Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Onnellisuudesta

Saamme kutsun maatilalla pidettävään minifestivaaliin. Menemme. Perillä on suuri joukko melko humaltuneita ihmisiä ja nurmikko ja purjeista tehty katos, navetanylisillä konserttisali. Muistan oikein: kun täysikuun maissa aurinko laskee, kuu nousee. Tekevät soundcheckiä navetassa, punainen valo maalaa sisätilan kovin erilaiseksi kuin ympärillä levittyvät pellot ja mustaan taittuvat metsien suipputornistot. Kävelemme Faunin kanssa peltotietä eteenpäin, poispäin pihapiiristä löytääksemme näkyvyyden.

Kuu on juuri punnertamassa metsän takaa. Se pulpahtaa pintaan, lakea kohti, uhmakkaalla voimalla.

Kuulemme laulajan aloittaneen. Emme silti kiirehdi takaisin.

Tai ehkä pitäisi olla kirjoittamatta monikossa, koska toisia ihmisiä on vaikeaa ymmärtää. Sitten pitäisi ehkä lakata tyystin kirjoittamatta ihmisistä, koska myös itseään on vaikeaa ymmärtää.

Koska varon jalkaa, en voi juoda tolkuttomasti. Koska en juo tolkuttomasti, katselen kaikkea hieman kauempaa. Vuorokausirytmini ei sotkeudu. Alkaa nukuttaa. Mutta niin kauan kuin joku laulaa, ei tunnu ikävältä. Voi keinua ja miettiä ääntä ja pientä riitasointua, pientä epätahtisuutta, niiden merkitystä musiikkiin kiinnittymiselle. Voi ottaa kuvia, miettiä eroa metsän ja navetanylisten välillä, ja toimivan navetanylisen ja konserttisaliksi muutetun navetanylisen välillä. Ja vain olla ja sulkea silmät ja aistia pieni kipu tutussa paikassa, ei liiallinen, kipugeelin lieventämä, tympeä, kestettävä.

Hieman laulun loputtua koetan nukkua huvimajassa. Siellä ei enää ole lämmin, kuten päivällä. Musiikki jyskyttää liian lujasti, vaikka korvat on tungettu täyteen vessapaperista syljellä tiivistettyä mössötulppaa. Koetan rentoutua diskoon, ajatella niitä kertoja, joina teininä nukahdin korvalappustereoiden ääneen vanhempien katsoessa televisiota tai puhuessa kovaan ääneen puhelimeen. Mutta en voi sille mitään, että muistikuviin liittyy typertynyt pahoinvointi heräämisen hetkenä, tunne siitä, että joku on käännellyt aivoja ja rikkonut niiden tahtia, käsitellyt niitä liian kovakouraisesti, väärin. Hengitä, komennan itseäni. Hengitä ja hyväksy paha olo. Se menee ohi.

Mutta milloin, kysyn. Milloin se menee ohi? Fauni on palannut ulos, häntä eivät samalla tavalla viillä iltaisin tupakansavu ja liian remakka nauru, kiirettä paukuttava rytmi, ne eivät tunnu ensisijaisesti kipuna ja vasta sitten eriteltävänä aistimuksena. Häntä ne viiltäisivät niin aamulla, jos hänellä on univelkaa. Nyt on ilta ja minulla univelkaa. Toivon muuttuvani tuosta noin vain iltaihmiseksi, mutta eihän sellaista tapahdu. Elän väärää aikaa, verkostoitumisaikaa, iltaisin bilestetään -aikaa, sähkövaloaikaa. Kehoni puhuu aurinkoa ja kuuta, lintujen aamuun heräämistä, iltaan rauhoittumista. Ehkä se hieman edistää, sen vuorokausi tapaa olla lyhempi kuin planeetan, mutta melko sopusointuinen kuitenkin.

Lopulta päätän, että jotakin on tehtävä. Haluan ehjän unen. Räime saattaa jatkua aamuun saakka, ja en osaa nukkua päivän tullessa tai tultua. Haluaisin juosta navetalle ja kirkua, että lopettakaa nyt herran tähden, mutta eihän siinä halussa ole järjen häivää. Muuthan haluavat nimenomaan tämän musiikin, tämän valveen, ovat täällä sitä hakemassa. Ei se heitä haittaa. Eikä siinä ole mitään väärää. Minä vain olen väärässä paikassa väärään aikaan, ymmärrän sen selkeästi. Ja jos en saa nukkua, on vaikeaa pysyä kohteliaana ja tuntematta itseään vääryyttä kärsineeksi. Enkä pidä itsestäni piikikkäänä marttyrina. Mitä vain paitsi se, ajattelen. Sitä paitsi: itse olen tänne itseni tuonut ja minun pitää täältä siten itseni poiskin järjestää. Ehkä on jokin yövuoro Helsinkiin taajamasta. Kuljen ulos, nuotiolle, kysyn Faunilta, voisiko hän tarkistaa asian puhelimestaan. Kyllä vain, kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua lähtisi yövuoro.

Pohdimme, miten pääsisin siihen. Ketään ei taida olla selvänä kuskiksi. Asian selvittämiseenkin menisi helposti seurueessa pitkään. Taksi, sanon. Voisiko soittaa taksiin ja kysyä, ehtisikö täältä hakea ja viedä pikavuoropysäkille tuoksi kellonlyömäksi. Voi. Taksi lupaa tulla heti. Haalin tavaroita pieneen olkalaukkuun, joka on kai enemmän olkatasku. Ostin sen Intiasta, se on kastittomien naisten käsityöryhmän tekemä ja suunnittelema. Designin nimi oli Ants. Muistan sen kaiken yhtäkkiä pimeässä kamoja kopeloiden.

Toiset tuovat myöhemmin varvastossut, sievän pinkin poimintasangon ja mustikkapoimurin. Riittää, että on koira, kakkapusseja, lompakko, bussikortti kaupungin sisäiseen liikenteeseen. Seisomme pimeän maantien laidassa, kaukana mustassa loistaa muutamia valoja. Yöt ovat käyneet taas pimeiksi. Nuku, ne sanovat.

Lopulta taksi liukuu toisesta suunnasta kuin tuijottamamme. Koira loikkaa sisään, kömmin perässä, ovi kiinni, matkaamme pimeän läpi. Suljen silmät, nojaan taaksepäin. Pääsen kotiin.

