kyllä aivan omaa maataan. Että onpa tämä tyyppi hassun iso/pieni/karvainen/pehmeä/jäntevä/möreä-ääninen/hiljainen/helposti järkyttyvä/ilmeetön... ja vaikkei siinä ole mitään väärää, se tuntuu kummalliselta ja saa miettimään, sokeutuuko tuolle kummallisuudelle vielä joskus.

Vähitellen päivät koulivat toiseen muotoon, tutuksi toisten asioiden kanssa. Silloin kun seurustelin pitkän ja paikoin aika leveänkin miehen kanssa, mietin toisinaan toisia pariskuntia katsellessani, miltä tuntuisi seurustella jonkun noin pienen kanssa. Osaisiko sellaista. Ja nyt kun joku pitkä ihminen halaa minua, melkein järkytyn, koska en enää muista, miten ulottuvaisia ihmiset tosiaan saattavat olla, ja osittain minua hätkähdyttää sekin, miten jälki pitkän ihmisen kanssa asumisesta on haalistunut siinä määrin, että voin hämmästyä ihmisten raajojen pituutta; pitäisihän minun tietää, olen mittaillut semmoisia raajoja sentään melkein kymmenen vuotta.

Se kaikki saa mietteliääksi siitä, miten erilainen kokemus saattaa olla sellaisella, joka ei ole seurustellut ja asunut kuin yhden ihmisen kanssa. Joka ei osaa epäillä tuttuuden tuntua, joka ei tiedä, miten nopeasti se keikahtaa päälaelleen. Ymmärrän hyvin vanhempien ikäluokan paniikin lasten erotessa. Se on heidän omaa pelkoaan: miten voisi selvitä, jos menettäisi tuon tuttuuden? Sama pelko ravisteli minua ennen vuotta 2005, kun kuulin jonkun olevan eroamassa. Enää en osaa säikähtää ihmisten eroamisista. Vastaan ystävän erosta kertovaan kirjeeseenkin ystävällisesti ja pahoitellen vaikeaa aikaa ja vaikeita tuntemuksia, mutta pohjimmiltani yllättävän tyynenä ja tyytyväisenä ja vakuuttuneena siitä, että hän läpikäy suhteensa tärkeintä vaihetta: eroa.

Koirien kyräily tuo mieleen toisenkin seikan. Nasu suhtautuu luottavaisesti siihen, että vaikka silittäisinkin toista koiraa, lopulta tulen aina olemaan sen ihminen. Siinä se on tietenkin aivan oikeassa. Kenenkään sydämessä ei ole vain yhtä lokeroa, johon mahtuisi vain yksi koira kerrallaan. Roope-koira taas, no, se on juuri tullut, epävarma ja muutenkin paljon miellyttämishaluisempi luonteeltaan. Se kokee uhkaavana, jos silitän Nasua, ja nostelee vähän rähinähuulta, masentuu ja osoittaa mieltään. Se on menettänyt nyt kotinsa ja laumansa kahdesti. Tämä on sen kolmas paikka ja ensimmäinen päivä täällä. Saa nähdä, tuleeko tästä sen kotia. Ei ihme, että Roope-koiraa pelottaa.

Mitenkä äidit selviävät useiden lastensa kanssa? Lasten erilaisuuden kanssa? Tuleeko heille sellaista tunnetta, että he oikeastaan pitävät toisesta lapsesta enemmän ihmisenä, vaikka tavallaan rakastaisivatkin molempia ja koettaisivat antaa molemmille yhtä paljon eväitä hyvään elämään? Lasten kanssa kasvatusvastuun ja ehdottoman rakastamisen vaatimuksen täytyy tuntua vielä painavammalta kuin eläinten kohdalla. Ja jo eläinten kohdalla huomaan oman satunnaisesti ailahtavan epätoivoni: Opinko ikinä rakastamaan tätä eläintä sillä tavalla kuin se ansaitsisi? Opinko koskaan kunnioittamaan juuri sen tapaa olla tässä maailmassa? Ymmärränkö riittävän selvästi, miten ainutkertaisesta elämästä on kyse? Jo kissojen kohdalla on selkeää, että suosikit ovat muotoutuneet. Onneksi Fauni taitaa pitää Pienestä Pannumyssystä enemmän kuin Lohesta, muuten Pannumyssy-paralla ei olisi ketään, joka rakastaa sitä ylitsevuotavasti. (Pannumyssy muuten tietää tämän.) Roope-koira surettaa minua nyt: en osaa rakastaa sitä tuosta noin vain samalla tavalla kuin rakastan Nasua. Tai Lohta. Tai Pannumyssyä... Ehkä kukaan ei ole koskaan osannut rakastaa tuota koiraa sillä tavalla. Se on tähän asti joutunut olemaan aina se, jonka pitää lähteä, koska siitä ei välitetä. Tai mistäs minä siitäkään tiedän. Joskus välittäminenkään ei riitä.

