Elämän kyytiläisenä

Matka: matka pään ulkopuolella tai pään sisässä. Koskaan ei tiedä, mitä on tapahtumassa. Jalka vuoroin kantaa ja vuoroin pettää. Lauantaiaamuna Roomassa se on niin kipeä, etten pysty laskemaan päkiää maahan. Istun yksin kadunkulmassa kaivonkannella ja itken tavarat isona kasana vieressäni. Vompsu vielä siivoaa ja pakkaa toisaalla, minun on ollut lähdettävä ulos, koska en olisi oikeastaan saanut olla siellä asunnossa yötä. Niinpä istun kadulla ja itken jalka laukun päälle nostettuna. Kaksi afrikkalaisperäistä miestä tulee huolestuneena selvittämään, onko minulla jokin hätä. Ei ei, odotan vain ystävää, kiitos kysymästä. Oletko varma? Olen. Vaikka tietysti kysyn itseltäni, mikä järki tässä kaikessa on, lähteä jalalla matkaan, ja jalka heti hajalla lennon jälkeen.

Puolisen tuntia myöhemmin istumme Tiburtinan asemalla. Koska jalalla ei voi kävellä ja juna etelään lähtee sieltä, odotamme siinä ne kolme tuntia, jotka vielä on junan lähtöön. Asemarakennus on aivan uusi ja näyttää ulkoapäin jättimäiseltä Oulunkylän K-raudalta. Sisältä se paljastuu ylevämmäksi mutta armottoman keskeneräiseksi. Liiketilat ovat vielä tyhjiä lasikoppeja eikä odotusauloja ole rakennettu. Onneksi ulkopihalla on sentään kuusi penkkiä. Vompsu kantaa molempien laukkuja ja sitten lysähdän helpottuneena penkille. Kysyn jatkuvasti itseltäni: mitä helvettiä minä täällä teen? Miksi elämä kulkee näin? Onko tällä jokin tarkoitus? Edetäänkö tästä kivusta jonnekin? Viereisellä penkillä istuu nainen ja mies, spurguja. He näyttävät kuusikymppisiltä, mutta ulkona asujista on vaikea esittää hyviä arvioita. Mies oksentaa roskasäkkiin halpaa valkoviiniä uskomattoman runsaasti ja hortoilee tiehensä. Noin puolen tunnin kuluttua siitä nainen alkaa tonkia samasta roskasäkistä ruokaa ja löytää puolikkaan paninin. Hän syö sitä oksennuskastikkeesta välittämättä. Sitten hän käy nukkumaan penkille. Jonkin hetken kuluttua haju ja tippuva ääni paljastaa hänen pissaneen housuihinsa unissaan. Joku noutaa vartijat. He alkavat kovistella naista. Ei saa maata, pitää istua, sen minäkin ymmärrän kielimuurin takaa. Nainen vaikertaa kyljellään. Lopulta vartijat saavat houkuteltua naisen istumaan tarjoamalla tälle spaddun. Toinen spurgu vähän kauempaa tulee kaivamaan roskasäkkiä, johon on oksennettu. Hänkin löytää sieltä evästä. Nainen hörppää lisää viinitönikästä, joka on piilotettu muovipussiin.

Juna jyskyttää kovaa tahtia halki maaseudun vehreän. Itkettää ja pelottaa, koska Fauni on ollut niin harvasanainen ja aprikoin, onko hän kyllästynyt tai suivaantunut jollakin tavalla siihen, miten vaikeaa minulla on ollut ja että jalka on edelleen kipeä. On vaikeaa tulkita viestejä, jotka välitetään vain puhelimessa puhuen tai teksteinä. Suurin osa informaatiosta leikkautuu pois ja silloin kun on hätä ja kipu, ei kaipaisi tiraustakaan lisää ambivalenssia. Napolin asemalla kadotamme koko muun matkaseurueen eikä Fauni ja hänen kanssaan viikon matkalla minua sijaistanut ystävätär ole asemalla, kuten he olivat luvanneet. Onnun Vompsun perässä Circumvesuvianan asemalle hämmentyneenä. Vähitellen puhelimitse löydämme toisemme, paitsi Faunin seurueineen. Muut samalla junalla tulleet löytävät Circumvesuvianan asemalle, juna on jäänyt välistä, porukka asemalla lisääntyy. Kun juna viimein tulee paikalle, se ajaa ohitsemme pitkälle, kauemmas. Väkijoukko alkaa rynniä. On vain ontuen pysyttävä heidän tahdissaan. Saan tungettua itseni muiden kanssa yhdestä ovesta sisään. Istumapaikoista ei puhettakaan, ja vain yksi tukijalka. Istun Ilveksen matkalaukun päällä.