Pikavuoropysäkkiä vastapäätä on naisenniminen ravintola. Parkkipaikalla tyhjäkäy tai valot päällä seisoo suuri joukko autoja. Niiden ympärillä pyörii porukkaa, joka tykkää soittaa suutaan reteästi. Onneksi kukaan ei kiinnitä meihin kahteen pieneen eläimeen huomiota. Onkohan bussi tulossa? Minulla ei ole kelloa, ei puhelinta, ei mitään sen kummempaa mukana. Jos bussi ei jostain syystä tule tai on mennyt jo, on odotettava vielä puolitoista tuntia. Olen unohtanut katsoa kelloa taksista lähtiessäni. En muista, että korttimaksutositteessa aika varmaan näkyisi. Sen sijaan keskityn toivomaan, että bussissa voi maksaa kortilla tai että ainakin hinta on sama kuin päivällä.

Pikavuoro saapuu viimein. Hinta on melkein kaksinkertainen yölisän takia. Hetken pelko läikähtää ylitseni, kun tajuan, ettei kolikoita taida olla tarpeeksi. Onneksi kortti käy. Vajoan penkkiin, katselen moottoritien vilistävien valojen ohitselävitse kauemmas ja mietin, miten pelottavalta tuntuu tehdä asioita eri tavalla kuin ystävät tekevät tai kuin kuvittelee heidän tekevän. Että vain päättää tarvita unen, hiljaisuuden, ottaa ja lähtee yksin pois, tai ei yksin, vaan koiran kanssa. Koiran pää lepää reidellä, sen silmät nauravat iloisesti. Se hyväksyy, tein niin tai näin.

Ajattelen sitä huvittavaa tosiseikkaa, että samalla kun matkaan poispäin livepainajaisvalveeksi muuttuneesta festaripaikasta, aviomieheni matkaa kohti samaa paikkaa jalan pimeitä maanteitä pitkin ja tiedustelee Faunilta tekstiviestein, jatkuukohan meno edelleen vireänä. Hän haluaa samaan rymyyn, josta minä pakenen vaikka taksilla ja yölisäbussilla, jonka takaosa on täynnä teinejä, näiden kännykällä soitettua pimputusta ja mölinää siitä, miten joku vitun koirakin viettää vitun lauantaita tässä vitun paskabussissa. Hymyilen pimeään kuunnellessani, miten teinityttö vinkuu äidille puhelimessa. Äiti sen on oltava, ei tuollaista sävyä muuten saavuteta.

Lopulta bussi saapuu Kampin keskukseen. Muistelen viimeisen yöbussin kotiin lähtevän yksi kolmekymmentäviisi. Se tarkoittaa kahdeksaa minuuttia. Kokoan koiran lähelleni, askellamme reippaasti, en halua nyt välittää kivusta, on vain kannateltava vatsasta ylöspäin, tunnettava kehon kaatuminen eteen ja ylös, myötäiltävä kaatumista, estettävä se hiuksenhienosti, hieman takapotkuisesti, pyyhkiydymme ravintoloista ulos vuotavien musiikkien ja ihmisten läpi, liikennevaloista ylitse, raitiovaunun takaa, eikä haittaa vaikka myöhästyisimme, aina on toisia busseja ja raitiovaunuja ja kävelemisvaihtoehto, mutta toki ehdimme bussiin, ehdimme viimeisinä. Ovi sulkeutuu, tuskin ehdin istahtaa ja pyytää koiran syliin, kun liikumme jo.

Työpaikan viereisesen baarin portailla viipyilee paljon ihmisiä tupakalla. Käyttääköhän kukaan baarin verkkoa öisin? Käytän sitä välillä töissä, takahuoneessa, jos ei ole juuri asiakkaita, ja sattuu olemaan kone mukana, istun hierontapöydällä kone sylissä, työstän googledocsiin. Jos tulee yllättäen asiakas, läppään koneen kiinni ja tungen tuolin alle ja levitän plintille lakanat kuin kyse ei olisikaan lukukammiosta.

Jos en lähtiessä ollutkaan varma, miten käy ja miten osaan suhtautua päätökseeni lähteä, nyt alan ymmärtää tehneeni oikean ratkaisun. Kaupungissa on niin hiljaista verrattuna maaseudun räimeeseen. Siellä kukaan muu ei olisi herännyt seitsemän korvilla, täällä saan herätä, milloin haluan, ja voin tehdä mielekkäitä asioita heti pelkäämättä kenenkään herättämistä.

Kun avaan kotioven, harmaa kolli kurahtaa ja tulee puskemaan jalkoja. Sen on selvästi ollut yksinäistä. Pesen hampaat onnesta pakahtumaisillani. Kun käperryn sängylle, eläimet hiipivät luo. Ihana hiljaisuus ympärillä, vapaus nukahtaa kun niin haluaa.

En muista, olenko ikinä ollut aivan näin onnellinen kuin siinä. Kuin tässä.

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Mitä tehdä romanttisissa paikoissa öisin

Myöhään viimeisenä iltana livahdan ulos. Kiipeän portaita koettaen pitää painoa mahdollisimman keveänä vasemman päkiän ja varpaiden suhteen. Kuljen portaita alas, ylös, käännyn Delikatessenin kulmasta, panen merkille kissat tummilla kujilla ja modernien veistosten terasseilla. Kiipeän kohti valtatien haaraa. 

Terassilla istuu rikkaita amerikkalaisia. Tai mistä minä heidän varallisuudestaan tiedän, mutta he vaikuttavat sellaisilta, vaatteista ja kampauksista ja puheista päätellen. Terassilla: kynttilät, pöydät ulkona, Tyrrhenianmeri huokaa alapuolella, ranta erottuu tuolien suorakulmioista, jotka taittavat hajavaloa takaisin. Terassi-ihmiset pitävät toisiaan kädestä. Se on helppo havaita kynttilöiden vuoksi. 

