Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Sanat ja sorrettujen pedagogiikka

(Huomasin otsikkoa nakuttaessani, etten osaa kirjoittaa sanaa "pedagogiikka" tarkistamatta sen kirjoitusasua kirjan kannesta. Ei ihme, etten osaa sovitella ylleni asiantuntijan manttelia. Muitakin ongelmia siinä on - niistä lisää kirjoituksessa alla.)

Luen Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa ja mietin, mitä ihmettä mahtavat tarkoittaa siitä muutamassa otteessa kuulemani ja lukemani arviot teoksen huonosti meidän aikaamme istuvuudesta. Tietysti Freire kirjoittaa brasilialaisista maatyöläisistä vuosikymmeniä sitten, mutta eikö muka meidänkin maailmassamme eletä hierarkioita? Ne eivät ehkä ole yhtä riuduttavan luuduttavia (ainakaan länsimaisen ihmisten yhteiskunnan sisällä - mutta miten kapea tarkastelukulma! pohjoinen-etelä? eläinten oikeudet?) mutta eivätkö ne silti ole tunnistettavia ja lamaannuttavia? Asiantuntijatehtävät vs. paskaduuni, esimerkiksi tähän törmää tuon tuosta. (Törmäsin siihen eilen keskustellessani ystävän kanssa ja melkein alkoi itkettää.) Työssäkäyminen vs. työttömyys. (Eikö työkkärin harjoitteluissa olekin ainakin osittain kyse jostain sellaisesta, jossa ihmisiä koetetaan säilöä nätimmin?) Naisten ja miesten välinen palkkakuilu (etenkin niissä asiantuntijatehtävissä); tästä ei voi alkaa keskustella ilman että aika pian joku alkaa käristä, miksi naiset eivät hae teknisille aloille - ja on lähestulkoon provokaatiota kysyä, että kävisiköhän niin tapahtuessa siten, että teknisten alojen naisten, ja kenties pian miestenkin, palkat alkaisivat laskea suhteutettuna muiden alojen palkkaukseen. Normaaliuspaineet ylipäänsä ja häpeä, jota varmasti lähes jokainen joutuu nieleksimään aina välillä sen takia, ettei ole osannut asettua normaaliin jakojäännöksittä, pienittä kummallisuuksitta. Sinne saakka että antaa normaalille palttua, ainakin. (Onko se koskaan täysin mahdollista, ainakaan yksin? Kirjoittaminen auttaa siinä: se johtuu siitä, että tätä ei tehdä yksin. Ei ole vitsi, kun sanon tämän olevan kirjeenvaihtoa, tämän mitä moni pelkää kuollakseen ja mistä aina välillä hyväntahtoisesti varoitellaan: asettaa itsestään informaatiota verkkoon kenen hyvänsä luettavaksi.)

Niin: kirjoittaminen. Paulo Freire kirjoittaa kirjoittamisesta näin:

Analysoidessamme dialogia inhimillisenä imiönä löydämme sen olennaisimman piirteen: sanan. Sana on muutakin kuin vain väline, joka mahdollistaa dialogin. Siksi on tarkasteltava sen perusrakennetta. Sanalla on kaksi ulottuvuutta: reflektio ja toiminta. Niiden vuorovaikutus on niin kiinteää, että jos toinen ulottuvuus - edes osittain - uhrataan, kärsii toinenkin välittömästi. Aitoa sanaa ei ole olemassa ilman praksista. Aidon sana lausuminen on maailman muuttamista.

Epäaito sana, joka ei kykene muuttamaan maailmaa, syntyy, kun sen perusulottuvuudet asetetaan toisiaan vasten. Kun sanalta riistetään toiminnan ulottuvuus, kärsii reflektion kyky automaattisesti ja sana muuttuu joutavaksi höpinäksi, vieraantuneeksi ja vieraannuttavaksi "sanahelinäksi" - verbalismiksi. Siitä tulee tyhjä sana, joka ei kykene kyseenalaistamaan maailmaa. Kyseenalaistaminen ei nimittäin ole mahdollista ilman sitoutumista muutokseen eikä muutosta ole ilman toimintaa.

Jos toisaalta painotetaan vain toimintaa reflektion kustannuksella, sana muuttuu aktivismiksi. Tällainen toiminta toiminnan vuoksi estää aidon tietoisen käytännön ja tekee dialogin mahdottomaksi. Molemmat vastakkainasettelut luovat epäaitoja olemisen muotoja ja samalla epäaitoja ajattelumalleja, jotka puolestaan vahvistavat alkuperäistä vastakkainasettelua.

(Freire, Sorrettujen pedagogiikka, suom. Joel Kuortti, s. 95-96.)

Heti ensimmäiseksi on todettava, että korvaani särähtää aika voimakkaasti tuo tuomitseminen aitoon ja epäaitoon. Tavallaan olen Freiren kanssa samaa mieltä siinä, että kieli on elävimmillään, voimakkaimmillaan ja kiinnostavimmillaan sitoutuessaan toimintaan - sanallistamattoman sanallistamiseen, nimeämiseen, jäsentämiseen, työn järjestämiseen, ihmisten lähentämiseen ja niin edelleen, muutokseen - enkä tietysti ole ainoa näin ajatteleva. (Vastaava ajatus reflektion ja toiminnan yhteydestä löytyy myös Deweylta, ja samoin tuo aidon sanan mahti - se olisi sanan ruumiillistuminen, kuvaus siitä, miten sanat kantavat sisällään merkitystä, eivät kuten bussi matkustajiaan vaan kuten odottava eläin poikastaan. Eroja tietysti kannoissa on: Freire ajattelee ainakin tässä kohdin välineen joksikin aika ulkoiseksi, ehkä myös hyödyn, kun taas Deweylta löytyy omituinen dialektinen humpsautus sen suhteen, että lopulta kaikkein hyödyllisintä on taide tai esteettinen, koska se niin konkreettisesti muuttaa meitä ja maailmaa, sitoo meidät maailmaan avaten aisteja ja kiinnostusta.) Ja sitten toisaalta: Minun on aika vaikeaa uskoa, että olisi mitään yksiselitteistä universaalijakoa aitoon ja epäaitoon. Se, mikä on yhdessä kehitystasossa tai elämäntilanteessa puhuttelevaa, ei toisessa välttämättä ole. Ehkä tämä voisi tarkoittaa sitä, että meidän yhteiskunnassamme hierarkiat ovat pienempiä, henkilökohtaisempia, piilotetumpia? Tätäkö tarkoitetaan postmodernilla? Joskus voi olla vaikeaa löytää toista ihmistä, joka kokisi saman painon olemisen tavassaan, samat vaikeudet pyristellä sen alta.

Tietysti on myös tekstejä, joiden siivet eivät tunnu kantavan juuri tekijää pidemmälle - ei minun tarvitse kuin ajatella ukin vanhuuspäivillään aloittamaa runoharrastusta, jonka säkeet eivät onnistuneet liikauttamaan ketään "käki mehtässä kukkuu, sisällä vaimo nukkuu" -tyylillään; minulta jäi tajuamatta, miksi ukki ei purkanut herravihaansa tai alkoholismikokemuksiaan runoihin, ehkä hän ei ajatellut sellaista soveliaaksi tai ehkä se edusti hänelle jotain mistä oli jo menty eteenpäin ja hän oli sopeutumassa tai solmimassa rauhan maailman kanssa juuri ennen kuolemaansa, tiedä tuosta. Silti oli aivan selkeää, että runot tekivät jotain ukissa ja ukille, ne kiinnostivat häntä, pitivät häntä vireänä, selvästi olivat tärkeä osa hänen päiviään. Minusta tuntuisi jotenkin karmivalta sanoa, etteivät ne olleet aitoja sanoja tai yritys dialogiin. Selvästi ukki yritti dialogia niiden kautta. Minä se en onnistunut kuulemaan olennaista noiden ontuen mutta päättäväisesti ja sangen arvattavasti rimmaavien pastoraali-idyllien takaa. Kuuntelin kyllä kohteliaasti mutten oikein kuullut, mistä oli kyse. Kommunikaatio on pirun vaikeaa.

Joskus kun luen kritiikkejä toisen tekstiin, ajattelen juuri tuota: jaaha, kriitikko ei ole onnistunut kuulemaan kieltä elävänä. Sellaista sattuu. Se sattuu. Tuntuu pahalta joutua kuulemaan, tulla leimatuksi, että on vain sanahelistellyt, jos on mielestään tehnyt jotakin, minkä on tuntenut vapauttavan omaa olemista ja tarkentavan käsityskykyä, kykyä löytää yhteyksiä toisiin, kykyä havahtua. Minulla on aika paljon kokemusta tästä, ei niinkään oikeastaan minkään oikean kirjoituksiani koskevan kritiikin kohteeksi joutumisesta, ehkä koska ajatus oikeasta julkaisemisesta tuntuu älyttömän pelottavalta sen jälkeen, miten kirjoittamiseen on suhtauduttu esimerkiksi kotonani. En usko koskaan pystyväni kirjoittamaan vanhemmilleni ja puhumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Useimmiten mitään yhteyttä ei synny. Se saa vähän säikyksi sen suhteen, pystyisikö koskaan kirjoittamaan mitään aitoa. (Tuo jako tuntuu lamaannuttavalta, sitä on helppoa alkaa pelätä.) Ja silti - huomaan eläväni kieltä, sanallistavani, tutkivani maailmaa kielen kautta, solmivani yhteyksiä. Jotkut kirjoittamani asiat ovat olleet enemmän sormiharjoituksia ja hajatelmia, mutta niitäkin välillä tarvitaan, jotta edes joskus asiat tiivistyvät ja teksti elää ja hengittää.

Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. (Eikö muuten ole kummallista, miten yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on se, kun pelkää sanoa jotain ja silti kokee välttämättömäksi sen sanomisen ääneen tässä ja nyt, ja sitten sitä ikään kuin jähmeästi siirtyy oman itsensä ulkopuolelle kuullakseen, miten sanat oksentuvat puuroisen kuuloisina suusta ulos - minun on täysin mahdotonta kuvitella missään tilanteessa ääntäni muuta kuin puuroiseksi, kun puhun, se on niin täynnä pelkoa siitä, että pian jo joku nauraa ja huutaa "vammainen"; soisin tämän menevän ohitse jo, ei sellaista ole sattunut pitkiin aikoihin, mutta ehkä on hyväkin, ettei se mene ohi, kun kuitenkin uskallan puhuakin jo ja jopa ihan vieraillekin ihmisille; ehkä on hyvä muistaa, mitä on jähmettyä pelosta konkreettisesti, se ehkä saa keskittymään tarmokkaammin sellaisten tilanteiden rakentamiseen, joissa kenenkään ei tarvitsisi jähmettyä mykäksi pelosta - eikö ole kummallista, että yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on sellainen kokemus, jonka kai pitäisi tulkita tarkoittavan vieraantumisen torjumista, aktiivisen asenteen ottamista, uskallusta? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi tuntea toimivansa sen sijaan että sanottava vain maagisesti ja kivulloisesti pusertuu itsestä ulos? Tuntuuko subjektiivisuus, subjektiminä, aina yhtä oudolta ja vieraalta? Ehkä tämän takia kiinnyin Meadiin ja päätin tarttua pragmatisteihin kauan sitten. Meadin kirjoitus siitä, miten subjektiminää ei koskaan ehdi saada kiinni, talletettua, kuulosti tutulta ja liittyi itseäni askarruttavaan ongelmaan, jonka kuvasin yllä - siihen, miten tulee sanoneeksi jotain, jonka haluaa sanoa mutta jonka samalla haluaisi olla sanomatta, koska pelkää niin kovasti, ja miten vieraalta tuo toimiva minä tuntuu.)