Pompeijin kohdalla tilaa on sen verran, että rynnin jalasta huolimatta nopeasti valtaamaan vapautuvan istumapaikan vaunusta. Jalka jyskyttää. Puhelimitse tulee tietoa Faunista ja tämän seurueesta. Siellä on jokin kriisi meneillään eikä ehkä ystävä haluakaan tulla huvilaan kanssamme. Ja joka tapauksessa he ainakin saapuvat paljon myöhemmin. Tai Fauni saapuu. Tai jotain. Olen odottanut ystäväni näkemistä paljon ja olemme puhuneet siitä, miten kivaa on nähdä nyt, joten en enää yhtään ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Koska viestit tulevat välitteisesti, haluan itsekin puhua puhelimessa. Kun soitan Faunille, kuulen ystävän itkevän taustalla huutaen, ja kauhistun: Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Miksi Fauni ei voi sanoa, mikä kriisi siellä on meneillään? Miksi ystävä ei tiedä, tuleeko asumaan kanssamme vai ei? Hänellä on jokin kauhea hätä meneillään, kuulen sen. En voi tehdä mitään, en tiedä mistä on kyse. Tuijotan katkonaisen puhelun jälkeen ulos ikkunasta kaunista maisemaa surullisena ja kauhuissani. En ole edelleenkään pystynyt syömään.

Siinä vaiheessa tapahtuu jotain, jokin liikahtaa, syntyy päätös. Maailmassa on aivan liikaa hätää ja epäselviä asioita. Minun on syötävä. En kestä tätä kaikkea syömättä. Vitut minä siitä, että ruoka kuvottaa ja että tuska ja elämänhaluttomuus on vallata minut täysin. En aio antaa niille periksi, en taatusti. Katselen samaa maisemaa kuin hetki aiemmin. Nyt näen sen tarkemmin. Nimeän kasveja junan vilistäessä eteenpäin.

Sorrentossa syön tomaatinviipaleet capresesta ja maistan vähän puhvelinmozzarellaakin.

Tunnistan taas äiti Amban itsessäni, kerään kauppakassiin asioita marketissa, nauran muiden kanssa bussia odottaessa ja nousen bussiin, joka kiertää vuoristoteitä ja kiitää syvyyksien yllä viritetyllä Amalfin rannikkotiellä. Muut vitsailevat hermostuneesti siitä, mitä tapahtuu, jos kuski saa sydänkohtauksen. Nyt en enää jaksa pelätä mitään. Se on kulunut loppuun taas kerran. Pelkääminen palaa, tiedän sen, aina se palaa, mutta nyt se taatusti on hetken poissa. En osaa välittää, vaikka bussi suistuisi rotkoon tai mitä vaan kamalaa. Jalka tuntuu vähän paremmalta kun olen syönyt vähän ja saan istua. Ehkä matkassa on sittenkin tolkkua.

Hieman myöhemmin seuraamme keski-ikäistä naista mutkittelevia kujia taloomme kauppakasseja ja rinkkoja raahaten. Oven takaa paljastuu tuhatkuusisataaluvun talo korkeine holvikattoineen, värikkäine laattalattioineen. Tilaa on vaikka millä mitalla ja kaikki huonekalut valtavan hienoja ja antiikkisia. Voi apua, sanoo yksi matkaseurueesta, maltetaanko me ikinä lähteä edes kaupungille tästä talosta. Pällistelemme suu auki seuraavan viikon asumusta, nostamme skumppamaljat, pohdimme Faunin ja ystävän kohtaloa ja ovatko he lainkaan tulossa, koska kohta on yö, kuuntelemme merta terassilta. Saan vaihdettua toiset kengät ja pystyn taas seisomaan jalalla. Tulee tekstiviesti, joka selittää kriisin syyn, se on varmasti hankala tilanne, mutta he ovat kuitenkin tulossa, kaikki järjestyy sittenkin. Ystävä on kauhuissaan taloon ja seurueeseen liittymättömistä asioista, ja nekin alkavat vähitellen selvitä. Kaikki huokaisevat talossa helpotuksesta ja alamme valmistaa ateriaa myöhemmin saapuvien tulohetkeksi.