Kuulen, kuinka he ovat onnellisia tapahtuvasta. Tunnen sen onnen, mutta se ei ole asiani tässä eikä nyt. Tarkastelen pimeää kadun jyrkänteestä erottavan kaiteen luona. Erottuuko sieltä jotain harovaa? Jossain tässä niiden pitäisi olla, niiden minun asioideni. Kyllä, tuossa on jotain. Jään ikään kuin ihailemaan maisemaa ja ottamaan muutamia kuvia. Onhan tämä ihmeellinen paikka, sellainen johon voi palata kerta toisensa jälkeen tuntematta minkään kyllästyttävän pätkääkään.

Jossain vaiheessa kyykistyn ja työnnän käteni pimeään. Nyt olen näkymätön, koska päätän niin. Käteni tapaa piikit ja sileät seinämät. Tunnustelen varovasti, etsin eloisan oloisen kasvukohdan, sijoitan toisen käden sormet varovasti niveltymän toiselle, toisen käden sormet toiselle puolen. On valittava otekohta piikeittä. Sitten alan vääntää kasvia kierteelle. 

Lopulta pala napsahtaa irti. Tuskin ääntäkään kuuluu. Tungen kaktuksen palasen taskuun. Se pistelee taskun ohuen puuvillavuorin läpi. Amerikkalaiset jatkavat onnensa kertaamista. Kuljen heidän ohitseen suorana ja hymyillen. 

Kyllä minäkin rakastan, kaipaan ja pakahdun, selvähän se. Ja sellaisessa tilassa olen niin heikko, että saatan särkeä sydämeni silloinkin kun en osaa enkä halua loukkaantua. Ja saatan silti olla onnellinen. Niin, niin. Kuljen heidän ohitseen, livahdan takaisin alakaupungin pimeille kujille, luovin porras portaalta kohti kirkkoa ja merta ja meren keinuttamia veneitä pala kaktusta taskussa. 

Nyt en jää kaipaamaan, en harmittelemaan. Kirkon luona silitän kissaa ja istahdan varoen sen viereen. Se kipuaa syliin kehräämään ja haluaisi nukahtaa siihen. Voisinko kantaa kissan sisään nukkumaan amorinkuvin koristeltuun antiikkivuoteeseen? Fauni ilahtuisi siitä kovasti. Ei, sitä kissa ei hyväksy. Se painelee tiehensä häntä pörhöllä ja unohtaa äskeisen hetken, rauhan sylissä.

Kiipeän portaita taloon, jossa olen asunut viikon ja jossa olen kai ollut eniten eksyksissä ja onnettomin, hetkittäin, vuosikausiin. Jalkaan ei juuri nyt satu. On vain yö ja valppaus. Ja kaktus: tunnen tyytyväisyyttä siitä, että hain sen pistokkaan. Avaan oven päiväkirjalukon, hiivin yläkertaan. Tunnen itseni riittävän vahvaksi heittäytymään hymyn syliin nyt kun olen hakenut palan kaktusta.

Kaipaus

Muut ovat menneet teilleen, pääsiäisiin. Koska minulla ei ole enää toisia kaupunkeja, olen täällä. Istun satulatuolilla tuntikausia ja pyörittelen numeroita ja sanoja. Se tuntuu etäisesti mukavalta sinne saakka, että kaikki alkaa väsymystä takuta. Voisi tietysti siivotakin, tai vaihtaa ne mullat, jotka odottavat tuossa lattialla kahdessa säkissä. Mutta yksin on vaikea aloittaa miten, osata tarttua, edetä, välittää.

Päivistä ja öistä katoavat tunnistettavat rajat, koska uni ei oikein osaa tulla, kun on yksin. En silti osaa ajatella tätä pahana tai vahingollisena. Oikeastaan on hauskaa välillä kaivata, kunhan pahimman neuroottisuuden oppii ensin sietämään, pystyy hyväksymään, miten suuri osa omasta toimintakyvystä on sidottu siihen, että on jokin seura, jokin hahmo, jota vasten pystyy hahmottamaan muunkin kuin teoreettisen. Pahaa tämä tekisi, jos jatkuisi liian kauan, mutta yö tai pari silloin tällöin, vapaapyhinä, on varmasti vain hyödyllinen harjoitus.

Kaipaus osoittaa jotain äärimmäisen tärkeää: että on ihmisiä, joihin kykenee kiintymään ja jotka ottavat sen kiintymyksen vastaan ystävällismielisesti, pehmeästi, tukien. Se tuntuu valtavalta onnenpotkulta maailmassa, jossa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä. Ja samaan syssyyn kuin kaipaan lähimpiä, kaipaan vähän kaukaisempiakin ystäviä, joiden kanssa on jaettu kävelyteitä ja iltahetkiä, nauruja ja vesijuoksuja, sanaleikkejä ja kummallisten unien synopsiksia.

Yksinäni saatan saada kaipauskohtauksia, joiden kuluessa olen melkoinen kiitollinen itkupilli. Kiitollisuus ja onni vain vuotaa ylitse, ja on vaikeaa ymmärtää, miten kaikki tämä onnellisuus on mahdollista. Eihän elämä tietysti aina helppoa ole, on kipuja ja kivistyksiä, epävarmuuksia ja pelkoja, mutta enimmäkseen vietän aikaa hyvyyden taskussa. Se tuntuu kummalliselta ja lahjalta, onnekkaalta sattumalta, kun ei ole jotenkin tottunut vaatimaan erityisesti mitään tai kuvittelemaan, miten asioiden pitäisi mennä (paitsi tietysti itseltä, mutta sitäkin nykyään onneksi lempeämmin kuin ennen). Eikä oikein uskalla katsoa paria päivää pidemmälle, hyvä jos seuraavaan repliikkiin.

Mutta ihmiset jäävät likelle, viipyilevät, ja vaikka he katoaisivat, he saattavat palata pitkienkin aikojen päästä. Esimerkiksi yhtenä päivänä löysin facebookista tytön, jonka sittempiä vaiheita olin monesti jäänyt miettimään. Viimeksi tapasimme keväällä 1993 ylioppilasjuhlapäivänä. Mutta annas kun aloimme chatata - aivan kuin tässä ei olisikaan näitä vuosia välissä! Tietysti kuulumisia piti päivittää (no, niinhän niitä pitää joskus päivänkin jälkeen, detaljoidun ja rikkaan, ihmeellisen päivän) mutta muuten välimatkaa ei voinut juuri mitenkään aistia. Hänellä oli muutama yh-lapsi ja historia pohjoisessa, mutta muuten - hänkin oli ajatellut puutarha-alaa monta kertaa vuosien aikana ja opiskeli hänkin fuksina, joskin toisessa yliopistossa, ja opettajaksi - ei kovin kaukana sekään! Mikä parasta, meillä molemmilla oli selvästi elävä muistikuva toisen täysin sekopäisestä hyväntahtoisesta anarkismista: miten innostavaa!

