Postikortti Panoptikonista

Jos olen jotain oppinut pandemian aikana, niin sen, että asiaa selventävimmät kommentit ja laskelmat tulevat usein eläköityneiltä. Heiltä, joiden ei enää tarvitse pitää turpaansa kiinni ura-asioiden takia. He voivat kirjoittaa julkisesti hivenen vapaammin siitä, miten maassa on ennenkin suhmuroitu sen, tämän ja tuon päätöksen kohdalla. (Puhun nyt kansanterveystyöstä, mutta oletettavasti sama asetelma toistuu vaikka missä.)

Ja sitten, kun katson HS:n työhaastattelujuttua, siellä rekrytoijat korostavat kovasti, ettei entisistä/nykyisistä työpaikoista saisi sanoa pahasti, koska seuraava mahdollinen työpaikka eli haastatteleva taho muuten herkästi ajattelee, että aha, jahas, tuo puhuu seuraavaksi sitten meistä paskaa selän takana. Mutta entäs jos on oikeasti isoja ongelmia eikä niitä saada ratkaistua paikan sisäisesti? Eikö tämmöinen vaikene tai tahrit itsesi ja pilaat urasi -kulttuuri nimenomaan lakaise maton alle yritykset korjata ongelmakohtia? Eikö asetelma ole aivan vastaava kuin me toota edeltäneessä monen naisen asemassa? 

Silmäilen keskustelua, jossa tyytymättömyys entiseen työnantajaan on puettu muotoon "en saanut siellä tarpeeksi haasteita kehittyä". Ai, sitäkö se haastepuhe tarkoittaakin? Ja osa vain burnouttaa. Ja samalla on tabuja, joihin ei saa koskea. Asioita, joita ei edes saisi nostaa esiin keskustelussa.

Ja kahden kesken ihmiset kertovat vaikka mitä asioita, joista sulkee suunsa. Mutta niitä asioita kuulee, ja paljon. Niin paljon ettei ajattele enää mistään yksittäisestä paikasta, että onpa siellä asiat huonosti. Koska asiat ovat huonosti kai liki kaikkialla. Logiikka pettää, suosikkijärjestelmä voi hyvin, ihmiset ovat käyttötavaraa, jopa kertakäyttötavaraa, hälytyskellomaisesti kalkattavat ihmiset koetetaan vaientaa (elleivät he sitten ole todella taitavia sanomansa pehmentämisessä ja kenties jollekin ylemmälle taholle kauppaamisessa näiden omana keksintönä), luottamuksellisesti voidaan epäkohdista yhdelle kertoa, mutta julkisesti niistä ei kerrota ikinä, vaikka itse asiassa se voisi olla ainoa keino muuttaa asioita. Kuka kertoisi, jos hinta on se, että leimaantuu eikä enää pääse mihinkään päättämään mistään?

Odotan kyllä, että työelämän ja hallinnon me too käynnistyy jossain vaiheessa. Ja en siis nyt kirjoita siitä, että käytäisiin läpi, ketkä ovat ahdistelleet seksuaalisesti työelämässä, vaan että missä kaikkialla on tehty herrasmiessopimuksia, ryhmäydytty tutkimustietoa vastaan, taktikoitu henkilöstön jaksamisen kanssa, kuormattu tietoisesti liikaa, annettu asioiden pysyä huonolla tolalla vaikka parantamisreseptit olisivat tiedossa ja niin edelleen. Koska tiedetään, ettei niillä ole varaa rutista, koska sillä ne tuhoavat vain oman uransa.

Odotan, ja samalla en pidättele hengitystä tätä odottaessani. Se olisi me toota niin paljon isompi ja tarpeellisempi asia. Mutta niin kauan kuin elämme meritokratiassa, ei taida maksaa vaivaa odottaa. Ehkä joskus jos systeemi romahtaa isommin, tämäkin kupla puhkeaa.

Aivan samalla tavalla kuin pidän keskikokoisena ihmeenä sitä, miten hedelmöittyneistä munasoluista voi kasvaa kokonaisia eläimiä erikoistuneine elimistöineen, ja että se prosessi voi pysyä käynnissä vuosia jokseenkin kunnollisesti funkaten, pidän ihmeenä sitä, että yhteiskunnassa asiat pyörivät edes niin kuin pyörivät. Että kukaan ei kuole nälkään kadulla, ettei enemmän ihmisiä vammaudu kaikenlaisissa suuronnettomuuksissa, että edes joku säästyy ahdistukselta, masennukselta ja burnoutilta tässä teippaa suusi kiinni -työelämässä.

