Matkalla

Olisi paljon vaikeampaa elää, jos ei hyväksyisi epävarmuutta. Hierontakurssi etenee vauhdilla ja olen oppinut monta hyödyllistä otetta. Mutta yskä palaa. Eilen se yltyy kurssilla makuuasennossa jo niin pahaksi, että opettaja tarjoaa minulle ayurvedisia yskänpastilleja. Saat tietysti sylkeä pois, jos se tuntuu liian vahvan makuiselta, hän lohduttaa. Mutta pastilli maistuu hyvältä. Kunpa kotoisetkin yskänpastillit maistuisivat mullan, mintun, laventelin, inkiväärin, neilikan ja jonkin väkevän, vieraan katkeran mausteenmaun sekoitukselta. Ei hiventäkään makeutta eikä keinotekoisia aromeja. Lääkkeen tarkoitus on saada ärsyttävä, kurkkua kutkuttava lima irtoamaan. Ja se totisesti onnistuu. Kotimatkan kävelemisestä ei meinaa tulla mitään, koska äkkiä limaa ryöppyää keuhkoputkista ulos sitä tahtia, että korvissa soi ja aina kun yskäisen, minua myös huimaa, joten seison aikani maantien laidassa yskien ja palmusta tukea ottaen puhvelien tuijottaessa minua ja metelöintiäni hämmentyneenä. Yksi puhveleista märähtää aina takaisin yskän hetkeksi hiljentyessä.

Tahti vain tihenee lounaalla, ja nokkakin alkaa vuotaa: jep, ensimmäinen antibioottikuuri oli lyhyt. Sain selville, että kyseistä lääkettä käytetään Intian lisäksi ainakin Kroatiassakin kolmen päivän kuureina, mutta se nyt ei selvästi ole riittänyt minun yskääni. Niinpä kaivan esiin keuhkoputkentulehdukseen kirjoitetun lääkekuurin (kas, olen valmistautunut Suomesta lähtiessä vähän kaikkeen) ja äidiltä pummatut Duactit ja aloitan omatoimisesti hieman pidemmän kuurin - nyt kahdeksan päivän kuurin. Sen luulisi riittävän. Antibiootti on pahinta mahdollista lajia, hyvin laajakirjoinen ja saattaa aiheuttaa aurinkoihottumaa. Mutta ehkä se pysäyttää keuhkoputkentulehduksen; lääkäri oli joka tapauksessa viimeksikin sitä mieltä, että kyseessä on todennäköisimmin bakteeritulehdus, ei virus, ja sitä puoltaa sekin, että antibiootti oikeasti auttoi niin kauan kuin sitä riitti. Eli ei kun lääkitsemään. Ei siitäkään tule mitään, että vain yskin ja yskän rassaamilla putkilla hengittäminen sattuu.

Haluaisin käydä kurssin loppuun, ja laskeskelen näin: Suomessa tällaiseen yskään saa yleensä kaksi sairaslomapäivää lääkärissäkäyntipäivän päälle. Se olkoon siis ohjenuorana nytkin. Tänään - jouluaattona - olo on vielä sen verran hutera, että soitan opettajalle ja kerron lepääväni. Huomenna kävelen koululle, jos olo on parempi, ja katselen vain ja teen mielikuvaharjoitusta, etten täysin tipahtaisi kelkasta. Sitä seuraavana päivänä voi hieroa, jos olo parantuu odotettua tahtia. (Jos ei, sitten ei.) Mutta on odotettava monta päivää, kenties kurssin loppuun saakka, ennen kuin antaa kenenkään hieroa itseään. (Suositus on, ettei hierontaa ottaisi kahteen viikkoon flunssasta.)

Matkalla sairastamisessa on jotakin kummallista. En ole tottunut sellaiseen. Faunilla on ripuli ja kuumetta. Yskin kuin korsteeni. Istun terassilla varjossa ja luen Alain de Bottonia; huoneen ovi retkottaa auki ja kattotuuletin vatkaa kosteaa yöilmaa toivon mukaan uloskin. Huone tulee valtavan kosteaksi öisin. Ikkunoita ei voi silti pitää auki, koska moskiittoja riittää. Verkoista ja huolellisemmasta torjunta-ainepolitiikasta huolimatta pistoksia on tullut jonkin verran. Silti sanoisin, että sairastaminen täällä voittaa kotona sairastamisen aivan helposti. Esimerkiksi limakalvot eivät tule ollenkaan niin kipeiksi, kun huoneilmaa ei vaivaa keskuslämmityksen aiheuttama kuivuus. Eikä ulkona hengittäminen satu pelkän kylmyyden takia. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi sairastaa ulkona lukien. Etenkin nyt kun duact alkaa purra, eikä enää huimaa yhtä vimmatusti kuin aiemmin ja pystyy taas hengittämään nenän kautta.

Alain de Botton on hyvin viihdyttävä. En ole lukenut häntä aiemmin, mutta taidan kyllä hankkia käsiini muutkin hänen teoksensa. Ostin The Art of Travelin matkalukemiseksi sika säkissä -metodilla, mutten olisi voinut valita paremmin. (No okei, katselin sisällysluettelon ja luin palasen tekstiä ja totesin, että hei, tämä tyyppihän tekee matkailun estetiikkaa.) Erityisesti Gustave Flaubertista ja eksotismista sekä Alexander von Humboldtista ja uteliaisuudesta kertovat luvut ovat tuntuneet herkullisilta.

