Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.