Itse olen päätynyt siihen, että pidän työelämän käsivarren mitan päässä. En syleile sitä. Teen sen verran työtä, että saamme maksettua sähkölaskun ja lainaa takaisin mutta en mittaa kehitystäni, haasteitani enkä arvoani palkkatyön mittarein. Se on aivan liian mielivallalle alisteinen asema, että ryhtyisin käyttämään sitä mittatikkuna. Ja pelkään pahoin, että jos ottaisin sen mittatikuksi, suuni napsahtaisi kiinni ja voisin paljon huonommin kuin nyt. 

Elämää idyllissä jne.

Sadonkorjuuaika on edennyt siihen pisteeseen, jossa kerään koriin - ihan oikeaan pajukoppaan kaiken maailman muovirasioiden sijaan - päärynöitä ja niille on tehtävä jotain, etteivät ne mätäne. Olemme lahjoittaneet päärynöitä ja omenoita jo neljään eri suuntaan mutta silti niitä vaan tulee ja tulee. (Lisäksi homehdutin hapatuskokeilun päärynöistä.) (Päärynäsiiderietikka sen sijaan vaikuttaa edistyvän suunnitelmien mukaisesti.) 

Salaojaremontti alkaa parin viikon päästä. Olemme repineet terassin irti kahden ystävän avustuksella. Maksoimme talkootyöstä tomaattilaatikoilla. Kaikkialla on nyt rapaa. 

Terassin alusesta paljastui lehtikomposti, joka on syntynyt sinne alle spontaanisti lehtien leijailtua sisään terassilankkujen välisistä raoista. Siellä lankkujen alla ne tietysti saivat niskaansa kaikki sateet mutta eivät kuivahtaneet syvässä varjossa poudallakaan. Kerrassaan erinomaista laatua. Lehtikomposti oli aivan täynnä matoja, ja raavimme sen kurkku- ja kurpitsapenkkiin, josta tullee tomaattipenkki ensi kesänä. 

Eilen illalla tapahtui jotain hassua. Opetin pilatesta livestreamilla joogahuoneesta, ja tietäen tätä tarpeeksi lähinä opetettuani, mikä on vaikeaa käsittää, ellei sitä erikseen tähdennetä ja näytetä, siirsin kameran mikkeineen lattialle ja kävin sen eteen pyrstö kameraa päin. Kuvassa olivat ennen kaikkea jalkaterät, ei sentään takamukseni. Mutta yhtäkaikkisesti, äkisti kaasua purkautui aivan todella äänekkäänä pieruna. Tätä ei ole vielä koskaan livestreamissa tapahtunutkaan, joskus kyllä livenä. Ja juuri kun mikki oli aivan siinä vieressä! Alkoi naurattaa ihan mahdottomasti. Oli vaikeaa pysyä asiallisena ja vakavana ja vain jatkaa, koska iso osa minusta olisi vain halunnut kieriä lattialla hihittäen. Kai se on tavallaan siunaus, että reagoi näin eikä esimerkiksi nolostumalla. Olisi aika raskasta jos ei meinaisi kehdata ohjata enää tuntia ensi viikolla. 

Huvitus, kuten aina, hävisi aika nopeasti. Sitten oli taas helppoa olla tarkka ja virtaava. Tilanteet tulevat ja menevät. Ajatukset, tunteet, tuntemukset. Mutta en kyllä suhtautunut pieruun neutraalisti. Huvitus ei ole neutraali tunne. 

Tänään ovikello soi vähän seitsemän jälkeen. Tiesimme kyllä, että työmiehet tulisivat jossain vaiheessa kytkemään aurinkopaneelit verkkoon, mutta ajasta ei oltu ilmoitettu mitään. Kompuroin ovelle pyjamassa, hamuten hädissäni edes villatakkia risaisen paidan peitoksi. (Yöpaitana käyttämässäni paidassa on nolosti reikä juuri sellaisessa kohdassa, että nänni ryömii sieltä esiin itsekseen.) Aamu sujui oudossa puurossa, kun työmiehet ramppasivat eestaas, koira karjui niille ja kissat yrittivät hyötyä tilanteesta ja lurahtaa ulos. Jossain vaiheessa havahduin pahaan hajuun, jotenkin todella ällöttävään. Kun tutkin tilannetta tarkemmin, löysin paskaa joka puolelta eteistä, keittiötä ja olohuonetta. Ilmeisesti miehistä kiihtynyt koira oli kakannut reviirikakan eteisen lattialle ja miehet sitten työkenkineen levittäneet kakan joka puolelle. Huomasin asian tietysti juuri siinä kohdin, kun olin silpunnut kymmenen litran kattilan täyteen päärynää. Hygienian riemuvoitto! Korjasin kakkoja ja murisin mielessäni. Sitten takaisin soseenkeittoon. Outo koirankakan ja chaimausteella ja rommilla terästetyn päärynäsoseen tuoksusekoitus leijui kaikkialla. Ja sosekin jäi jotenkin löysäksi, kiisselimäiseksi. Kaksitoista isoa purkkia siitä tuli. Mitä ihmettä me teemme kaikella tuolla löysällä soseella? Ehkä siihen voi leipoa pannukakkuja tai jotain. 