Flaubertin rakkaudessa Egyptin kaoottisuuteen on jotain hyvin tuttua. Lainaan:

Why did the chaos, the richness, so touch Flaubert? Because of his belief that life was fundamentally chaotic and that aside from art, all attempts to create order implied a censorious and prudish denial of our condition. (Alain de Botton, The Art of Travel, s. 84)

En kyllä tiedä, tuomitsisinko ehkä itse aivan kaikki järjestely-yritykset sensuuriksi, en sentään (hiiteen provokaatio), monissa kohdin arvostan kyllä järjstelmällisyyttä, mutta aika monissa paikoissa järjestyksen jäykkyys ja ylimitoitus alkaa arvelluttaa itseäni. Tämä vihlaisu tuntuu niin lpg-imuroidessa hoikkaa naista, joka näkee muutaman selluliittikohtansa jotenkin kokonaisvaikutelman kannalta tuhoisina, kuin myöskin keskustellessa sellaisen ihmisen kanssa, joka on hyvin varuillaan siitä, mitä muut saattaisivat hänestä ajatella, eikä uskalla esimerkiksi koskaan paljastaa, että hänelläkin on ollut vaikeita hetkiä elämässään. Tervehdin ilolla omia kaoottisia ja epärjärjestelmällisiä aloitteitani, kuten esimerkiksi päätöstä maistella täällä myös hieman paikallisia rapuruokia. Eikö olekin aika huvittavaa - pyrkiä toisaalta koherenssiin, mutta toisaalta armollisuuteen ja kaaoksen hyväksymiseen...

Flaubertissa tuntuu sympaattiselta myös hänen haluttomuutensa hyväksyä kansallisuuttaan, sukupuoltaan ja lajiinkuuluvuuttaan. (Olen aiheuttanut hierontakoulussa hämmennystä sukupuolien välisen sodan riehuessa hurjimmillaan ja huomauttaessani, että kyllä naisetkin osaavat olla aggressiivisia. "Maybe in Finland", minulle vastattiin. Voi luoja, en jaksaisi kuunnella enää yhtään sitä sanailua, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Viimeksi en enää viitsinyt osallistua keskusteluun mitenkään; poterot on joidenkin ihmisten kohdalla kaivettu jo niin kauan sitten, että on parasta olla välittämättä niistä yhtään mitenkään ja liidellä sen kaiken yli. Mutta hämmentää se silti, miksi kukaan haluaisi voimakkaat sukupuolimallit ja -roolit ja niiden evolutionaarista alkuperää koskevan dogmatismin.) Sen sijaan Flaubertin pitkästystä matkalla ja muuallakin on vaikeampi ymmärtää. Millaista olisi elää siten, ettei tuon tuosta kokisi ihmeellistä liikutuksen kuohahdusta ja hämmästystä ja ihailua mitä oudompien elämänmuotojen ja eliöiden äärellä?

Alain de Botton kertoo omasta Madridin-matkastaan ja kaihertavasta vääryyden tunnusta, joka liittyy siihen, että vain jää hotellihuoneeseensa vieraassa kaupungissa, jota matkaopas hehkuttaa arkkitehtuurin, kulinarismin jne. runsaudensarveksi. Kummallinen tuntu. Itse olen harvemmin jäänyt makaamaan, paitsi silloin kun olen jo edellisinä päivinä väsyttänyt itseni perinpohjin - mikä käy matkaillessa kuin itsestään. Ja silloin, kun vain makaan hotellihuoneessa, no, kai olen ansainnut sen? Minusta se tuntuu aina saavutukselta, ei elämysahmiminen. Tai nyt, kun istun terassilla, sekin tuntuu ansaitulta. Tarkoitan, eihän minulla ole kiire mihinkään. Ei tässä sen enempää kuin kotonakaan. Hotellihenkilökunta sen sijaan on meistä huolissaan. Fauni on nyt kamppaillut ripulinsa kanssa pari päivää, ja sen aikaa, kun olen ollut hieromassa, hän on istuskellut huoneessa tai terassilla, ja näinä kahtena päivänä olen myös ollut niin väsynyt, että olemme vain syöneet lounaan lähistöllä ja sitten palanneet huoneeseen nukkumaan. Toissapäivänä kuume oli Faunilla, eilen olin yskän tuuperruttama. Hotellihenkilökunta käy tuon tuosta kysymässä - tätä on todella tapahtunut useamman kerran - että olemmeko me ollenkaan käyneet rannalla päivän aikana. He näyttävät hyvin neuvottomilta, kun olemme vastanneet, että toki olemme. Kai he ovat tottuneet toisenlaisiin vieraisiin, jotka makaavat rannalla ja bilestävät yöt. Tai vuokraavat auton ja viilettävät kaiken aikaa jossain toisaalla.

Ehkä heille on tuntematon Thoreaun ajatus siitä, että universumi alkaa omalta takapihalta. Tai jopa omasta sängystä. Tai jopa omasta kehosta, sen hengityksen mainingista.

