Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Ennakkoluulojen nakertaminen

Huomaan säännöllisesti (koska koettelen ennakkoluulojani säännöllisesti), miten tutustuessani asiaan, jolle olen nyrpistellyt jollain tasolla nenääni, saan todeta ennakkohahmottaneeni asian jotenkin ihan oudosti. Tyypillisesti käytännöt, jotka olen kokenut hyvin vieraiksi, hieman pelottaviksi ja uhkaavasti omaan elämääni puuttumishalukkaiksi, osoittautuvat paljon suvaitsevaisemmiksi, hyväntahtoisemmiksi ja kiihkottomammiksi kuin olin alunperin kuvitellut. Ketään ei kiinnosta ainakaan julkisesti kinata pikkuseikoista, mustamaalata toisia tapoja tehdä ja elää tai sitoutua aivan hurlumhei-uskomusjärjestelmiin. Joskus vierastuttavan kuvan ovat synnyttäneet niinkin pienet seikat kuin sanavalinnat. Lähemmin tutustuttaessa saattaa huomata, että okei, nämä tulkitsevat nämä sanatkin ihan eri tavalla kuin olisi voinut kuvitella.

Vaikka tietysti käytännössä kuin käytännössä lienee myös niitä dogmaattisia huru-ukkoja ja -akkoja, jotka haastavat riitaa ja niin edelleen.

Sitä silti välillä hätkähdän, jos huomaan jonkin käytännön siirtävän sellaista vastuuta, jota mielestäni käytännön itsensä kuuluisi kantaa, toisten taakaksi. Nyt kun teen esitelmää diskurssianalyysista metodikurssille, moni epäluuloni metodin muutamien piirteiden suhteen on hieman hälvennyt. Mutta samalla tämä hämmennys on kasvanut: Onko oikeasti järkevää, että tutkija, joka kuitenkin tuntee parhaiten tutkimusmateriaalinsa, taustateoriansa jne., siinä määrin kieltäytyy kyseenalaistamasta omaa positiotaan ja lähtökohtaoletuksiaan ja lykkää vastuun tarkoituksellisen näkökulmaisen tutkimuksen arvioinnista siinä määrin lukijan niskaan? Voiko lukijoilta olettaa sellaisia taitoja, että he ymmärtäisivät tutkimuksen tekoa tällaisista lähtökohdista? Voiko lukijoiden olettaa ymmärtävän, ettei tutkija edes koeta kyseenalaistaa keskittymistään tiettyihin asioihin tietystä näkökulmasta?

Se on ainakin itselleni niin vastakkainen eetos kuin se, mitä olen koettanut noudattaa omissa laadullisen tutkimuksen pikku kurssiprojekteissani ja gradussani, että tajuan asian nyt vasta kolmannella metodikurssilla, jossa tätä seikkaa käsitellään.

Sekin hämmentää, että tutkimuksen tieteenfilosofisista sidonnaisuuksista puhutaan diskurssianalyysissa siihen tapaan, että sitoumukset ovat nimenomaan tutkimuksen, eivät tutkijan lähtökohdista käsin tehtyjä. En ymmärrä, miten voisin kirjoittaa oman graduni luotettavuustarkastelua ja pohdintaosuutta siten, että yhtäkkiä sanoutuisin irti tieteenfilosofisista intuitioistani ja perusteluistani ja alkaisin tarkastella maailmaa vain tutkimusasetelmani lähtökohdista. (Etenkin kun asetelma on sellainen, jota en ikinä itse tulisi rakentaneeksi - kunhan vain halusin tehdä tutkimuksen tiettyyn ryhmään ja sain valmiin, ihan ookoon aineiston, ja loistavaa ohjausta.) Nimenomaanhan tutkimukseni laadukkuutta, luotettavuutta ja pätevyyttä arvioidessani minun on otettava tähän tutkimukseen etäisyyttä ja mietittävä, miten itse ymmärrän hyvät tieteelliset käytännöt siltä pohjalta, miten olen niistä kuullut keskusteltavan ja nähnyt kirjoitettavan. En tietenkään ole tässä yrityksessäni objektiivinen, mutta pyrin kuitenkin kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.

Välttelemään ennakkoluuloja.

Nyrjähtäneitä opintopäiväkirjoja, osa 1

Järkytyn keppijumpassa. Minun on ollut vaikeaa muistaa, miksen ole aiemmin erityisemmin pitänyt jumpista uusvanhassa opinahjossa, mutta nyt kaikki palautuu elävästi mieleen. Ohjaaja on pukeutunut korosteisen neonvärisiin vetimiin, rusketus kietoo hänen kaikkia jäseniään, hiukset on platinablondattu ja, kaiken huipuksi, hänellä on jatkuva laskelmoitu pirteä ulosanti. "No niin ladies, jaksaa jaksaa, vielä yksi sarja. Ja huooomioo, kaksi yksi, grapevine!" Keppijumppa on aiemmin tarkoittanut jotain muuta. Tämä on keppiaerobic.

Olen osallistunut muillekin aerobictunneille käymättä kuin kerran itse aerobicissa. Olen ollut muun muassa samba-aerobicissa, jooga-aerobicissa, steppiaerobicissa (ja en nyt puhu niistä steppilaudoista vaan kolisevista kengistä a la Ginger Rogers et co) ja kaiken kukkuraksi pilatesaerobicissa. Mitään niistä ei tietysti ole merkitty mainoksiin aerobiceiksi, mutta ohjaaja on onnistunut vääntämään niistä semmoisia motivointityylillään, musiikkivalinnoilla ja persoonallisella tyylillään.

Seuraan ohjaajan menoa hänen singahdellessaan edessämme romuluisena ja energiaa uhkuvana. Teen liikkeet aivan toisella tavalla, koska samba-aerobicissa esimerkiksi onnistuin venäyttämään nelikulmaisen lannelihaksen ja se on ilkeän tuntuista. Onnuin koko syksyn. En aio ontua tätä syksyä. Kissamaisesti, ajattelen. Niinkuin Vovo jumppaisi.

Muistan siinä askeltaessa ja keppiä heiluttaessa keskustelun, jota seurasin sivusta salaa jazzkeikalla viikko takaperin. Keskustelussa jonkin taistelulajin harrastajat puhuivat liikkumisesta ja voiman keskittämisestä iskuihin, blokkeihin ja potkuihin. Yksi heistä kertoi avaavan esimerkin. Hän oli valmentanut jotain proggista varten ryhmää tanssijoita lajin liikkeisiin. Se oli uskomatonta ja kummallista, hän sanoi: tanssijat kyllä tekivät liikkeet aivan oikein, olivathan he liikkumisen ammattilaisia. Mutta liike oli pehmeää, sulavaa ja tasapainoista. Se pysähtyi nätisti mihin pitikin. He eivät olleet iskemässä jalkaa läpi toisen nivusista tai blokkaamassa voimakasta iskua, he vain liikuttivat kehoaan vastaaviin asentoihin. Eikä se siksi näyttänyt siltä miltä piti, vaikka liikeradat sinänsä olivat oikeat ja nopeuskin täsmäsi. Sen vain näki, hän sanoi. Toiset lohduttivat, että varmasti maallikko ei näkisi sellaista eroa. Ehkä näin on.

Mutta siinä kuunnellessa tuli mieleen kokemuksia niasta, jossa siis tehdään myös budolajeista lainattuja potkuja, iskuja ja blokkeja. Niihin pitäisi saada räjähtävää voimaa. Ei minulla ole aavistustakaan, miten semmoista saadaan aikaan. (En ole ihan vakuuttunut siitä, onko ohjaajallakaan, vaikka liike pysähtyykin terävästi.) Voin karjaista ja juurruttaa koivet leveään sumoasentoon, se kyllä onnistuu, mutta potkut - no, parempi, etten edes yritä potkaista ketään. Satuttaisin vain oman jalkani. En osaisi kovettaa sitä silläviisiin. Paitsi ehkä vaaratilanteessa, oikeassa vaaratilanteessa. Tuskin silloinkaan. Tai mistäs sen tietää?Joka tapauksessa minusta on mukavampi ajatus, että vaaratilanteessa juoksisin karkuun kuin potkaisisin. Ettei mihinkään potkimisiin tarvitse ikinä mennä.

Ohjaajan sporttisuus on juuri sitä lajia, jota en osaa itselleni haluta. Minua huvittaa kerta toisensa jälkeen erään ystävän sporttisuus-sanan käyttö: hänelle se on myönteinen termi. Ja selvästi monelle muullekin, ei tarvitse kuin lukea senssi-ilmoituksia, tai kai ne nykyään ovat deitti-ilmoituksia, ajat muuttuvat. Minulle siitä taas tulee mieleen tuollainen tietty kuvasto, johon liittyy rusketus, ihokarvattomuus, raajojen tietty kumimaisuus ja pallonpelaajamainen tapa liikkua (ja kiitos eksän, rytmitajuttomuus, mitä tansseihin tulee). Urheilutekstiilien kahina ja värit. Kirkkaanväriset proteiinijuomapullot. (Onkohan niitä edes vegaanisina?) Olen kipuillut aina välillä, milloin enemmän, milloin vähemmän, sen kanssa, että rusketun kesäisin. Meinaan kirkua, jos todetaan sen näyttävän sporttiselta.