Sitten kaikki ovat äkisti koossa ja istumme terassilla. Meri laulaa alapuolella, jyrkkiin rinteisiin tarrautuneet talot tuikkivat valoa mustassa lämpimässä yössä, ruokakulhot kiertävät pöytää ja lopulta kaikki käyvät nukkumaan.

Aamulla menemme rannalle tarkoituksenamme uida, vaikka on kuinka pilvistä ja holotna. Kun olemme hetken loikoneet siinä, aurinko raivaa pilviin tien ja tarvitsemmekin aurinkolaseja ja -rasvaa. Tyrrhenianmeri nielee sisäänsä kuumottavat vartalot, rannalle noustessa kuivuu hetkessä. Elämä tuntuu valheellisen helpolta. On vaikeaa hahmottaa edellistä päivää. Vompsu löytää merestä meduusan ja kuvaa sitä vedenalaiskameralla. Meduusa polttaa häntä käteen ja kamera lakkaa toimimasta. Kun tarkastelemme sitä huolella, huomaamme akun kaikesta huolimatta saaneen vettä. Vedenkesto kolmeen metriin saakka ei nyt sitten toiminutkaan. Mystisesti myös toinen kamera lakkaa toimimasta, vaikkei käy vettä lähelläkään. Nyt koko kahdeksan hengen seurueella on enää yksi kamera.

Iltapäivällä muut lähtevät vaeltamaan vuorille tai kaupunkiin. Jäämme Faunin kanssa lojumaan sisään lounaanjälkeistä. Vielä yksi itkuisuuden maininki, nyt silkasta helpotuksesta, kun kaikki tuntuu sittenkin järjestyvän ja onnistuvan. (Himoitsemiani vaelluksia lukuun ottamatta: haluan pysyä kivuttomana loman loppuun saakka ja se tarkoittaa rauhassa ottamista. Ei auta kuin tulla tänne toiste uudestaan. Tai siis, kolmannen kerran. Ei kuulosta erityisen epämiellyttävältä sekään. Miksi matkustaa muualle, kun on Positano?) Sitten lähdemme kävelylle. Jaksan kuin jaksankin kivuta yläkaupunkiin. Mikä sen kaiken merkitys nyt sitten on? Ei kai mikään. Mutta jaksan kuitenkin eikä jalkaan satu. Tarvitaanko mitään sen kummempaa? Muut tekevät omiaan: kaksi seurueen jäsentä kihlautuu ja juo sen kunniaksi skumppaa rannalla, neljä vuorille lähtenyttä hukkaavat toisensa ja saapuvat takaisin meren tasolle tipoitellen. Vaeltamisen tapoja on niin erilaisia: toiset reippailevat reitin läpi, toiset haluavat tutustua koiranpentuihin, lintuihin ja kasveihin.

Tilaamme päivällistä varten auton hakemaan meidät vuorilla sijaitsevaan ravintolaan, jonne aikanaan tarvoimme jalan Vompsun kanssa. (Ja etenkin tarvoimme sieltä alas pimeitä polkuja kännissä kuin käet. Siinäpä vasta reissu. Hyvä kun emme pudonneet rotkoihin.) Syödessä tunnelma on iloinen mutta jo aika väsynyt. Koska meidät on luvattu kuljettaa myös kotiin, mutta ravintola ollaan sulkemassa, siirrymme tienposkeen vartomaan samaa pakettiautoa, joka meidät toikin. Katselemme alla kimmeltävää kaupunkia ja hekottelemme viinipäissämme. Ajankuluksemme otamme myös kuvia: niin, poseerataan siinä kaiteen luona, kaupunki ja meri taustan pimeästä tuikkien. Vompsu laittaa ainoan toimivan kameran ajastukselle ja asettelee sen varoen tienlaitaan. Sitten hän tulee mukaan rivistöön. Kamera vilkuttaa valojaan: valmistautukaa räpsäisyyn! Tietä ylös piirtää kaksi valokeilaa ja kuin niiden vetämä pakettiauto, meitä hakemaan tuleva auto. Ei, auto tulee kuvaan eteen, on ensimmäinen, kiukustunut ajatus. Ei  nyt, jarruta, senkin typerys. Tai ehkä kamera ehtii sittenkin. Hymyillään kameralle, vilkuillaan autoa, sen kaiken täytyy tapahtua nopeasti, mutta se tuntuu hitaalta.