Minua hämmentävät enemmän rantakärviöt. Täällä on todella huumevetoista porukkaa. (Sekä kovia että pehmeämpiä huumeita.) Ranta ja bileet tuntuu olevan aika yleinen yhdistelmä. Laihoja, laitettuja ihmisiä. Vanhoja hippejä. Minusta terassilla olisi muuten mukavampi istua kuin rannalla, mutta kattoterassi terassimme yläpuolen jyskää goatrancea aamukymmenestä puoleenyöhön. Kaipa normaali määrittyy aina ympäristön mukaan... en aio ottaa siitä sen enempää paineita kuin kotosallakaan. Normaalin tavoittelu taitaa olla yhtä morbidia kuin täydellisyyden tavoittelu. Ymmärrän molemmat toivottaviksi monenkin mielestä, mutta en itse yhdy tuohon toiveeseen.

Alain de Botton kirjoittaa kyllä hyvin matkaoppaiden vieraannuttavasta otteesta:

The risk is compounded by geography, in the way that cities contain buildings or monuments that may be only a feet apart in space but are leagues apart in terms of what is required to appreciate them. Having made a journey to a place we may never revisit, we feel obliged to admire a sequence of things which have no connection to one other besides a geographic one and a proper understanding of which would require a range of qualities unlikely to be found in any one person. ... The visitor to Madrid, for example, is expected to be interested both in the Palacio Real, an eighteenth-century royal residence famed for its chambers decorated with lavish rococo chinoiserie by the Neapolitan designer Gasparini, and - a few moments later - in the Centro de Arte Reina Sofia, a whitewashed gallery devoted to twentieth-century art, whose highlight is Picasso's Guernica. Yet the natural progression for someone deepening his or her appreciation of eighteenth-century royal architecture would be to ignore the gallery altogether and head for the palaces of Prague and St Petersburg instead.

Travel twists our curiosity according to superficial geographical logic, as superficial as if a university course were to prescribe books according to their size rather than subject matter. (Emt, 122)

Mainiosti sanottu! Mutta ei vain matkaoppaita voi syytellä. On nimittäin täysin mahdollista lukea niitä valikoiden tai jättää ne tyystin omaan arvoonsa. (Nuorempana suosin jälkimmäistä ja nykyään ensimmäistä tapaa; aika harvat niiden listaamista kohteista silti kiinnostavat minua mutta aina välillä löytyy jotakin, joka vaikuttaa näkemisen arvoiselta ja yleensä onkin sitä.) Jos matkustamista lakkaa ajattelemasta suorittamisena ja nähtävyyspisteiden tunnollisena keräilynä ja johdattuu oman mielenkiintonsa mukaan, on vaikeaa kuvitella, kuinka matkalla voisi pitkästyä. Esimerkiksi, voi aina tarkkailla omaa hengitystään. (Edellyttäen tietysti, että siitä osaa olla kiinnostunut.) Ehkä en vain ole tarpeeksi sivistynyt tunteakseni syyllisyyttä siitä, että aika monet kulttuurin mestariluomukset eivät niin minua hätkähdytä. En ole siitä liiemmin huolissani, koska niin moni muu asia kyllä hätkähdyttää.

Kuten se, että kaikki leipomot ovat täällä german bakeryita. Onneksi sama juttu on yleensä - juttu kuin juttu - tavannut hätkäyttää toisiakin, ja tietohan löytyy, kun sitä lähtee hakemaan. Samassa sivussa yleensä oppii koko tukun uusia asioita, jotka liittyvät väljästi alkuperäiseen kiinnostuksenkohteeseen. Ja se tuntuu hauskalta!

Paitsi hotellihenkilökunnasta, jota tuntuu huolestuttavan hiljaiselomme. (Tai no, en yski kovinkaan hiljaisesti...)

Olen melko harvoin pitkästynyt kotosalla, joten matkalla pitkästyminen kuulostaa minusta vielä omaalatuisemmalta. De Bottonin lukeminen synnyttää kenties huonon ja hätiköidyn hypoteesin, että tuo pitkästyminen voisi olla jossakin yhteydessä odotuksiin ja niissä pettymisiin. En ymmärrä, miksi minun pitäisi pitkästyttää itseni käymällä katsomassa kymmentä kirkkoa peräkkäin, jos minua ei huvita (mutta opaskirja antaa ymmärtää, että kuuluisi huvittaa; herramunjee, ei se mikään raamattu ole, ja raamattukin on täynnä mitä omalaatuisimpia neuvoja, joita ei pilkahtaisi mielenkään noudattaa, eli se kirjaviisaudesta). Eri asia tietysti olisi, jos kirkot pitäisi käydä tutkimassa vaikka jotain esseetä varten - mutta silloin tuskin homma tuntuisikaan pitkästyttävältä, vaikkakin ehkä painostavalta ja suorittavalta toiminnalta. Silloin harvoin kun pitkästyn, tapaan pitkästyä lähinnä itseeni, tai pikemminkin: joihinkin piirteisiini, jotka näyttäytyvät siinä tilanteessa haitallisina. Onneksi minulla ei ole sellaista taipumusta, että nielaisisin lukemani suositukset velvollisuuksina ja sitten ahdistuisin haluttomuudestani hoitaa ne pois alta. (Tarkalleen ottaen saatan aina välillä velvoittua, mutten jaksa kauheasti ahdistua tuosta velvoittuneisuudesta, joka on aika päälleliimattua ja kauhtuu pian pois törmätessään normintavoittelulaiskuuteen ja toisaalta aitoon toisaalle kohdistuvaan uteliaisuuteen.)