Melkein kaikki puutarhan tomaatit ovat enää ruskeita, käpristyneitä rankoja. Ainoastaan kaksi lajiketta jatkaa kuin mitään kylmiä öitä ei olisi koettukaan: Tartufo ja Poil Blanc. Ikävä juttu sinänsä, että molempien lajikkeiden hedelmät ovat meistä molemmista aika pahoja. Siis suhteellisesti. Tomaatteja on niin herkullisia, että en ehkä uudelleen tartu näihin sankareihin, vaikka ne kuinka ovatkin kylmänkestävämpiä kuin mikään muu koetettu lajike. Onhan täällä Etelä-Suomessa ihan nätisti kasvukautta. Mutta jos joku pohjoisempana haluaa ihan minkä vaan tomaatin, niin yli viidestäkymmenestä tänä vuonna kokeillusta lajikkeesta - joista iso osa oli nimenomaan kylmänkestäväksi mainostettuja - nämä kaksi voisivat viihtyä. 

Tuntuu oudolta, että aurinkopaneelit katolla nyt ihan oikeasti syöttävät sähköä meille. Eivät vielä verkkoon, ne pitää ensin jotenkin rekisteröidä pientuotantorekisteriin tai johonkin vastaavaan. Siihen menee kuulemma ainakin viikko, että paperit ovat edenneet siihen pisteeseen, että voimme sopia siirrosta ja myydä ylijäämäsähkön. Tämmöisenäkin pilvisenä päivänäkin sähköä tulee nyt enemmän kuin parhaillaan käytämme. Tietysti lämmityksetkään eivät ole vielä päällä, eli talvella on toisin ja syömme taatusti omat sähkömme. Mutta jos edes vaikka puolet vuodesta olisi sähköomavarainen, olisihan se jo jotakin! 

Purkitettuja tomaattisoseita, kuivattuja tomaattiluiskareita, omenasoseita, päärynäsoseita, mustaherukkahilloja ja glögiin säilöttyjä kokonaisia päärynöitä on nyt viisi isoa säilytyslaatikollista. Kai me sitten syömme ne vuodenkierrossa. Viisikymmentäkaksi viikkoa, laatikollinen per kymmenen viikkoa. Ensi talvena rahat ovat niin tiukassa että ehkä on ihan hyvä, että lohtuhilloa riittää. Voi tehdä pannukakkua, se on edullista, ei tarvita kuin kikhernejauhoa ja kaurajauhoa ja vettä ja rasvaa ja vähän suolaa, ja sitten hillopurkki. 

Löysin metsästä juuri ison haavanpunikkitatin. Sieniä on ollut hyvin niukasti heinäkuun mahtavia haperoviikkoja lukuunottamatta. Ehkä niitä taas nyt siunaantuu, kun aina välillä sataa. Syksy on hyvin tyydyttävää aikaa, useimmat ruokamme lähinnä puutarhan ja välillä metsänkin antimista valmistettuja. Ei kai meillä olisi varaakaan syödä luomutomaatteja tämmöisiä määriä, jos emme olisi niitä itse kasvattaneet tuossa pihalla. Vetelen tomaatteja joka välissä ja usein aamullakin puuron kypsymistä odottaessani. Suurin osa chileistä on poimittu ja riippuu pitkissä ristroissa joogahuoneen seinillä. Silmämääräisesti arvellen niitä on enemmän kuin kerkiämme syödä talven aikana. Mutta - sittenhän niitä voi antaa lahjaksi. Ristrat ovat joka tapauksessa kauniimpia kuin mitkään taulut. Osasta chilejä keitin miedosti suolattua sosetta omenaan tai päärynään. Tavalliset chilikastikkeet maistuvat usein etikalle tai sokerille, nämä eivät. 

Päivä päivän perään, viikko viikon perään. Kurjet lentävät yli aurana, lasken summittaisesti seitsemisenkymmentä lintua. Zenon Kitionilainen on oppinut kerjäämään rapsutuksia. Vielä ei ole ahdistavan pimeää eikä kylmää. 

Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

Seksirobotista ja koirasta

 Luen Matt Haigin hauskaa ja tarpeellista kirjaa Huomioita neuroottiselta planeetalta. 