Siis: Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. Tiedän joskus sanovani asioita, jotka on tarkoitettu pehmentämään eroja ja jotka vain helisevät. Mitä sinulle kuuluu, esimerkiksi. Olen menettänyt uskoni sen kykyyn saada aikaan mitään järjellistä vastausta, ainakaan yleensä. Yhtä hyvin voisin sanoa: "Suhtaudun sinuun ystävällismielisesti ja aion kunnioittaa sinua. Siirtyisimmekö nyt itse asiaan, kiitos." Jos toinen haluaakin kertoa jostain itseään ravisuttaneesta, harvemmin hän siihen menee mitä sinulle kuuluu -kysymykseni kautta. En ole ihan varma siitä, pidänkö tällaisesta kohteliaisuudesta. Enimmäkseen en. Siksi minun on vaikeaa keskustella uusien opiskelutovereideni kanssa kohteliaisuudesta. Tulin nimittäin möläyttäneeksi eräässä keskustelussa, että uudella alalla henki on hurjan erilainen kuin siellä, mistä tulen. (Tai ainakin millainen se oli silloin kauan sitten, siitähän on aikaa jo. Eivät asiat pysy samoina.) Millä tavalla, haluttiin tietää. No, täällä ollaan kauhean kohteliaita, sanoin. Sehän on vain hyvä asia, he sanoivat ja utelivat lisää, millä tavalla aiemmin oltiin epäkohteliaita. Kuvailin vähän tyyliä ja he vaikuttivat täysin kauhistuneilta. Täällä on varmasti ihanaa olla, he sitten sanoivat. Tavallaan, sanoin, tavallaan... ja toisaalta ei ollenkaan. Toisaalta minä kaipaan avoimuutta ja eläviä ristiriitoja. Kohteliaisuus voi peittää melkoisia julmuuksia. Eikä niihin osaa puuttua, kun niitä ei kohteliaisuudelta huomaa. Keskustelutoverit näyttivät siltä, kun joku olisi kipannut heidän niskaansa jääkylmää vettä.

Keskustelussa tietää kyllä, väittäisin, useimmiten aika hyvin, liikutaanko sanahelinässä (me ollaan ryhmä, me ollaan hyvä ryhmä, ehkä vähän paheksutaan muita, meillä on proggis, me tehdään sitä näin ja näin), joka on sekin, älä käsitä väärin, erittäin tärkeää, koska ihminen on hauras pieni olento ja usein vaikeisiin asioihin voi kaivautua vasta kun on riittävän turvallinen olo, ja sitähän sanahelinä juuri luo, vai möyritäänkö jossain aidosti muuttuvassa, muokkautuvassa, epävarmassa tilassa. Vai onko kyse siitä, että koetan nyt saada tuon toisen suostumaan liiemmittä vastalauseitta johonkin, minkä näen parhaaksi etenemistavaksi (aktivismi). (Mitä aktivismiin tulee terminä, minua on aina ällöttänyt itsensä aktivistiksi mieltäminen ja olen murissut, jos toinen on kuvannut minut aktivistina, koska jotenkin olen ajatellut, että aktivismi tarkoittaisi sellaista näkemystä, että tietää jo, mihin pitäisi mennä, ja nyt vaan pistettäisiin tuulemaan - ja minähän en tiedä! Voin tietää jostain, että ei, tätä en ainakaan halua, mutta ei minulla ole valmiita vastauksia etenemisen suhteen itselleni, saati sitten toisille. Yhdessä kirjassa, metodioppaassa, jota luin eilen, tuli esiin aavistuksen verran aktivismimainen asenne: siinä esiteltiin tietty metodi ja mainittiin, että vaikka metodissa on vakavia aukkokohtia ja ongelmia, se on silti paras nykyään tunnettu etenemistapa ja niin sitä käytettäköön, aamen: on turhaa kritisoida etenemistavan ongelmia, jos ei ole esittää vaihtoehtoista käytäntöä tilalle. Teki mieli parahtaa: Ei kai etenemistavan ongelmien esiintuominen välttämättä tarkoita, että haluaisi tuon etenemistavan kieltämistä! Ehkä sitä voisi hienosäätää? Mitä muuta tieteen historia on ollut kuin samperinmoista hienosäätöä ja luovimista pahimpien karikkojen ympäri? Ei kai metodioppaan tarkoitus ole tukkia ihmisten suuta ja estää heitä epäilemästä? Mikä ihmeen metodi se semmoinen on, joka niiskauttaa epäilyksen nähdessään ja toteaa: "Hedelmätöntä, lopeta heti!" - Hetkittäin tietysti saatan olla hyvinkin varma siitä, että jotta tämä tietty tekemäksemme hyväksytty palanen saadaan valmiiksi, on tehtävä ensin näin, sitten näin ja sitten näin. Mutta herramunjee, ei ole yleensä kovinkaan kaukana se hetki, kun äkisti kesken tekemistä tajuan, miten mielivaltaista se kaikki on... vaikkapa tekstiä tarkastettaessa pilkku- tai yhdyssanasäännöt: miten erilaiset eri kielissä, miten luonnollisina kuullut, miten paljon tekstin sisällön vastaanottoon vaikuttavat... no, korjaan nämä nyt silti tähän, koska näin me teemme, mutta en voi olla kysymättä, lopulta, mikä tämän kaiken syvempi merkitys on. Eikö tosiaan olisi jotain mielekkäämpääkin kuin viilata pilkkua tai irvailla siitä, ettei joku opi yhdyssanasääntöjä? Ovatko ne tärkeitä juttuja, lopulta?)

En tiedä, kuulostaako tämä sinusta tutulta, mutta minusta keskustelussa parasta on se tunne, kun huomaa jonkin uuden alkavan muotoutua - uuden tavan kokea, toimia, ymmärtää. Se on raskas ja vaarallinenkin tunne, mutta yhtäkaikkisen kihelmöivä. (Kahdenkesken en koe tuota vieraantumista itsestäni sanoessani jotain merkityksellistä; ehkä siinä on syy siihen, miksi pidän keskustelemisesta kahden kesken tai miksei kolmin ja neljinkin, mutta ei suuremmassa seurueessa.)

Tavallaan Freiren lukeminen saa toiveikkaaksi ja tavallaan ei. Hän kuvaa joitain hyvin tuttuja kehityskulkuja ja ajatuksia - kuten ettei toista voi emansipoida, voi auttaa ja kätilöidä ja pysytellä dialogissa, mutta lopulta muutos tapahtuu ihmisessä itsessään - ja yhdistelee kiinnostavalla tavalla eksistentialismia ja marxilaisuutta. Mutta sitten: kuten eksistentialismi, ainakin, ja ehkä myös marxilaisuus, teksti on hirvittävän ihmiskeskeistä. Kavahdan sitä kohtaa, jossa Freire kirjoittaa kasvatuksen vapauden käytäntönä kiistävän, että maailma olisi ihmisistä irrallinen todellisuus. Siteeraan:

Aito pohdinta ei tarkastele ihmisiä abstrakteina eikä maailmaa ilman ihmisiä, vaan ihmisiä suhteissaan maailmaan. Näissä suhteissa tietoisuus ja maailma ovat samanaikaisia: tietoisuus ei edellä maailmaa eikä ole sen seuraus... Yhdessä chileläisistä kulttuuriopintopiireistämme ryhmä keskustelu koodin pohjalta kultuurista antropologisena käsitteenä. Keskustelun aikana yksi maatyöläinen, joka talletuskäsityksen mukaisesti olisi luokiteltu täysin oppimattomaksi, sanoi: "Nyt ymmärrän, että ilman ihmistä ei ole maailmaa." Kasvattaja totesi: "Jos kehittelisimme tätä ajatusta ja olettaisimme, että kaikki ihmiset kuolisivat, mutta muutoin maailma säilyisi ennallaan puineen, lintuineen, eläimineen, jokineen, merineen, tähtineen (...) niin eikö tämä kaikki olisi maailma?" Tähän maatyöläinen puolestaan vastasi painokkaasti: "No ei. Eihän olisi ketään sanomassa: 'Tämä on maailma.'" (s. 87-88)

Minun on tietysti hyvin vaikeaa ajatella hyväksi sellaista maailman kuvausta, jossa esimerkiksi delfiinien maailma ei olisi maailma. Tai kissan maailma. Tai käärmeen. Tai minkä tahansa olennon, joka elää, tuntee ja havaitsee, jolla on intressejä. Minun on myös vaikeaa ajatella, että jos kerran puhutaan sorrosta, tässä maatyöläisen uudessa käsityksessä ei olisi otettu sortajan roolia. Enkä nyt tarkoita sitä, syökö hän lihaa vai ei - tarkoitan sitä, että tuossa kiistetään periaatteellisesti muu kuin symbolikielellinen, ihmiskielellinen kokemus. Sitä en tietenkään tahdo hyväksyä, koska se tuntuu aika kummalliselta rajaukselta. Kummalliselta, joskin laajasti hyväksytyltä. (Ja kun ajatellaan sortoa, on vaikeaa olla ajattelematta sitä, että onhan se tietysti aika kätevä kanta ajatella, ettei esimerkiksi häkkikanalla ole maailmaa, koska jos häkkikanalla ajattelee olevan maailman, ja tajuaa, millaiselta se saattaa vaikuttaa, ja miten itse on mukana pitämässä sitä rakennetta pystyssä - no, ei se ole mukava tuntemus.)

(Muistan erään keskustelun aiheen tiimoilta: "Tuo on kauhean kunnioitettavaa, ettet syö lihaa, mutta eikö se ole kauhean raskasta ajatella, miten tuotantoeläimiä pidetään?" Vastaan: totta kai se on, ja osittain siksi en syö lihaa. Toinen: niin sitten sun ei enää tarvitse ajatella sitä samalla tavalla. Minä: ei, ei sitä voi sulkea pois mitenkään, kyllä mä ajattelen sitä kun katselen, mitä ihmiset ostaa kaupoissa ja ottaa ravintolassa lautaselleen. Toinen: sehän on ihan kauheaa, se ei voi olla sulle hyväksi ajatella sitä niin paljon. Minä: no, toistaiseksi olen kyllä ihan tyytyväinen tähän asiaintilaan. Toinen: anteeksi että otin lihaa mutta mä en kyllä ikinä pystyisi jättämään sitä, tykkään siitä niin paljon. - - missä vaiheessa vältän hiuksenhienosti toteamasta, että se ei voi olla sulle hyväksi, että jäsennät itsesi noin riippuvaiseksi lihasta ja kyvyttömäksi muutokseen, mutta tietysti jätän sen toteamatta, koska, no, mitä se auttaisi? Mutisen jotain sen tyyppistä, että itsehän me meille tärkeät jutut valitsemme ja saamme valita. Ei multa tarvitse anteeksi pyytää. Hankalia kohtia, joihin aina välillä luiskahdetaan. Oma senhetkinen kyvyttömyys pysyä merkityksellisessä, pyörtö kohteliaisuuden puolelle, koska ei jaksa uskoa, että toiset voisivat olla niin suvereeneja, niin valmiita epämukavuuteen. Huooh. Vai onko kyse vain hiuksenhienosta arviosta, ettei toisen konfrontointi hänen pyydettyään anteeksi omalla tavallaan ainakaan saisi häntä suopeammaksi ajatukselle, että oikeastaan vankat käsitykset siitä, mihin itse pystyisi ja mihin ei, voivat olla haitallisia ja että niitä voi olla järkevää koetella? Paha sanoa. Omaa toimintaa on vaikeaa arvioida. Sotkuista spagettioksennusta kaikki tyynni. Välillä kyllä mietin, opinko joskus suoremmaksi. Haluanko oppia. Sitten kun välillä olen suora, kadun sitä pitkään ja hartaasti, koska minusta tuntuu, että olen koettanut päättää toisten puolesta, mikä olisi heille parhaaksi. Inhoan ainakin itse, kun minuun kohdistetaan sellaista asennetta ilmaisevaa käyttäytymistä. Saattaa vaatia aikamoisia ponnistuksia, etten saa vastareaktiota ehkä ihan järkevääkin asiaa vastaan vain sen takia, että se on esitetty tökerösti ja liian suoraan puuttuvasti.)