Oikeastaan aina kun juttelee näiden oman elämän tärkeiden ihmisten kanssa - ihan helposti minun elämässäni tärkeänä pysyy ihminen, jonka olen tavannut viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten, kunhan hän on painanut minuun itsensämuotoisen jäljen, jättänyt muistikuvia lasinsirpaleista hatunlierillä ja hysteerisestä itkusta piirustuksen ja maalauksen tunnilla ja veljestä, joka oli katkaissut toisen kätensä roikkuessaan skeittilaudan kanssa bussin perässä, niin ja riikinruotsista, kiitos lapsuuden asuinpaikan (miten niin monella ystävällä onkin ollut riikinruotsi ainakin toisena kielenä?) - ei voi kuin hämmästyä sitä, miten silkkihansikkain elämä on tullut kohdelleeksi itseä. Se kaikki tuntuu jotenkin niin satunnaiselta. Tai ystävien ansiolta. Asiat olisivat voineet mennä ihan toisella tavalla. On niin monta kohtaa, jossa olisi voinut masentua, luovuttaa, kuolla, loukkaantua, vammautua, karata, pistää läskiksi, katkeroitua. Mikä ihme niiden mahdollisuuksien läpi kuljettaa? En keksi oikein muuta selitystä kuin ystävyyden.

Olisi enää vaikeaa uskoa ihmisistä etupäässä kaikkialle ulottuvaa itsekkyyttä kun on aloittanut sellaisesta maailmasta, sellaisella sisäistetyllä selitysmallilla, ja sitten ihmiset ovat korjanneet sitä piiru piirulta. Kaipausmoodi tuo muistiin hetkiä, jotka eivät ehkä muuten korostu samalla tapaa muistovirrassa. Retken temppeliaukion kirkkoon yhden yhdysvaltalaisen politiikan opiskelijan kanssa abikeväänä ja hämmennyksen siitä, että hän tosiaan aidosti oli kiinnostunut siitä, mitä ajattelin sosiaaliturvasta, vaikka olin vain pieni hupsu tyttö, sen miten aina tosi tarpeessa pyytäessäni olen saanut keskusteluapua ystäviltä lähellä ja kaukana ja miten he ovat usein tarttuneet toimeen silloinkin kun en ole osannut pyytää, juhlia joissa on lojuttu ihmisläheisyydessä mitään puhumatta, annettu yön liukua kohti aamua, telttaretket nuorempana, viileän ilman teltassa ja sen tuoksun kun aamulla kiskoo teltan vetoketjun auki pujahtaakseen mahdollisimman hiljaa ja pehmeästi viileään kosteuteen ja kohti vessoja, mahdollisimman hiljaa ettei makuupussissaan hengittävä ystävä heräisi, ja virittää tulen grillikatokseen ja keittää kahvia ja käy vasta sitten sanomassa huomenta, kahvikupin kanssa, ja tuntee samaa miltei hysteeristä onnea siitä, että on ystäviä, joiden kanssa voi tehdä kaikkea tuollaista mukavaa, samota metsiä ja pulahtaa uimaan, pureksia ketunleipiä.

Ja muistoja toisista eläimistä, jotka tekivät tämän kaiken mahdolliseksi siinä missä ihmisystävätkin. Suuret hevoset, jotka eivät koskaan kieltäneet läheisyyttä eivätkä välittäneet siitä, vaikka olisi ollut vääränlainen paita ja housut ja hiukset. Valppaat ja omapäiset koirat, joiden kanssa saa käyttää kaikki taitonsa, jotta osaa ratkaista niitä askarruttavat tilanteet ja purkaa ne siedettäviin osiin. Kissat pehmeydessään. (Kun kirjoitan tätä, lohi nostaa päätään ja kääntää sitten toisen posken lakanaa vasten.) Kun joku hevosista meni teuraaksi, äiti tuskastui itkuisuuteeni: nehän olivat vain hevosia. En ymmärrä sitä ajatusta, että joku olisi "vain" lajinsa nojalla, jos se on ollut ensi sijassa ystävä. Sehän on joka tapauksessa tärkeintä.

Ja huomaan kaipaavani sitä kulkiessani huoneiden välillä ja venytellessäni roskaisella matolla. Kaipaavani noita hetkiä, jotka saavat jatkamaan. Olevani niistä niin kiitollinen, että itken pienesti ja lohduttomasti, vai lohdullisesti, no, kuitenkin sillä tavalla että sitä on vähän vaikeaa saada loppumaan.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.

Hysteriaa keskiyöllä

Saan nukuttua pitkät päiväunet roudattuani ensin kamaa uuteen kämppään ja pestyäni meidän huoneidemme ikkunat. Kun herään, olen taas toimintakunnossa. Ilta jotenkin venähtää, ja käy niin, että seisomme lopulta Vompsun kanssa sukkasillamme vinnissä puolenyön aikoihin ja koetamme päästä käsiksi tavaravuoren takana häämöttävään plyysimattoon, siihen punaiseen lohikäärmekuvioiseen, jonka intuitioni käskee levittää uuden kodin lattialle toivottamaan meitä tervetulleiksi sinne.

Aluksi suunnitelmissa on vain kaivaa matto kaiken muun takaa, mutta tilanne karkaa improamiseen. "Mitä jos siivottaiskin tää vintti samalla kertaa, kun mua ei väsytä, väsyttääkssua?" kysyy armas Vompsu, ja vastaan: "Joo ei yhtään väsytä, siivotaan vaan niin sitten se on tehty."