Koska vallitsee epäsuhta: epäsuhta ruskettumisen ja liikekielen tyylin välillä. En minä jaksa jaksa. Enkä kuulu ladieseihin. Voin liikkua, koska liikkuen pidän tietyt kivut aisoissa. Mutta liikkeeni ei ole määrätietoista, kunnianhimoista eikä ainakaan pompahtelevan energistä. Ei: se on kysyvää, pehmeyttä etsivää ja parhaimmillaan lyyristä. (Mutta tosiaan vain parhaimmillaan; enimmäkseen se on hapuilevaa.) Se saattaa tietysti välillä olla varsin säädeltyä, kuten vaikka istuessani ja työskennellessäni soutulaitteessa. Mutta ei se silloinkaan koskaan rehki. Ei. En usko ollenkaan, että liikkeissä on hyväksi rehkiä. Liike voi olla raskas, mutta sen voi silti hallita. Enkä usko rutistuksiin, esimerkiksi vatsan tai pakaran rutistamiseen. Uskon kyllä pidennykseen ja hallintaan ja haastaamiseen, mutta mihinkään rutistamiseen en usko.

Enkä iskuihin enkä potkuihin...

Jännittävää, miten voimakas voikaan olla se tunne, jollain hiton liikuntatunnilla, ettei kuulu tähän joukkoon. Toinen versio tyylintunnistuksesta toteutui keppiaerobicia edeltävällä luennolla, jossa ajauduin juttelemaan fuksiryhmästä oikeastaan sympaattisimmalta vaikuttaneen tyypin kanssa. Ja kas: eikös vaan hänkin ole tykännyt tanssilajeista juuri stepistä ja afrosta ja innostunut improteatteriin! Ja sitten kun isosta salista, jonne tulivat kaikki tiedekunnan fuksit, piti valita paikka, olin eksynyt muista laumani lampaista, joten silmäilin joukkoa nopeasti ja päätin mennä istumaan jotenkin turvallisimman näköisen vieraan katraan luo. Jossain vaiheessa luentoa meidän piti nousta seisomaan ainealoittain. Valitsemani katras koostui kognitiotieteilijöistä. Huvituin.

Ehkä pitäisi vähän myös kauhistua. Tai miksi turhaan: ei, ei kauhistua. Mutta pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista. Onhan se nimittäin vähän karmivaa ja hankalaa, että pitää ikään kuin sen kummemmin asiaa harkitsematta tuosta noin vain toisia sympaattisina ja turvallisina ja toisia sitten taas vastenmielisinä. Etenkin kuin jumppabarbimainen aerobicsporttisuus ei ole sillä tavalla ketään vahingoittavaa kuin vaikka jotkut toiset sympatiaidentifikaatiota haittaavat piirteet, kuten esimerkiksi rasismi tai voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen. (Minusta voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen siis todella on vahingoittavaa, joskin passiivisella tavalla. Samastan sen siis jotenkin sen tyyppiseen kuin että ei mene auttamaan apua tarvitsevaa, vaikka voisi. No, ehkä voimakkaat normaalipaineilijat eivät voi. En osaa arvioida sitä, mutta yhtäkaikkisesti huomaan, miten paljon helpompi ihmisten on vapautua ja hengittää sellaisten tyyppien lähellä, jotka eivät niin kovasti koeta pusertua johonkin muottiin.) (Mutta tietysti kun puhun havainnoistani helpommasta olemisesta, olen rajattu siihen evidenssiin, joka minulla on, ja koska liikun niiden ihmisten kanssa, joista pidän ja joiden kanssa jaan epäilemättä monia samansuuntaisia mieltymyksiä, en voi mitenkään olla varma sen suhteen, tuntevatko ehkä ihmiset joissain toisissa tyylilajeissa ja piireissä epämukavuutta tai suoranaista ällötystä normaaliuspaineita kyseenalaistavien tyyppien kanssa. Näin voi olla aivan hyvin.)

On jotenkin kauheaa ajatella, että niin, jotta voisin tulla hyväksi ystäväksi jumppabarbimaisesti liikkumiseen (ja ehkä muutenkin elämään) asennoituvan kanssa, pitäisi tapahtua jotain aivan erityistä. Meidän pitäisi viettää pitkiä aikoja yhdessä jotenkin puolipakotettuina (aivan kuten ennakkoluulojen purkamiseen tähtäävät interventiotkin suunnitellaan) niin että ehtisin huomata hänestäkin löytyvän lyyrisiä piirteitä, epäröintejä, vaivihkaisuutta. Olen tutustunut tämäntyylisiin ihmisiin, toki, esimerkiksi järjestöissä, ja todennut heidän voivan olla kivoja ja reippaita ja reiluja. Jokin silti jää puuttumaan. Jokin yhteinen kosketuspinta, josta syventää kaveruutta moi moi, mitä kuuluuta pidemmälle.

Ja sitten kun alkaa miettiä, mitä kaikki nämä sympaattisuuspainotus tarkoittaa koulutushauissa (joissa on naamakkain henkilökohtaisen motivaation arviointi), työhaastatteluissa ja niin edelleen... eikö se vähän kylmää? Onneksi, onneksi, onneksi minulla ei ole valtaa sellaisissa asioissa. Koska en ole ollenkaan varma, osaisinko olla tasapuolinen. (Voi olla, että osaisin olla tasapuolisempi kuin joku sellainen, joka ei edes hahmota mitään mätää tämmöisissä luontumuksissa pitää toista sympaattisena ja toista vain jotenkin vastenmielisenä, mutta en ehkä osaisi olla niin tasapuolinen kuin minusta sellaisessa asemassa työskentelevän pitäisi olla.) (Hahaa! Pitäisi! Paluu kiellettyjen termien listalle...)

Ja kun alkaa miettiä varhaisia valintoja. Luin pari päivää sitten tiedeuutisen siitä, miten lastentarhanopettajan sanavaraston monivivahteisuus vaikuttaa vielä pitkään siihen, miten hyvin hänen opettamansa lapset (joita hän ei siis ole koskaan opettanut lukemaan) lukevat. Ja ajattelen sitä, miten olen lapsesta lähtien rampannut satubaletissa. Ja joku muu vaikka sählykerhossa tai jalkapallossa tai karatessa. Miten ne kaikki rakentavat erilaista viitekehystä. Miten tuttu helposti näyttäytyy sympaattisempana. (Enkä nyt puhu seksuaalisesta viehätyksestä. Jostain syystä en viehäty tanssijoista vaan nörteistä.) Miten vaikeaa jonkin tietyn vieraan genren tai tyylin kohtaaminen voi olla ilman mitään hyvää, järjelliseltä tuntuvaa syytä.

Siinä on jotakin hyvin inhimillistä. Ja hyvin surullista.

Ihana vappu, taitaa olla kesä...

Pyrin jättämään katastrofoinnit toisille, tai siis mieluummin ei kellekään, mutta kyllähän sitä tapahtuu eikä muu kuin oma tonttini voi olla vastuullani. (Mikä on se oma tontti? Missä kulkevat sen rajat? Hah!) Siitä huolimatta tuntuu aina hieman jännittävältä kutsua ihmisiä juhlimaan. En näytä kuitenkaan osaavan kauhean hyvin ennustaa, onko juuri tuona iltana mielentilani sellainen, että jaksan joukkoja, meteliä ja kontaktien epämääräisyyttä. Tarkoitan tätä: Jos kutsu on toisen lähettämä, voin vielä lähtöiltana tunnustella, haluanko tanssia ja halailla ja kikattaa vai olisiko sittenkin luontevampaa putsailla keittiötä taikasienellä, tiskata hyräillen ja käpertyä sänkyyn läheisten ihmisten, koiran, kissojen tai kirjan kanssa. Jos sen sijaan olen lähettänyt kutsun itse, en oikein koe voivani päättää, etten halua sittenkään tavata tuona iltana joukkoja. (Tietysti sekin olisi mahdollista: ulkoistaisi bilevastuun kämppiksille ja luovisi vaikka hotelliin nukkumaan.)

Vapun aatonaattona ihmiset saapuvat vanhaan kommuunikämppään. Hetki ennen ihmisten tuloa jännittää vielä vähän. Suuri asunto on tyhjä, kaikuva. Kämppis-I kiskoo päähänsä vaaleiden lettien Hilde-peruukin ja sekoitan boolia kahdenkymmenen litran elintarvikeämpäriin. Fauni virittää stereoita, Vompsu järjestelee kierrätyskamoja tarjolle yhteen huoneeseen. Sitten äkisti ihmiset ovat tulvahtaneet sisään, summeri märisee säännöllisin väliajoin ja yhä uusia tyyppejä solahtaa bilekämppään. Musiikki soi. Tanssitaan. (Tänään, kaksi päivää myöhemmin, jalat tuntuvat jäykiltä pötkelöiltä. Sen siitä saa, kun pomppii, loikkii ja niiailee tuntikausia!) Pitkästä aikaa juhla tuntuu - no, juhlalta! Pienetkin eleet, katseet ja hymyt ja tervehdykset tuntuvat intensiivisiltä ja hyviltä. Ilmassa on aistittavissa sellaista leikkiä ja vallattomuutta, jota talvisin tuntuu olevan mahdotonta tavoittaa. Kesä on siis tullut, koska ihmisiä on niin helppo rakastaa!

Muutamassa viikossa keho järjestyy toiseksi. Prioriteetit käännähtävät. Alkoholin vaikutus muuttuu depressoivasta euforisoivaksi. En kysy, miten linnut osaavat keväisin aloittaa reviirilaulunsa tietyllä viikolla. Minussakin myllertää kesä. Enkä ole päättänyt sitä itse. Olen yrittänyt päättää monena vuonna, mutta ei siitä mitään tule. Siitä tulee jotain sitten kun siitä tulee jotain, ja se tapahtuu ennakkovaroituksitta.