No, tällainen jouluaatto siis täällä, terassi ja yläkerrasta kiinteitä rakenteita pitkin kantautuva bassopumpe, lounas läheisessä vegekahvilassa sievä sileäkarvainen koira pöydän alla, nyt terassilla pyhäbasilika-inkivääriteetä muovisessa lastenmukissa, jossa animekissat snoukkaavat. Plus kaksikymmentäkuusi astetta varjossa, yöllä kaksikymmentä. Palmujen sihinää ja rapinaa. Lepoon hitaasti asettuva yskä. Viereiseltä tieltä kantautuva skootterien ja autojen letka, torvien törinä.

Musta perhonen, joka lepattaa ellipsiä banaanipuun luona.

Jhumpa Lahiri ja muita huomioita Intiaan-perehtymiskirjallisuudesta

Innostun poimimaan kirjastosta Jhumpa Lahirin novellikokoelman Tämä siunattu koti. Lahiria on kehuttu monestikin ja takakannessa vielä mainostetaan hänen olevan sellainen kirjailija, "että tekee mieli tarttua ensimmäistä vastaantulijaa hihasta ja sanoa: Lue tämä!"

Aika pian kuitenkin huomaan, ettei kirja oikein sovellu toipilaslukemiseksi. (Tietysti voidaan halkoa hiuksia ja sanoa, ettei toipilaiden pidäkään kulkea kaduilla ketään vastaan.) Makaan nimittäin nyt pääosin sängyssä ja kastelen porottavan patterin päälle nostamaani pellavapyyhettä säännöllisin välein kastelukannulla, jotta huoneen ilmankosteus pysyisi korkealla eikä minun tarvitsisi kaiken aikaa yskiä, yskiä, yskiä. En joutunut edes peruuttamaan päivän työtä, koska asiakas sairastui itse ja hoiti peruuttamisen. Niin että äkkiä onkin päivä, jona voi vain levätä ja tarkastella, miten se vaikuttaa toipumiseen.

Lahiri kirjoittaa vetävästi ja pieniin eleisiin ja mielenliikahduksiin huomiota kiinnittäen, mutta miltei kaikkia kirjan henkilöitä painaa kumma, tukahduttava, viipyilevä jähmettyneisyys. Ikään kuin heidän tahtonsa ei välillä pistäisikään heitä tanssimaan saksanpolkkaa. Ja kun he sitten voivat pahoin, he eivät kysy - tai jos kysyvät, kertoja ei siitä mainitse - itseltään, miksi ärtyvät jostakin pienestä asiasta tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista jonkin aktiivisen intervention avulla tai mitään sellaista. He muistuttavat niin paljon masentunutta, keskenkasvuista itseäni lukion aikana ja yliopiston ensimmäisinä vuosina, että ärryn. Ei se mitään, kyllä sitäkin mielenmaisemaa on hyvä kuvata, mutta laupias taivas sentään, ei koko maailma ole sentään tuossa tilassa! Toipilaskirjaksi opus on ainakin kelvoton, ainakin jos toipilas sattuu olemaan mieltymyksiltään kaltaiseni. Toipilaana sitä nimittäin kaipailee jotakin muuta kuin hienovireistä eksistentiaalisen ahdistuksen ja siihen havahtumisen kuvausta. Havahtumisen, mistä ei seuraa mitään... ei mitään kyseenalaistamista, halua ymmärtää, ponteentumista...

Henkilöhahmot sijaitsevat kaukana toisistaan eivätkä oikein kohtaa. He potevat toisistaan huolta, mutta jotenkin ihastus ja kiinnostus tuntuvat useimmissa kohdin kilpistyvän epämääräiseen syyllisyyteen, häpeään ja inhoon toisen, no, erilaisuutta kohtaan. Tai lakastuvan yksinkertaisesti välimatkan mahtaviin mittoihin.

Lahirin esiin piirtämä maailma tuo mieleen epämääräisesti ne joutavuutta, ikävystymistä ja tavikseutta pohdiskelevat filosofiset teokset, jotka arvostelin viitisen vuotta sitten. Huonoon aikaan niille, koska olin saanut juuri ikävystymisestä tarpeekseni ja kiskaissut siitä hätäjarrusta, josta kiskaisemisesta ei rankaista: olin katkaissut suhteen, jossa olin elänyt liki kymmenen vuotta, aluksi pontevana ja onnellisena mutta vuosi vuodelta yhä pienempään tilaan vapaaehtoisesti sulloutuen ja siihen kaikkeen huudattavasti ikävystyen. Käykö kaikille ihmissuhteille niin? Ei, siis anteeksi: käykö kaikille transferenssisuhteille niin? Suhteille, jotka liukuvat ulos etiikan ja estetiikan kategorioista ja käyvät pakkomielteiksi, vaihtoehdottomiksi, pelastusrenkaiksi...?

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miksei ole enää hullusti rakastunut vuosikausiin. Hänestä se tuntui menetykseltä. Minusta se kuulosti edistykseltä. Taidamme haluta elämältä erilaisia asioita. En enää tahdo heittäytyä enkä ripustautua.