Juuri äsken Twitterissä tuli vastaan jonkun jakama New York Post -lehden artikkeli, jonka mukaan "Jo ennen vuotta 2019 markkinoille tulee miespuolisia seksinukkeja, joilla on bioninen penis". Artikkelissa on kuva tällaisesta nukesta, jolla oli karvaton ja epätodellisen lihaksikas vartalo, hiukset, jotka eivät koskaan tipu päästä ja ikuisesti jäykkä penis. Naispuolisia seksinukkeja kehitetään tietenkin väistämättä yhtä lailla, tai jopa innokkaammin. On yksi juttu haluta näyttää kuvankäsitellyltä kansikuvamallilta. Mutta onko seuraava vaihe se, että haluamme näyttää yhtä mitäänsanomattoman täydelliseltä kuin androidi tai robotti? 

Jään miettimään. 

Taidan olla jo liian vanha miettimään seksirobotteja, mutta kun mietin itseäni nuorempanakin, jopa niinä kausina, kun en ole ollut aktiivisessa seksuaalisessa suhteessa kehenkään ja enemmän hedelmällisyysiässä ja sikäli suhteellisesti enemmän tarvitseva jotain tällaista kohtaan, minun on jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisin innostunut tällaisesta robotista. 

En ole oikein ikinä tajunnut, miten seksuaalisesti viehätytään olennosta, jolla ei näytä olevan vaikeaa. Se on ehkä ensimmäinen asia, johon törmäisin robotin kanssa - minua viehättävät säröt. Tuollainen kapistus olisi epäilemättä myös hintava, eli ei sitä hankittaisi mihinkään yhden yön juttuun vaan kestokapistukseksi. 

Pohdin, mitkä asiat omissa suhteissani - joihin olen ajautunut monesti seksuaalisuuden sävyttämänä, järjellä valiten olisin varmasti valinnut ihan toisia kumppaneita ja solminut suhteetkin erilailla, harkitummin ja molempien mielenterveyttä vaalivammin - ovat sakanneet. Olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa muuntaa aamuihmisyyttäni. Robotin kanssa se ei tietenkään olisi ongelma. Mutta ne muut hankalat kohdat.

Ensinnäkin, että toisella ei ole aikaa ja halua panostaa suhteeseen niin paljon kuin itselläni on - tämä tuo aina mieleen sen kohdan, kun minulle tarjottiin silloista unelmatyötäni ja sanoin ei, koska minulla oli alkanut hyvä suhde ja totesin itsekseni, että en halua olla niitä ihmisiä, jotka asettavat työn suhteensa edelle. Se työpaikka olisi nimittäin syönyt minut luineni nahkoineni. Kumppanini eivät ole valinneet tällä tavalla, mikä on tuntunut hieman hämmentävältä. (Mikä saa ajattelemaan, että vaikka kuinka olen ajatellut, etten osaa ajatella elämän kantavan, niin paskan marjat. Mitä vanhemmaksi käyn, sen paremmin tajuan, miten härkäpäisesti olen vaan mennyt juuri siihen suuntaan kuin olen milloinkin halunnut, ihmeemmin päätäni turvallisuudella vaivaamatta. Mitä luottamus elämän kannatteluun on, ellei sitä, ettei tee päätöksiään taloudellisten pelkojen pohjalta vaan seurailee sitä, mitä pitää tärkeämpänä ja kiinnostavampana?)  Robotin kannalta tämä ei tietenkään olisi pulma. Robotillahan ei edes olisi työtä- perinteisessa mielessä! (Perinteinen mieli: Nyt ei voi, koska työ. Uudestaan ja uudestaan.) Tai tarkemmin: Robottihan oikeastaan tekisi työtään juuri tarpeideni tyydyttäjänä, tässä kohtaa: olisi läsnä ja saatavilla. Se ON työtä vaikka nykyään sitä ei niin arvostetakaan ja etenkään naisena ei ilmeisesti saisi haluta suuntautua niin. No, niin kuitenkin olen halunnut suuntautua. Minusta suhteessa oleminen on ollut palkitsevampaa kuin useimmat palkkatyöt. Siinä pitää ratkaista vaativampia ongelmia, on oltava ovelampi, itseohjautuvampi, osattava neuvotella tymäkämmin. Se on sanalla sanoen hauskempaa. Pahoin pelkään, että robotin kanssa, sen ollessa aina saatavilla, kiinnostukseni lopahtaisi aika nopeasti, kun suhteessa ei olisikaan minun työni mentävää palikan paikkaa. Ihminenhän sitoutuu siihen, mihin voi tunkea mahdottoman kasan työtunteja, ajatuksia ja huolta. (Sivumennen sanoen, harmi, etten aiemmin törmännyt robottiajatukseen, koska se olisi saattanut roolileikkinä auttaa minua tilanteissa, joissa suutuin siitä, että minua, aikaani ja kiinnostustani pidettiin itsestäänselvyytenä - pidettyäni ensin huolta siitä, että de facto olin saatavilla itsestäänselvyytenä.) 