Vappuaattona sitten siivoilemme asuntoa aivan lopullisen tyhjäksi iloisen mielen venyttäytyessä sitkeänä kalvona päivän päälle. Naapurit, joita tulee rapussa vastaan, kuittailevat kommuunin pojille illan bileistä. He eivät älyä, että minäkin olen asunut tuossa asunnossa. Ja monta muuta naista. Minua he vain moikkaavat normaalisti, mutta kuulen oven läpi keskustelun, jossa päivitellään rappua ylös kiivettäessä eilisillan bakkanaaleja, joissa oltiin pihalla melkein alasti (ihmiset kävivät huvimajassa pyyhkeisillään saunasta vilvoittelemasta). Toinen ääni kysyy, että eivätkö nämä olleetkin jotain nuorisoa. Kyllä vain, toinen ääni vastaa, kakskymppisiä jannuja koko porukka, kyllähän sen tietää, miten semmoiset juhlivat. Hihittelen itsekseni oven takana - mitähän sedät, jotka ovat ehkä kymmenen, ehkä viisitoista vuotta itseäni iäkkäämpiä, sanoisivat kuullessaan kommuunin asukkien olleen kuitenkin voittopuolisesti yli kolmikymppisiä korkeakoulutettuja naisia. You know, tietäähän sen, miten semmoiset juhlivat.

Illalla riennämme siivouspuuhista Vallilan vapputansseihin. Keskustelemme lyhyesti kommuunikäsityksistä pitkäaikaisen kommuuniasujaystävän kanssa, ja hän kertoo riemastuttavan esimerkin ennakkoluuloista, joita heidän teatteritaiteilijaystävänsä ovat saaneet kantaa heillä vieraillessaan. Meluhäiriöitä ei ollut syntynyt, mutta taiteilijoiden liikkuminen rapussa ilta-aikaan ei ollut jäänyt huomaamatta. Talonmies oli kysynyt, etteivät kai nuo tyypit käytä huumeita, kun he tulevat vieraisille niin kummaan aikaan (näytöksen jälkeen). Ystävä oli koettanut selittää, etteivät kaikki boheemisti elävät ihmiset välttämättä ole narkkareita. Talonmies oli näyttänyt epäilevältä.

Muitakin hauskoja kohtaamisia sattuu. Vompatti törmää tyttöön, joka julistaa heti, että he ovat olleet facebookystäviä. Vompsu näyttää vähän hämmentyneeltä ja kaivelee selvästi muistiaan. Sitten hän sanoo: Joo hei niin me tavattiin siellä luistelutapahtumassa. Sinä olit Emilia, eikö niin. Tyttö repeää ihan täysiä nauramaan ja tiedottaa, että ei hän kyllä mikään Emilia ole, kukas se Emilia oikein on, ja muistuttaa oikeasta nimestään. Vompsu pyytää anteeksi ja sanoo tytön uuden kampauksen hämänneen häntä. "Joo joo, tosi uskottavaa. Mut kerro nyt kuka se Emilia on!" tyttö nauraa takaisin. Sitten hän kumartuu puoleeni ja sanoo: "Varo vaan, tuo on ihan kauhea gigolo!" Mietin sekunnin murto-osan, onko se liian raisua, mutta kun tilanne on niin herkullinen, en voi olla toteamatta: "Joo mä tiedän, se on mun aviomies." Tyttö ei hetkeen tiedä, mitä sanoa, skannaa naamaani ja toteaa, että se on kyllä totta mutta ettei kommentti ole mikään katastrofi, ja sitten hekottelemme yhdessä. Tytön seuralainen haluaa tanssia kanssani, ja niin sitten tanssin jonkun ihan vieraan tyypin kanssa keskellä väentungosta. Ikävä kyllä tuo mies tahtoo viedä ja ilmaisee sen aika kovakouraisin ottein, joten tanssista meinaa tulla melkoista pystypainia. Tanssin jälkeen en sitten tietenkään enää löydä ketään vellovasta väkijoukosta. Eikä minulla ole puhelinta tai mitään. Onneksi pian törmään tuttuihin ja lopulta löydän Faunin ja Vompsunkin. Loppuillan vietämme bileissä vapputanssien lähellä. Kotiudumme ennen puoltayötä roudaamaan vielä viimeisiä muuttokamoja.

Tuntuu hauskalta nyt kun ihmisseura taas jaksaa innostaa ja elävöittää ahdistamisen sijaan.

Ja aurinko! Ja vihreä, jonka pönkeää kivikaupungin epämääräisyyskohdista! Puistot! Maan tuoksu!

IHANAA VAPPUA!

Vatsakipuisia mietelmiä

Käyn huonoksi matkaseuraksi. Vatsani ryhtyy sotajalalle intialaisen keittiön rasvaisuutta ja kuiduttomuutta vastaaan. Ihmeen pitkään se sietikin tätä, näin jälkikäteen ajatellen. Syön kyllä kuitulisää päivittäin, mutta ei se ole sama kuin syödä kuidut järkevästi ruoan osana. Tai syödä raikkaan makuista ruokaa, jota ei ole kyllästetty öljyllä ruskeanharmaaksi mössöksi.

Fauni-parka saa kipittää yksin syömään sekä apteekkiin ja supermarkettiin etsimään, josko löytyisi jotain, joka rauhoittaisi polttelevaa, tynnyrimäiseksi turvonnutta vatsaani, joka suhtautuu jokaiseen ruoanmuruseenkin toistaiseksi veitsimäisellä kivulla. Koska en ole pystynyt syömään, olen heikko luru. Vettä sentään juon. Sekin sattuu, mutta sitä ei voi jättää tekemättä.

Saavumme Bangaloreen tämmöisissä tunnelmissa. On perjantai ja tarkoituksena oli mennä katsomaan vähän kaupungin baaritarjontaa, täällä kun sitä olisi villisti iltaseitsemästä iltayhteentoista, ja naisiakin käy baareissa eli minua ei tuijotettaisi pihalle. No, mikäpä koskaan myötäilisi ennakkokaavailuita? Haaveilen kamomillateestä drinksun sijaan. Haaveilen ohimenevästi siitä, etten kaiken aikaa tuntisi vatsalaukkuani ja että suuhun ei kohoaisi suolahapon ällöä makua.

Bangaloressa asuva ystävä, jolta tiedustelin menovinkkejä, antoi ainoaksi suositukseksi, että täällä kannattaa nyt nauttia lifestylesta, keikoista ja klubeista, koska täällä niitä on. Ehkä tässä vielä, vatsa harvemmin jaksaa pitkään rutuilla... onneksi!

Junamatka sujuu mitenkuten: luen Pema Chödrönia, jota Hurina on monet kerrat ylistänyt ja jonka kirjan löysin eräästä vaihtodivarista. Järkeähän hän kirjoittaa. Tosin ei kai mitään uutta, lopulta. Naureskelen jollain metatasolla sille, miten istun mahakivussa ja luen kirjasta, ettei epämukavuutta kannata ajatella rangaistuksena eikä mukavuutta palkintona. Toisinaan läsnäolo keskittyy kivun kestämiseen hyvillä mielin.

Pema Chödrönia lukiessa huomaan käyväni hieman kriittiseksi sen suhteen, että jos kerran emme voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä lopulta hyväksi ja mikä pahaksi, mikä virka kaikella yrityksellä elää ihmisiksi sitten oikein on. Tarkoitan: jos on sama, halaanko ystävää hänet nähdessäni vai alanko ladella päin hänen naamaansa solvauksia, jos tosiaan on niin, etten voi tietää, kumpi näistä on parempi vaihtoehto, mikä oikein ohjaa toimintaa? Totta kai monet asiat, joita on tervehtinyt ilolla ja tarpeellisina, ovat paljastuneet loukuttaviksi. Ja päinvastoin: jotkut seikat, joita on koettanut vältellä ja hylkiä, ovat tapahduttuaan osoittautuneet oikein tarpeellisiksi. Mutta eikö ole myös asioita, joissa meillä on vahva intuitio siitä, mikä on toivottavaa? Mieleeni tulee S. Albert Kivisen esimerkki hyvästä, jonka voimme tuntea: eikö muka ole objektiivisesti hyvä, että kissa saa maata rauhassa auringonläikässä ja kehrätä nautinnollisesti. Kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoiteltava tila?

En tunnu voivan sille mitään, että minusta on eri asia takertua hyväksi koettuihin asioihin ja mököttää niiden toteutumattomuudesta kuin tavoitella tiettyjä asioita aktiivisesti elämässään ja aivan järkevästi ajatella, että tietyt käytännöt ovat toisia toivottavampia. Tai ainakaan en voi tällä erää hyväksyä ajatusta, että olisi aivan sama, miten ihmiset toimivat, kohtelevat toisiaan ja muita tuntoisia olentoja ja ekosysteemejä. Olkoonkin ettemme osaa täysin hahmottaa, miten syiden ja seurausten ketjut järjestyvät. Ja että usein olemme turhan pelokkaita ja ahdasmielisiä.

Ehkä se, mistä Pema Chödrön koettaa kirjoittaa, on sama, mitä Dewey kutsuu pyrkimykseksi varmuuteen. Todennäköisesti. Deweyn kohdalla en tainnut hämmentyä samalla tavalla. Ehkä pitäisi palata uudestaan Quest of Certaintyyn ja lukea sitä tästä näkökulmasta.

En nyt halua antaa sitä vaikutelmaa, etten pitäisi Pema Chödrönin ajatuksista. Mutta tämä yksi kysymys on alkanut riivata lukukokemusta. Jos nimittäin on aivan sama, mitä koemme ja miten toimimme, eikä mikään ole enemmän väärin tai oikein tai paremmin tai huonommin, miksi ylipäänsä tavoitella läsnäoloa, herkkyyttä ja rehellisyyttä kokemukselle? Koska se on antoisaa? - Mutta tiedänkö, mikä on antoisaa? Vai onko tausta-ajatuksena, kuten Matka Intiaan -elokuvassa professori Godboli toteaa, että koska on lopputuleman kannalta aivan sama, miten toimii ja mitä tavoittelee (tai jotenkin sinnepäin), voi yhtä hyvin toimia juuri siten kuten tahtoo.