Lahirin lukeminen fyysisessä tukkotilassa tekee surulliseksi. Katselen töihin lähteviä ja mietin, lakkaanko jokin päivä näkemästä heidät kiinnostavina ja ihmeellisinä ja yllätyksiä sisäänsä kätkevinä. Etäännytän heidät hetkeksi siinä kokemuksessa, mikä tuntuu helpolta lahiroinnin päälle. Tarkastelen heidän kasvojaan kuten maahantuloa valvova virkailija tarkastelisi. Kertaan mielessäni oppiarvot, toisinaan ärsyttäneet piirteet ja ilmi käyneet kyvyttömyydet. Se on kauhea harjoite. En osaa arvioida, kumpi on kamalampaa: se, miten helposti tuollainen tarkastelukulma on otettavissa, vai se, miten kauhealta maailma tuollaisesta tarkastelukulmasta näyttää. Sen kyllä tiedän, etten itse halua tarkastella maailmaa niin: leipääntyneenä, passiivis-aggressiivisena uhrina, joka on pakotettu elämään jollakin tietyllä tavalla, johon ei pysty vaikuttamaan.

Vielä pitkään muiden työhön lähdettyä tunnen kuvotusta harjoitteesta. Se lakkaa vasta kun itken vähän sängyssä istuen, selkää seinään nojaten. Itken sitä, miten toiset sanovat hei hei ja hymyilevät ja lähtevät työhön ja eivät voi tietää, miksi olen niin kummallisen jähmeä. No, ehkä he eivät edes huomaa sitä, mutta joka tapauksessa näkökulmanvaihdosharjoitus on järkyttänyt itseäni. Miten helppoa olisi ottaa tuollainen asenne. Mutta miksi joku sellaisen tahtoisi ottaa? Koska ei tiedä muusta? Koska ei jaksa muuta sillä hetkellä? Koska hän on kieltänyt itseltään sen suunnan, jota tahto rummuttaisi?

En nyt tarkoita, että elämäni olisi kaikin tavoin säkenöivää ja merkitystä notkuvaa. On tihentymiä ja väljiä kohtia. Mutta usein väljätkin kohdat tapaavat olla tätä nykyä jollakin tavalla valoisia. Esimerkiksi tiskikonetta lastatessa ja purkaessa saatan kuunnella kilahduksia, keskittyä niihin ja lantion asentoon kyykistyessä. Siinä ei ole mitään vihaista tai ikävystynyttä, ennemminkin rauhallista, kuuntelevaa vastaanottavuutta. Ja tietysti aina välillä minua kiusaa jokin asia, joskus olen aivan riivattukin, mutta ne kaikki kiusaavat asiat tuntuvat siltä, että minusta itsestäni löytyvät kyllä ratkaisut piinan katkaisemiseen tai ainakin tarmoa kävellä sinne, mistä ratkaisua voisi alkaa etsiä.

Muistan, millaista on elää elämää, jossa ratkaisut tuntuvat sijaitsevan vain toisten ulottuvilla. Onneksi siitä on kauan. Onneksi minun ei enää tarvitse luuhata siellä. Yksi Intiaan matkustamiseen liittyvä pelottava seikka on tuollaisen sopeutumispakon, marttyrinroolin jne. paljon näkyvämpi läsnäolo sikäläisessä naisen asemassa, ainakin meidän kulttuurimme vinkkelistä tarkasteltuna. Toivottavasti olen väärässä, mutta jotakin sellaista olen erottavinani. Oikeastaan on varmasti erehdys puhua vain naisen asemasta, koska tuntuu, että miehet on pannoitettu ihan yhtä tiukasti. Sikäläinen perhesysteemi yksinkertaisesti vaikuttaa totaalisesti veret seisauttavalta. Samoin neuvot, joita matkaajille jaetaan: ei koskaan kannata paljastaa, jos ei ole naimisissa, eikä kannata kertoa, ettei itse halua lasta, vaan on helpompaa vedota siihen, etteivät jumalat aina vastaa pariskunnan hartaisiin toiveisiin. On ihan selvä, ettei siellä voi kaikista oman elämänsä asioista puhua kuin kelle hyvänsä. Ei voi puhua kolmiosuhteesta. Tai omasta haluttomuudesta hankkia lasta. Tai siitä, miten on akateemisen valkokaulustyön jälkeen opiskellut itselleen likaisemman, alempikastisten työksi mielletyn ammatin.

Tällaiset neuvot saavat vähän surulliseksi. En osaa olla miettimättä, miten sitten voin muka kohdata ketään tasavertaisesti ja tutustua, jos en paikallisen etiketin mukaan saisi oikeastaan kertoa elämästäni muuta kuin valeita. Pelkään sitäkin, etten ehkä jaksa moista kulissinpitoa vaan sanoa töksäytän asiat silloin kun arvelen lennossa, ettei niiden paljastumisesta nyt mitään älytöntä käytännön harmiakaan tule. Minulle ainakin on tehnyt vain hyvää, että ihmiset ovat kertoneet rehellisesti kummista ratkaisuistaan. Se on vähentänyt normaaliin sulloutumisen painettani (joka taitaa tosin ollut aina melko minimalistinen, mutta silti uskomattoman ahdistava aina päätään nostaessaan). Joskus olen hämmentynyt kovasti kuulemastani ja minun on ollut hetken hieman vaikeaa suhtautua asioistaan rehellisesti kertoneeseen, mutta kun olen saanut hieman aikaa pureksia kuulemaani, olen poikkeuksetta tuntenut kiitollisutta siitä, että olen päässyt kurkistamaan taas erilaiseen vaihtoehtoon jäsentää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä.