Freire on tanakasti sitä mieltä että vain sorretut voivat vapauttaa itsensä, että sortajat eivät voi niin tehdä. En voi kuin ajatella, mitä tällainen premissi tarkoittaisi eläinten oikeuksien kohdalla. Tai edes niiden kunnioittavamman kohtelun kohdalla. (No, ehkä onkin niin, että tuossa näkökulmassa koko kysymys olisi absurdi, koska eihän eläimillä ole maailmaa, kokemusta... ne hyväksytään esineenkaltaisiksi.) Freire kirjoittaa topakasti, ettei tilanteen muutos lähde koskaan sortajista. Sortajista voi kyllä tulla käännynnäisiä, jotka ajavat sorrettujen asiaa, mutta heitä painaa menneisyys: he eivät osaa uskoa, että sorrettujen on löydettävä oma äänensä, he uskovat, että sorrettuja on opetettava, heille on kerrottava, miten vallankumous tehdään ja niin edelleen. Oma ääni: taas ääni, sanat. Ikään kuin kieli vapauttaisi esineenä olemisesta. Kieli, eikä kokemus, hengitys ja kyky tuntea kipua ja mielihyvää.

Tietysti Freire kirjoittaakin pedagogiikasta. Miten sorrettuja voidaan kätilöidä ymmärtämään sorrettuutensa ja murtautumaan siitä ulos. Ei häntä kiinnosta perhosten tai saukkojen pedagogiikka. Mutta yhtäkaikkisesti en voi olla miettimättä, Freireä lukiessa, mikä voisi olla toisaalta esineeksi vain vaivalloisesti jäsennettävien, toisaalta selkeästi pedagogiikan kohteeksi sopimattomien olentojen sorron loppu. Toivottavasti Freire on yhtä väärässä sorron purkautumisen lähtökohdasta kuin maailmastakin. (Hupaisia toiveita ja tunnen itseni vähän huikentelevaiseksi kirjoittaessani, että Freire on väärässä. Mutta minusta kielen pitäminen kokemuksen välttämättömänä piirteenä on harhaista. Voi karmeus. Ojasta allikkoon: nyt minusta hän ei ole vain väärässä, vaan myös harhainen. Ääh. Ole sitten tässä leimaamatta ja tuomitsematta... ärsyyntynyttä naurua.)

Ihmisten kohdalla, ihmissorrettujen kohdalla, onko hän oikeassa? Ehkä hyvinkin. Mitä se tarkoittaisi asiantuntijuuden kohdalla, kysyn. Asiantuntijuuden perinteinen määritelmä Osaamisen kehittäminen työelämässä -kurssin luentomonisteiden mukaan: "Mastery of explicit and often certified knowledge on a certain subject." Tämä ei riitä kurssisynopsiksenkaan mukaan: perinteinen asiantuntijuuden määritelmä on liian staattinen ja subjektiivinen. Siinä asiantuntijuus kiinnittyy yksilöön ja tarkasti rajattuun aiheeseen, ja vieläpä eksplikoidun tiedon muodossa. Mitä olisi esimerkiksi kasvatusasiantuntijuus, jos Freiren ajatukseen pedagogiikasta on uskominen? Kai se olisi kykyä pysyä dialogissa kasvatettavien kanssa, kykyä kuunnella heidän kokemustaan, kykyä tukea heitä? Mitä on asiantuntijuus tuollaisessa toiminnassa? Eikö se olisi juuri sitä, että tietää, ettei voi hallita asiaa, että tavoiteltu muoto on vasta kehittymässä?

Esipuheessa Freire siteeraa toimittaja Marcio Moreira Alvesta, joka totesi Freirelle dogmaattisten oikeistolaisten ja vasemmistolaisten molempien kärsivän "epäilyn puutteesta"(s.41). Kohta on eittämättä herkullinen - ja tehokkaampi kuin satakaupalla sivuja varmuuteen pyrkimisen mielettömyydestä. Ajatella, että jonkun voidaan sanoa kärsivän epäilyn puutteesta! Olen kuullut todistuksia (enimmäkseen asianomaisen selän takana, tietysti) ihmisten kärsimyksistä heidän varmuuden puutteessaan ja/tai kutsumuksen puutteessaan, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun näen jonkun tulevan sanallistetuksi epäilyn puutteesta kärsiväksi. Hihityttää.

Entä jos hyväksyy omat kysymyksensä ja epäilynsä? Jos vain hyväksyy ne osaksi etenemistä? Onko sille edes vaihtoehtoa?

Ja: mistä nousee äkisti kummallinen varmuus, tuntu jostain asiasta kiinni pitämisestä? Se se kummalliselta tuntuu, tuo omituinen haluttomuus päästää kannasta irti. Minun on esimerkiksi hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta kuvitella, että äkisti jotenkin alkaisinkin lakata ajattelemasta, että muillakin eläimillä on maailmansa ja kokemuksensa. Miksi? Koska olen viettänyt aikaa niiden kanssa, tehnyt niiden kanssa asioita ja välillä ällistynyt niiden kyvyistä neuvotella asioista ilman sanoja. (Lukemani ja kuulemani nojalla suostun vieläpä kuvittelemaan, että niilläkin eläimillä, joita en tunne niin hyvin, niilläkin on mieltymyksensä ja pelkonsa ja kiinnostuksenkohteensa; en ymmärrä, miksi minun pitäisi pitää tuntemiani eläimiä poikkeuksena intressiensä suhteen vain siksi, että satun tuntemaan ne ja niitä toisia en.) Mitä se tarkoittaa, että olemme tehneet asioita yhdessä? Että olemme kuunnelleet toisiamme? Eikö se tarkoita, että jollain kummallisella tavalla eläimet ovat opettaneet minua, kasvattaneet minua johonkin suuntaan? Onko sittenkin niin, että niillä on ääni - vaikkei kieltä - ääni, toiveita ja kiinnostuksia, jotka ovat hahmotettavissa?

Tänä aamuna tulin ajatelleeksi ääntä, sanoja ja äänettömyyttä sekä ääneti viestimistä. Kurkku oli niin kipeä ja ääni maassa, etten pystynyt puhumaan. Harhailin huoneistossa eestaas etsien illan teekuppia. Fauni luuli minun suuttuneen hänelle, kun en vastannut mitään. Olisin osoittanut kuppia sen löydettyäni, mutta en löytänyt sitä. Lopulta löysin kuin löysinkin sen kaipaamani kupin, juuri kun kaasin kuumaa vettä jo toiseen kuppiin, ja koetin osoitella Faunille kuppeja ja kohautella harteita ja virnistellä osoittaakseni, että voi luoja minua pölkkypäätä, tässähän se kuppi oli siivosti keittiöön korjattuna, ja nyt likasin turhaan toisen kupin. Ei hän oikein ymmärtänyt. Oli otettava kynä ja kirjoitettava asia paperille. Se sai ajattelemaan, miten vaikeaa on joskus ilmaista asioita ilman sanoja. Joskus se on vaikeaa, joskus helppoa. Monet tunteet tulee ilmaisseeksi kehon asennolla ja äänen värillä silloinkin kun ne koettaa kätkeä. Mutta monimutkaisemmat asiat - vaikkapa toimintasuunnitelmat, intressit - jäävät helposti ilmaisematta sanoitta. Vaikka kyllä kai ne voivat olla sanoittakin. Ei - varmasti voivat.

Mietin ihmisen ja muun eläimen suhdetta edelleen. Sitä, miten voin opettaa eläimelle tempun ja tempun myötä tiettyä asennetta, mutta miten vieläkin enemmän koen sen opettavan minulle asioita. (Ehkä sekin kyllä kokee minun opettavan sitä kaikessa estottomuudessa, vatsani avoimessa paljastamisessa ja niin edelleen? Ehkä hämmennän sitä ja se oppii sietämään hämmennystä, toimimaan siinä?) Kumpi on opettaja, kumpi oppilas? Enkö juuri eläimiltä ole saanut eniten sen suhteen, mitä pidän oman sosiaalisessa ulottuvuudessa vapautumiseni kulmakivenä - ymmärrystä siitä, ettei vika siinä, ettei minua hyväksytty aikanaan, ollut etupäässä minussa vaan toisissa (plus tietysti jääräpäisyydessäni mukautua leikkiin kaikissa kohdin; minulle ehti kehittyä valtava jääräpäisyys, koska ammattikasvattajat eivät päässeet puuttumaan kasvamiseeni ennen kouluikää - sen on täytynyt tuntua raivostuttavalta niistä, jotka olivat omaksuneet ajatuksen, ettei sillä tavalla saa olla jääräpäinen; äidilläkin on vaikeuksia hyväksyä jääräpäisyyteni ja itseohjautuvuuteni, vaikka hän sanookin, että hänen tavoitteenaan oli antaa meille lapsille mahdollisuudet juuri siihen, hänelle kun sellaiseen ei juuri mahdollisuuksia annettu ja hän ehti lapsettomuuden venyessä ajatella moneen kertaan, miten hyödyllinen sellainen jääräpäisyys voisi olla piirteenä)? Että saan olla, miten olen (niin vaikea kuin siihen onkin uskoa toisinaan), tapahtua, kuten tapahdun? (Näitä on välillä vaikea hyväksyä itse.) Ja ettei sitä paheksuta tai siitä rankaista? (Vaan suhtaudutaan välinpitämättömästi - on melkoinen helpotus, ettei jotakuta erityisemmin kiinnosta jokin ero, ettei hän ala rakentaa siitä eriarvoisuutta.) Eikö juuri tämä ole se lahja, jonka hevoset, koirat ja kissat ovat antaneet? Eivät ne koskaan ole sanoneet, että olen vääränlainen ja minun pitää muuttua sellaiseksi kuin ne haluavat. Eivät ne ole yrittäneet kouluttaa minua, eivät sopeuttaa eivätkä ryhmäyttää. (Enkä nyt halua taaskaan esittää, että sopeutuminen ja ryhmäytyminen olisivat jotain itsessään pahaa. Mutta että ehkä ne korostuvat liikaa ihmisten maailmassa ja että niistä tietyin osin irtisanoutuminen demonisoidaan helposti. Muut eläimet eivät sentään yritä syyllistää siitä thoughtcrimesta, että joku on jostain ryhmän korostamasta mutta lopulta sen toiminnalle varsin merkityksettömästä yksityiskohdasta toista mieltä kuin muut ryhmän jäsenet tai yksinkertaisesti on päätynyt elämään toisella tavalla syystä tai toisesta.)

Nyt siirryn takaisin lukuhommiin ja lepäämään itseäni terveeksi. Ihmettelemään lisää sitä, miten kummalliseksi - miltei tunnistamattomaksi muutoin kuin aiemman kirjallisuuden pohjalta - kommunikaation kuvaus muuttuu, kun se keskittyy yksinomaan ihmisten väliseen kommunikaatioon.

Doshaaminen

Pidän hierontatekniikasta, jota opettelen. Se on samalla hyvin syvälle menevä, kokonaisvaltainen ja kalvoihin kohdistuva, mutta myös todella rentouttava ja rauhoittava, mitä ei oikein voi sanoa esimerkiksi läntisestä poikittaishieronnasta, joka tähdännee samantyyppisiin vaikutuksiin kudostasolla. (Tai mistäs minä tiedän, mitä kukin hieroja ajattelee poikittaishieroessaan...) Mutta en oikein tiedä, mitä ajatella koko ayurvedisesta systeemistä. Toistaiseksi olen törmännyt siihen karvojanostattavassa muodossa, mutta on täysin mahdollista, että tämä, miten opettajamme sen esittää, on karvalakkimalli. Onhan esimerkiksi sosiaalidarwinistin selittämä darwinlaisuuskin välillä aika robustia kamaa, eikä silti sitä voi pistää Darwinin piikkiin. Pitää tutustua enemmän, että osaisi sanoa, mitä oikeastaan ajattelee koko ayurvedasta. Asiakkaat varmaan sitä kuitenkin kysyvät, jos tulevat kokeilemaan ayurbalancea. Ja ihmiset eivät aina ymmärrä, jos sanoo koettavansa lähinnä pidättäytyä turhista uskomuksista tai ponnistella muistaakseen, miten sitä useimmiten kuitenkin on väärässä ajatuksineen ja teorioineen.