Tahtomisessa on mystistä sävyä. Tai äh, missäpä ei olisi. Tarkoitan, koko tajunta tai kokemus on ilmiönä hyvin hämmentävä. Se vain ilmenee, ja polveilemme siinä, ja samalla tavalla tahto vain marssii esiin kypsyttyään ensin jossain piilossa. Usein voi esittää valistuneita arvauksia siitä, mitä tietyn tahtomisen taustalla on, mutta arvauksiksi ne jäävät. Ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla. Tärkeää kai on kuunnella tahtoa silloin kun se ilmenee, koetella sitä hieman mutta perimmältään kuunnella sitä kunnioittaen. Ääh, olenpa sekava tänään. Kirjoitan nyt siis tahtomisesta, joka suuntaa elämää. En siitä, miten joku tahtoo keksipaketin, kamomillateetä tai suoriutua täydellisesti. (Särisen menessäni: eikös sekin muka suuntaa elämää...) Kunpa osaisin ajatella selkeämmin... heh. Toiveita! Mutta se taitaa olla turha toive, etenkään maha kipeänä.

Ehkä kokemisen mystinen emergenssi juuri saa tietyt kuppikunnat käsitteellistämään asiat siten, että universumi ohjaa ihmistä. Muistan äkisti keskustelun ensimmäisillä nettideiteilläni - kyselin kiinnostuneesti omien sanojensa mukaan valaistumista aktiivisesti tavoittelevalta deitiltä, miten hänen mielestään ei-egoinen ihminen esimerkiksi pystyy suuntimaan arjessa. Hän ilmoitti tietysti heti kättelyssä, ettei hänen mielipiteensä ole muuta kuin illuusiota mutta että valaistuneet ovat kuvanneet asiaa siten, että universumi nyt vain ohjaa pyhää miestä siten, että hän laittaa suuhunsa leipää kivien sijaan. Tivasin, että eikö tuossa nyt jokin tajunta kuitenkin operoi, ja että eivätkö muka aiemmat kokemukset ole opettaneet leivän ja kiven eroa ja miksi kukaan haluaisi pyyhkiä pois näin hyödyllistä kokemustietoa, ja deitti ilmoitti tuskastuneena, etten ikinä tule valaistumaan, jos haluan ajatella asioita käsitteellisesti. Missä vaiheessa ilmoitin samaan sävyyn, että itse asiassa hänkin käyttää käsitteitä tässä kaiken aikaa. Minkä jälkeen kävimme vanhan tutun sormi ja kuu -metaforan läpi; en kokenut tuijottavani sormea, sen sijaan olin vähän pettynyt siitä, miten huonosti kommunikoitavissa valaistumisasia oli. (Ja aiheutin ison kasan näppylöitä toteamalla hysteerisesti hihittäen, miten siistiä olisi, jos pyhä mies pystyisi oikeasti sulattamaan kivet vatsassaan...) (Vatsa se ei jätä ajatuksia rauhaan, huomaan.)

Ehkä se oli ylireagointia. Olot eivät kommunikoidu helposti. En pysty itsekään kommunikoimaan juuri mitään olennaista kellekään paitsi ehkä ilmein ja elein. Huooh. Mistä siis tulee tahto jäsentää sanoin, edes yrittää välittää jotain olennaista? Luulen sen tulevan siitä, miten paljon koen itse saaneeni toisten sanoista. Sanoista junissa ja kotisängyssä, sanoista keittiönpöydän ääressä veitsi porkkanaa hajamielisesti nyrhien, käsinkirjoitetuista sanoista ja bittisanoista, painetuista sanoista ja lauletuista sanoista.

Pema Chödrön on nettideittiä paljon sympaattisempi siinä, että hän olettaa valaistumisen olevan jo tässä ja nyt. Ettei se ole mitään, mitä pitäisi erityisesti etsiä, tavoitella ja saavuttaa: se on jo tässä. Mutta jotain hänkin etsii ja tavoittelee. Kuten armollisuutta ja kilttiyttä itseä ja toisia kohtaan. Onko se halu vai tarve? Tarvitsemmeko armoa ja kiltteyttä? Niin, ehkä kyse onkin tarpeesta eikä halusta. (Kai tärkeimpiä kohtia aikuistumisessa on havahtuminen siihen seikkaan, etteivät kaikki ihmiset suinkaan suhtaudu armollisesti ja kiltisti. Ja että näiden ihmisten lähellä on vaikeaa voida hyvin.)

Lainaan vielä tämän spagettioksennuksen lopuksi Chödrönia, kiltteydestä:

This letting things fo is sometimes called nonattachment, but not with the cool, remote quality often associated with that word. This nonattachment has more kindness and more intimacy than that. It's actually a desire to know, like the questions of a three-year-old. ... along with clear seeing, there's another important element, and that's kindness. It seems that, without clarity and honesty, we don't progress. We just stay stuck in the same vicious circle. But honesty without kindness makes us feel grim and mean, and pretty soon we start looking like we've been sucking on lemons. We are so caught up in introspection that we lose any contentment or gratitude we might have had. The sense of being irritated by ourselves and our lives and other people's idiosyncrasies becomes overwhelming. That's why there is so much emphasis on kindness. ... Honesty without kindness, humor, and goodheartedness can be just mean. From the very beginning to the very end, pointing to our own hearts to discover what is true isn't just a matter of honesty but also of compassion and respect for what we see.

Nyt kamomillatee ja pudin harat ovat saapuneet. Enkä suostu ajattelemaan vatsan lepyttelyä kivun pakenemisena vaan aktiivisena otteena elämään ja uuteen kaupunkiin ympärillä.

Aikaa sopeutua

Pitkästä aikaa viikonloppu. Fauni on matkustanut soittamaan flyygeliä, muut kommunardit nukkuvat vielä. Itse olen ollut hereillä viisi tuntia, tehnyt TLB:tä ja kävellyt koiran kanssa aurinkoista rantaa jalat varoen mustalle jäälle asemoiden. Tuntuu uskomattomalta, että selvisin eilisestä hengissä. En ehkä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta jotenkin hengitellen ja työni tehden. Keskellä päivää iski nimittäin sellainen olo, että jos joku hengittääkin minuun päin, kupsahdan selälleni. Kaikki voimat vain puhaltuivat tiehensä. Ensi viikoksi en voi ottaa niin paljon asiakkaita. En ollut tajunnut, miten monta asiakaskäyntiä viikkoon olin ahtanut. Se kävi jotenkin vaivihkaa, salamyhkäisesti. Vasta kun laskin asiakkaat perjantaina, tajusin.

Iltoinakaan en ehtinyt levätä, koska ihmiset ovat käyneet katsomassa kommuunia. Mehän tarvitsemme uuden asukkaan. Henkisesti on aika haastavaa tavata uusi, aivan ennestään tuntematon ihminen tunnin välein, esitellä huoneita ja poppootamme sekä koettaa tunnustella, mitä juuri tämä ihminen toisi tullessaan ryhmädynamiikkaamme ja arkeemme. Osittain siinä joutuu myös ymmälle omien reaktioidensa kanssa. Esimerkiksi yhden hakijan kanssa tuli välittömästi hyvä, lämmin olo, kaikki ponnisteleminen ja yrittäminen katosi, asiat vain loksahtelivat kohdalleen. Mutta en osaa yksilöidä, mistä se johtui. Silti en voi olla kuuntelematta tuota tuntua, koska vaikka mitä muuta voikin tietoisesti muokata, tuohon tuntuun on vaikeaa päästä käsiksi. Toisen hakijan kanssa taas kävi niin, että vaikka tietoisella tasolla hänen puheensa ja tapansa olla tuntuivat aivan mukavilta, jokin minussa jäi epäröimään. Se tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun hän muistuttaa erästä ihmistä, josta pidän kovasti. Jokin silti jäi hiertämään, enkä osaa yhtään sanoa, mikä tarkalleen. Seuraavana yönä näin tästä ihmisestä painajaisia, joihin heräsin kahdesti. Kai sitäkin on kuunneltava, vaikka tuntuu ärsyttävältä ja epäreilulta olla näin fiilistensä vietävänä, kun tietää, miten epäsystemaattista elämä on ja miten se on kerrostunut limbiseen systeemiin vierastamisten ja kiinnostusten mahdollisuuksina, joiden syntyyn vierastusta ja kiinnostusta tässä ja nyt laukaisevat ihmiset eivät ole millään lailla olleet osallisina.

Kai tämän voi jäsentää paljon yleisemmän kysymyksen erityistapaukseksi. Eli missä mielin kannattaa kuunnella ensivaikutelmaa, omia mielikuvia. Omia kipukohtia kannattaa kuunnella, muttei antautua niiden vietäväksi. Silti jonkun kanssa asuminen on sen verran läheistä, että tuntuisi hurjalta muuttaa yhteen semmoisen ihmisen kanssa, josta alkaa heti nähdä painajaisia. Minua on välillä vaivannut hinku vaatia itseltäni liikaa kehittymisen nimissä, ikään kuin en saisi olla traumakasa ja kummallisesti reagoiva ja etiikassani haparoiva. Toisin sanoen, olen koettanut pakottaa kehitystä liian pian. En haluaisi nyt syöksyä pää edellä itseni kehittämisen pulloon tunkemiseen jälleen kerran. Toisaalta, välillä on hyvä haastaa itseään. Mutta mistä voi tietää, milloin on hyvä hetki haastamiselle ja milloin siitä seuraa vain katastrofeja? Milloin tönäisee itseään lempeästi siihen kehityskulkuun, joka vain odottaa käynnistymistään ja milloin koettaa pakottaa itseään muotoon, johon ei vielä lainkaan veny? Voi luoja, tähän kysymykseen vastaaminen olisi jo melkoista! Sanon itselleni: kuuntele itseäsi, kuulostele, sieltä se vastaus löytyy. Mutta eihän se löydy. Eikä se oikeastaan tunnu ahdistavalta. Saan erehtyä. Mutta haluaisin joskus olla vähän enemmän kartalla ratkaisujen suhteen.