Mihin tuollaisin neuvoin tähdätään? Siihenkö, ettei kukaan kiusaantuisi hetkeksi? Tai siihen, ettei kukaan ällöttyisi omista valinnoista, halveksisi niitä, tms? Eikö se kuitenkin ole sen toisen ihmisen vastuualuetta, ei minun?

Eri asia on tietysti se, jos tuollaiset asiat eivät tule lainkaan puheeksi. Mutta ainakin niissä Intia-oppaissa, joita olen tankannut syksyn aikana, korostetaan miten ensikohtaamisellakin kysymykset palkan suuruudesta, lapsenhankintasuunnitelmista jne. ovat siellä kohteliaita kysymyksiä eivätkä tunnu sikäläisistä lainkaan tunkeilevilta. Niihin ei vain saisi vastata väärällä tavalla! (Itse asiassa tästä kaikesta tulee jotenkin mieleen sukukokous isänpuoleisessa suvussa.)

Toisaalta ainakin Intiasta kertovassa kaunokirjallisuudessa kukoistavat mitä omituisimmat sattumukset ja tempaukset. Kiran Desain tai Salman Rushdien kuvaama Intia esimerkiksi näyttää ihan erilaiselta! Raj Kamal Jha on silti äänistä se, joista olen pitänyt tähän mennessä eniten. Se on kummallista, koska hän kuvaa lopulta samantyyppistä hienovireistä kokemusta kuin Lahirikin. Ääni on vain aivan toisenlainen, sävy samoin. Ehkä se johtuu siitä, ettei Jhan henkilöissä ole samalla lailla pitkästymistä ja ärtymystä näkyvissä. He ovat paljaammin eksyksissä.

Kaikista kummallisin perehdytyskirja, jonka luin, oli laina ystävältä. Hän sanoi, että intialaista chicklittiä lukemalla saa maan keskiluokan elämästä realistisemman kuvan. Niinpä luin Advaita Kalan Almost singlen vain todetakseni, että asennesinkkuus on Intiassa aivan yhtä käsittämätöntä kuin Suomessakin. Kirjan juoni oli karmea, päähenkilö tympeä ja pariutumispakkomielteinen, mutta yhtä kaikki opin läksyni: Intiassa on keskiluokka, jota kiinnostaa enemmän se, onko deitin päivällispöytään ostama viini Sula-merkkistä, kuin esimerkiksi kysymys tuloeroista, jotka kuitenkin siellä ovat aivan eri luokkaa kuin täällä. On kuin lukutaidottomia, alempikastisia ei yksinkertaisesti olisi olemassakaan. Jotenkin se järkyttää. Tietysti voi aivan hyvin olla, ettei täkäläisissäkään sinkkuelämäkirjoissa kuvata ahdistusta kodittomien aseman puolesta tai järkytystä siitä, että on edelleen ihmisiä, joita ei millään tavalla tunnu koskettavan tuotantoeläinten kohtelu. En osaa arvioida tätä, koska en ole lukenut romanttisia naistenkirjoja. Mutta jotenkin se, että koko maailma pyörii pelkän pariutumisen ja oman (välillä hurjan epäeettisesti käyttäytyvän) sisäryhmän komppaamisen ympärillä, tuntuu uskomattoman pitkästyttävältä. (Kas niin, onnistun selvästi minäkin pitkästymään, nimittäin kulttuurin parissa.) Ja hemmetin vaikeasti samastuttavalta. Vähän kuin lukisi - no, suoraan sanottuna, en keksi, minkä elämästä lukeminen olisi yhtä pitkästyttävää. Meinasin kirjoittaa "jäkälien elämästä", mutta jäkäläthän nyt ovat kuitenkin kiinnostavia. Tuo advaitakalavieraus on vierautta, joka ei valitettavasti tunnu tarjoavan mitään ahaa-elämyksiä, yllätyksiä eikä samastumiskohteita. (Ihailen ystäviäni, jotka osaavat lukea Harlekiineja. He totisesti ovat niissä asioissa enemmän zen kuin meikäläinen.)

Advaita Kalan tekstistä paistaa läpi sama kuin monesta muustakin tekstistä: uskomattoman voimakas ja hierarkkinen laatu- ja merkkitietoisuus. Tuntuu kuin paikallinen voimakas hierarkian taju olisi saanut kulutuksen kasvaessa ja monipuolistuessa yhä enemmän pontta. Kankaiden materiaalit, asujen mallien leikkaukset ja niiden suhtautuminen uusimpaan muotiin, se miten länsimaistunut asu on (muttei törpöllä turistitavalla), ovatko korut aitoja vai rihkamaa - se kaikki auttaa määrittämään vastaantulijan statuksen yhtä tarkasti kuin hänen aksenttinsakin kuuleminen. En tiedä, olisinko huomannut tällaista juonnetta, ellen olisi roikkunut IndiaMikessa niin paljon. Siellä tulee monessakin kohtaa esiin se, miten tärkeää hierarkkisessa yhteiskunnassa on tosissaan panna parasta pukeutumisen suhteen. Kysymykset esimerkiksi käytettyjen vaatteiden myymälöistä taitavat kuulostaa paikallisten korvissa aivan kummallisilta. Miksi joku, jolla olisi rahaa ostaa uuttakin - eikä mitä tahansa uutta, vaan designer-uutta - haluaisi ostaa jonkun vanhan käytetyn vaatteen? Käytettyjä vaatteitahan käyttävät lähinnä palvelijat... Ehkä matkan aikana selviää, miten paikallinen reagoi länsimaisiin kirppispreferenssin perusteluihin: ekologinen kestävyys, kankaan miellyttävä valmiiksi pehmeäksi kuluneisuus, allergiaturvallisuus verrattuna uusien tuotteiden väri- ja muihin kemikaalijäämiin, mahdollisuus kuvitella vaatteen tarina ennen sen itselle päätymistä.