Auto lähestyy, kameran valosignaali tihentuu, salamavalo leimahtaa ja sitten auto kurvaakin tielle jäämisen sijaan parkkiin ravintolan pihaan. Kuuluu rusentumisen ääni, kun sen suuri rengan pyörii vääjäämättä kameran päältä. Kamera ei edes sinkoa mihinkään: siitä tulee metallisilppu. Nousemme autoon hiljaisina.

Tunnelma muuttuu niin nopeasti, että päivät tuntuvat vuosikymmenien pituisilta. Suunnitelmat käpristyvät puolitiehen, seuraavaa hetkeä ei osaa kuvitella.

Sitä kai ihmiset usein toivovatkin, että loma vain kestäisi ja kestäisi. Mutta he toivovat sitä toisella tavalla: jonakin arvattavampana.

Tänään on mentävä ostamaan uusi kamera.

Kesäpäivänseisaus

Kadulta kuuluu työääniä. Tuo lienee jokin asfaltin pilkkomiseen ja uudelleenasfaltoimiseen liittyvä ääni, sellaista nimittäin tapahtuu talon edustalla. Tuntuu hullunkuriselta, että vuoden pisimpänä päivänä, selvässä taitekohdassa, ihmiset heräävät aamulla kaksiviikkoispalaveriin, sujahtavat rappuun ja työpäivään, ja sitten viikonloppuna vasta on juhannus. Kaipa sillä koetetaan osoittaa, että pohjimmiltaan juhannus on pakanajuhla, ja vaikka siihen onkin ympätty Johannes Kastajan symboliikkaa, niin ei kyse ole mistään, mikä riippuisi valon pitenemisestä ja lyhenemisestä sellaisenaan, ettei semmoinen ole niin tärkeää. Että planetaariset liikkeet on alistettavissa taloudellisille maksiimeille ja että instituutiouskonnolliset päivät kuten vaikka pääsiäinen on merkittävämpi, koska silloin voi vapailla ja nyt ei.

Tuntuu jotenkin typerryttävältä, että sitten päiviä myöhässä poltetaan kokkoja. Kuinka moni edes tietää, mikä niiden merkitys on ollut kansanperinteessä? Ja lapset tekevät juhannustaikaa seitsemällä kukalla, mutta ihan vääränä päivänä. (No, sanoisin itse tähän, kukapa muukaan, hah, että mitäpä sitä sulhasista unelmoimaan. Harvoinpa rakkaus tarkoittaa happy endiä muuten kuin meidän koulutettujen hierojien vierastamalla tavalla. Vai onko okei unelmoida jostain hyvin, hyvin työläästä? Rakkaussuhteet tapaavat osoittautua hyvin työläiksi.) Knarr knarr knarr.

Oikeastaan olen ihan hyvällä tuulella, joskin vähän ärsyyntynyt maailmanmenosta. Aamu alkoi uutisella pinnanalisen kuulumisista; ei mitään hyvää siltä rintamalta. Toiseksi olen lukenut Margaret Atwoodin kirjaa velasta ja rahataloudesta ja rahatalous ilmiönä saa minut aina vähän vihaiseksi, koska on se nyt kumma, kun kaiken maailman rahassa mitattavia potentiaalisia vaihtoarvoja pidetään kernaasti todellisina ja sitten monia muita käyttäytymistä ohjaavia seikkoja ei pidetä herkästi yhtä todellisina tai ainakaan yhtä oleellisina, ei ainakaan jos raha ja nämä muut eivät ihan saumatta sovittaudu yhteen. Atwoodin kirja on minusta hyvä ainakin näin alkupäässään. Ei se tietysti ketään yllätä. Ihan yhtä hyvin olisin voinut jättää tuon kirjoittamatta.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jotakin liittyen Sirenin menneeseen päreeseen - kirjoittaa haluamisesta ja miten kummallisen voimakkaasti hiusten leikkaaminen esimerkiksi vaikuttaa seksuaalisuuteen. No, ehkä ei ole siihenkään liian myöhäistä. En ole oikein koskaan onnistunut kokemaan erityisen epätoivoista tai häpeällistä halua. Ei: minusta tulee silloin äärettömän vahva ja energinen ja varma, ja muistutan ehkä enemmän ohjusta kuin ihmistä. Mutta siihen liittyy vahva pelko: pelko toisen satuttamisesta. Itseni satuttamista en osaa pelätä, en keskellä halua. Mutta halu vaatii ympäristötekijät, enkä puhu nyt siitä, jota haluan. (Voin aivan hyvin haluta jotakuta, joka on sammumassa, ripulissa, tyhmästi rehentelevä, selvästi jossain hahaa-hyväksikäytän-tuota-typyä -mielentilassa, - tosin voi olla ettei tästä enää tulisi mitään, se on vaan niin paksupäistä kamaa enkä enää jaksa hihittää sille samalla lailla kuin nuorempana - tai vaikka hyvin vanha tai nuori.) Ympäristötekijöillä ajattelen nyt enemmän jotain sellaista kuin tilanteen kokemista. Ja on osoittautunut, että esimerkiksi hiusten leikkaaminen muuttaa tätä ympäristöä radikaalisti. Katsos, en voi enää käyttää niitä vaatteita, joita aiemmin käytin tuntiessani itseni hyvin seksuaaliseksi. Ne ovat tyyliltään pitkien hiusten vaatteita.