Hieromisen tekeminen työksi on jollakin tavalla nyt alkanut konkretisoida itselleni sitä seikkaa, ettei mitään inhimillistä voi oikeastaan pakottaa. Esimerkiksi minulla on asiakas, jolla on ollut huonoja hierojakokemuksia. Häntä on satutettu eikä hän uskaltanut moneen vuoteen hoidattaa kipujaan mitenkään. Nyt hän on käynyt minulla kohta kymmenisen kertaa. Ensimmäisillä kerroilla en voinut kuin pitää käsiä hänen kipeiden kohtiensa päällä ja silittää hyvin keveästi kudosta, koska jos koetin edes sivellä avoimella kämmenellä ja sellaisella paineella, että vaikutus yltäisi ihon ja rasvan läpi lihaskudokseen, asiakas jäykistyi ja alkoi pidättää hengitystään. Nyt häntä voi käsitellä aivan toisella tavalla ja hän jäykistyy ainoastaan, kun ote osuu erityisen kivuliaaseen kohtaan. Näinhän meille kaikille käy. Tähän pisteeseen pääseminen vain vaati asteittaista totuttelua, odottelua ja kuuntelemista. Ja samalla kun olen saanut kuunnella, miten hänen kehonsa vähitellen sallii täsmällisempiä otteita, hän on itse saanut työstää sitä, miten ja miksi häntä jännitti ja pelotti kosketus sillä lailla, vaikka hän tiesikin jo etukäteen keskusteluidemme perusteella, etten aio runnoa häntä. (Kehon suostuttelu on paljon hitaampaa kuin mielen suostuttelu, jos halutaan tehdä tällainen banaali jako. Tosin siinä sitten oletetaan, että osa mielestä on oikeastaan kehoa - esitietoinen mieli, nimittäin. Olisikin ehkä parempi puhua siitä, miten tietoisella tasolla, logoksessa, on helppoa hyväksyä ja kannattaa monta sellaista seikkaa ja järjestelyä, jotka kuitenkin käytännössä, elettyinä, aiheuttavat äkillistä ja usein yllättävää pelkoa, vihaa, halua paeta tai kirkua tai lakata olemasta. Tai kun kyse on jostakin lievemmästä, nämä asiat tai niiden hahmot tulevat painajaisiin.) Jotenkin se, että saa työssään huomata, miten useat asiat vaativat aikaa, auttaa hyväksymään sen, että omatkin kummallisuudet, niin tietoisuuden kuin esitietoisenkin tasolla, lihasten, jänteiden, kivun tasolla, tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen ja tuntemattomaan.

Joskus yllätän itseni miettimästä sitä, onko lainkaan oikein ennakoida. Eikö pitäisi vain elää tässä hetkessä? (Yhä enemmän elämääni se luonnehtiikin, onneksi.) Mutta toisaalta, eikö ole aivan naurettavaa paheksua ennakoimista? Juuri ennakoimisen ansiosta en hypähtele alas ikkunoista, kielekkeiltä, en hyppää pää edellä tuntemattomaan kivikkoiseen rantaan ja niin edelleen. Usein ennakoinnin avulla osaan arvata, ettei toinen kestäisi vielä tätä ja tätä puheenaihetta ja päätän odottaa, kunnes minusta tuntuu, että luotamme toisiimme riittävästi siitä turvallisessa tunnelmassa keskustellaksemme. Samalla tavalla, kun luen ajatuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja etiikasta, koetan ennakoida, mitä jokin tietty periaate merkitsisi kanssakäymistä jäsentäessään. Millaisia sanomisia, tilaan asettumisia ja koskettamisia se merkitsisi?

No, eipä kai näihin kysymyksiin edes kannata odottaa vastauksia. Ainakaan vielä. :D

Huomenna ehkä vielä muutama ihminen tulee katsomaan meitä ja asuntoa, ja maanantaina olemme luvanneet valita uuden asukkaan. Sitten ehkä kaikki taas asettuu hetkeksi. Hah, mitä oikein kirjoitankaan. Asettuu! Ei, kyllä kaikki elää, muuttuu, muljahtelee.

Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.

Palaaminen tekstiin ja ystävyysodotusten puntarointia

Joudun läpikäymään käännöstäni. Osittain se on aika ahdistavaa, koska hahmotan monien lauseiden kaipaavan timantiksi hiomista, mutta on jo liian myöhäistä siihen. Kustannustoimittaja on ollut paljon, paljon keveäkätisempi kuin minä olen koskaan ollut siinä roolissa. Himohinkkaaja. Hah. Perfektionisti. Piikittelen itseäni hyväntahtoisesti. Joskus noista piirteistä on hyötyä ja joskus ei - nyt ei erityisemmin, kun isoja korjauksia ei voi enää tehdä, ettei taitto ala juosta ihan toivottomasti. Ja sitten osittain on hauskaa palata tekstiin. Osa lauseista on ihan mukavia. Koetan olla ylpeä niistä ja jättää häpeäkiemurtelemisen vähemmälle, koska siitä ei nyt oikeastaan ole mitään hyötyä ja tiedän, että aika loppui kesken.

Ja ennen kaikkea: tekstissä on niin paljon ajatuksia, jotka kolahtavat nyt ihan uudella tavalla taas. Tuntuu tosiaan siltä, ettei samaa tekstiä voi lukea kahdesti. Ei, koska merkitykset syntyvät tekstin ja lukijan välille ja lukeminen pingottuu tuohon välitilaan samalla lailla kuin värikkäät nauhat pingottuvat sormien välille tai hyppynaru läiskyttää maata vatkaavien käsien välillä tai käden ja autotallin oven kahvan välillä.

Luen terapiasuhdetta käsittelevää osuutta ja sitä, kuinka terapiasuhteen tulisi kohdentua muutokseen. Äkkiä sanat tarkentuvat, tuntuvat käyvät hieman suuremmiksi, kirjaimet tuntuvat hyvin konkreettisilta ja erottuvat selkeästi valkealta taustaltaan. Luen uudelleen kohdan. Vedän syvään henkeä ja puhallan ilmaa sieraimista. No niin, tässähän tämä. Mitähän tämä tarkoittaa... että terapiasuhteessa on vaarallista antaa asiakkaan lipsahtaa toivomaan ja yrittämään esimerkiksi kaupankäyntiä, sosiaalisia tapaamisia ja ystävyyttä, kun painopisteen pitäisi olla muutoksen tukemisessa. Mitä se ystävyys on, jos ei muutoksen tukemista? Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan?

Äkkiä luulen ymmärtäväni selvästi, mikä joissain ystävyyssuhteiksi kutsumissani suhteissa on kinnannut pahasti. Luulen ymmärtäväni - en oikein osaa uskoa, että voisin olla varma tämmöisestä. Mutta jokin tuntuu loksahtavan kohdalleen. Nyt tuntuu siltä, huomenna ehkä ei.

Olen monesti törmännyt ystävyyssuhteissa kummallisiin tuntemuksiin, ikään kuin olisi joutunut kuolleeseen kohtaan, jonkinlaiseen pyörteeseen, josta on vaikeaa ponnistella mihinkään suuntaan.

On esimerkiksi lähestynyt toista kertomalla jotakin hyvin henkilökohtaista ja itselle vaikeaa, ja toinen onkin äkisti kiskaissut oven nenän edestä kiinni (noin kuvaannollisesti siis) ja peräytynyt silminnähden loukkaantuneena, sulkeutunut. Olen ymmärtänyt silloin ylittäneeni jonkin rajan, jota minulle ei ole eksplikoitu. Toinen ei halua tällaista informaatiota tai tällaista ahdistusta. Ehkä hänestä on tuntunut, että asia vetää hänet uppeluksiin tai että hän on neuvoton. Ehkä hänestä on tuntunut, että odotan hänen ratkaisevan asian tai säätelevän tunnetilaani rajusti. (Se on kohdallani melko turha pelko, en oikeastaan odota sellaista niin usein - ja sitä tarjotaan pyytämättä ja odottamatta ja on varmaan ihan hyväksikin minulle, mutta en ehkä sillä lailla osaa odottaa sitä itsestäänselvyytenä, vaikken siitä tietysti pahastukaan, miksi ihmeessä, eihän avun saaminen ole mitenkään hävettävää. Pennejä taivaasta, paras avata sateenvarjo tai levittää helma ja kerätä kaikki mahdollinen talteen!) Olen saattanut jäädä tuohon kohtaan jumiin odottamaan turhaan, että toinen tulisi kuorestaan esiin. Tuntuisi loukkaavalta loitota toisen mentyä lukkoon, mutta lähestymäänkään ei pääse. Ja tuntuu kauhealta, kauhealta, vain olla ja odottaa, että toinen avautuisi. Lopulta kai olen vain pötkinyt pakoon. Mutta näin ei ole käynyt montaa kertaa, koska olen aika varovainen lähentyjä, jos olen havaitsevinani merkkejä pidättyväisyydestä.

