Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Vauhti-ilo, lentoilo

Keväällä vauhti-ilo aukeaa taas, harjoitti talvipyöräilyä tai ei. Maa on paljas, samoin puut, joinakin päivinä on tunnistettavasti vuodenaika ja toisina ei. Mutta pyörä kulkee, kallistelee mutkissa ja pyrähtää liikkeelle jalkojen virkkuuteen vastaten.

Voisiko olla miettimättä havaintomaailman muuttumista? Ehkä joku toinen voisi. Mutta itse mietin, etten nyt enää huomaa kaljujen alastonpuiden ja pöheikköjen linnunpesätihentymiä, en muuta kuin ne, joita tiedän jo etsiä silmilläni. Muuten on vahdittava, minne menee, ja ettei mene ketään tai mitään päin. Eikä sitä toista enää kohta muista kaivata, sitä hitaampaa liikkumistapaa, jossa verkkaisesti liukuu ja ehtii panna merkille yltäkylläisesti yksityiskohtia, jossa ympäristö on jotakin värittyneempää, uhkuvampaa, ympäröivämpää, elävämpää, toisenlainen kuin se harva objektien kudos, jonka lävitse on mahdollista paeta ilossa kohti vieläkin miellyttävämpää vuodenaikaa. Niin. Kohta linnunpesiä on mahdoton nähdä.

Ilo täyttää jalat, polttelevat reidetkin, takapyörä potkii soraa kosteaan ilmaan. Maisemaan on kiinnitetty narut, joku kiskoo niitä selän takana. Mäki kohoaa kulissina, on paineltava jalkoja vuoronperään alas alas alas, jotta pyörä nousisi ylös, ajateltava istuinluiden kontaktia, alavatsan pitoa, käsien rentoutta. Ja mäen päällä voi kiskaista ilmaa keuhkoihin ja tuntea, miten pulssi jyskyttää alahampaissa, polkaista päättäväisesti lisää vauhtia, liukua siihen korttelinväliin, josta tulee aina mieleen Vilna (tai ehkä muistikuva on jostakin toisesta kaupungista, mutta veikkaan Vilnaa; siinä korttelissa siellä jossakin on vietnamilainen ravintola, jossa keski-ikäinen pariskunta tanssi argentiinalaista tangoa, ravintolan vieressä lemmikkieläinkauppa joka oli silloin illalla kiinni jo). Kaikki vaihteet toimivat, se tuntuu ihmeelliseltä.

Miten eteneminen voi olla näin nopeaa, keveätä ja tasaista?

Jokin siitä tarttuu kehoon, niin että silloinkin kun palaamme sunnuntai-illan joogatunnilta kotia kohti jalan, hyppelehdin ja temmon eteenpäin kuin näkymättömän pyörän siirtelemänä, vedän perässäni väsyneen ankkurimaista aviomiestä. Hyppään pitkästä aikaa keho ojennettuna ja jalat aukaisten pitkiä, korkeita loikkia, olen täynnä keveyttä ja ilmaa, kevättä ja intoa, mutta tasaisuuteen minusta ei tietenkään ole, ainoastaan vauhti-iloon. Ja sillä hetkellä kun leijuu ilmassa ja räväyttää toista jalkaa eteen ja toista taakse ja silkalla tahdonvoimalla kohoaa toiseen suuntaan kuin painovoimalaki antaisi olettaa, sillä hetkellä muistaa, miltä tuntui juosta aikanaan, juoksun lomalla ottaa suuria loikkia, melkein kuin voisi ripustautua ilmaan hengityksen viiveen ajaksi, tai miten korkean esteen ylitse hypätessä ratsastaja hieman kohoaa vielä, kun hevonen jo jähmettyy lakipisteeseen ja sitten alkaa vajua auttamatta kohti mutaa tai hiekkaa, iskeytymistä.

Ja siinä hypätessä toteutuu mahdollisesti toive, jota olen pyöritellyt mielessäni - toive, että muistaisin jotakin ajasta, jolloin en vielä osannut lukea. Opin lukemaan niin varhain, ettei minulla ole tietoisia muistoja lukutaitoa edeltävästä ajasta. En siten tiedä, millaista on esimerkiksi kävellä kaupungissa osaamatta lukea liikkeiden nimiä. (Vaikken osaa kyyrillisiä kirjaimia, tiedän ne kuitenkin kirjaimiksi ja ymmärrän periaatteessa, miten merkit välittävät informaatiota - ja minua kiehtoisi sellainen kokemus, johon ei sisälly tuota ymmärrystä.) Mutta tiedän, että olen haaveillut lentäjän ammatista ja ollut hankala vahdittava korkealtahyppäämisfiksaationi takia, se on kerrottu asia, ja tuossa kesken hyppyä tunnistan äkkiä, että tämä kokemus, hurmio ilmassa leijumisesta, vaikka edes kuvitteellisesti ja hetken ajan, on ainakin ollut seuranani niin kauan kuin muistan, miksei siis kauemminkin? On kuvia, joissa isä heittää minua ilmaan, olen vasta vauva, leijun keskellä ilmaa pysähtyneenä, sormet levitettyinä, keskittyneet kasvot maata kohden, tukipisteettä. Ja myöhemmin, sen tiedän, päästin keinunkettingeistä irti lentääkseni ja isän peukalot menivät sijoiltaan hänen ottaessaan kopin.

Jokin kummallinen hurmio tässä kaikessa on, tässä ajatuksessa ilman halki liukumisesta ja toiveesta, ettei tarvitsisi ponnistaa maankamarasta enää ikinä.

Ilma piiskaa sormia ja kasvoja ajaessa pyörällä, autoissa ihmiset näyttävät liikkumattomuuteensa vangituilta, he surkastuttavat itseään siinä, missä minä vahvistan, he ovat ympäröineet kehonsa suurella hitaasti kääntyvällä massalla, he eivät voi puikahtaa eivätkä tuntea tervettä uupumuksen tyksettä kotipihaan kurvatessa. Ehkä hekin ovat sidottuja unelmiinsa, mutta en suoraan erota, mitkä heidän unelmiaan ovat.

En haluaisi päästää omiani näkyvistä, jotta jaksan kannatella ryhtiäni ja nauraa. Haluan ponnistusten tuntuvan ilolta. Minusta tuntuu, että olen saanut merkittävän osan iloani takaisin haettuani pyörän korjaajalta ja syöksyttyäni katukuiluja ja tienvieriä edes hieman.

Puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta

Eiliseen aurinkoiseen kävelypäivään verrattuna sää tuntuu nyt jotenkin armeliaalta. Raolleen jätetty yöikkuna ulvoo voimakkaammin kuin laihdutuskuuristaan loukkaantuneet kissat. Kuuntelen tuulen vokaalia ja katselen pilvien edestä viistäviä varislintuja ja lokkeja, kunnes äkkään huomaamattomamman äänen. Sade rapistelee hiirenpienesti. Onko satanut kaiken aikaa? Alkoiko se vasta tai tihentyikö se vasta?

Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.

Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.

Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?

Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)

Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.

Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.

Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.