(Nyt kun olen selvittänyt itselleni pitäväni suhteitani pääasiallisena työnäni, ymmärrän yhtäkkiä myös sen, miksi ehkä en ole osannut solmia suhteita semmoisiin ihmisiin, jotka kannattelevat itseään, emootioitaan ja uhraavat aikaansa ilman että siitä pitää erikseen neuvotella. Eikö se olisi vähän tylsä työ? Siinä voisi ehtiä pitkästyä?)

Eikö se robotti-sana juontunutkin tsekin kielen työtä merkitsevästä sanasta? Jännittävää. 

Ja sitten se toinen outo kohta: mitä tekemistä jatkuvalla erektiolla on emotionaalisen saavutettavuuden ja jaetun läsnäolon kanssa (ja ne on ne, mihin suhteet tyssäävät, jos tyssäävät, ainakin omassa elämässäni)? Ei mitään, kai. Minun suhteitani ei ole pelastanut ollenkaan se, että erektio-ongelmia ei ole ollut. Hyvänen aika, pikemminkin päinvastoin: erektiosta ja halukkuudesta seksiin tulee ongelma siinä vaiheessa jos muu kommunikaatio on semmoista tauhkaa ja takkua, että jompi kumpi tai molemmat empivät, onko seksissä mitään järkeä. Koetan edelleen muistuttaa itseäni siitä, että kyse on seksirobotista. Ja tajuan, että hyvänen aika, en ole oikeastaan kai ikinä pitänyt seksiä kovinkaan tärkeänä. Tai siis, en lähellekään niin tärkeänä kuin sitä, että toisen kanssa voi jakaa asioita ja että on hetkiä, joissa hengitetään yhdessä. (Mikä on sinänsä huvittavaa, että nuorempana ajattelin usein, että itseni olisi tärkeää olla seksuaalisesti viehättävä sen sijaan että olisin osannut ajatella taitoja, joista olen saanut suhteissani myönteistä palautetta lopulta enemmän - tai niitä asioita, joista ei puhuta tai anneta palautetta, mutta jotka varmasti vaikuttavat.) Robotti ei varmaan osaisi edes hengittää, värähtää inhosta eikä säikähtää. Miten semmoiseen voi kiintyä? 

Koira tuhahtaa, nousee, ravistaa itsensä ja käpertyy tiukemmin reiteeni kiinni keskeyttäen maaten-pohdinnan.

Koira ei tietenkään ole seksirobotti, kaukana siitä. Koiraparan pallit on roksaistu sen ensimmäisessä kodissa, ehkä syystäkin, koska se dominoi ihan hyvin ilman niitäkin. Mutta koira on erinomainen elämänkumppani siinä missä toinen ihminenkin. Koira osaa hengittää, sillä on omat tarpeensa ja toiveensa ja aikaa yllin kyllin. Itse asiassa sen kanssa on jokseenkin selviö ajautua tilanteeseen, jossa kokee syyllisyyttä siitä, että kirjoittaa ajatuksiaan koneelle sen sijaan, että vastaisi sen eleisiin. (Ajatteleminen kävellessä on ok, se ei haittaa vuorovaikutusta ja koiran tarpeiden tyydyttymistä.) Tekee hyvää leikkiä välillä roiston roolia vaikka oikeasti tietysti yksi syistä, joiden takia en halua kokoaikatyötä, on koira. Elämä koiran kanssa on tärkeämpää kuin työ. Rakastan koiraa ainakin yhtä paljon kuin muita perheenjäseniä. Ehkä vähän enemmänkin. Vaikka koiralla ei ole lihaksikasta karvatonta vartaloa eikä luojan kiitos ikuista erektiota. Robottia se muistuttaa vain siinä, että sen karvat eivät tipu, mutta toisaalta - sen karvat pitää ajella säännöllisin väliajoin, ja se on aina melkoinen tahtojen taistelu. Sen työnä ei totisesti ole myötäillä tarpeitani ja toiveitani. Koiran senioritarkastuksessa itse asiassa todettiin, että koiran lihakset ovat hieman kuihtuneet. Onhan se jo niin vanha. Vanhuus: asia, jonka jotkut ihmiset nostavat esiin syynä, miksi eivät halua elää eläimen kanssa - ne elävät meitä lyhyemmin. Minusta on lohdullista jakaa elämänkaarta, saada muistutus siitä, mikä on jokaisen biologisen olennon tie, joistakuista muista ilmeisimmin ei. 