Se, että tuntee itsensä kuusitoistavuotiaaksi tai polkkatukkaiseksi virtahevoksi ei jotenkin onnistu virittämään seksuaalisia tunnelmia. Olen möyrinyt alkukesän kummassa myötähäpeässä näiden hiusten takia. Miksi myötähäpeässä eikä häpeässä? Koska ei se pää, jossa nuo hiukset tököttävät, voi olla minun pääni! Tunnen jonkin kosmisen rangaistuksen langenneen päälleni. Se on hieman kummallista, koska kosminen rangaistus käytteli fiskarsin keittiösaksia ja omia kätösiäni. Tuntui emansipatoriselta leikata hiukset. Vahinko vain, että olisin voinut näemmä ihan yhtä hyvin ympärileikata itseni.

Hiusten virittämien itsen hyväksymisen ongelmien myötä olen alkanut huolestua tulevaisuudesta yhä enemmän. Olen kumman varma, että minut lempataan pian pihalle hiussolmuineni kaikkineni. (Sellaista ei ole vielä sattunut, mutta minusta se olisi ihan oikein ja olisi ollut oikein aiemmissakin suhteissa - rankaisevuuden skeema täydessä vauhdissaan!) Ja sitten: millä sitten elän? Yritystoimet eivät kannattele minua täysillä. No, ehkä sitten... ehkä sitten menen hampurilaisravintolaan töihin tai jotain. Hitto, en osaa sanoa! Mutta en olisi varmaankaan kovin tyytyväinen käryävien lihojen keskellä. (Tykkään tästä asunnosta ja työstä ja Vompsusta ja Faunista mutta inhoan hiuksiani, jotka tekevät minusta niin ruman että itkettää ja sitten suututtaa sen jälkeen: Mikä helvetin velvollisuus minulla muka on olla kaunis? Ei semmoista voida vaatia! Ja totta puhuen, en ole koskaan aiemminkaan onnistunut kokemaan itseäni kauniiksi, en ainakaan naisena. Mutta sentään olen voinut naamioitua hiuksiin ja olen osannut haluta sillä lailla naamioituneena. Nyt kaikki näkevät selkeästi, millainen virnistelevä kakara olen.) Laskeskelen vaivihkaa: no, kuluu ehkä vuosi tai kaksi niin hiukset ovat sen pituiset että tunnistan taas itseni. Tai mikä se sitten lieneekään.

On vaikeaa ymmärtää, että tämä on sama keho, jota sattuu ja kouristaa, jos sitä on suudeltu ja kaikki on jäänyt siihen. (Minusta sellainen on silkkaa kidutusta enkä ymmärrä, miten joku voi kestää pussailutreffejä, eikö heidän alavatsansa kramppaa halusta kipuun saakka?) Nyt tämä keho on hytkyen pompahteleva virtahepo joen pohjassa tumps tumps tumps tai levollinen lammas timoteiden keskellä, tai jotain muuta raskasta ja painavaa ja itsetietoista ja arvokasta muttei tiimankaan verran mitään haluavaa. (Paitsi ruokaa! Voi luoja että mutakakkua voi himoita!) Ja koska en toistaiseksi osaa haluta, en ymmärrä, miten kukaan voisi haluta tätä kehoa. Sehän on kuitenkin vastavuoroista toimintaa.