(Viime päivinä olen saanut tarkkailla, miten eri tavalla reagoimme stressiin. Vompsu muistuttaa enemmän omaa profiiliani eli haluaa paiskia kaikki hommat kasaan kerralla, ei nukuta eikä nälätä, ja riskinä on lähinnä se, että jossain vaiheessa käy kiukkuiseksi ja itkuiseksi, koska ei ole nukkunut eikä syönyt tarpeeksi aikoihin. Fauni taas käy entistäkin vastahankaisemmaksi tekemään muutoksia. Hän luimistelee, kun yritän laittaa hänen paitojaan jätesäkkiin kuljetettaviksi, joten nostan paidat takaisin kaappiin ja ajattelen, että hän näemmä tarvitsee asian sulattelemisen päässään ennen kuin voi ryhtyä toimiin, enkä haluaisi lisätä paineita. Niinpä omat päiväni ja iltani sujuvat sillä lailla hassuissa merkeissä, että höyryän Vompsun kanssa asioita täydellä teholla ja koetamme varovasti innostaa Faunia mukaan muuttohötkyämiseen, koska maanantaina kaikkien tavaroiden pitäisi siirtyä uuteen asuntoon.)

Niinpä sitten puolenyön jälkeen jalat sukissa paljaalla betonilla viluillen alamme nostella tavaraa vinttikomerosta vintin käytävälle. Tavara jaetaan neljään kasaan: uuteen kämppään muutettavat (joita on noin puolet kamasta), vinttiin kevääksi jäävät tavarat (ehkä neljännes), roskat joille ei löydy todennäköisesti kierrätysottajaakaan (ehkä neljännes) ja muutama Vompsun töihin arkistoitava paperiarkullinen. Eikö kuulostakin asialliselta ja systemaattiselta? Paitsi ehkä tarkka lukija on jo höristänyt korviaan roskan määrälle. Miksi vintissä on säilöttynä roskaa? Meidän pienessä vinttikopperossamme, jossa vallitsee ainainen tilapula?

Roskalöydöt ovat hysteerisiä. Maali- ja tasoitepurkit, joiden sisältö on kohmettunut ainakin kymmenen vuotta sitten kiinteäksi järkäleeksi, ovat ymmärrettävämmästä päästä. Mutta mitä pitäisi ajatella kassista, jossa odottavat kahdet hiihtomonot, joiden pohjat ovat pehmenneet ja ikään kuin sulaneet tuntemattomasta syystä? Pohjat tuntuvat vähän sulalta asfaltilta, ovat tahmeita ja niistä irtoaa suuria paloja. Mitä ihmettä niille on tapahtunut?

Hysteria ratkeaa siinä vaiheessa kun löydän pohjanoteeraukset. Vompu ojentaa minulle häkkikaapista varovaisesti keveän pahvilaatikon. Hän on avannut hieman läppiä ja todennut sen olevan täynnä rutistettua Helsingin Sanomaa. "Tässä taitaa olla jotain särkyvää." Alan availla myttyjä ja etsiä niiden sisällä odottavia aarteita. Mutta ei, laatikko on vain täynnä rutisteltua lehteä. Voi luoja! Ja tätä me olemme säilöneet vuosikaudet. Jos vaikka sanomalehdet tästä maasta loppuisivat... paperit pääsevät paperinkeräykseen ja laatikko muuttolaatikoksi. Toinen suosikkini on paperikassillinen, joka on täynnä puoliksi leikattuja soijamaitopurkkeja, joita on jo kerran käytetty taimipotteina. Miksi ihmeessä me olemme ne säilöneet? Onko ajatuksena ollut, että kenties seuraavana keväänä olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa juoda soijamaitoa ja että sen vuoksi on parasta säilöä purkkimateriaali? En muista enkä tajua. Nauramme pitkän tovin niin, että vedet vaan tursuvat silmistä.

Vinttikomerosta löytyy neljä makuupussia, joista yksi on ostettu ja yksi lainattu sen takia, ettei meillä muka ole enää omia. Sieltä löytyy myös kuusi makuualustaa. Teltta, jonka olin unohtanut omistavani. Paksuja oransseja konepestäviä huopia isosedän kuolinpesästä. Kokonainen toimiva peilikaappi, joka ostettiin joskus kirpputorilta edullisesti, ehkä viitisentoista vuotta sitten. Paljon kierrätettävää ja myytävää tavaraa.

Miltähän muuttaminen tuntuisi, jos olisi enemmän synkistelyyn kuin hysteriaan taipuvainen? Ehkä tuntuisi kauhealta tajuta, miten hupsusti sitä on hamstrannut tavaroita, joiden käyttöaste lähentelee nollaa. Kuva itsestä rationaalisena otuksena rapisisi. Ei, kyllä on oikein hyvä, ettei ole koskaan erityisesti pitänyt itseään järkevänä. Voi nauraa vedet silmissä vinttikomeron löydöksille. Paras niistä on ehdottomasti naurun aarre, joka on käärittynä sanomalehtimyttyihin ylhäisessä yksinäisyydessään.

Kynttilöitä jo nyt - tämä on yritys leikata hiukset virtuaalisesti (niitä silti lyhentämättä) näkymättömällä sitten sitten sitten -rakenteella

Onnistaa. Huolet hälvenevät, olen ehkä tempoillutkin aivan turhaan. Mikäpä asia ei ratkeaisi hetki hetkeltä edeten ja rauhallisesti ja avoimesti kaikesta luottoystävien kanssa puhuen? Istuttuamme kolmin koko avokommuunimme voimin mättämässä currytofun chilieuforiaa New Bamboo Centerissä suuntaamme Kappelin terassille. Vompsu ei nimittäin muista, onko hän ikinä käynyt millään terassilla. Etno-Espan esitys on vielä vauhdissaan, kun saavumme, ja jotenkin luiskahdamme kummalliseen maanantaikäyttäytymiseen: tilaamme kannullisen sangriaa ja skumppapullon. Eipä silti, Vompsulla ja minulla on vapaata vielä tämän viikon, mutta Faunilla ei. Istumme ja vajutamme juomia hitaasti ja fantasioimme soittimista ja soittamisesta ja mutakakusta. Mutakakkufantasia pistää meihin jopa vauhtia: on ehdittävä ostamaan mutakakku ennen kuin tunnelin kaupat menevät kiinni. Tunneloidumme tunneliin sitä tahtia, että kipeää varvasta miltei hirvittää. Saan jarrutella noita kiharapäitä ihan tosissani, ne vain unohtavat ja tiukentavat tahtia.