Kurssin teoriaosuus on toisin sanoen tehnyt minut levottomaksi. Ayurvedisessa kielenkäytössä sanottaisiin, että minulla on "vata disorder" tai "vata aggravation", kenties hieman myös "pitta aggravation". Vatan epätasapaino voitaisiin kääntää melko luotettavasti stressiksi: unettomuutta, levottomuutta, ahdistusta, keskittymisvaikeuksia, mielialanvaihtelua. Pitta-ongelmat taas liittyvät läpipuskevaan perfektionismiin ja kärsimättömyyteen.

Opettajamme luennoi näistä doshista, elämää säätelevistä prinsiipeistä tai voimista. Elementtejä on viisi: tila (tai eetteri), vesi, kapha eli maa, vata eli ilma ja pitta eli tuli. Jokaisessa kehossa on nämä kaikki, mutta jokaista kehoa myös hallitsee yksi tai kaksi elementtiä. Esimerkiksi doshatestien mukaan olen joko vata-pitta tai pitta-vata, testistä riippuen. Ihminen voi olla myös vata-vata tai muukin toistoelementti. Ensimmäinen elementti on hallitsevin ja toinen on alaelementti, joka tuo vähän vaihtelua kehon- ja persoonallisuustypologiaan. No, ei kovin paljon kuitenkaan! Elementeissä on vielä se puoli, että vaikka kaphaa sanotaan maaksi, vataa ilmaksi ja pittaa tuleksi, nekin ovat yhdistelmäainesta. Kapha on oikeastaan maa ja vesi. Pitta on tuli ja vesi. Vata on ilma ja tila. Niinpä voisi ehkä yksinkertaistaen sanoa, että dosha-analyysin mukaan minua hallitsisivat tuli, ilma, tila ja vesi. Maa puuttuu lähes täysin. (Se tuntuu loogiselta; arvostan maadoittumista ja maadoittamista niin paljon ehkä juuri sen vuoksi, ettei minulta käy luonnostaan lepääminen, rauhassa hengittely, helposti nukahtaminen ja huoleton elämänasenne.)

Kun kysyn opettajalta, miksi vain maa, tuli ja ilma voivat hallita ihmistä, hän vastaa, että niin nyt vain on. Great! Haluaisin kyllä löytää tälle jonkin perustelunkin. Ja sitten vielä se, ettei tila oikeastaan ole elementti. (Vesi kyllä on, vaikkei se voikaan hallita ihmistä. Opettaja ei osannut vastata kysymykseeni, osaisiko se kenties hallita jotakin toista eliötä.) Tila on se, joka mahdollistaa elementtien ilmentymisen. Tai näin sen jotakuinkin ymmärsin. Tila ei ole elementti vaan elementit ovat siinä, mutta tila on enemmän kuin elementtien summa; se on ikään kuin taustarakenne.

Karmivinta ja samalla huvittavinta on siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa lonkalta kertoa meille, mitkä elementit meitä hallinnoivat. Hän arvioi ainakin minut päin puuta. Hän toteaa, että kärsin ummetuksesta ja olen taipuvainen olemaan hyvin seesteinen ja rauhallinen. Pistän hanttiin pontevasti, mutta hän vain vastaa, että siinä tapauksessa minulla täytyy olla doshat pahasti epätasapainossa, koska päällepäin näkee selkeästi, että minussa on paljon kaphaa, maata (jota doshatestien mukaan minussa on tuskin lainkaan), ja että sen näkee siitä, että minulla on niin leveät hartiat ja lantio ja paljon lihasta. En viitsi mainita, että kenties intialaisin mittarein olen aika tanakka ja lihaksikas, mutta että siellä, mistä tulen, en taatusti ole harteikas enkä lanteikas. Ja että lihakset - no, ne ovat enemmänkin vastausta siihen, millaista työtä teen ja mitä olen tavannut harrastaa ja miten liikun välimatkat lihasvoimalla. Luultavasti kotimaan kylmä ilmasto lisää soppaan oman hämmennyksensä. Kyllähän taatusti ilmasto jättää meihin jälkensä.

Sanon itse keskusteluosuudessa, että ainakin itse mieluiten pidättäytyisin arvioimasta doshia muilta kuin oman kulttuurini edustajilta. Koska jotta voisi sanoa, onko joku henkilö oman kulttuurinsa ja ympäristönsä arvion mukaan esimerkiksi hiljainen tai kevytrakenteinen, pitäisi tuntea tuo ympäristö aika hyvin. Minusta esimerkiksi melkein kaikki intialaiset ovat todella laihoja ja levottoman oloisia, kun he koko ajan pälpättävät niin kovalla äänellä, soittavat autontorvia kaoottisesti ja niin edelleen. En silti uneksisikaan heidän doshimisestaan tuosta noin vain. Ulkopuolinen näkee niin helposti homogeenisen massan; tarvitaan aika paljon tietoa sisäpuolen ulottuvuuksista, jotta erot hahmottuvat selkeinä. Niin, vastaa opettaja, tuo on ihan totta. Onneksi hänellä on eteläeurooppalainen vaimo, koska nyt hän tuntee eurooppalaiset. Tyydyn sanomaan siihen, että minä en uskaltaisi arvioida eteläeurooppalaisia, koska heidän tapansa elää ja heidän norminsa ovat selvästikin hyvin erilaiset kuin oman ympäristöni vastaavat.

Huvitun ja karmistun siitä, miten ryhmän mielenkiinto hajoaa teoriaosuudessa. Tarkoitan: minusta meidän olisi hyvä pohtia sitä, tarvitsemmeko me mitään doshateoriaa tämän hieronnan tiimoilta, kun kuitenkin hieronnan ajatellaan suostuttelevan kaikkia doshia kohti tasapainoa: rauhoittavan ja rentouttavat pittaa ja vataa ja toisaalta rytmittävän ja siten elvyttävän lamaannukseen helposti menevää kaphaa. Kun hierontaa ei mitenkään muuteta tai säädellä dosha-analyysin mukaisesti, hittoako me niistä doshista jauhamme. Etenkin kun mainitaan, että ayurvediset lääkärit opiskelevat doshia vuosikaudet osatakseen oikeasti diagnosoida ja hoitaa doshien perusteella. Ja ettei diagnoosi kuulu muille kuin lääkäreille. Ja sitten seuraavassa sekunnissa läts, läts, läts, opettaja leimaa meidät käsityksillään siitä, millaisia olemme. Nähtyään meidät pelkästään oppimistilanteessa. Jolla on meille kaikille hyvin erilainen merkitys. Ja muut haluaisivat hieroa vähemmän ja puhua enemmän doshista. Heitä tuntuu kiinnostavan nimenomaan mmääritteleminen ja karsinointi niiden avulla. Ei niiden merkityksen pohtiminen, ei niiden etiikan pohtiminen, ei. Mutta niiden oikotienä ja apuvälineenä normaalikommunikaatiossa käyttäminen.

Hurjimmalta tuntuu, kun opettaja alkaa selittää tietävänsä doshateorian perusteella, mitä esimerkiksi hierontakoulua siivoavat ja huoltavat kaksi naista unelmoivat. Hän näkee sen päältäpäin yhdellä vilkaisulla. (Tässä vaiheessa en osaa olla mulkoilematta pahasti, vaikka olenkin tehnyt urotyön pitämällä mölyjä mahassa ja jankuttamalla itselleni, että hei, en ole täällä valistamassa enkä jumittamassa kurssia eettiseen keskusteluun toisen ihmisen kohtaamisen mysteeristä vaan haluan teoriaosuuden hurahtavan mahdollisimman sulavasti ohi, jotta ehdimme hieroa tarpeeksi ja kysellä noista käytännön seikoista siihen liittyen.) En osaa olla miettimättä, kuinkahan moni oikeasti ympäri maailmaa, ayurvedinen fiksaatio tai ei, leikkii samanlaista yhdellä silmäyksellä arviointia. Tietysti me kaikki käytämme oikoteitä päättelyssä ja teemme arvioita toisista etsiessämme tapaa kommunikoida heidän kanssaan. Mutta että yhdellä vilkaisulla näkisi toisen unelmat. Salaisuudet. Ajattelutyylin. Skeemat. Traumat. Voin nähdä jonkun esimerkiksi jännittelevän sosiaalisessa tilanteessa, mutta en todellakaan voi sanoa tietäväni, mistä se johtuu. Myös omat reaktioni ja unelmani ovat minulle aika läpitunkemattomia. Havaitsen ne, mutta ne tulevat hyvin yllättävinä. Joskus toki odotettavastikin, etenkin jos koetan ohjata olemistani ja huomiotani tiettyyn suuntaan ja suostutella itseäni painottamaan kokemuksen tiettyjä aspekteja. Mutten uskaltaisi sanoa, että tiedän omatkaan unelmani yhdellä vilkaisulla. Saati sitten jonkun toisen unelmia. Ja että ne voisi nähdä hänen ruumiinrakenteestaan ja tavastaan kävellä!

Ehkäpä juuri tuollainen leimausfiksaatio tekee oman ulkonäön ja ulosannin kontrolloinnista niin tärkeää monelle. Mietin omia piintyneitä halujani, kuten esimerkiksi pitkään vallinnutta halua saattaa ulkomuotoni luontumusteni ja arvostusteni yhteyteen. Tarkoitan tätä: koska reagoin aika herkästi, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti moniin seikkoihin, etenkin teoreettisiin seikkoihin (en voi kuvitella höyryäväni tällä lailla esimerkiksi vähän lipsuvista hierontaotteista),jossain vaiheessa tuntui jotenkin tärkeältä koettaa NÄYTTÄÄ se ulkomuodollisestikin toisille ikään kuin käyttöohjeena. Mutta voih, en ole koskaan näyttänyt erityisen herkältä mimoosalta: ei minulla esimerkiksi ole sellaisia pitkiä, tuntosarvimaisia raajoja kuin oletan tuollaisen reagointitavan kantavan mukanaan... Pidin kyllä hiukset pitkinä ja leikkaamattomina osoittaakseni, etten kannata liikaa kontrollia. Ja toivoin näyttäväni edes hieman traagisemmalta ja mietteliäämmältä. (En muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta jossain vaiheessa vihasin kaikkia itsestäni otettuja kuvia, joissa hymyilin: minusta se hymyileminen tuntui valheelliselta. En ole mikään järkähtämätön happy-go-lucky -tyyppi. Joskus mielummin itken ja huudan. Siihen on helpompi identifioitua, se käy paljon helpommin kuin hymyileminen.) Nyttemmin olen alkanut purkaa tätä asetelmaa. Leikannut hiukset, leikannut piru vie otsatukankin. Lakannut stressaamasta, jos jossain kuvassa hymyilenkin - kyllä minä mieluusti olisin nimittäin vähän vähemmän asioihin takertuva ja superhurinaproblematisoiva. Se olisi TEORIASSA helpompaa. Mutta käytännössä se ei tunnu kovinkaan helpolta tieltä... ei auta kuin hyväksyä kysymykset, joita jokainen keskustelu tonkii esiin. Kummallinen tuntu tuo aiempi huoli siitä, että jotenkin kuvassa hymyilemällä valehtelee siitä, kuka ja mitä on. Ja että on tehtävä kaikkensa osoittaakseen hiuksin, vaattein, ilmein ja elein oma vakavuutensa ja mieli-ennen-kehoutensa. (Tosin kyllä silloinkin tein kapinaiskuja minihameiden ja hassujen kaksoisnutturoiden muodossa, mutta siinä kaikessa oli nimenomaan provoamisen makua.)