Mietin P.L. Traversin kuvausta Punaisesta lehmästä. Lapsena en ymmärtänyt lainkaan, mistä tuo satu voisi kertoa, eikä se ollut suosikkikohtiani kirjassa. Mutta mitä vanhemmaksi käyn, sitä vetoavammalta tuo tarina tuntuu. Elämässä tuntuvat tosiaan vaihtelevan tällaiset kaudet. Että vuoroin tanssii hulluna ja haluaa sen loppuvan, koska jalkoja jo pakottaa, ja sitten kun tanssi loppuu, seisoo ja töllistelee hengästyneenä ja ihmettelee, mitähän nyt oikeastaan voisi tehdä, paitsi syödä. Enkä kirjoita nyt vain seksuaalisuudesta, vaan kaikesta muustakin halusta, esimerkiksi tiedonhalusta. Sekin tulee ja menee. Ja tahdosta tehdä jotain tiettyä. Oikeastaan etenkin tahdosta.

On oikeastaan vaikeaa kuvitella, miten tahdon ja seksuaalisen halun voisi erottaa toisistaan muuten kuin nimeämällä toiset tahdon tapahtumat seksuaaliseksi haluksi. Se on aika ulkokohtainen nimeäminen. Polte sisällä on aika samanlainen. Polte. Varmuus. Määrätietoisuus. Koko olemisen tahtoon puhaltuminen.

Voi näitä hiuksia.

Eilen kävelyllä valtava suru tulvahti taas kaiken ylitse ja tunsin itseni hyvin epäonnistuneeksi, koska en onnistu haluamaan ketään vuosikausia tasaisesti, ja se taas tuntuu olevan juuri sitä, mitä minulta toivottaisiin ja odotettaisiin. Jos olisinkin panostanut uraan ja pelännyt, mitä tulee tapahtumaan ja pönkittänyt taloudellista itsenäisyyttäni, ehkä ei tarvitsisi olla näin huolissaan tällaisesta kaudesta. (Ja olisiko kausia lainkaan?) Mutta en ole oikein ikinä onnistunut kokemaan taloudellista itsenäisyyttä yhtä tärkeäksi kuin sitä, että kotosalla on hyvin laitettua ruokaa päivittäin ja että minulla on aikaa olla yhdessä ja jaksan kuunnella toista. (No, ei sekään kyllä aina onnistu, en ymmärrä, miten päivätyöihmisiltä tämä onnistuu!) Ja sen takia olen välillä hylännyt jonkin työtarjouksen, josta olisi voinut kehittyä jotain säännöllistä ja aikaaviepää mutta toisaalta rahaakin tuovaa. En kai voi, hyvänen aika, antaa taloudellisten arvojen jyrätä piru vie yksityiselämässä, kun olen jo nyt niin äkäinen niiden jyräämisestä kaikkialla muualla!

Mutta ymmärrän hyvin senkin, että ihmiset tekevät kustannushyötylaskelmiaan ja että kun en käyttäydy juurikaan seksuaalisesti, mikä lasketaan suureksi hyödyksi, mikäli aiemmista suhteista oppimani mitenkään pätee tässä ja nyt (ei se täysin päde, mutta kyllä se rassaa, sen aistii helposti), aika helposti kustannukseni alkavat painaa hyötyjä enemmän, olin muuten kuinka kiva ja reilu tahansa. (Enkä usein jaksa olla edes sellainenkaan, ihan tavallinen tuittupää vaan.) Yksin elämisessä pidin kyllä siitä, että jos hetkittäin olikin tällainen möllöttävä olo, ei se tarkoittanut raatelevia pelkoja siitä, että tulee tulkituksi siipeilijäksi vain sen takia, ettei osaa aina avata omia solmujaan heti ja haluta haluta haluta. (Tai ei ehkä koskaan osaa avata solmujaan. Ei ei, en nyt halua tätä aina- ja ei koskaan -paskaa.) Ja lapsuudessa - tämä sama asia on tietysti hyvin myös lapsuudessa, vaikka silloin sitä ei tiennyt eikä siten osannut arvostaa.

Tämä on taas näitä päiviä, kun hämmästyn siitä, että asun toisten ihmisten kanssa ja he odottavat minulta jotakin. Miten tässä nyt on näin käynyt? Enkö ole ollut tarpeeksi selkeä korostuksessani, ettei mihinkään sovi luottaa ja ettei mitään kannata luvata?