Tai on loitontunut toisesta, halunnut etäisyyttä, ja toinen on reagoinut siihen voimakkasti, kokenut itsensä hylätyksi tai ounastellut, ettei kelpaa tai riitä. Tämä on kohdallani paljon tyypillisempi reaktio. Miten harmillista, etten ole oikein ikinä oivaltanut, mitä se kelpaaminen tai riittäminen voisi tarkoittaa. Jos en pidä jostakusta, en yleensä koeta nähdä häntä uudelleen. Jos taas pidän jostakusta tai arvelen ainakin, että voisin oppia pitämään hänestä, olen yleensä ihan halukas näkemään hänet uudelleen. Olen hirviömäisen utelias, mutta en sillä lailla odota ihmisiltä ystävinä mitään extraspecial-ominaisuuksia. Tietysti olen joidenkin piirteiden (kuten marttyyrius tai krooninen aloitekyvyttömyys) suhteen helposti ärtyvä, mutta ei se tarkoita, etteikö minusta se ihminen silti olisi ystäväkseni riittävän hyvä tai kehittynyt tai inhimillinen tai läsnä tai mitä-nyt-sitten-se-riittäminen-tai-kelpaaminen-tarkoittaakaan. (Ja minulle voi sanoa niistä murisemisista.) Mutta joidenkin ihmisten kanssa vain tarvitsen enemmän tilaa ja aikaa: en voi nähdä heitä päivittäin tai edes viikoittain, vaikka silloin tällöin tapaaminen tuntuu oikein hauskalta. Huomaan, että tällaiset hieman etäännytetyt välit solmiutuvat herkimmin niihin ihmisiin, jotka eivät siedä sitä, että kerran lähennyttyäni saatan kaivata hieman enemmän etäisyyttä toisinaan. Koska he tuntuvat loukkaantuvan jokaisesta yrityksestäni saada enemmän etäisyyttä, en halua heidän pääsevän hellimään virheellistä illuusiota kaikkivoivasta ja ikuisestijatkuvasta läheisyydestämme. Parempi, että he saman tien mieltävät meidät enemmän tuttaviksi tai satunnaisesti vakavista asioista puhuviksi kuin minkään tietyn ystäväpiirin kiinteiksi jäseniksi.

Huh, kiinteä jäsenyys kuulostaa minusta jotenkin karmivalta. Ikään kuin ihmissuhteet kovettuisivat joksikin kaavoiksi ja naamioiksi. Risteiksi, joita on raahattava, vaikka niiden painon luovuttaminen hetkeksi jonkun toisen käsiin voisi olla etenemistä nopeuttava ratkaisu...

Jos suhde vaikuttaa minusta siltä, että se lähinnä vahingoittaa toista tai minua eikä pulmia onnistuta ratkaisemaan, suksin aika livakasti tieheni tai ainakin haluan tehdä selväksi, ettei minusta näitä pulmia onnistuta ratkaisemaan. Tämäkin on loukannut joitakuita. Heillä on tuntunut olevan erilainen ystävyysodotus, joka tuntuu liittyvän enemmän johonkin jatkuvuuden tai vahingoittamisen sietämisen tematiikkaan kuin siihen, että lähentymisten ja loitontumisten tanssi sujuu ilman kuolleita kohtia, joissa molemmat jähmettyvät kauhusta, tai johonkin epämääräiseen kuvaan aika vapaasti virtailevasta informaatiosta, joka saattaa tuntua kipeältäkin mutta joka sitten toisaalta tönii muutosta eteenpäin synnyttäessään oivalluksia siitä, ettei kaiken tarvitse sujua juuri sillä lailla kuin olisi itse sen kuvitellut sujuvan.

Tietysti voi olla, että näiden ihmisten usko suhteen korjaamiseen on vain suunnattoman paljon suurempi kuin omani ja heitä kauhistuttaa se päättäväisyys, jolla asetan sen rajan, että nyt minusta tämä suhde on edennyt mahdollisten korjaamistaitojemme ulkopuolelle ja se on paras katkaista tai ainakin muuttaa sen luonnetta merkittävästi, esimerkiksi rakkaudesta ystävyyteen (joka näyttää käytännössä tarkoittavan rakkaudesta tuttavuuteen, jos rakkaudessa on ollut hitusenkaan pariskuntamaisia piirteitä, tai ainakin minulle on käynyt näin - vapaammat suhteet tuntuvat tämän suhteen toimivan paremmin, koska niissä mitkään jatkuvuus- ja omistautumisodotukset eivät nyt muutenkaan ole niin keskiössä, on vain viehätys ja työstö suhteen pitämiseksi keveänä, mikä on todellista työtä, ainakin minulle, mutta sen hedelmiä on toisaalta mukavaa poimia sitten jälkeenpäin, joten työllä on vissi mielekkyytensä myös) tai ystävyydestä tuttavuuteen. (En ole tehnyt tällaista ratkaisua kai silti koskaan lopullisesti, jokin ovi näyttää olevan aina avoinna, mutta onhan minulla ollut väliaikaiset katkoni. Esimerkiksi on ollut puolivuotisia, joina en ole kommunikoinut lapsuudenperheen kanssa mitenkään. Ja on kulunut monia vuosia, joina en ole viestinyt juuri kuinkaan jonkun ihmisen kanssa, mutta sitten kun olemme vuosien päästä tavanneet sattumalta tai toisen aloitteesta, osa ongelmista on selvästi jo saanut aika hyvän ratkaisun toisissa ihmissuhteissamme, ja olemme kyenneet ystävystymään uudelleen. Tosin eivät nämä uudelleenystävystymiset näytä kestävän kovinkaan hyvin. Se on kiinnostavaa. Ehkä vanha kommunikaatiomalli väijyy nurkan takana ja ujuttautuu vaivihkaa kaiken hienon uuden opin sekaan ja ahdistus alkaa taas pantoa päätä.)

On tiettyjä asioita, joiden korjaaminen on hurjan vaikeaa. On hyvin vaikeaa, jos toiselle ominainen ystävyysmalli odotuksineen esimerkiksi loukkaa syvästi toisen käsitystä siitä, mitä ystävyyden tulisi olla, ja asiasta on mahdotonta keskustella. (Ylipäänsä, "asiasta on mahdotonta keskustella" tuottaa aika surkean ennusteen ystävyyssuhteelle ylipäänsä, oli keskusteltava kriisi kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Toivoisin kyllä, että jos jonkun mielestä minun kanssani on mahdotonta keskustella jostakin kriisistä, se sitten vaikka ilmaistaan kirjeitse tai jotain, jotenkin se on saatava tungettua päähäni, en haluaisi olla huomaamatta näin suurta - ja epäilemättä toistumistaan toistuvaa - hirviömäisyyttä itsessäni, vaikka aluksi saatankin tietysti sähistä ja murista poteroituneena silkkaa yllätetyksi tulemistani. Hih, kuvittelen nyt edesmenneen Arttu-kissan reaktiota siihen, kun siirtelin huonekaluja. Se oli hänestä aivan sopimatonta! Mutta kyllä huonekalujen uusi järjestys silti tuli nopeasti hyväksytyksi - sille kun ei ollut enää vaihtoehtoa kun ne oli kerran niille sijoilleen siirretty, ei seuraavaan siirto-operaatioon saakka, joka tietysti oli Artun mielestä aivan yhtä sopimaton.)

Tuntuu hurjalta, että kirjassa sillä lailla vain kirjoitetaan ystävyydestä ikään kuin sivuhuomiona, että terapiassa sen ei saisi antaa muodostua asiakkaan tarpeeksi. Ja sitten huomaan, että oikeastaan en tiedä, mitä se ystävyys edes on. Onko siitä muka olemassa jokin yhteisesti hyväksytty koodi? Mitä tarkoittaa, että haluaa jostakusta ystävän? Että haluaa ystävystyä? Riittääkö uteliaisuus ja hyväntahtoisuus? Riittääkö se, että toisen kanssa asioita tekemällä oivaltaa, miten erilaisia ihmiset ovat? Onko se sitä, että jaetaan joitakin hetkiä, jotka jäävät kuultamaan muistoihin hyvinä ja toiveikkuutta virittävinä? Tarvitaanko siinä mitään arkojen asioiden jakamisia sanallisesti? Kelpaako jokin esitietoinen tuntu siitä, että toisen kanssa on helppoa olla ja että huomaa, ettei varo koko ajan sanojaan tai asentojaan? Vai odotetaanko jotakin enemmänkin, kuten sitoumusta siihen, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta, vaikka tuntisi mätänevänsä tai tukehtuvansa, on vain purtava hammasta? Ei, en halua uskoa semmoiseen.

Mutta tajuan kyllä, että onhan oma ystävyyskäsityksenikin vaativa, omat ystävyysodotukseni varmasti monesta loukkaavia. Jos joku haluaa esimerkiksi hahmottaa tarkasti, mikä on läheisyysvälimatka ja haluaa tuon välimatkan pysyvän samanlaisena, häntä ahdistaa todennäköisesti aivan kamalasti oma heiluntani hyvin intiimin ja hyvin keveän yhteyden välillä. Samoin, jos joku haluaa ystäviensä säilyvän tietyllä tavalla läheisinä vaikka vähintään kymmenen vuoden ajan, taidan olla aika sopimaton ystävystymisen kohde. Tai odotukseni siitä, ettei sanojaan tarvitse ihan kauheasti varoa. (Se on minulle luontevaa, koska en sillä lailla jaksa olla pitkävihainen ja uskon siihen, että kipeätkin asiat, joita voi parkua vaikka pari viikkoa, lopulta kuitenkin ovat hedelmällisempiä tiedettyinä kuin tunnistamattomina kinnauksina - kun ne tietää, niille voi sentään koettaa tehdä jotakin sen sijaan, että tuntisi vain jähmettävää epämääräistä kauhua. Jos ei muuta, niin vaikka sitten nostaa kädet ja päästää irti suhteesta, joka tuottaa mielipahaa molemmille. Ja koettaa seuraavissa suhteissa ratkaista pulmaa jo ennen kuin se äityy tulehtuneeksi.)