Koko ajatus seksirobotista on jotenkin aivan tylsä, naurettava ja joutavanpäiväinen. Silti niitä kehitetään, mikä kai vain todistaa, miten pihalla olen edelleen maailmanmenosta. 

Tuntuu oudolta elää planeetalla, jossa seksirobottien kehittämiseen kyllä liikenee resursseja, mutta Jellyfish-lautan kaltaisten innovaatioiden kaupalliset sovellukset antavat odottaa itseään. Ja on kotia etsiviä koiria. Jokin tässä ei vain tunnu ymmärrettävältä. 

Nyt on noustava, vietävä koira kävelylle. Se on aamun iloisin asia!

Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Motivoivasta työstä

Omista töistäni motivoivimpia ovat ne intensiivit tai kurssit, joille uskaltautuu joku, joka ei ole juuri liikuttanut monipuolisesti kehoaan, koska on oppinut inhoamaan ryhmäliikuntaa. Sitten ehkä kivut ja säryt ovat kasvaneet niin mittaviksi, että hän on joutunut tajuamaan, ettei pelkkä mäkikävely tai pyöräily tai löhöäminen - tai mitä itse kukin nyt sitten tekeekään totunnaisesti - vain riitä kehon tyytyväisenä pitämiseksi. Joskus toimiin herättävänä uhkana on ollut kortisonipiikille joutuminen, joskus leikkaushoito, joskus kroonisten tautien riskin kasvaminen painoindeksin kihahtaessa pilviin, joskus se, ettei enää onnistu ylettymään kengännauhoihin, ei edes istuen ja polvet koukussa - jalka ei vain tule tarpeeksi lähelle. 

Eilen oli taas tällainen intensiivi. Haastattelin aluksi tulijat lyhyesti ja pidin huolen siitä, että jokaisen pulma-alueeseen tai pulmaliikerataan mentiin ajatuksen kanssa. Seurasin kasvonilmeitä tarkkaan, samoin hengityksen liikettä kehoissa. Joustattelimme, hengitimme ja pidin homman sillä tasolla, ettei kukaan tipahda matkasta. Loppurentoutuksen jälkeen luokassa oli monet loistavat kasvot - olipa ihmeellistä, ettei sattunut kertaakaan, tai on hämmästytty sitä, että jaksoi pysyä asanassa, vaikka jalat vähän tytkyttivät hyytelönä, mutta mulla oli niin hölmöt jutut, että nauratti ja jatkoi vaan. Pari ihmistä sanoi, ettei ollut tajunnutkaan pelkäävänsä tiettyjä liikkeitä niin paljon, mutta kun kerroin pelosta ja sen seurauksista kehossa siihen sävyyn, että tällaista se kaikilla on, he tajusivat, että tuohan tapahtuukin omassa kehossa - ja osasivat suhtautua siihen myötätunnolla suuttumuksen ja epäonnistumisen tunteiden sijaan. Yhdelle oli tullut myös se tunne, että jos kerran tiedän, miltä itsen satuttamisen pelko tuntuu, ja korostan niin kovasti sitä, että pysyttelemme mukavuusalueella, neuvon varmasti juuri sellaisia liikkeitä ja asentoja, joissa ei satuta itseään, eikä keho sitten mennytkään suojaspasmiin.

Näissä kohdissa on helppoa tuntea, että olen juuri oikeassa paikassa ja että kyllä, joogaopettajana voin tehdä juuri sitä kuntoutustyötä, jota haluankin - emootioiden säätelemisen harjoittelun lähikehityksen vyöhykkeen virittämistä suhteessa omaan kehoon ja sen liikkuvuuteen, ja sitä kautta monipuolisemman liikerepertuaarin ja siihen rentoutumisen mahdollistamista. Onko muita töitä, joissa voisin tehdä juuri tätä? Ehkä fysioterapeuttina, mutta silloin moni asiakkaista tulisi lähetteellä eikä oikeastaan olisi siinä vaiheessa, että on valmis tarttumaan pulmiinsa ja katsomaan niitä suoraan silmiin. Joogakurssilla jäykille taas ollaan juuri siinä kohdassa. Voin ehkä sikäli sanoa, että nämä kurssit ovat työni motivoivin osuus ja että parempaa työtä minulla ei ole ollutkaan. Paitsi ehkä hierominen ja restoratiivinen jooga, eri tavalla. No, rakastan kyllä kaikkia tuntejani, koska näen niin monesti siellä, miten oivalluksia tulee ja ihmiset hämmästyvät että mitä mitä, en satuttanutkaan itseäni. Nyt olen opettanut sen verran kauan, että tunneille on löytänyt hyvin juuri se ihmisjoukko, joka kokee hyötyvänsä tämän tyyppisestä ohjauksesta. Kaikillehan se ei tietenkään ole lainkaan tarpeen mutta ei tarvitse ollakaan.