Tuntuu hurjalta matkustaa maahan, jossa yksilöiden omaa tahtoa tärkeämpänä pidetään perheen tahtoa. Se muistuttaa niin kovasti niistä kaikista epätoivon parahduksista, joita oma perheeni on kohdallani päästellyt, etten yhtään ihmettele tätä pientä paniikkia ja kivistelyä. Myös hierarkioiden jäykkyys tuntuu jotenkin oudolta. Kuitenkin omat ihanteet ovat tavanneet olla niitä, jotka ovat antaneet kenkää tuollaisille arvomaailmoille. Toisaalta luotan siihen, että jos käyttäytyy ystävällisesti ja kuuntelee toisia, aika paljon voi saada anteeksi jo ihan sen takia, että on joka tapauksessa ulkopuolinen, länsimaista, ja siellä vain matkalla. (Vai voiko? Faunin entinen työkaveri Bangaloresta kirjoittaa blogissaan, ettei ole koskaan tavannut yhtä hyvin erilaisuutta suvaitsevia ihmisiä kuin Suomessa töissä ollessaan. En ehkä oikein osaa kuvitella, miten aikuisten maailmassa voisi vielä olla sellaista paheksuntaa, joka oikeasti tekisi elämästä hurjan pelottavaa. Lasten ja nuorten maailma on sitä tietysti täälläkin täynnä.)

No jopas. Päädyinkin sitten kirjoittamaan tällaisesta. Turhaahan sitä on etukäteen myllertää. Pian - viiden päivän kuluttua - voi oikeasti haistella, katsella, tarkkailla, kuunnella tuota maankolkkaa. Ystävältä tulee tekstiviesti Goalta. Siellä on lämmin, sirkat sirittävät, lehmiä, hyvää ruokaa.

En yhtään epäile, etteikö röhä ja melankolia katoa sillä silmänräpäyksellä kun saa hulmahtaa lentoaseman ilmastoidusta eteisestä Mumbain yöhön.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Oppimista ja kuluttamista

Sänkyyn kahlehdittu niistäjä, osa än.

Joku kummallinen raivopäisyys iski minuun ja luin Science Dailysta vaikka mitä. Tutkimuksia siitä, miten sekasyöjät sokkotesteissä väittävät kasvispihviksi mainittua jauhelihapihviä huonomman makuiseksi kuin identtistä pihviä oikealla nimikkeellä, miten jossakin koetoksessa onnistumisen ennalta visualisoiminen helpottaa onnistumista tosissaan, miten toisten itsehillintään eläytyminen itse asiassa suurentaa sitä seuraavassa pidättäytymistehtävässä retkahtamista ja maltin menettämistä ja niin edelleen. Oikeastaan vain tuo viimeinen tulos tuntui hämmentävältä, ja ilahduin siitä kovasti. En ole oikein koskaan uskonutkaan, että sellainen hampaat irvessä asioiden itseltään kieltäminen olisi hyväksi ja oikeastaan minun on aika vaikeaa kuvitella tekeväni sellaista tai oikeastaan edes eläytyä sellaiseen mielenmaisemaan. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, kun kuitenkin juuri äskettäin olin paastolla. Mutta ei se ollutkaan hampaat irvessä paastoamista, vaan suhtauduin nälkääni uteliaasti, tutkien. Huolimatta siitä, etten oikein osaa uskoa pakottautumiseen, en ole osannut olla asian suhteen kovin varma ja jokin osa minussa ei voi olla ihailematta esimerkiksi nunnien elämäntapaa tai muuten hyvin kurinalaisia ihmisiä. Mutta kenties hekään eivät pakottaudu vaan vain tahtovat elää niin ja se on heidän lähtökohdistaan luontevaa tahtomista?

Luin myös paljon flunssasta, koska tahtoisin ymmärtää, mitä kehossani tapahtuu silloin, kun sanon ihmisille sairastuneeni flunssaan. Sen ainakin tajusin, että monet flunssakäsitykseni olivat jokseenkin aataminaikaisia. Hauskaa. No, nyt sitten asiaa on päivitetty. Olisin kyllä voinut lukea noita uusimpia tutkimuksia jo silloin, kun sairastuin, ehkä olisin saanut tästäkin ajasta enemmän irti. No, joka tapauksessa, nyt tiedän koko joukon asioita prostaglandiineista ja siitä, miten virukset manipuloivat kehoa tuottamaan sen reaktion, jota kutsumme flunssaksi. Joissain tutkimusuutisissa oli jännittäviä kausaaliattribuutioita: virus ei tuota nuhakuumetta, vaan kehon oma puolustusjärjestelmä tuottaa sen. Jotenkin tuossa on aika hassu attribuutio. Se on vähän kuin sanoisi, että oikeastaan kaukosäädin laittaa stereot päälle, en minä. Minähän vain manipuloin kaukosäädintä painamalla on/off -nappia.