Aika jännittävää, oikeastaan. Huomaan, että tavallaan odotan ystävyydeltä aika rajujakin asioita. Kuten että saan uutta informaatiota, joka muuttaa tapaani nähdä maailmaa ja siten myös maailman. Ja minut. (Kai uteliaisuus on tuon odotuksen subjektiivinen puoli, tunne- tai asenneheijastuma.) Tavallaan kai odotan, että tapaamani ihmiset suhtautuisivat minuun hieman kuin terapeutit. Että he hyväksyisivät, että minusta meillä on tietyntyyppinen informaationvaihtojakso, jonka kuluessa molemmat oivaltavat asioita ja kehittyvät, ja sitten loitonnumme, ja jos se loitontuminen ei ole riidan kautta vaan ihan arjen takia, eihän täällä ole suklaasoijavanukassammoita, joissa voisi vain lojua päivästä toiseen ja keskustella ja ehkä vähän rapsuttaa toisen päätä eikä mitään muita toimitettavia asioita vain olisi, niin lähentymisiä tulee ehkä uudelleen, ja solahdan niihin halukkaasti, yhtä uteliaasti, ja on toisen asia, miten hän siihen tulee, kunhan hän ei halua vahingoittaa, ja että lopulta kuitenkin on niin, ettei kumpikaan voi olla toisensa sydänystävä, sillä itse tai sydän, tai mikä sitten ihmisen ydin onkaan, kuuntelee monia rytmejä ympärillään ja virittyy vuoroin siihen, vuoroin tähän, etsii omaa tahtiaan tinkimättömästi ja valitsee sen taustaksi aina juuri sen äänen tai ne äänet, jota se kulloinkin eniten tarvitsee, ne ovat yllättäviä käänteitä, eikä kukaan toinen ihminen tai eläin voi olla lopullinen ratkaisu, ei ainoa yksi lopullinen ratkaisu.

Luulen, että ne kuolleet kohdat, joista aluksi mainitsin, ovat kohtia, joissa tajuaa jotenkin pahasti loukanneensa toisen ystävyysodotuksia, ja joissa tuon tajuttuaan koettaa selvittää asiaa, ja kun se vain pahentaa soppaa, jähmettyy tuskin uskaltaen hengittää.

Ja vaikka onkin niin, että minun on ilmeisesti ihan mahdotonta mainita, ketkä olisivat lähimpiä ystäviäni - se vaihtelee ja olen saanut eri ihmisiltä niin erilaisia oivalluksia ja eri tavalla läheisyyttä ja hyväksyntää ja myös tärkeää kritiikkiä - niin sen ainakin osaan sanoa, että ne ihmiset, joiden kanssa juutun tuon tuosta kuolleeseen kohtaan, pelottavat minua ja minun on enää vaikeaa päästää heitä lähelleni emotionaalisessa mielessä. Voin keskustella heidän kanssaan tuttavallisesti ja olla heistä huolissani, toivoa heille parasta ja tuntea itseni kamalaksi kulmikkaaksi ääliöksi sanoessani jotakin, minkä he voivat käsittää loukkaavana, mutta en halua päästää heitä sillä lailla lähelleni, että he saisivat kiskaistua minut uudelleen kuolleeseen kohtaan. Inhoan sitä, että joku koettaa kietoutua minuun, laiskastikin.

Mikä saa minut pohtimaan, haluanko oikeastaan heidän näkökulmastaan ystävyyttä lainkaan. Voi olla, että en. Sen täytyy tuntua aika loukkaavalta ja karmealta, kun kuitenkin niin paljon puhun ja kirjoitan ystävyyden tärkeydestä.

No mutta, nyt on palattava takaisin tekstiin, jotta työ edistyisi.

Rakkautta vaan...

Vietämme miehen vapaapäivää osittain lukemalla Sternbergin kirjaa ja tutkimalla, millaiset tarinat vetoavat meidän rakkauskäsitykseemme. Pontta hommaan on antanut muutama keskustelu, joita olen käynyt viimeisten kuukausien aikana. Ne ovat saaneet minut hyvin uteliaaksi sen suhteen, mitä kaikkea ihmiset sisällyttävät sanaan "rakkaus". Ja omakin käsitykseni on sillä lailla vaikeasti tartuttava ja tarkasteltava, että otan mieluusti avuksi asiaa tutkineen psykologin karkeat tarinamallit, ainakin näin alkajaisiksi. Jostakinhan on lähdettävä!

Sternberg kirjoittaa rakkaustarinoista näin:

Kuvittelemme toiseen ihmiseen tutustuessamme, että sijoitamme "fiktion" sijaan ei-fiktion antaman "todellisuuden". Jos kuitenkin ajattelemme ensivaikutelmia, rituaaleja, jotka ovat kaikkialla kosiskelun ja avioliiton kuvioiden ympärillä, mainitun kaltainen korvaamissijoittelu ei useinkaan ole se, joka prosessissa todella tapahtuu. Me astumme suhteeseen mukanamme kimppu ennalta valmiita ajatuksia. Nuo ajatukset eli tarinat eivät välttämättä ole sellaisenaan oikeita tai vääriä, joskin ne saattavat olla enemmän tai vähemmän sovelluskelpoisia - so. enemmän tai vähemmän toimivia ajatellen niiden käyttöä apuna ympäristöön sopeutuessamme. ... Se, mikä nähdään "todellisuutena", on pikemminkin subjektiivisia käsityksiä todellisuudesta - tarinoita. Tarina antaa suhteelle tarkoituksen elämämme kontekstissa.

...

Jokaisella meistä on monta tarinaa, jotka yritämme saada sopimaan yhteen rakkaussuhteissamme. Yleensä emme ole tietoisesti selvillä noista tarinoista emmekä myöskään siitä, että osa tarinoista vaikuttaa meihin vahvemmin kuin toiset. Toisin sanoen pidämme toisia tarinoita parempina kuin toisia. Eri partnerit tuovat esille meissä olevat erilaiset tarinat.

Sen seurauksena se, minkä tietyssä vaiheessa hyväksymme tyydyttäväksi tai jopa hyväksi rakkaussuhteeksi, saattaa varsin pian vaikuttaa riittämättömältä, mikäli toinen potentiaalinen partneri pystyy nousemaan rooliin toisessa tarinassa, sellaisessa joka sijoittuu ylemmäksi suosimisasteikollamme.

....

Tarinan avaamasta näköalasta riippuen me muokkaamme ympäristöämme ainakin yhtä paljon kuin ympäristö muokkaa meitä. Emme yksinkertaisesti vain reagoi siihen, mitä tilanne kulloinkin eteen tuo. Pikemminkin me rakkaustarinoiden tai muiden maailmaan tuomiemme tarinoiden kautta osittain luomme maailman, johon me reagoimme. Usein me emme kuitenkaan tunnista tai pane merkille tätä aktiivista roolia, ja sen vuoksi saamme monesti kuulla sanottavan: "Sellaista vain sattuu minulle."

Niin, voisiko olla kiinnostavampaa ja omaan nilkaan kalahtamattomampaa aihetta?

Kirjaa lukiessa ja sen testejä tehdessä en voi olla panematta merkille, kuinka pieniin asioihin jotkut tarinat tökkäävät. Esimerkiksi käsityötarina tuntuu aluksi aika järkevältä, kunnes todetaan, että siinä rakkaus on täysin konstruktio, tehty ja päätetty, ja että käsityöhön tarvittava design ja työtapojen valinta ovat kokonaan räätäleistä kiinni. No mutta, tuollaiseen en sentään pysty uskomaan. Niin kovasti kuin itse tahtoisinkin tuoda suhteeseen parhaat materiaalit, olen kyllä monissa pesuissa haalistunutta, venynyttä ja kitistynyttä kamaa. Ja niin taitaa olla jokainen mahdollinen kumppanikin... Se on vähän kuin koettaisi ommella kuumailmapallon parista flanellitilkusta. Ole siinä nyt sitten luova ja "tee tästä ihan mitä tahdot"! Silti tuollainen koordinaatiotarina, "rakkauden nähdään kehittyvän siitä, että partnerit työskentelevät yhdessä luodakseen tai ylläpitääkseen jotakin", osoittautuu Vompsua ja minua yhdistäväksi maaperäksi (matka- ja puutarhatarinan muodossa) ja saa molemmilta suurimmat pisteet. Se kontrastoituu räikeästi siihen, miten jotkut tarinat, kuten kaikki eksplisiittiseen vallanjakoon ja valtakiistoihin liittyvät tarinat, alistamissuhdetarinat, taloudelliseen yhteen hiileen puhaltamisen tarinat ja salaperäisyyttä ja fantasiaa korostavat tarinat lähinnä herättävät molemmissa aivan käsittämätöntä hilpeyttä ja epäuskoa ja sitten myöhemmin myös tyrmistystä. On hauska huomata, miten yhteisellä maaperällä liikumme. Molemmat nauttivat melko paljon (mutta Sternbergin asteikolla "ei rakastumiseen riittävästi" - joskus aiemmin se olisi kyllä riittänyt minulle, mutta ei enää...) myös science fiction -tarinasta, jossa suhteen toinen osapuoli on kiehtova osittain käsittämättömyytensä takia (en voi olla herkuttelematta ajatuksella, että kenties juuri vannoutuneisiin scifirakkausihmisiin vetoavat Mars- ja Venus-metaforat), ja historiatarinasta, joka korostaa yhteisen menneisyyden tärkeyttä. (Edellisessä liitossani historiatarina osoitti voimansa siinä, että minua ei koskaan lakannut hiertämästä suhteen alkamisen tapa; tietysti suhteen alkamiset hiertävät minua tietyllä tapaa aina, koska rakastuneena ei ole erityisesti vastuuntuntoisimmillaan eikä terävimmillään, enkä pidä itsestäni sellaisena heittäytyvänä, sokeana kiihkosubjektina. Haluaisin harkita kaikessa rauhassa ja työstää tuntojani ja tehdä ratkaisuja, joista voin myöhemmin olla tyytyväinen. Voi olla kuitenkin esimerkiksi hyvin vaikeaa saada itselleen takaisin oikeuksia, joista on hetken huumassa suostunut aluksi luopumaan... ja jotta voisi vahtia oikeuksiaan, pitäisi olla tarkkana kuin mikä. Ja se on aika mahdotonta rakastuneena!) Taideteostarina, jossa toisen fyysistä vetovoimaa ihaillaan, on tietysti sekin aika tärkeänä; en oikein usko, että kukaan mielellään seurustelisi ihmisen kanssa, joka ei vetoa fyysisellä tasolla. Tietysti fyysisen tason vetoavuus on monissa tapauksissa opittua. (Kiitos joustavista aivoista, kiitos!) Kauniina tarkasteleminen on melko pitkälti asennekysymys, ja huomaan ainakin omalla kohdallani, etteivät minun mieltymykseni ole aina kovin valtavirran mukaisia. (Ja esimerkkilauseet ovat todella visualistisia... kyllä minusta taideteokseen kuuluu myös esimerkiksi ääni, tapa liikkua ja etenkin tuoksu. Ah, miehen tuoksu. En ymmärrä, miten rakastuminen voisi olla mahdollista ilman toisen haistelemista!)