On kiinnostavaa seurata omaa mieltään motivoivan työn suhteen. Ensiksi, kun ehdotin workshoppia joskus ennen pandemiaa, aivan toisessa maailmankaikkeudessa siis, paljon hyväntuulisemmassa, hallintoluottavaisemmassa ja ihmisten luontaiseen spontaaniin hyvyyteen paljon enemmän uskoa haluavassa - liki stereotyyppisen vasemmistolaisessa mielenmaisemassa siis, tosin vasemmistolaiset harvemmin ovat hyväntuulisia, joten ehkä en missään vaiheessa olisi mennyt vasemmistolaisesta -, olin vain innoissani, että tätä niin tarvitaan ja toivottavasti ihmiset löytävät kurssille. Sitten tuli pandemia ja ajattelin, että tuskinpa tämä toteutuu ja palataan näihin kunhan ihmiset oppivat suojaamaan toisiaan maskein. Syksyn alussa katselin tartuntalukuja ajatellen, että kukaan ei kyllä nyt lähde kolmen tunnin intensiiviin näillä luvuilla. Koska syksyn alut ovat syksyn alkuja - valo vähenee, velvollisuuksien vuoret jotenkin kasvavat ja palautumiseen varattu aikakin tuppaa tuhraantumaan sienimetsässä tuntikausia tarpomiseen - muutama viikko ennen intensiiviä ajattelin, että toivottavasti lisää ihmisiä noiden muutaman päälle ei tulekaan, koska voi olla, etten yksinkertaisesti pysy tolpillani tuota opettaakseni. Ja sitten kun tarpeeksi ihmisiä ilmoittautui ja kurssi voitiin toteuttaa, ajattelin että no okei, tiedän jo aika hyvin, että näitä oikeasti tarvitaan, kyllä me menen opettamaan, kun noin moni on kerran päättänyt ottaa asioista selvää ja opetella kehon puhumista. Vielä metromatkalla ajattelin, että mihin mä olen taas itseni tunkenut ja onko kellään muulla edelleenkään edes maskia. Että miksi minä näistä välitän kun ne eivät piittaa minusta pätkääkään. Kun kohtaan ihmiset, minut toki tekee surulliseksi se, että vain kahdella on maski, ja toinen heistä on astmaatikko, jolle annan erikseen luvan, että otat sen maskin pois, jos alkaa yhtään tuntua heikolta, voihan sen sitten laittaa myöhemmin uudestaan ja että taudin vakavuuden tiedetään riippuvan siitä, onko saanut jättiannoksen virioneja vai ei: osaksikin käyttäminen siis voisi teoriassa auttaa. Mutta enemmän olen vain muita varten enkä jaksa kauheasti pettyä mihinkään, mitä he tekevät - olenhan olemassa sen ajan täysin heitä auttaakseni. Palautetuokiossa tunnen tehneeni oikeaa työtä ja hämmästelen sisäisesti, miksen useamminkin järjestä itselleni tällaisia lauantaiaktiviteetteja, tämähän on hurjan palkitsevaa. Vaan kun istun metrossa kotiin, muistan tarkalleen: Olen niin puhki ja kaikkeani antanut, että koko matkasta ei piirry mieleen yhtenäistä kuvaa. Koetan pysyä hereillä, koossa, toimintakykyisenä kotiin saakka. Kotona valmistan sumussa jonkin aterian ja sitten menen päiväunille. Viikon kuudes työpäivä - tai jos edellisestä vapaasta lasketaan, viikon kolmastoista työpäivä. 

Kevääksi olen ilmoittanut, etten tee näitä viikonloppuintensiivejä. 

Olen vanha nainen, tarvitsen vapaani. 

Minulla on myös käsitys siitä, millaisissa töissä voi palaa loppuun: paitsi töissä, jotka eivät motivoi, myös töissä, jotka motivoivat, liikuttavat sydänjuuriaan myöten. Olisi liian helppoa ja perheeni mallin mukaista olla aina vain muita varten, aina saatavilla, ilman rajoja. Olen sitä nytkin niinä hetkinä, kun olen töissä. Mutta sitten on se strategisesti ajatteleva olento, joka sanoo seis. Joka ei aio vastata sähköpostiviesteihin viikonloppuna ja jonka puhelin on äänettömällä. Joka sanoo lisätunneille ja sijaistuksille, ettei nyt onnistu. Olen nähnyt niin monen ihmisen palavan loppuun, että tiedän ilmiön hyvin todelliseksi. Jospa en koettelisi sitä pohjamutia myöten itse vaan osaisin rajata tekemiseni? Siinä pitää olla kova. Minulle on ihmetelty vasten naamaa, että miten elän näin vähillä tunneilla tai enkö pelkää, etten kehity opettajana, jos opetan näin vähän. (Moni opettaa saman määrän täyspäivävakityön päälle.) Minusta itselläni on paljon tunteja. Ehkä hivenen liikaa - kiitos pandemian, kun buukkasin tunteja yläkanttiin kuvitellen, että tuskin mikään toteutuu. 