Parvekkeella tuulee. Pilvet liikkuvat, yrtit läpättävät ilmavirrassa. Vastapäinen peltikatto kirkastaa kuudennen kerroksen tason, kuin kaksi aurinkoa eri suunnista paistamassa, ikkunat peilaavat lisää ja samoin kaksi parvekkeelle nostamaani peiliä. Kuin ei varjoja heittyisi lainkaan tai ne olisivat vain heikkoa kangastusta, vaimeaa valööria. Tulehdus jalassa ei ota parantuakseen vaikka olen repinyt mätäpaiseen auki pinseteillä pariin kertaan ja saanut siten antibioottivoidetta tulehtuneeseen kudokseen ja tilanne on jonkin verran rauhoittunut. Enkä halua syödä uutta kuuria kefalosporiineja; ei se tulehdus tuosta niillä lähde. Jos jalka pahenee, on mentävä spesialistille. Terveyskeskus määrää vain samat kefalosporiinit ja ne painelevat kynttä ja sanovat ettei sitä kannata poistaa. Näin on käynyt useat kerrat. "Haet sitten uuden kuurin jos ei mene tällä ohi." Mutta en halua puputtaa kefalosporiineja. Huimaava yksinäisyys. Keitän hitaasti nousevalle kämppikselle kahvin, jonka hän juo kolme tuntia myöhemmin. En ole jaksanut edelleenkään pukeutua. Onneksi on koira. Sitä on lähdettävä viemään ulos.

Enää pari vuotta ja hiukset ovat taas pitkät, lohdutan itseäni. Ja tahto, se tulee yleensä kun sitä on jo lakannut odottamasta ja voipunut tilanteeseen.

Tilkku tilkulta

Uskomatonta kyllä, pirunnahka alkaa valmistua. Tarkoitan siis torkkupeitettä, jota varten virkkasin satakuusikymmentäviisi isoäidin neliötä. Erään työtoverin suvussa näitä on kutsuttu pirunnahoiksi nimen syntisyydellä puolisalaa hekumoiden.

En kutsu itseäni käsityöihmiseksi. Eikä mitään muttia. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi. Ihan samalla tavalla kun en kutsu itseäni parisuhdeihmiseksi. Enkä sporttiseksi. Enkä rauhalliseksi. Ei peitto kerro oikeastaan vielä mitään siitä, millä tavalla asetun tilaan. Laiskaksi voin kyllä itseäni kutsua, koska mielestäni se pitää paikkansa ja on valtaosin myönteinen määre ja suunta, johon tahdon itseäni kehittää. Vahinko vain moni läheinen on tästä määreestä toista mieltä. Ehkä he eivät erota samalla tavalla laiskuutta luovinnan suuntana...

Muutenkin elämä vääntyy mukavalla tavalla oudoksi. Sydämenmuotoisia punavaloja tuikittava valoköynnös takertuu hiuksiin. Ystävä lainaa hyttysverkot, vastalahjaksi saadaan hänen biokillinsä loput vaatteiden käsittelemiseen. Ystävä näet ehtii palata Intiasta juuri ennen kuin me matkustamme sinne: mitäpä sitä ostamaan turhaa kamaa, kun voi lainata ja vaihtaa. Kuivausfirman mies käy uudelleen mittaamassa vesivahinkohuoneen lukemia. Huomenna saamme tietää, minne muutamme yhden huoneen kamat perjantaina ja lauantaina - sunnuntaina nimittäin muuttaa uusi asukas kommuuniin, ja kamat on siivottava huoneesta tiehensä, oli vesivahinkohuone niiden tuloon valmis tai ei. Saattaa käydä niinkin, että elämme kolmistaan yhden suuren huoneen kaoottisessa vatsassa kaksi viikkoa. Se kuulostaa mukavalta.

Kun katselen hitaasti yhteen kuroutuvaa pirunnahkaa, en voi kuin hämmästellä niitä, joiden elämä noudattaa selkeämpää, yksiviivaisempaa logiikkaa. Saatan virkata riivattuna ja sitten tunkea virkkuut pussiin puoleksi vuodeksi ja suunnilleen oksentaakin langan ajatuksesta. Myöhemmin kaivan ne esiin, pyörittelen niitä hetken ja äkisti suhtaudun taas maanisesti torkkupeitteen valmiiksi saamiseen. Kuvittele, olen täällä kursinut sitä kokoon sen sijaan, että lukisin Salman Rushdien loppuun. Osa tilkuista on pahasti turkiskuoriaisten näreksimiä. Kuoriaiset on tuhottu pakastinmetodilla, mutta reiät ovat jääneet. Rakenne pyrkii purkautumaan. Turin sitä kiinni solmuilla sen kummemmin suunnittelematta. Käsityöltähän tämän piti näyttääkin.