Kummallista, miten ahdistuksettomasti toiset suhtautuvat doshateoriaan. Miten problematisoimatta. (Minua huvittaa suunnattomasti samaan aikaan se, miten opettajan mielestä olen koko joukosta eniten kapha, koska pystyn passiivisesti hyväksymään ja oppimaan asioita kyseenalaistamatta niitä. Hän ei taida huomata, miten kovasti teen töitä, jotten alkaisi jallittaa keskustelua sellaiseen suuntaan, mistä tuskin on mitään käytännön hyötyä tai iloa. Tämän läksyn opin jossain vaiheessa yliopistolla: jos kaikkia muita ryhmässä kiinnostaa hyvin erityyppinen asia, kokoontuminen on yleensä omalta kannalta antoisampi, jos malttaa kuunnella heitä ja heidän kiinnostustaan kuin silloin, jos alkaa vengota itse suuntaan, joka ei kiinnosta toisia. Tietysti jälkimmäisessä tapauksessa keskustelu saattaisi avata enemmän toisten horisonttia, se on totta. Mutta vain jos he etsivät sen aukeamisen mahdollisuuksia. Ja siihen menisi enemmän aikaa kuin nämä käsillä olevat kurssin kolme viimeistä päivää.) Heitä ei tunnu mitenkään ahdistavan leimaaminen ja leimaantuminen. Se on hurjan kiinnostavaa. Huomaan osaavani itse kyllä purnata leimaamista vastaan, mutta etten osaa antaa sen vain valahtaa päältäni pois olankohautuksella. Koen sen suurena eettisenä ongelmana. Ja kun joku toinen leimaa, alan välittömästi miettiä, miten monia asioita itsekin oletan. Niin kuin tässä: ehkä muutkin kirkuvat sisimmässään kauhusta mutta purkavat sen innokkaaseen toisten leimojen arvuutteluun? Mistä minä sen muka tiedän? Tiedän, etteivät he näytä ahdistuneelta sellaisin oirein, jotka tunnistaisin heitä katsellen ja kuunnellen. Mutta eihän se vielä mitään todista.

Tietysti toisilla onkin erilainen fokus kurssilla. Eivät he hae uusia mausteita työhönsä. Tämä on ensimmäinen hierontatekniikka, jota he opettelevat. Ja koska alku on aina hankala, ehkä he haluavat jarruttaa teoriaan, koska se on lopulta useimmille tutumpi tapa tehdä asioita. Lukea, kuunnella, keskustella. Se on hyvin erilaista kuin liikemuistin suostutteleminen, kinesteettisen ja kosketusaistin kuunteleminen, toisen kehon hiljaisuuden ääreen pysähtyminen.

Voin kuvitella, että vuosikausia sitten minuakin olisi doshaaminen napannut. Mutta siitä on kauan, kauan. En jaksa nykyään kiinnostua ihmisten määrittelemisestä vaan määrittelemättömyydestä. Ja tuntuu jotenkin kurjalta, että se on niin toista kuin toiset tuntuvat hakevan tässä ja nyt.

Faunia huvittaa suunnattomasti se, miten pois tolaltani olen doshaamisesta. Hän kysyy, enkö nyt tosiaankaan ole törmännyt tuollaiseen aiemmin. No tietysti olen... sehän kai tässä mättääkin. Luultavasti se tuntuu vielä tuplakurjalta kun siitä puhutaan hieronnan yhteydessä. Hieronnan, joka on niin paljon vain koskettavaa hyväksymistä ja läpikäymistä. Ei se luokittele. Se perustuu minusta, jos mikä, samuuden tunnistamiselle. Eihän se mene niin, että tässä on passiivinen asiakas, jonka oireet hieroja diagnostisoi ja joita hän sitten pyrkii ratkomaan käsiensä työllä. (Siitä voi erottaa sellaisenkin kerroksen, toki, jos sen niin tahtoo sanallistaa. Mutta se on yhtä kapea kuvaus kuin kuvata rakkaussuhdetta pelkkänä valtataisteluna.) Hieronnassahan nimenomaan raja ja minä-sinä erottelu mitä suurimmassa määrin katoaa. Hierottava on se, johon koko fokus keskittyy. Tai kädet ja kudos niiden alla tai otteessa. Syke, hengitys, lymfakierron hidas, tuskin tunnistettava rytmi, joka alkaa vähitellen dominoida kumpaakin, yhdessä laskeutuminen, rauhoittuminen, virittyminen täysin tähän hetkeen ja tilanteeseen. Se on jotakin pyhää, tanssi, kohtaamista. Ja miten kohdata, jos määritelmät dominoivat?

En nyt tarkoita, ettemmekö kurssilla kohtaisi. Totta vie kohtaamme. Mutta sitten on tämä teoria, joka ei tunnu juuri mitenkään liittyvän siihen, mitä oikeastaan harjoittelemme. Onnistunutta hierontatilannetta. (Minusta tuntuu, että jos kohtaamista ei tapahdu vaan määritelmällisyys dominoi, hierontaa ei oikeastaan voi kutsua onnistuneeksi.)

Ehkä tämä kaikki määritelmä-ärsyynnys sikiää siitä, miten minuun on koetettu pakottaa väärää määritelmää kotona kasvatuksen tueksi. Ei, minusta ei tullut koskaan sellainen, joksi minut määriteltiin. Sen sijaan aloin nähdä määritelmät vankiloina. Pahinta on, kun kuulen jonkun toisen määrittelevän itseään hyvin täsmällisesti ja sen kuuloisesti kuin hän ei olettaisi noiden asioiden muuttuvan. Etenkin jos määritelmä on kielteinen. (Ja kaikissa määritelmissä on kielteiset puolensa. On tilanteita, joissa olisi parempi olla levoton kuin rauhallinen, esimerkiksi. Ja jopa tilanteita, joissa aggressiivinen itsensä puolustaminen on järkevämpää kuin toisen tahtoon alistuminen. Ja toisaalta, jossa avomielinen vastaanottavaisuus olisi parempi kuin kyseenalaistaminen.) Tietysti määritelmistä on hyötyä, ne ovat hyviä apuvälineitä. Mutta kuten tuli... huonoja herroja. Miten nopeasti opitusta tekniikasta voikaan tulla vankila. Miten nopeasti se, mikä kerran oli uutta ja ihmeellistä ja avaavaa, muuttuu automaatioksi, rutiiniksi, itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. En halua jäädä vangiksi. Ehkä pohjimmiltaan säikähdän sitäkin, miten huomaan pitäväni kiinni tietyistä itsekäsityksistä. Ja silti: olen muuttunut valtavasti. Esimerkiksi työkseen hierominen muuttaa valtavasti ihmistä. Se on hyvin erilaista, hyvin erilaisia piirteitä ja käytöntöjä suosiva ja vahvistava työ kuin esimerkiksi tekstityö merkitysten parissa. Mutta en tiedä, kauanko tarvitsen tuota työtä. Milloin siitäkin tulee vankila. Milloin tahtoni muotoutuu uudestaan ja nostaa loikkaan johonkin aivan muuhun.

Huooh. Vielä kolme päivää satunnaista doshapuhetta. Sitten voin lepuuttaa pää pientä.

Kehosta nyt puhumattakaan. En ole koskaan syönyt yhtä montaa lääkettä samanaikaisesti. Ja sitten saan kokovartalohieronnan joka päivä. Se on raskas yhdistelmä.

Mutta, jottei jäisi väärinkäsityksiä, olen tyytyväinen siitä, että olen täällä. Ja juuri tällä kurssilla. Unettomuus ja levottomuus, no, ne nyt vain seuraavat minua kaikkialle, missä on teorioita, joita pyöritellään kevytmielisesti ja ilman etiikkaosuutta. Pidän tästä paikasta, kurssista, kurssilaisista. Mutta doshaamisesta en pidä. Minun on vaikea nähdä, mitä me sillä voisimme saavuttaa. Tarkoitan tätä: lopulta kaikki tieto, mitä oman kehon hoitamiseen, huoltamiseen ja rakastamiseen tarvitaan, on jo kehossa. Tarvitaan kuuntelemisen metodia paljon enemmän kuin luokittelemisen metodia ja sitten tuon luokittelun mekaanista soveltamista. Sama juttu kuin sitruuna flunssalääkkeenä -jutun kohdalla: kuuntelenko teoriaa, jonka mukaan sitruuna on hyväksi tai pahaksi vai kuuntelenko, miltä kurkussani tuntuu, kun juon kuumaa sitruunajuomaa. Kannattaisin itse jälkimmäisen korostamista, joskin sillä varauksella, että kehot harvemmin ovat luontumuksista vapaita eli on myös pidettävä mielessä, että se, mikä tuntuu hyvältä ja luontevalta, voi olla vahingollistakin ja että siksi on hyvä välillä koetella luontumuksia. Lopulta oman kehon varmuuksistakin on erotettavissa varmuudet, jotka kestävät koettelua, ja sitten ne kohdat, joissa tulee epämääräinen tuntu siitä, että kaikki ei nyt ehkä kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Tuon eron kuuleminen on äärimmäisen tärkeää. Joskus sen huomaa vasta kun toinen huomauttaa siitä. Tai lukee teorian. Mutta aika usein on esitietoista hämmennystä, ärtymyksiä jonkin ilmiön kohdalla, kummallista jähmeyden tunnetta liikeradoissa, se on vihje jostakin ambivalenssista luontumuksen takana. Kun on kokenut helpotuksen, helppouden ja ilon, sen kyllä tunnistaa. Tarvitaan teoriaa ja kokemuksen kuuntelua. Luultavasti se, mikä minua doshaamisessa pelottaa, on kuuntelemisen unohtaminen. Siinä ei oikeastaan huolestuta niinkään oman kokemuksen osuus. Kokemus kyllä puskee läpi oireita. Mutta toisten kokemus. Niitä toisten kuulematta jäämisen oireita eivät kaikki tunnista kovinkaan helposti. Minä tunnen helposti toisten epämukavuudet kehossani (vaikken tiedäkään niiden syitä) ja ne saattavat ahdistaa itseäni enemmänkin kuin tuota toista. (Hupsua, eikö.) Ehkä siksi en osaa olla huolestumatta kohtaamisen etiikasta täällä ja muualla.

On hetkiä, jolloin sammuttaisin kernaasti tajuntani tämän ulottuvuuden. Kuten tänä aamuna, kun herään kuuden aikaan doshaleimaamisesta ahdistuneena. Minun on vaikea keksiä tälle piirteelle mitään käyttöä. Ellei se sitten jotenkin heijastu siihen, miten käsittelen ihmisiä. Siitä en osaa itse sanoa mitään. Tunnen itseni ihan yhtä kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja ennakko-olettavaksi kuin muutkin. Etenkin silloin kun ajattelen teorioita.

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.

Aika itselle

Nyt kun kouluvuotta on jäljellä enää viikko (huomenna on vapaapäivä), on mahdollista pysähtyä ja vilkaista taaksepäin, ja melkein jähmettyä suolapatsaaksi. Tuntuu hurjalta, miten erilaisia me ihmiset voimme olla. Toiset solahtavat kouluun kuin kala akvaarioon, oppivat pian seinien paikat ja asettuvat taloksi. Ja sitten toiset, ehkä jopa kaikki, jossakin pinnan alla, kokevat pientä klaustrofobiaa ja itkuisuutta ja hämmennystä siitä mielenhäiriöstä, joka on saanut tarttumaan tällaiseen haasteeseen, joka syö kaiken ajan, jonka normaalisti pystyisi pyhittämään itselleen, omalle palautumiselleen.

Sanovat muut mitä sanovat, minusta yliopisto oli helpompi ja keveämpi kuin hierojakoulu. Ihan jo siitä syystä, että siellä saattoi opiskella juuri siihen tahtiin, että ehti omaksua asiat haluamallaan syvällisyyden asteella, ehti nähdä ystäviä, ehti palautua. Hierojakoulu taas on niin tiivis, että leuka loksahtaa edelleen rinnuksille, kun astun ovesta ulos ja huomaan, että pirkule, on melkein kesä, praktisesti kesä, jossain vaiheessa vuodenajat ovat vaihtuneet.