Kotona meillä sytytämme kynttilät pitkästä aikaa. On jo hämärää öisin. Rullaamme kiinalaiset bambukaihtimet yläasentoon, saamme kaikki vaurioita jänönopuntian pudottelemista piikikkäistä jaokkeista. Mutteripannu puskee huoneeseen kofeiinittoman espresson tuoksua, sekoitan alexandereita vääräoppisesti tammenterholikööriin ja soijamaitoon, mutakakkua on jokaiselle valtava lonkare. Otamme esiin kaksi blueshuuliharppua ja viulun, jota on soitettava näppäillen, jotta naapurit eivät heräisi. Viulu on kätevää asettaa makuuasennossa niin, että sen kädensija tukeutuu leukaan ja lantionpohja, no, lantionpohjaan. Soitamme aikamme niin hiljaa kuin pystymme. Soitamme kuin lapset: leikkien, leikin kautta rakennetta etsien.

Yö havisee hitaasti eteenpäin. Ystävältä tulee tekstiviesti: muna on syntynyt! Laitamme stereoihin hipihiljaa soimaan Amiinan plingplongmusiikkia, talvitalismaanimusiikkia, soittorasiamusiikkia. Taivas on koboltinsininen ikkunan takana. Jotenkin kaikki järjestyy ja etenee, siihen on nyt helppoa uskoa. Ennen nukkumaanmenoa Vompsu haluaa vielä lukea ääneen valittuja otteita Pedro Almodovarin kirjasta Pornotähti. Kynttilänvalossa! Siinäpä hassu yhdistelmä. Kiherrämme Patty Diphusan sinnikkäälle asenteelle ottaa asiat positiiviselta kantilta. Kynttilänvalo virittää jotenkin jouluisan tunnelman, vaikka olemme juuri jumittaneet tuntikausia terassilla. Fauni hiipii nukkumaan yläkertaan halattuna, sammutan kynttilät teelusikalla, väsymys nielaisee kuin puhuva rumpu.

Maailma tuntuu kummalliselta paikalta nyt aamullakin. Yllättävältä. Sekuntiin mahtuu monta uteliasta, särisevää ajatusta. En näe unta raitiovaunusta enkä raunioituneesta kaupungista. Unet ovat kadonneet tältä yöltä. Herään käytännölliseen, mutta ilahduttavaan ajatukseen: on mahdollista hakea kalansilmäkameralla otetut filmit ja digiskannata ne. Kuvia ihan parhaasta kesästä, jolloin kaikki on avoinna ja hengittää ja silkaa uteliaisuutta ja vapautta ja naurua.

Kaikuja

Ilta hämärtyy, stereot vuotavat Vierashuoneen lauluja. Ja muutakin sellaista, mikä on hieman surullista ja lohdullista ja keinuvaa ja ilmavaa ja vereslihalla samaan aikaan.

Olen yksin, Vompsu on lähtenyt äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, ja itse olen jäänyt, koska toinen jalkani kestää huonosti astumista - joku hyppäsi jonkun toisen jalkapöydän päälle nojanneen pikkuvarpaani päälle ja varpaan pehmytkudokset repesivät ilmeisesti jollakin tavalla. Kipu ei ole yhtä paha kuin murtuman kanssa mutta jonkinmoinen kuitenkin. En jaksa laittaa valoja päälle, tiskaan hämärässä paino terveellä jalalla. Itkettää, mutta se on hyvää itkua, kiitollisuuskauneusihmeellisyysitkua. No, ehkä vähän myös sitä, että olen yksin ja kaiun edelleen edellistä iltaa, naamiaisjuhlia ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tuntuu vaikealta, että ensin saa olla toisten kanssa sillä lailla välittömästi ja kieppuen ja fyysisesti, halaillen ja kädestä kiinni pitäen ja tanssien, ja sitten äkisti onkin kotona ja ypöyksin. Tavallaan kauneuskiitollisuusitkut on parasta itkeä yksinään, sillä lailla kaiku on voimakkaampi. (Ellei rakastelemista lasketa, mutta tavallaan se on tältä kantilta miltei sama kuin olisi yksin, koska siinä joka tapauksessa raja-aidat kaadetaan niin voimakkaasti.)

Eilinen ilta oli maaginen. Mutta kummallista kyllä, sen sijaan, että olisin tuntenut itseni joksikuksi toiseksi kaulassani kolme erilaista sydäntä ja korsettitopissa ja kultaisessa luomivärissä, sainkin kosketuksen siihen itseni puoleen, jota ikävöin aina välillä asioiden tukahtuessa ja takkuuntuessa. Siihen tyttöön, joka hyppii ja kieppuu ja laulaa mukana ja ottaa ihmisiä kädestä ja juoksee bileiden läpi tai ryömii pöydän alta sen sijaan että kiertäisi pöydän. Johonkin hyvin vapaaseen ja avoimeen, välittävään ja läheisyydenjanoiseen. Siihen, jota ystävä kutsuu kirjeessään villihevoseksi: otukseksi, jolla on herkät korvat ja kerkeät jalat ja joka on valmiina nelistämään vaikka maailman ääriin hetken päähänpistosta. Toki join boolia ehkä vähän runsaanpuoleisesti. Mutta ehkä sekin on ookoo aina välillä.