Tarina-analyysi kiinnittää melko tarkasti myös ne kaksi kohtaa, jossa suhteemme klappaa. Ei kuolettavasti, mutta joskus aika ärsyttävällä tavalla. Kumpikaan kohta ei yllätä minua, mutta on mukavaa saada niistä tarkempi sanallistus, jota voi alkaa vähitellen muokata kuvaamaan tarkemmin juuri tätä suhdetta ja sen ongelmia.

Toinen on opettaja-oppilas -asetelma. Vompsu kaipaisi opettajaa, mutta minä en suostu sellaiseksi. (Omat pisteeni tuon roolituksen suhteen osoittavat, että itse asiassa minäkin kaipaan paljon enemmän opettajaa kuin oppilasta! Tiedän hyvin, miten samperin huteria teoriani ovat haluan jonkun osoittavan niiden aukkokohdat ja toisen tavan tulkita asiat. Vaikka oppiminen on ahdistavaa, valitsen mieluummin ahdistuksen kuin tyytyväisen yksisilmäisyyden.) Kun saan Vompsun kiinni siitä, että on luopunut jostakin uskomuksestaan tuosta noin vain koska olen ollut toista mieltä, rähisen ja ärisen kuin vanha äkäinen koira. En halua sellaista! Ja silti tunnistan asetelman kauhean hyvin - menen oppilaan rooliin helposti itsekin. Siksi kai se niin ärsyttääkin... Tajuan sentään jo sen, että parisuhteessa se ei ole hyväksi, se oli vain pakko oppia tajuamaan. Rakkaus ei voi tarkoittaa sitä, että ihailen ja kunnioitan toisen näkemyksiä niin paljon, että heitän omani tuosta noin vain hiiteen, niin kovasti kuin haluaisinkin oppia ja kehittyä.

Toinen kohdista liittyy genretarinoista huumoritarinaan. Minussa on hyvin vahvana halu olla koomikon yleisö. (Ei ihme, että rakastan Woody Allenin perusneuroottista ja neuroosistaan numeron tekevää mieshahmoa; eilenkin nauroin ihan kuollakseni, katsoimme Melinda & Melindaa ja kun kilpakosija mainitsi, että hän oli ampunut kaikki huoneessa näkyvät täytettyjen eläinpäiden eläimet, sanomalla "olen ampunut ne kaikki", päähenkilömies kysyi: "oletko ampunut huonekalutkin?", puhumattakaan tästä helmestä: "Hobie: You feel like we don't communicate anymore? Susan: Of course we communicate. Now can we not talk about it anymore?" ) Vompsukin haluaisi olla enemmän yleisö kuin koomikko, koomikkona häntä tuntuu pelottavan, olenko ilkeä yleisö, joka ei naura. Onneksi tahaton komiikka on joskus tehokkainta, ja toisaalta, saattaahan olla, että Vompsu kutsuu minusta itsestänikin koomikon esiin siinä määrin, että vaikka hän ei esiinnykään, hänen läsnäolonsa jotenkin mahdollistaa sen, että voin tehdä oman itseni yleisölleni koomisia esityksiä ja sanallistuksia. En ehkä keskellä kognitiivista dissonanssia, mutta kylläkin heti sen alkaessa purkautua. Silti on ihan selvää, etten jaksaisi sellaista ihmistä, joka koettaisi hoidella suhdetta vain huumorin avulla. Kyllä puutarhanhoitakin tarvitaan! Ja matkakumppanuutta! Mutta toisaalta, elämä sellaisen ihmisen kanssa, joka pitäisi asioiden huvittavan puolen säännöllistä tutkimista ja niillä tunnelman keventämistä ja asioiden käsiteltäväksi paloittelemista ärsyttävänä, pinnallisena tai suorastaan loukkaavana, ei varmastikaan olisi itselleni lainkaan mahdollista. Tai ainakin olisin huikaisevan onneton sellaisessa suhteessa.

On huvittavaa havainnoida, miten suuren tyrmistyksen jotkut tarinat herättävät. Ja epäuskon: mitä ihmettä, miksi joku lähtisi tämmöiseen suhteeseen? Sitä on vain vaikeaa ymmärtää. Se vieraus on jotenkin puhuttelevaa... tunnistan sen vierauden vaikutuksen myös joissakin reaktioissa omiin ratkaisuihini ja niitä taustoittaviin tarinoihin. Esimerkiksi se, miten vähän olen kiinnostunut vallanjaosta ja taloudellisten kulujen vahtimisesta, on huolestuttanut monia ystäviäni kovasti, mikä tuntuu itsestäni aika hassulta. Ja toisaalta keskimääräinen kiinnostukseni tiedetarinaan ja suhteen tutkimiseen jos ei ehkä luonnontieteen niin kuitenkin kulttuurintutkimuksen keinoin - kuten nyt narraatioiden avulla - nostaa monien niskakarvat pystyyn. Niitä ystävyyksiä, jotka ovat kitkanneet tai kaatuneet haluuni tarkastella, sovitella vaihtoehtoisia sanallistuksia ja odottaa toiselta tarkennuksia ja asiaan osallistumista, ei ole yksi tai kaksi. Joskus aiemmin olen lähtenyt ominkin päin, kun olen tajunnut maailmanvatkaamisen tyylini ärsyttävän liiaksi. Nykyään uskon enemmän rikkomiseen ja korjaamiseen sekä siihen, että ihmiset kyllä osaavat - ja saavat - ärähtää, jos heitä ärsyttää se, että tahdon myös puntaroida ja tarkastella elämää, en vain liukua sen varassa.

Kiinnostavinta on saada itsensä kiinni siitä, että tuntee vierautta joihinkin tarinoihin, joiden osallisiksi on aiemmin riemusta kiljuen suostunut. Jotakin sentään on oppinut, ja se on hyvä!

Jotkut tarinat taas ovat sellaisia, ettei niihin ole ikinä tahtonut, että niille on jäänyt supervieraaksi. Kuten omakotitarina, jossa "pari kiinnittää lähes kaiken huomionsa kotiin ja siihen, että se on parhaassa mahdollisessa kunnossa". Äiti on koettanut syöttää minulle tätä lapsesta lähtien ja minua on peloteltu, ettei kukaan suostu naimisiin kanssani, kun olen niin sotkuinen. No, onneksi on muitakin tarinoita, koska olen muodostanut omakotitarinaan melko jämäkän vastareaktion. Hassuinta omakotitarinassa on se, että itse huomasin sinkkuillessani kyllä laittavani kotia pontevasti ja keskittyväni tarmolla kaikkiin kodin yksityiskohtiin, mutta kun minulla on suhde, sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa! Löin läskiksi sillä sekunnilla kun tajusin, että voisin rakastua tähän ihmiseen. Ehkä, jos haluaisin. Mutta en halunnut, ja silti siinä kävi niin. Aargh! Voisin asua vaikka teltassa tyytyväisenä...

Kunpa joku kirjoittaisi tällaisen selventävän ja hauskan ja tarinallisen opuksen myös ystävyyssuhteista. Lupaan, että lukisin sen heti hotkien kannesta kanteen, kuten Sternberginkin luin.

Puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta

Eiliseen aurinkoiseen kävelypäivään verrattuna sää tuntuu nyt jotenkin armeliaalta. Raolleen jätetty yöikkuna ulvoo voimakkaammin kuin laihdutuskuuristaan loukkaantuneet kissat. Kuuntelen tuulen vokaalia ja katselen pilvien edestä viistäviä varislintuja ja lokkeja, kunnes äkkään huomaamattomamman äänen. Sade rapistelee hiirenpienesti. Onko satanut kaiken aikaa? Alkoiko se vasta tai tihentyikö se vasta?

Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.

Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.

Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?

Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)

Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.

Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.

Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.