Lukea tohotin ihan innoissani jotakin uutista uudesta flunssalääkkeestä, joka vähentäisi flunssien oireita dramaattisesti. Pian se olisi jo käytössä! Ja sitten katsoin uutisen päiväystä: vuodelta 2002. Eivät kaikki hypoteesit käy toteen ihan oletusten mukaan... tutkimuksessa koehenkilöille oli istutettu kaikille keinotekoisesti rhinoviirusta ja varmaankin samaa kantaa. Uudemmat tutkimukset (tältä vuodelta) kertovat, että erilaisia rhinon muunnelmia on liikkeellä hyvinkin yli 800 erilaista, ja että se, mikä tehoaa yhteen muunnelmaan, ei välttämättä juuri hetkauta toista.

Hassua, miten vähän sitä tietää omasta kehostaan ja mielestään ja niiden reaktioista, vaikka kuinka koettaa pitää silmät auki ja lukea kaikkea aiheeseen liittyvää! Aihe vain taitaa olla toivottoman laaja. Havaintopsykologiasta ymmärrän sentään jotakin, mutta muuten... ei, en oikein ymmärrä, miten kerkiäisin pitkästyä. Liittyykö pitkästyminen siihen, että on jokin täsmällisempi, rajatumpi suunnitelma, joka menee mönkään, mistä puolestaan pettyy niin, että kieltäytyy näkemästä mitään, yhtään mitään kiinnostavana vähään aikaan? En oikein taida ymmärtää pitkästymisen mekanismia. Olisiko tuo yksi mahdollinen? Alistumispitkästymisen toki tunnen minäkin, olen törmännyt siihen muutamassa työpaikassa, jossa on kielletty kaikki mielekäs tekeminen ja liikkuminen. Työ on koostunut lähinnä istumisesta ja odottamisesta, mutta lukeminen, käsityöt ja muut ajan palomisen tekniikat (hiljaista mietiskelyä lukuun ottamatta) ovat olleet ankarasti kiellettyjä. En osaa sanoa, osaisinko jo nykyään ottaa kaiken irti tuosta tilaisuudesta vain meditoida ja tutkia ajatusteni sisältöjä. Ehkä. Mutta kun tein sitä silloin pakon edessä rahan takia, olin lähinnä vain vihainen ja pitkästynyt, koska olisin voinut tehdä monia paljon mielekkäämpiä asioita, jos minun ei olisi tarvinnut istua noiden idioottimaisten sääntöjen kahlitsemina. (Aina kun ajattelen työpaikkojen karseutta, mieleeni palaa tämä sama työpaikka.) Jotenkin minua ärsytti silloin ihan tajuttomasti myös se, miten moni työtoveri nautti tuosta samasta seikasta - ettei tarvinnut tehdä mitään. Silloin en ollut vielä tajunnut, miten tärkeää liikkuminen ja puuhaaminen on minulle: ajatukseni ovat paljon kirkkaammat niiden ohella, ja liikkumisen tukahduttaminen aiheuttaa lähinnä sen, että ajatuksetkin alkavat surista vihaisina kehää, pää muuttuu ampiaispesäksi. Saan aika harvoin oivalluksia vain istumalla tai makaamalla. Käveleminen tai vesijuoksemisen sen sijaan - se on mainio lähtökohta ajattelulle. Mutta ehkä niillä toisilla, jotka kokivat sen työpaikan hyväksi juuri sen istumisen takia, on aivan erilainen mieli tässä suhteessa? Nyt on tietysti jo liian myöhäistä kysyä asiasta.

Tänään olo on vähän terveempi ja ulkona näyttää keväiseltä. Olen kuitenkin edelleen sänkyyn tuomittu. Höh. Vaisu kostoni oli retkeillä ebayhin ja ostaa sieltä skotlantilaiselta taimitarhalta kolme suklaamintun ja neljä eritysen kylmänkestävän Munstead-kääpiölaventelin tainta. Niiden pitäisi selvitä kaiken järjen mukaan Annalassakin talven yli, kun kerran Hidcote Blue -laventelikin siellä suostuu talvehtimaan. Hullunkurista, että taimet tulevat maksamaan postikuluineen kaikkineen paljon vähemmän kuin täältä ostettuina... eikä suklaaminttua ainakaan vielä viime keväänä ollut Annalan taimitorilla myynnissä. Toin sen aikanaan 2002 New Yorkista (salakuljetettuna, tietysti) ja se talvehti yhden talven Annalassa kiltisti, mutta sitten siihen iski jokin kummallinen tauti. Se on erikoista, mintut ovat yleensä sitkeitä porskuttajia ja suorastaan aggressiivisia leviämään.

Tuntuu hauskalta ajatella, että jo pian minulla on nuo taimet ja voin istuttaa ne Annalaan. Ne ovat kuitenkin talvehtineet Skotlannissa ulkosalla, joten tuskin tämä meidän kevätsää niitä säikäyttää. Kohtahan on vappukin jo!