Tänään teemme harjoitteita, joissa kuunnella itseä ja toista. Ensimmäiset tällaiset harjoitteet tänä vuonna. Ja silti, juuri tämä on ainakin minusta kaiken hieronnan perusta: toisen kehon kuunteleminen. Millainen rytmi sillä on? Haluaako se hellää vai päättäväistä kosketusta? Haluaako se karata oikealle vai vasemmalle? Mikä sen osista tuntuu painavalta ja tukkoiselta ja mikä osa jää kokonaan hahmottumatta tuntemusten kartastoon? Kun sulkee silmät istuen rennossa asennossa hoitopöydän pääpäässä, toisen kallo kämmenten kupissa, sormien herkät tuntopisteet toisen takaraivokyhmyyn paikantuen, on helppoa aistia toisen hengityksen keinunta koko kehossa. Sydämen rytminkin aistii. Toiset aistivat myös erilaisia kuvioita. Itse en aisti ympyröitä enkä ellipsejä, mutta kylläkin suunnan, alas-oikealle, jonne keho viettää. Tuntuu turvalliselta istua näin, toisen kallo omien kämmenien varassa, täysin toiseen ja tämän vankkaan, materiaaliseen läsnäoloon keskittyen. Aistia äkisti, miten jossakin alakehossa jokin suuri lihas päästää jännityksestä ja hervahdus tuntuu kallonpohjaan saakka liikeketjua pitkin.

On kovin toisenlaista maata itse plintillä pää toisen käsissä ja keskittyä kuuntelemaan itseään. Hengittäminen alkaa takuta, syke nousee huomion siirtyessä itseen. Ahdistus puristaa rintakehää vanteena. Tarkastelen tätä haluttomuutta kiinnittää huomiota itseeni siinä maatessani ja puhun itselleni rauhoittavasti mielessäni. Sanon: entäs sitten, olet kirjoittanut blogiinkin vuosikaudet tätä epämukavuutta, ja oletko kuollut? Ja: onhan se kamalaa ja hermostuttavaa äkisti ymmärtää olevansa olemassa ja säikähtää, osaako sitä hengittää, rentoutua, kuunnella itseään. Ja: mutta ei se mitään, se saa olla vaikeaa. Pulssi kiihdyttelee. Muistan äkisti osteopaatin, joka piti merkillepantavana sitä, että kylmä hiki tulvahti kehooni hänen liikutellessaan ja kuunnellessaan minua. Tajuan siinä, surullisesti ja konkreettisesti, ettei se kylmä hiki ole vain kipuaistimuksen tuottamaa. Se on se tapa, jolla vastaan siihen, että jonkun toisen huomio kääntyy minuun ja tajuan tulevani tarkkailluksi.

Ne tuntemukset, joita kiitää kehoni lävitse, eivät tunnu mukavilta, mutta eivät erityisen epämukaviltakaan. Osaan sanallistaa joitakin niistä. Epämääräisen tunteen, ettei minun kuuluisi elää ja hengittää tässä, vaan minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten tai ehkä jäädä syntymättä. Siihen liittyvän syvän, mutta ohimenevän surun, joka vihlaisee ja katoaa. Tajun siitä, miten sattumanvaraista kaikki on. Sen hyväksymisen, etteivät vanhempani koskaan ehkä opi suhtautumaan minuun tai siskoon täysin myönteisesti, enkä tarkoita nyt meidän tekemisiämme, vaan ylipäänsä meidän olemassaoloamme, heillä tuntuu olevan sen kanssa jatkuvasti ristiriitaisia tuntemuksia ja se heijastuu kaikkeen vuorovaikutukseen. He ovat jotenkin katkeria siitä, miten paljon aikaa meihin on mennyt, aikaa ja rahaa. Ja tavallaan, siinä maatessa, ymmärrän senkin tuntemuksen. Olenhan itsekin ollut katkera koululle tänä vuonna siitä, etten ole jaksanut tehdä niitä asioita, joita tarvitsisin. Ja silti olen halunnut käydä koulua, olen maksanut nurisematta lukukausimaksut ja raahautunut aamuisin kouluun ja jopa enimmäkseen jaksanut innostua kuulemastani. En tiedä, osaanko itsekään suhtautua mihinkään asiaan täysin myönteisesti. Koko epävarmuuteni vyöryy ylitseni kuin valtava hyökyaalto, enkä yritä yhtään pyristellä vastaan tai pidättää hengitystä, ettei keuhkoihin menisi vettä. Olen halunnut tätä niin kauan, tätä aikaa vain olla ja kuunnella näitä kuiskauksia. Niitä on kuunneltava usein, ei en halua sanoa niin, haluan sanoa: MINUN on kuunneltava niitä usein, jotta en hukuta itseäni tekemiseen ja suorittamiseen ja toisiin keskittymiseen.

Kummallista, miten vaikeaa on heittäytyä toisen hoidettavaksi, toisen kiltteyden varaan. Miksi ja mistä syystä ja miten ja milloin minusta tuli varovainen? Mikäli äitiin on uskomista, se on tapahtunut jo hyvin varhain. Olen pelännyt lääkäreitä, hoitajia, lastentarhanopettajia, vieraita aikuisia, vieraita lapsia ja oikeastaan vähän kai kaikkea niin kauan kuin lapsen voi varmasti sanoa pelkäävän jotakin. Kummisetäänikin olen pelännyt koko lapsuuteni niin, ettei hän voinut koskaan saada minua syliinsä istumaan. Lakkasin pelkäämästä kummisetääni vasta päälle kaksikymppisenä. Sitä ennen pidin vanhempieni harmistumista ja selityksiä sedän kiltteydestä ja mukavuudesta jotensakin kummallisina - eivätkö he nyt tosiaankaan tajunneet, miten karmeaa oli, että joku niinkin vieras ihminen, jonka näki vain joitakin kertoja vuodessa, halusi ottaa syliin ja jutella?

Harjoitteen purkamisessa sanon vain kehoni halusta kierähtää oikealle, oikealle, oikealle, oikealle. En sano mitään siitä, miten putosin hevosen selästä oikealle alas, enkä myöskään näistä muista ajatuksista. Siihen ei ole aikaa ja koetamme nyt kuunnella vain kehoa. Mutta mitä tarkoittaa vain keho? Toisen rentoutuessa kallo omien käsien kupissa toisen vain-keho on helppoa hahmottaa, abstrahoida läsnäolosta, aistia. (Ja silti en osaa unohtaa, että hänellä on oma maailmansa, josta saan vain pieniä vihjeitä yhden täältä, toisen sieltä.) Mutta tuntuu kuin minulla ei olisi tuollaista kehoa lainkaan. Se johtuu epäilemättä siitä, etten voi nähdä itseäni ulkopuolelta, koskettaa itseäni tuntematta sitä. Kuten G. H. Mead kirjoittaa, oma keho ei suinkaan ole meille maailman ensimmäinen vaan viimeinen objekti. Itse en ole vielä päässyt oikein siihen siihen saakka. Tapailen kehoa, tunnustelen sen rajoja, mutta ne ovat kauhean epäselvät ja siirtyilevät.

Jälkeenpäin, kun koulu päättyy tältä viikolta, pyöräilen sateisen kielontuoksuisen metsän läpi kohti turkoosia allasta ja panen merkille kahteen kiveen pudonneet vaaleankeltaiset maalitahrat niiden ohi liukuessani. Allas nielaisee minut, nyt tunnistan taas kehoni. Antaudun hitauden, näennäisen tapahtumattomuuden ja pysähtymättömän, pehmeän liikkeen rituaaliin. Tämä aika on minulle ja minun, sitä ei riko kenenkään muun katse eivätkä tavoitteet. Annan aiemmin hoitopöydällä tunnustelemieni tuntemusten palata, kutsun niitä ja ne tulevat, ja hämmästyn sitä, miten monesti olen juossut niitä, miten monia tunteja olen seisahtunut jääräpäisesti niiden ääreen. Pieni, ponnistamaton, yksitoikkoinen liike, jota kehoni jauhaa artikuloidusti, tekee kaikesta koetusta paljon helpommin hahmottuvaa. Ei ilmesty äkillistä pelkoa siitä, ettei ehkä osaakaan hengittää, ja sitten ärtymistä siitä, miten tyhmä ajatus, ei ihminen elä näin pitkään hengittämättä. Jalat liikkuvat, hengitys virtaa, syke tuntuu vaimeampana ja hitaampana kuin itseä makuulla tarkkaillessa.

Tarvitsen tätä aikaa. Tarvitsen paikan ja tilan, johon voin pysähtyä ymmärtämään hiljaisuutta kaiken puheen ja naurun alla, hämmennystä siitä, miten elää ja tapahtuu, miten ystävyyksiä solmiintuu ja purkautuu, miten välillä velvollisuudet tuntuvat painavan ja välillä huomaa jättävänsä jotakin tekemättä, koska pelkää saavansa siitä jonkun vihat niskoilleen, miten raskasta on luopua ja miten raskasta on olla luopumatta. Tekee hyvää havaita, etten edelleenkään onnistu hahmottamaan, että minulla olisi oikeutta elää. Tai velvollisuutta. Niin vain tapahtuu, ja toivon, ettei kukaan puuttuisi tähän asiaan. On kummallista, miten kipeästi tarvitsen tätä allashiljaisuutta. Miten monta vuotta olen sitä jo tarvinnut ja käyttänyt. Ja miten kummallista, että jotkut toiset eivät koe tarvitsevansa sellaista tai tarvitsevat jotakin ihan toisenlaista ja muuta. Joku tarvitsee nopeatempoisia asioita, joissa voi unohtaa kaiken rasittavan, joku tarvitsee jyskyttävän taustamusiikin, joku tarvitsee liikkumattomuuden tai jähmettymisen puolikivuliaisiin asentoihin. Joku tarvitsee paljon unta, tai jatkuvasti ihmis- tai eläinseuraa. Metsän. Meren. Tuntureita. Yökerhoja. Kuka mitäkin. (Ja tuntuu, että usein se vielä vaihtuu elämäntehtävien vaihtuessa.)

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että jotta voisin kohdata toiset ottamatta heidän tarpeitaan itseeni, tarvitsen ajan itselleni. Jos muistan, miten haavoittuvainen, epävarma, hitaasti luottamukseni antava, surullinen, neuvoton ja muutenkin tähään ujoon ja päättämättömään tyyliin hankala saatan olla, minun on paljon helpompi suhtautua levollisesti samoihin tai toisiin omituisiin piirteisiin muissa. Tiettyjä asioita en kai hukkaa mitenkään, vaikkei kauheasti aikaa itselle olisikaan tiettynä jaksona. Esimerkiksi jännittäminen vieraan koskettamaksi tai puhuttelemaksi tultaessa on asia, jota en taida hämmästyä yhtään missään tilassa. En osaa nauraa sille huolettomasti kuten jotkut luokkatoverit, koska ei se minusta ole huvittavaa muissa kuin itsessäni joissain tietyissä tilanteissa, ja silloinkin huvittavuutta pohjustaa tietty suru siitä, miten kauaksi jää kuulostelemaan, voiko toisiin luottaa. Hyvin harva antaa esimerkiksi kätensä levätä rennosti hierojan otteessa. Kyllä se kertoo jotakin siitä, miten ihmisiä on käsitelty aiemmin, millainen kuva heillä on sisimmässään, esitietoisesti, toisten kannattelun luotettavuudesta ja pysyvyydestä. Moni pystyy rentouttamaan käsivartensa tietoisesti, kun ravistelen sitä lempeästi tai kysyn aiheesta sanallisesti, mutta jo yksi asennonvaihdos, ja käsi tököttää taas jäykkänä, ja saan ravistella sitä ehkä koko hoitosuhteen ajan. Omat käteni ja jalkani ovat juuri tällaiset. Osaan rentouttaa ne käsittelyssä, mutta minun pitää tehdä se erikseen. Se ei vain tapahdu itsestään. Toisaalta, kun tavoitan kerran rentouden, se usein pysyy käsittelyn ajan, ja käsittely käsittelyn jälkeen rentous tulee luontevammin.