Tuo lähdetetyksi joutuminen tekee siitä epävarman, liehakoivan ja siten entistäkin vaikeamman rakastaa. Osaisinko rakastaa tuota koiraa? Tulisiko siitä osa tätä laumaa? Suuria kysymyksiä. Haluaisin tietysti osata rakastaa kaikkea ja kaikkea, mutta en tiedä, onko minusta sellaiseen. Rakastamaan kaikkea ja kaikkia yhtä säteilevästi ja antaumuksella, pidättelemättä, kyselemättä, epäilemättä. Aiemminkin siihen on mennyt aikaa. Joskus lyhemmin, joskus pidemmin. (Nasun kanssa meni monta kuukautta, joiden aikana en voinut kuin tyrmistyä kyvyttömyydestäni kiintyä tuohon eläimeen. Kiinnyimme toisiimme tasatahtia, viipyillen.) Omaa epävarmuuttaan kestää parhaiten silloin kun tietää, miten tärkeää toiselle on, että edes yrittää. On niin paljon kysymyksiä, jotka suristelevat päässä: Ehkä joku toinen olisi paljon valmiimpi kiintymään tähän eläimeen, esimerkiksi. (Sama kysymys putkahtaa esiin myös rakkauksien kohdalla.) Eihän tämä (toisin kuin vaikkapa Nasu tullessaan) ole mikään ongelmaeläin, tälle varmasti löytyisi sellainenkin koti, jossa sitä odotettaisiin ihan toisenlaisella innolla. Ja eikö olisi oikein että jokainen saisi säteilevää, valmista rakkautta eikä haparoivaa ponnistelua ottaa huomioon, hyväksyä ja antaa kiintymykselle tilaa ja aikaa? Mutta onko kellään muullakaan antaa sellaista rakkautta tuosta noin vain? Millainen koti esimerkiksi tälle koiralle olisi paras?

Pitää ehkä vähän tutkastella koiraa vielä ja miettiä, tarvitsisiko se onnellisena pysyäkseen esimerkiksi jonkin sortin treenaamista. Epäilen, ettei minusta oikein löydy sillä viisiin koiraihmistä, että jaksaisin juosta koiratreeneissä monta kertaa viikossa. Jos alkaa vaikuttaa siltä, että Roope-koira tarvitsisi aktiivisemmin harrastavan kodin, se on kerrottava siskolle. Eikä sitäkään tiedä, haluaako sisko koiran takaisin. Kaikki on vielä niin auki. Olemme nyt varaventtiilinä, jotta siskon laumassa saadaan hetkeksi vedettyä henkeä ja mietittyä, mitä oikein tehdä.

Pahin riekaleisuus alkaa väistyä, kun eilen aamulla huomaan, etten sen pahemmin palasiksi mene, vaikka muut ydinlaumasta lähtevätkin aamulla töihin. Se on vain niin outoa: ensin olla jonkun kanssa ympärivuorokautisesti ja sitten joutua tottumaan uudestaan lähentymisen ja loitontumisen rytmiin.

Aika paljon auttaa sekin, että paimentaa itsensä aurinkokävelyille jäälle ja vesijuoksualtaaseen. Vesijuoksen ensimmäistä kertaa melkein vuoteen ilman että minuun sattuu juostessa tai jälkikäteen. Miten hyvältä se tuntuukaan. Voisin jatkaa vaikka koko illan, mutta pidän järjen päässä ja pysähdyn kolmen vartin kohdalla. Ahnehtimisesta tuskin seuraisi mitään hyvää. Pääsenhän uudestaankin. Sitten joskus, Nasun tuolla puolen.

Tiedustelen töitä kolmesta paikasta. Yhdestä olen kuullut heidän tiedustelleen paluutani Intiasta, toisesta on joskus sanottu, että heillä voisi olla minulle keikkoja, ja kolmas - no, on työpaikka, johon vannoin olevani ikinä palaamatta. Mutta jos pariksi päiväksi vain. Sitten ei tarvitsisi niin stressata rahan kanssa.

Tuntuu hyvältä saada kyselyt lähtemään. Siitä tulee semmoinen olo, että kai se elämä tästä taas alkaa muotoutua tunnistettavaksi. Ja joku kyselee sähköpostilla hieronta-aikaa, joku ennestään tuntematon.