Eilisestä kaikuu etenkin tanssilattia, jolla viihdyin siinä määrin, etten käynyt keskusteluja ennen kuin myöhään yöllä, keho täysin laskeutuneena, varvas vähän jomottaen, mutta ei mitenkään vaarallisesti. Ja sitten tietysti myöhäiset keskustelut, joita kaikkia luonnehti voimakas läheisyys ja lämpö, keskittyminen ja läsnäolo. Koska naapuri alkoi valittaa, bileet siirrettiin yhteen kaukaiseen huoneeseen ja siellä sitten kaikki jäljellä olivat ahtautuivat yhteen sänkyyn makamaan. Itsekin käperryin kahden luottoystävän väliin, jonkun pää oli lantioni päällä ja yön puoliunisina tunteina silitin ihmisten kasvoja ja kauloja ja hiuksia, hieroin varovasti hartioita ja selkälihaksia ja rapsutin hiuspohjaa, eikä minun tarvinnut olla hetkeäkään erossa toisista kehoista. Kunpa aina voisi nukkua noin! Vai kyllästyisikö siihen? Voisiko niin käydä? Mutta sellaista saa kokea niin harvoin, että se tuntuu ihmeelliseltä, hieman samanlaiselta kuin joskus kun on talvi ja oikein kirkas pakkasyö ja tähdet hohtavat salaperäisinä ja niin kaukana ja taivaan kaari on valtava, valtavampi kuin koskaan muulloin. Tai kuin valtameren luona, sen huoahtaessa ja vyöryttäessä suolaisia aaltojaan, pilvisenä päivänä, kun on vielä viileä eikä rannalla ketään muuta ja voi kuljeksia hiljalleen ja potkiskella hiekasta esiin elämän jälkiä ja meren läsnäolon aistii vaikka sille kääntäisi selkänsäkin.

Kuten aina pyhän kanssa, ei nytkään nauru ole kaukana. Jossakin vaiheessa yksi sänkyilijöistä taitaa vähän hiiltyäkin, kun hihitys ei ota loppuakseen. Mutta enimmäkseen tunnelma on nimenomaan hiljainen (mikä on aivan eri tuntu kuin vaisuus). Ihmettynyt.

Aamulla on lähdettävä, se tuntuu surulliselta. Ja nyt kaikki ovat kadonneet ja on äkisti jo melkein yö ja olen yksin asunnossa ja jalalla on vaikeaa seistä. Harmaa sentään on täällä, se rakastaa kosketusta samalla tavalla kuin itsekin rakastan, raastaa kielellään kämmenselkää ja kellahtaa, kyöhnää ja puskee. Keträä. Ryvemme ylilajisessa läheisyydessämme, laumassamme. Harmaa käyttäytyy toisin nyt kun olen täällä yksin, vaatii ja antaa enemmän huomiota ja läheisyyttä. Toivoisin sen olevan tällainen muutenkin, mutta miten kertoa se kissalle?

Ikävöin edellistä iltaa, mutta tunnen samalla viiltävää onnellisuutta, koska hitto vie, minulla on niin lähellä asioita, joita voin ikävöidä. Kurjinta olisi, jos pitäisi ikävöidä vain aina jotakin hirvittävän kaukaista kuten lapsuutta tai kaksikymppisyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti jotakin tulevaa ja tapahtumatonta. Ja oikeastaan kaiut, jotka edelleen tunnen, ovat niin lähellä, että ne ovat melkein tässä enkä siksi tunne itseäni vaisuksi enkä yksinäiseksi, vaikka olenkin yksin kotona kissojen kanssa.

Kohta pitäisi varmaan pystyä nukahtamaan. Se tuntuu jotenkin mahdottoman vaikealta. Toisaalta uskon, että kun nukahdan, näen ihmeellisiä, kimmeltäviä unia, lentämisunia, sukellusunia, laukkaamisunia, unia joissa kasvillisuus huojuu massiivisina syvyyksinä, joiden läpi on helppoa puikkelehtia, unia joissa kampa on painunut lammen pohjaan ja lumme alkanut kasvaa hiuksista ja vadelmat loistavat yössä kuin ne olisi kylvetetty punaisessa fosforissa.

Yöt hämärtyvät

Onko jo keskiviikko? Laupias taivas, päivät nelistävät. Sekoitan, mitä ja keitä on ollut milloin ja missä. Ehkei yksityiskohdilla ole niin väliäkään. Joka tapauksessa runoilijan talo on nyt taas käyty. Koska ajattelin tällä kertaa antaa runoilijan määrätä tahdin (jotta saisin uimasessioon Bachia), aloitamme saunomisen kello yksi yöllä. Se on melkoinen kärsivällisyysharjoite.

Sitten palaamme kaupunkiin, kaupunki tuntuu kiviseltä ja suurelta ja vipisevältä. Lähestyvän syksyn merkit alkavat jo näkyä ja tuoksua. Yöllä puistossa on kylmä ja siirrymme sisään, menemme Faunin luo paistamaan lättyjä, joiden päälle valutetaan mansikkahillon ja arancellon sekoitusta. Keksimme myös idean bändistä, joka soittaa turkkilaista kansanoboeta. Nyt aion tilata moisen soittimen ebaysta, jotta voin opetella soittamaan kyproslaista bussikuskimusiikkia, joka niin täräytti tajuntaani kesässä talven keskellä puolitoista vuotta sitten.

Outo, wallacestevensläinen vuoden kohta. Saan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen, jossa puidaan intiimejä asioita. Kun luen kirjettä, muistan äkisti, miltä tuntui olla nuorempi. Siihen liittyi sellaista määräisyyttä, jota en kai pysty enää tavoittamaan juuri mitenkään. Itsestäänselvyyden riemua, edes hetkellisesti. Sellaista tämä on nyt minun elämäni, minun elämäni on nyt tällaista, elän tämän ihmisen kanssa ja tällaista on rakastaa jotakuta ja elää hänen kanssaan -tuntua, johon on sisäänrakennettu jatkuvuuden ajatus. Nyt tuntuu, että kaikki on hyvin hetkellistä ja ohikiitävää. Se saa hivenen surumieliseksi kaiken riehakkuuden, hellyyden, välittämisen ja läheisyyden keskelläkin.

Esimerkiksi katson pitkään silmiin miestä, johon olin kauan sitten rakastumassa. En osaa sanoa, rakastuinko. Varmasti jossakin mielessä kyllä. Mutta en kaipaa sitä enää. Eikä hän. Me emme koskaan halunneet kajota toistemme vapauteen, ja olen siitä kiitollinen edelleen, että minua on edes kerran kohdeltu sillä tavalla. On vaikeaa antaa toisen seistä omilla jaloillaan ja juosta ja lentää ja sukeltaa. Etenkin jos toinen tepsuttaa kohti seutuja, joiden luokse haluaisi pystyttää varoitusmerkkejä.