Joskus oma jäykistyminen käsittelyssä tuntuu kiusalliselta, kuten kävi kiropraktikon luona. Pyytelin anteeksi hermostuneisuuttani, pukkasin hikeä ja hihittelin. Oli todella vaikeaa saada jäsenet löysiksi. Toisella käyntikerralla se onnistui jo helpommin, mutta edelleen jouduin keskittymään rentouteen todella, ja halusin puhua asiasta. Kiropraktikosta puheenaihe tuntui selvästi jotenkin kummalliselta, ja hän totesi, etten ole asiakkaana tosiaankaan jäykimmästä päästä, joten turha huolehtia moisesta. Mutta minun piti saada puhua asia ääneen hänen kanssaan, koska siinä on jotakin askarruttavaa, ja arvelin, että pystyn rentoutumaan hyvin seuraavalla kerralla, jos saan puhua asian, ja niin kävikin. Joskus vuorovaikutus on uskomattoman monimutkaista. On itse vaivaantunut jostakin, ja miettii, miten toinen tuohon asiaan reagoi, ja sitten haluaa kertoa vaivaantuneisuudestaan, jotta asia voisi laueta. Joskus kyllä mietityttää, miten helposti itse hoidettavaksi mennessäänkin alkaa hoitajaa hoitajaa, kantaa huolta hänen tuntemuksistaan, sen sijaan, että sen kuin jäkittelisi ja ajattelisi, että miettiköön toinen, mitä lystää, minä maksan ja siksi myös määrään marssijärjestyksen. Olen tuntenut ihmisiä, jotka osaavat ajatella näin. Se tuntuu hämmentävältä, enkä tiedä, miten he osaavat sen. Kai olen niin tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös kokonaistilanteen tunnelmaa, etten hahmota oikein, miten siitä voisi olla vaivaantumatta. Hmm. Tai ehkä: koska se, miksi hahmotan itseni, on osa tuota kokonaistilanteen tunnelmaa, järjestän itseäni tuon tunnelman järjestämisen kautta.

Kun nousen turkoosista, pesen ja väännän kuidut kuiviksi, saunon ja huuhtelen hien, läpsytän pukuhuoneeseen ja kuivaudun ja rasvaudun, ystävä purjehtii äkisti näkökenttääni. Hän työntää rahan kaapinoveen. Tervehdin, puhumme, halaamme. Kuinkahan kauan siitä on, kun olemme nähneet? Kuukausia, mutta montako kuukautta? Tajuan äkkiä, että paitsi on kevät, en ole nähnyt oikein ketään pitkiin aikoihin. Ja silti he kaikki ovat lähellä.

Sekin on aikaa itselle, ystävien näkeminen.

Hajaa

Kalifornian-nainen kirjoittaa kaipaavansa. Muistatko vielä meidät, hän kysyy. Kuvassa tytär letittää letit päässä äidin päähän lettejä. He näyttävät päivettyneiltä ja kesäisiltä. (Hieman aikaa ja kas, väännän lettejä Faunin päähän, aloitan mitään ajattelematta, näin meemi etenee. Paitsi että me emme näytä päivettyneiltä emmekä kesäisiltä, ja vieressä lojuu Vompsu ja kirjoittaa työhakemuksia.) Tokihan minä muistan naisen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ikuisesta rakkaudesta uskomatta aiheeseen pätkääkään ja sitten muutama viikko maastamuuton jälkeen kohtaa rannalla mukavan koiran ja sen isännän, ja tytär opiskelee laulua ja rakastuu meksikolaiseen laittoman maahanmuuttajan poikaan. Tytär joka kiusaa äitiään pukeutumalla julkisesti mummojen siivousmekkoihin.

Nauran kun luen kirjeen, vaikkei siinä mitään nauramista kai vielä olekaan. Nauran muistoille. On hauskaa muistaa niitä päiviä, kun kannoimme veistoksemme hyllyltä pöydälle ja avasimme muovit ja raavimme saven pintaa haarukalla ja hieroimme siihen slikkeriä. Kuinka kerroimme äitien uudet kootut ja nauraa räkätimme suomalaiselle vakavamielisyydelle. Mitä kuuluu, kysyy Kalifornian-nainen. Alan muotoilla vastausta päässäni. Tokihan muistan, jaa, mitä kuuluu, se onkin monimutkaisempi juttu... elämäni on edelleen slapstickin tyylilajissa etenevää. Pyhä ainutkertainen improslapstick, jossa toisten elämänsä suurimmiksi päiviksi nimeämät rituaalit synnyttävät lähinnä hinkuvaa ahdistusta ja toisten katastrofeiksi mieltämät tapahtumainjuoksutukset tuntuvat minusta kiinnostavilta ja avaavilta.

Huomaan selkeästi tämän ystävyyden erityislaatuisuuden: On monia ystäviä, jotka ovat tulleet läheisiksi sillä lailla, että heidän kanssaan on tehty asioita, jaettu pitkiä päiviä ja öitä, ja kun heitä kaipaa, kaipaa jo tapahtuneiden asioiden tunnelmaa. Tämä on toisenlainen ystävyys, jotenkin vapaampi ja liikkuvampi, melkein pelkkää potentiaa. Kaipaan sitä, miten Kalifornian-nainen nauraa ja sanoo äidistään, että se on ihan hullu, hulluhulluhullu.

Myöhemmin huomaan huolestuvani raha-asioista. Laskeskelen, paljonko rahaa voi jäädä käteen uudessa ammatissa, ja tajuan äkisti, että on keksittävä jokin keino selvitä ilman omaa tilaa. Hei hei virginia vaan. Lasken, paljonko jaksan hieroa mukavasti päivässä, paljonko vapaapäiviä tarvitsen, ja sitten mietin, jääkö rahaa ruokaan. Melkein kyynelehdin, ennen kuin muistan, että nämä summat ovat euroja, eivät markkoja. Silloin hengähdän hetkeksi ja huokaisen, kai se sitten, kai tämä tästä soljuu omalla painollaan, raha on ennenkin riittänyt, kymmenenkin euroa on iso raha. Paitsi että sitten muistan, että vuokratkin ilmoitetaan euroissa, ei markoissa.

Ehkä sen ei ole edes niin väliä. Olen selvinnyt jotenkin aina ennenkin, vaikka sekoilen edelleen markkojen ja eurojen välillä. Itse asiassahan en ole kovin montaa kertaa saanut maksukehoituksia, hoidan raha-asiat tunnollisesti joskin päättömästi, ja lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa, ja olen pienistä tuloistani säästänyt kuitenkin pienen pesämunankin. Niin että jos haluan tarpeeksi kovasti pois Suomesta ensi talvena, pääsen. Aina on jokin keino.

Sekä Vompsu että Fauni hajoilevat töidensä kanssa, ja tuntuu vaikealta olla avuksi. Ei ole vaikeaa maata ja kuunnella ja keskustella, mutta tunnen itseni kauhean avuttomaksi avointen prosessien äärellä. En oikein osaa patistella itseänikään ratkaisemaan asioita nopeammin kuin luonnollista tahtia muhittaen, ja oikeastaan itse taisin ikävuodet 15-35 muhittaa aika ahdistuneena kysymystä, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta nyt sentään olen hierojakoulussa kokeilemassa, olisiko siitä johonkin, ja moinen toimeliaisuus on lakaissut pahimman tietämättömyysmurinan piiloon. (Maisterintutkinto ei missään vaiheessa tuntunut vastaukselta kysymykseen, vaikka halusin toki senkin tehdä, ei sillä ole sillä lailla työelämän kannalta mitään merkitystä ellei sitten työhönottaja satu olemaan pekuliaristi.) No, toki tuo tietämättömyysmurina on korvaantunut murinalla koulujärjestelyiden älyttömyydestä, koulun ilmastoinnista ja niin edelleen. Mutta riittääpä ainakin uutta hämmästeltävää, kuten luokkatoverien alttius pitää suoralta kädeltä mahtavana milloin mitäkin, mille ehkä itse lämpenen hyvin hitaasti tai en lainkaan.

Joskus joitain vuosia sitten elin lyhyttä illuusiota, että voisin oikeasti auttaa ihmisiä, vauhdittaa heidän ajatuksiaan, tai mistä minä tiedän, oliko se illuusio, voihan olla, että niin kävikin, siltä se ainakin tuntui, mutta nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole sellaiseen oikein mitään keinoja tai voimavaroja. Voin kuunnella, loikoa, halailla, pyytää tarkennusta. Siinäpä se. En voi antaa kuin aikaa, sanon Faunillekin, joka herää aamuvarhain voimaan pahoin työasioita ja on yllättäen virkkuna valveilla tullessani ihmiskasvoisena herätyskellona kylään. Minäkin herään taas aamuvarhain. Herään kysymyksiin anatomiasta.

Tasan kahden viikon kuluttua on tutkintotilaisuus kaksi. Yhteen aamupäivään on mahdutettava kattavat suomen- ja latinankieliset muistikuvat koko kehon lihas- ja luustoanatomiasta, eri hierontaotteista teoriassa ja käytännössä, on tutkittava asiakas ja kirjattava tutkimus muistiin, neuvoteltava tavoitteet, annettava lämpöhoito... Koko syksy on tähdännyt tähän. Tuntuu, että syksystä on kauan. Siitä syksystä. Elämässä tapahtuu kaiken aikaa niin paljon tärkeämpiäkin prosesseja.

Hitaasti hengittäminen lakkaa taas sattumasta. En uskaltaudu vielä suihkuun, koska haluan, ettei hengittäminen ala sattua uudestaan.

Oppiminen, luonnollinen ja aito

Eilen tanssikurssilla edettiin asioihin, jotka tuntuivat teknisesti täysin ylivoimaisilta. Katsoin tarkasti, kun liike näytettiin useita kertoja. Silti huomasin heti, kun asia olisi pitänyt itse osata toistaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten voin tehdä tuollaisen liikkeen. Koetin rauhoittaa pariani kertomalla, etten ole erityisen visuaalinen oppija. Jonkin tyyliltään aivan vieraan liikkeen katsominen ja jäsentäminen mielessä paloiksi on liian monimutkainen tehtävä. Minun ei auta kuin harjoitella liikettä uudestaan ja uudestaan, saada siitä lisää avaavia metaforia, ohjeita suunnista, kurkottumisista ja irti päästämisistä, jotta liike, jota lähden pala palalta rakentamaan, muistuttaisi edes marginaalisesti näytettyä liikettä.

Pari osoittautui kärsimättömäksi ja kiisti, ettei se, mitä sanon, pidä paikkaansa. (Hassua, kun juuri annoin hänelle käyttöohjeen.) Hän väitti, ettei liikettä juuri pidäkään pilkkoa paloiksi, että sitä ei saa käsitteellistää, sitä pitää vain kunnella ja antaa mennä, liike kyllä vie. Tässä vaiheessa sanoin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minne liike minut vie, tuskin ainakaan näytetyn tekniikan mukaisesti. Pari sanoi, että minun pitää olla avoimempi liikkeelle. Hyvä on, sanoin, kokeillaan sitten. Päädyin aivan kummaan asentoon ja pari sanoi, ettei ymmärrä, miksi minä niin menin. Selitin uudelleen kärsivällisyyteen pakottautuen, että koetan kyllä löytää tässä kuunnellen ja avoimesti sitä suuntaa, mutta että ehkä jonkun pitäisi ensin antaa se minulle.

Lopulta muutaman epäonnistuneen pyllähdyksen jälkeen parin ei auttanut kuin suostua tekemään se, mitä olin pyytänyt jo aluksi, eli käymään liikettä pala palalta läpi. Mutta jatkuvasti hän marmatti vähäsen, että miksi en vain kuuntele ja ole avoin ja ettei hän voi ymmärtää, miksen ymmärrä tätä ja tätä ja tätä periaatetta. Hän ei oikein tainnut ymmärtää, kun sanoin selvästi, että olen täysi aloittelija ja lajin liikekieli on itselleni vieras. Ehkä hänellä oli oletus siitä, että juuri tässä lajissa liikkeet ovat luontevia, luonnollisia tai autenttisia ja että vieraantuneisuus niistä on tosiaan vieraantuneisuutta (jotakin moraalisesti kauhistuttavaa) eikä yksinkertaisesti vierautta.

Harjoitteesta olisi jäänyt varsin ikävä maku suuhun, ellen olisi lopulta tajunnut vaikeaa liikettä, ellen olisi käynyt niin monilla tanssikursseilla ja jo huomannut, miten osaan oppia uusia liikekieliä ja miten en (mikä kai tarkoittaa: minulla on oma tapani olla avoin ja kuunnella ja osaan antaa ohjeistamisestani käyttöohjeen), ja ellen kaiken aikaa olisi ollut kauhean kiinnostunut siitä, miten hullunkurinen kuvio on väittää toiselle vierasta ja vaikeaa asiaa joksikin, jolle pitää vain "olla avoin" ja jonka pitää vain "antaa mennä". (Ja niin, en toki väitä, ettenkö itse tekisi välillä niin - siitä saa ja pitää huomauttaa, jos en tajua, että toinen odottaa yksityiskohtaisia neuvoja ja asian helpommiksi palasiksi pilkkomista.)