Vaikka erään uuden ystävän kanssa monessa kohdin elämämme juoksevat kovin eri tahtiin, esimerkiksi hän on vastikään eronnut ja sikäli suhtautuu pettyneesti ja kitkerästi toiseen sukupuoleen, ja minulla taas siitä vaiheesta on viitisen vuotta, on helppoa ymmärtää, kun hän sanoo työstään, että saapa nähdä, kauanko näitä hommia jaksaa. Ja silti, kuten minäkin, hän pitää työstä mielettömän paljon. Toistaiseksi.

Mutta voi, on aivan turhaa yrittää määrittää itseään, edes koeluontoisesti. Tänään kun tapaan vanhemman naisen, jonka olen tuntenut kauan kauan kauan, tuo nainen torjuu yritykseni esitellä itseni jotenkin nopeakäänteisenä, kun totean hämmentyväni usein voimakkaan tahdon emergenssiä ja sitä, miten vaivatta kiepsahdan sen matkaan. "Kaikki sitä ihmetteli, miten kauan sinäkin eksäsi kanssa olit", hän tarjoaa vastaesimerkiksi. No okei, myönnyn, on asioita, joissa en hötkyile vuosikausiin. Mutta harvemmin ne ovat työasioita tai harrastusasioita. Useammin ystävyyksiä ja rakkauksia, joihin en samalla tavalla heittäydy maanisesti. En osaa jotenkin ottaa niitä suorituskannalta, mitä pidän toisaalta hyvänäkin. Ei, niissä en jaksa stressata juurikaan. Jos asiat sujuvat jonkun kanssa, hyvä, ja jos eivät, niin sitten eivät, ja saatan hyvin roikkua vuosikausia tarkkailemassa, muuttuisiko tilanne kevein interventioin johonkin suuntaan vai antaisiko koko jutun jäädä silleen. (Huomaan monen ystävänikin olevan hyvin erilainen juuri tämän asian suhteen. Se tuntuu hieman pelottavalta, koska voihan olla, että he odottavat muiden suhtautuvan yhtä suorituskeskeisesti yhteyksiinsä, eikä minulla taas ole siihen erityisiä intressejä, ja yhtäkaikkisesti tuntuu ikävältä tuottaa pettymyksiä toisille silkan intressiristiriidan takia. Ei, suorituskeskeinen on vähän huono sana. Mutta en nyt keksi parempaakaan. Moni tuntuu tarvitsevan niin paljon enemmän vahvistusta sille, että ollaan tosiaan kavereita, ja samantien, ikään kuin asialla olisi kiire eikä voitaisi odotella ja tarkkailla, aletaanko lähentyä itsestään jossain vaiheessa. Sellainen tapaa työntää minua kauemmas, säikäyttää. Pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat takertuvan ja vaativan. Pitkään mietin, onko se pelkoa, mutta nykyään arvelen sen olevan sitä, sen nihkeän halun vetäytyä kauemmas, ulottumattomiin. Ja totta kai pelko liittyy siihen, etten ehkä osaa toimia, kuten haluaisin: en ehkä osaa tarpeeksi jämäkästi sanoa, ettei minua kiinnosta lähentyminen, että haluan olla rauhassa.)

(Äiti pitkään ajatteli, etten pidä ihmisistä ylipäänsä, koska lapsena pakenin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni ja huusin haluavani olla rauhassa. Usein myös torjuin ystävien kutsut sanoen nämä samat sanat, en huutaen, mutta kuitenkin. Ei se minusta pidä paikkaansa. Pidän ihmisistä ja he kiinnostavat minua, mutta minun pitää saada annostella heitä siedettävissä määrin. Jos saan yliannostuksen, olen aivan tukossa ja kaikki alkaa risoa.)

(Hitto mitä sulkuilua... :D Oikeastaan kai voisin sanoa, että vaikuttaa siltä, että minulla on erilainen ihmissuhteiden juurimetafora kuin monella ystävälläni. Koetan moniäänistää sitä, mutta hemmetti vie, tuo yksi tapa puskee läpi kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärränkin, että asia voidaan kokea monin tavoin ja että nuo toisenlaiset kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, niin kyllä oma tapani kokea ystävyys tuntuu kosahtavan tähän yhdenlaiseen odotteluun ja vaivihkaiseen kehittymiseen, riittävän etäisyyden pitämiseen ja toisaalta tavatessa hyvin välittömään kommunikaatioon kerta toisensa jälkeen.)

Toivottavasti jaksan pysyä innostuneena pirunnahkasta vielä joitakin päiviä, oikeastaan varmaan Intiaan saakka. On siinä nimittäin kursimista ja päättelemistä.