Hämärtyvät yöt piirtävät selvemmin näkyviin huvipuiston laitteiden liikeradat. Kun jammaamme runoilijan talossa, puen pitkästä aikaa jalkaan steppikengät ja tanssin itseni läpihikeen. On vaikeaa tanssia ohuella kaakeloidulla kaistaleella uima-altaan ja seinän välissä, raudat meinaavat takertua saumauksiin, on kannettava kehon painoa näkymättömin kumisin köysin ja annettava jalkojen pudota rentona, ja saumojen pelko pakottaa käyttämään lonkkia hieman toisella tavalla kuin turvallisemmalla lattialla. Emme ole sopineet mistään, mutta silti eri soittimet osaavat muutakin kuin huutaa toistensa päälle. Eivät kaiken aikaa, mutta eihän sellainen keskustelussakaan tapaa onnistua. Ajattelen nyt videota, jonka kuvasin juhlissa täällä, juhlissa, joiden kuvittelin sujuneen jotenkin pehmeästi ja kaikella tavalla lempeyden leimaamina. Ääniraidalta kuulee, miten moni puhuu toistensa päälle ja miten kovia ja vaativia äänenpainot ovat. Koska on pimeää, kasvot näkyvät puutteellisesti. Onko lempeys kuviteltua? Minusta kalalokitkin näyttävät arvokkailta ja harkitsevilta, viattomilta. Tai ehkä kyseessä on vain tallennusvaikutus? Joskus lempeistä ja hellivistä keskusteluista otetut valokuvat jähmettävät ilmeet kummallisen ankariksi ja epäileviksi, vaikkei sellaista ole tilanteessa mitenkään huomannut. Enkä tiedä edes, olisiko hyväksi tiedostaa ankaruutta ja epäilystä yhtään enempää kuin nyt teen. Jähmettäisikö se kenties täysin? Mykistäisi? Ehkä tarvitsen lempeyden illuusion. Se on minulle niin uusi, ehkä tarvitsen sen nyt, kun en lapsena niin saanut sellaisesta nauttia.

Yhdessä kirjassa, jota luin aikaa sitten, väitettiin, että ihmissuhteiden kehitystä ennustaa parhaiten se, virittyvätkö ihmisten kasvoilla ne pienet ilmelihakset, jotka kielivät vaivoin piilotetusta halveksunnasta. Ja että tutkijoidenkin piti katsoa videota silmä tarkkana ja keskittyneesti, jotta he oppivat havaitsemaan noiden ilmelihasten aktivoitumisen ja suostuivat uskomaan niiden tosiaan supistuneen. On jotenkin hirvittävän vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi halveksua jotakuta. Mutta kai sitä tekee sitten tietämättään. Ehkä sen vain nimeää toisin. Omaksi pettymykseksi, tyrmistykseksi. Epäoikeudenmukaisuuden tunnuksi. Toisen välinpitämättömyydeksi.

Minulla on yksi ystävä, joka innostuu aina suunnattomasti kertoessaan, kuka halveksuu mitäkin asennetta. Se tuntuu edelleen yhtä vaikealta ymmärtää. En osaa itse innostua, osaan kyllä tulla uteliaaksi, että miksi näin, miksi ihmeessä, tuskin halveksiminen edistää ymmärryksen syventämisen projektia. Mutta ehkä välinpitämättömyys jonkin teeman suhteen ei ole kovinkaan kaukana halveksimisesta, ainoastaan järkevämpi reaktiona, energiaa tärkeisiin asioihin säästävämpi.

No, jopas nyt harhauduin pohtimaan. Hämmentävää.

Dyykiksellä

En ole dyykannut pitkiin aikoihin. Kun vielä asuin Käpylässä, löysin usein taloyhtiön roskiksista kaikkea kummallista. Löysin esimerkiksi suihkuhyllyn ja froteisen kesämekon sekä Pablo Nerudan omakätisen omistuskirjoituksen Jörn Donnerille erään hänen runo-opuksensa etulehdellä. Löysin myös mehulingon, jossa ei ollut letkua eli kulho oli tungettava letkulle tarkoitetun reiän alle. Löysin ruosteisen kahleen, jonka kiedoin parvekkeen reunuksen ympärille.

Eilen tulimme yöllä kotiin ystävän luota. Vaikka takana oli pitkä työpäivä ja kaksi mielenkiintoista tapaamista, olin virkku ja hyvin nälkäinen. Vompsu kantoi kädessään Moottoripyöräpäiväkirja-dvd:tä ja Kauko Röyhkän levyä. (En ymmärrä, miksen opi pitämään Röyhkän musiikista. Mutta ehkä minun ei tarvitse ymmärtää. Ei ainakaan heti.) Näimme jo kaukaa, että roskiksiin oli viety kaupan mustia jätesäkkejä. Roskikset olivat niin täynnä, että hävikkiä oli vierinyt asfaltille.

Jokun oli avannut kaksi lihapullapakettia ja herkutellut. Jäljellejääneiden pullien ulkonäöstä oli mahdotonta päätellä, miksi ne eivät olleet kelvanneet. Mikä parasta, avaamaton leipäpaketti pötkötti kiikun kaakun roskiksen laidalla. Kun hipaisin sitä, se putosi toiseen kouraani. Kääntelin rapun valossa leipäpakettia vielä tarkasti. Kyllä, se oli täysin avaamaton ja ehjä.

Vompsu arvuutteli, josko dyykiksemme vei leivän jonkun tarvitsevamman suusta. Muistutin häntä siitä, että roskikseen jäi vielä monta paketillista lihapullia ja leikkeleitä. Todella tarvitsevan kannalta liha on varmasti energiatehokkaampaa kuin leipä. Proteiinihan se pitää nälkää. Ja siinähän leipä oli roikkunut - ei se ollut kelvannut ensimmäiselle dyykkaajalle. Ruisleipä voi tuntua hankalalta keskellä yötä ilman lisukkeita. Sitä paitsi meiltä oli leipä loppu. Ja kaikkein ikävin skenaario olisi, että leipä menisi oikeasti kaatopaikalle sekajätteen joukossa muovipussiinsa eriöitynä.

Kotona voitelimme leivänviipaleet paksulti villifenkolipestolla ja nautiskelimme. Vaikka en normaalisti pidä ruispaloista, täytyy myöntää, että tarinalla ja villifenkolipestolla höystettyinä ne menivät alas oikein kiitettävästi.