Se modernin tanssin tunti, jolla kerran kävin kokeilemassa, sisälsi vähän samanlaista mielenmaisemaa, oletuksen siitä, että juuri tämä on kaikille tuttu ja luonteva tapa liikkua ja että nyt sitä sitten vain vähäsen syvennetään. Ja kuitenkin lajissa kuin lajissa on oma tekniikkansa, joka minimissään sisältää informaatiota siitä, millä lailla tehtynä liikkeet eivät vahingoita elimistön tukikudoksia ja lihasmassaa. Silloinkin, kun tekniikan väitetään sisältävän vain tällaisia yleisiä terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä näkökohtia, piiloagendoille tuntuu jäävän tilaa. Tietynlainen liike on aitoa ja oikeaa. Ei siinä mitään, mutta jos tietynlaista liikettä tahdotaan, se on syytä ohjeistaa kunnolla. Ja minusta vaikuttaa siltä, että mytologia liikkeen aitoudesta ja suoraan eksistenssistä kumpuamisesta tms. synnyttää helposti guruttamissysteemin, jossa hidas tai ei-niin-liikunnallinen oppija jää hahmottamisvaikeuksineen todennäköisemmin yksin kuin teknisen vaikeutensa tunnistavissa ja tunnustavissa lajeissa.

Kurssin opettajat ohjeistivat kyllä hyvin, ja uskon, että useimmille heidän metaforansa riittivät mainiosti - tiedän olevani hidas oppija vieraissa liikekielissä. Silti jo yksi epäsuotuisa ja guruttava pari laimensi hieman intoa. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä on uskomatonta, etten onnistu omaksumaan parissa tunnissa tietynlaista liikekieltä. Minulta meni ehkä viisi vuotta omaksua stepin liikekieli sen verran, että aloin solista ja pulista kengillä vapautuneesti, tanssia pelkän läpiköpöttelyn asemesta, sekä hahmottaa, millä tavalla steppiä on hyödynnetty esimerkiksi joidenkin musiikkivideoiden koreografioiden pohjana.



(Tässä videossa Jacksonin lapset steppaavat Nicholas Brothersin kanssa.)

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut vastaan parin ajatuksen, etten kuuntele enkä halua oppia, kun en kerran ensiyrittämällä onnistu eikä minua auteta pyynnöstäni huolimatta?

Ei, en pidä puheesta, joka saattaisi lannistaa jonkun. Se on vain huonoa toisen ohjaamista. Olen törmännyt siihen niin koulussa, yliopistolla kuin tanssitunneillakin. Onneksi vain silloin tällöin. Joka kerran se kuitenkin synnyttää aika voimakkaan vastareaktion. Olen jo oppinut olemaan attribuoimatta puhetyyliä lajiin tai oppiaineeseen, mutta minusta vaikuttaa silti siltä, että toisissa ajattelutyyleissä jätetään sen sortin puheelle enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen sortin leimasanojen dikotomioiden kuin aito/epäaito tai luonnollinen/vieraantunut runsas viljeleminen soittelee hälytyskelloja päässäni. Niin, ja miksi muuten tuntuu aina siltä, että jos näitä dikotomioita käytellään, oma systeemi on aito ja luonnollinen, ja muu vieraantunutta ja epäaitoa? Hullunkurista. Ja että pitäisi vain "kuunnella sisintään". Sisintä, joka on täynnä erikoisissa tilanteissa kiteytyneitä luontumuksia ja toimintamalleja, läpikaupallisen yhteiskunnan syöttämiä "tarpeita" ja "oikeuksia", pelkoa ja miellyttämisenhalua. Jo pieni vauva oppii torjuvassa perheessä olemaan pyytämättä tukea tunnetiloilleen. Ajatella, alle vuoden ikäinen pikkuinen. Haluttaisiinko häntä kenties kutsua epäaidoksi tai vieraantuneeksi tai sairaaksi?

Mitä koetan kirjoittaa auki? Sitä kai, että vaikka anything goesia (tai ainakaan kaikkien tyylien yhtä suurta hedelmällisyyttä ja hyödyllisyyttä) ei haluaisikaan ostaa, en minäkään halua, ihmiset eivät opi uusia asioita simsalabim vain avoimesti kuuntelemalla. He tarvitsevat tukea ja käyttöohjeita, valtavan kasan metaforia, joista ehkä muutama auttaa heitä vähän siihen suuntaan, jonka he ovat ilmaisseet haluavansa oppia. Ei ole mitään luonnollisuuden ja aitouden tuntua, joka ilmoittaisi heti, että kas, nyt tämä menee oikeaan suuntaan. (Myös psykoterapian opuksissa vedotaan usein tällaiseen "naksahdukseen" - kun ilmiölle tai ydinuskomukselle löytyy oikea selitys, sen vain tunnistaa oikeaksi. Olettaisin, että jos naksahdus tapahtuu, asiaa on jo työstetty aika tavalla ja esitietoisuus on kohdallaan - tarvitaan enää sanallistus. Tai sitten henkilö etsii naksahdusta päästäkseen ajattelemasta - synkeä ajatus, mutta ei sitä tarvitse kovin kaukaa hakea, oman pääni tonkiminenkin riittää keksimään tällaisesta esimerkkejä.) Tarvitaan kokeilemista ja toistoja, tai ainakin minä tarvitsen.

Kun harjoittelin puoleni pitämistä tai jämäkkyyttä muutaman opuksen avulla ja sitten myöhemmin empatiataitoja toisen kirjan avulla, se, mitä tein suositusten mukaan, tuntui aluksi kauhean omituiselta ja jotenkin kierolla tavalla väärältä, vaikka ymmärsinkin perustelut älyllisellä tasolla. Tunnun muuttuminen vie aikaa ja vaatii toistoja, koska jollakin tavalla tekemisen ja sen seuraamusten yhteyden on vahvistuttava kuten kokemustotuuden on vahvistuttava: toistumalla, alkamalla vähitellen hahmottua. Esimerkiksi omien rajojen asettamisen idea tuntui minusta vastenmieliseltä ja jotenkin luovuttamiselta, mutta kun ryhdyin asettamaan rajat jämäkästi, sainkin huomata vähitellen, että minun on helpompi suhtautua toiseen empaattisesti, ei synny hämäriä kiistoja sanallistamattomista oletuksista ja toinen on itse asiassa tyytyväinen siihen, että osoitan selkeästi rajat, joiden puitteissa pysyn hyväntuulisena ja ystävällisenä. Etenkin aluksi rajojen asettaminen tuntui todella epäempaattiselta, röyhkeältä ja pompöösiltä. (Entä jos olisin tässä kohdin "kuunnellut sisäistä ääntäni"?) Kun varovasti koetin pehmentää asiaa kertomalla, että koetan nyt opetella tämmöistä asiaa ja että toivottavasti en tee ihan kauheita ylilyöntejä silkkaa aloittelijuuttani, sain hämmentävältä tuntuvaa palautetta: toinen ilmoitti iloisesti, että hyvä vain, että pidät rajoistasi kiinni. Ainoa, joka on suuttunut rajojeni asettamisesta, on äiti. Jätän hänen reaktionsa omaan arvoonsa, koska vanhempi-lapsi -dynamiikka on aika poikkeuksellinen ja asioin enimmäkseen ihan toisella lailla itseeni suhtautuvien ihmisten kanssa. Pyyteettömämpien. (Niin hullunkurista kuin se onkin, pyyteet jonkun lehden tilaamisen suhteen tai jossain proggiksessa auttamisessa ovat paljon pienemmät ja viattomammat kuin ne pyyteet, joita äidillä on hänen tarkkaillessaan haukansilmin, että jälkeläinen tulisi kunnon kansalaiseksi ja onnelliseksi luonnollisella ja oikealla tavalla.)

Workshopin lopuksi meillä oli palauterinki. Aika monet antoivat vain myönteistä ja hyvin subjektiivista palautetta ja muutaman palautteessa korostui fiilistelevä ote, puhe avautumisesta uusille asioille. Minäkin kerroin, että pidin kauheasti kokeilustani ja että kurssilla oli hauskaa. Mutta lisäsin, että ainakin minulle jotkin tekniset hienoudet olivat ylivoimaisia ja että niiden omaksuminen jäi vielä hataraksi. Lisäsin, että tiedän olevani tuskastuttavan hidas oppimaan täysin uudenlaista ja vierasta liikekieltä ja uskovani kyllä, että opin ajan kanssa, kun motivaatiota kuitenkin on. Jos en olisi antanut sitä palautetta, olisin mielestäni ollut ruokkimassa systeemin luisumista kohti tilaa, jossa hämärtyy taju siitä, että tuokin liikekieli on tosiaan kieli, tietty oikean ja virheellisen keinotekoinen koodisto, jota voidaan opettaa ja oppia. Ja joka voi olla vieras, niin vieras, että tarvitaan ohjausta kädestä pitäen. Ehkä palaute oli turha - eihän kukaan mene kai kurssille, jos voisi aivan itsekseenkin ja ilmaiseksi oivaltaa kaiken, minkä maksullisella kurssillakin?

Mutta toisaalta, oli mainittu sanat luonnollinen ja aito. Ja halusin, ettei niitä samasteta helppoon. Helppo tai helpoin tapa tehdä asiat on usein valtavien harjoitusten takana. Helpoin tapa on harvoin se, jota tulee kokeilleeksi ensimmäiseksi. Kun ajattelen helppoutta, mieleeni nousee kuva seitsemänkymppisestä naisesta, joka tanssii hyvin eleettömästi mutta kenkien äänet ovat ihan uskomattomat ja kasvoilla on tyyni, melkein etruskimainen hymy. Helppous on kokonaisen ihmisiän harjoittelemisen, etsimisen, toistamisen, informaation pilkkomisen takana. Vaikeuttavista luontumuksista irtipyristelyn takana. Ei, ei ole useinkaan helpointa tehdä kuten sisäinen ääni sanoo tässä ja nyt. Eikä ole helppoa jakaa toisille oivalluksia siitä, miten helppouden harjoittelemisen alkuun pääsee kiinni. (Ja jokin kujeellinen ääni vatsanpohjassa: "HELPOINTA OLISI JÄTTÄÄ KOKO KIRJOITTAMINEN SIKSEEN JA KAIKKI SIKSEEN." Mutta en usko, että se olisi helpointa, ei varmastikaan! On vaikea noin vain katkaista jokin pyrkimys, luopua. Siinä pyrkimykset eroavat esineistä kuten kirjoista.)

Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Aion tänäänkin harjoitella teknisesti vaikeaa liikettä miehen kanssa muutaman kerran. Saan sen kyllä lihasmuistiini. Sitten osaan sen lopun ikääni. Mutta jumalat suojelkoot minua siltä, että alkaisin jossakin vaiheessa ajatella tuon liikkeen olevan jotenkin luonnollinen tai aito, kaiken tämän ponnistelun jälkeen.

Aion mennä ulos, pyöräillä ja kävellä ja kitkeä kyykyssä ja vesijuosta. Nekin kaikki ovat vaivalla opeteltuja taitoja. Ihmeellistä, mitä kaikkea voi oppia, kunhan motivaatio on kohdallaan. Olen opetellut kävelemään ontumatta. Kävelen kuin minulla ei olisi nilkan luona ja vasemmassa jalkapöydässä liikaniveliä, polvivammoja ja kuin en olisi pitkään kärvistellyt murtuneen lonkan kanssa. Siinä tavassa kävellä ei ole juuri mitään aitoa eikä luonnollista, mutta se on hyvä tapa nivelteni mielestä, niiden kannalta helppo. Olen kohtalaisen tyytyväinen epäaitouteni tilaan, tekniikkaani, tässä kohdin.