Sunnuntaiaamu: vapaapäivä. En aio korvaani lotkauttaa. Nautin siitä, ettei ole aikataulua. Se tuntuu jotenkin ihmeelliseltä kolmentoista päivän tehoputken jäljiltä. On vaikeaa koettaa kuvata motivoivaa työtä ihmisille, jotka ovat toisenlaisessa työssä. Ymmärrän sen, millaista se on - enimmäkseen työni eivät ole olleet niin motivoivia kuin tämä. Toisaalta jokin minussa on aina tehnyt helpoksi motivoitua tylsiinkin tehtäviin: epäilen, että sama ilmiö, jota kuvataan kirjassa Lähikaupan nainen. (Lämmin suositus tälle - kerrankin kirja, jonka kuvaaman ihmisvuorovaikutuksen tunnistaa!) Mutta miten kuvata se, ettei mieli ole koskaan tyyni tai vakaa, vain tyytyväinen tai kiitollinen, ja saakin nuljua näin: miten sama motivoiva työ on kirous, siunaus, rasite, voimaannuttava ja voimat loppuun imaiseva?

Hauraudesta

 Lähipetukset ovat alkaneet. En etukäteen yhtään osannut arvata, miten kuormittavia ne ovat. Ei, ei fyysisesti - minusta maski ei juuri tee hengittämisestä vaikeampaa, pikemminkin päinvastoin kylmästi ilmastoiduissa liikuntatiloissa - vaan emotionaalisesti. 

Kolmestakymmenestä seniorista kahdella oli maski ja kahdella (eri ihmisellä) koronavilkku puhelimessa. (Koronavilkku kuuluu opetuspuheeseeni: nyt puhelinta ei jätetä pukkariin tai laukkuun salin taakse vaan tuodaan maton eteen.) Sennuriskiryhmäläiset sentään ymmärsivät puheeni ja nyökyttelivät, että joo. Eilisistä tuntilaisista puolestaan kellään ei ollut maskia eikä koronavilkkua (tai jos oli, se oli salin perällä kassissa). Ennen tuntia maskini herätti hämmennystä odottaessamme edellisen tunnin loppumista. Oliko meidän pakko pistää kuonokopat? Siitä ei ole tullut mitään tekstaria! Sanoin, että ei, ei ole pakko. Mutta että näin voimme suojata toisiamme - vietämme kuitenkin 90 min sisätilassa syvään hengitellen ja hengästyen ja ilmastointi sekoittaa ilmaa niin, että se hämmentää salin perukatkin. Ja joku puhuu kaiken aikaa kantavalla äänellä... Rakennus on niin vanha, että tuskinpa vaan siellä on kovinkaan edistynyt ilmanvaihtosysteemi ja vaikka siellä HEPA olisikin, vaihdetaanko se riittävän usein? Tuskinpa, kun toimijoita ei ole ohjeistettu valtiovallan taholta, vaikka EU kuinka tuuttaa tätä tietoa ilmoille.

Hämmentyneitä katseita. "Mutta eihän Suomessa enää ole koronaepidemiaa." Kysyin, mistä ihmeestä ihminen oli niin päätellyt. "Hesarissa luki." Sanoin, että ei varmasti olekaan koko Suomessa, mutta pääkaupunkiseudulla kyllä on, jos viime viikkoina on altistuksen takia karantenoitu tuhansia ihmisiä.

"No, tulee jos on tullakseen."

"Tavallaan näin. Tällä maskilla koetan estää sen, ettei tulisi teille ainakaan multa. Mä vaan koen, että tää on vähin, mitä voin tehdä teidän terveyden eteen."

Muutava vakava nyökkäys. Katseet harhailevat, vaivaantuneisuutta. Ajattelen, että onneksi en ole ikinä ollut suosittu, enkä siten oppinut suosiossa pysyttelyn pahaa tapaa. Hymyilen maskin takana. Ajattelen myös, että onneksi en ole elänyt elämää, jossa epämukavuus ja kognitiivinen dissonassi olisi jotenkin harvinaisuudessaan liian uhkaavan tuntuista - ei minun tee yhtään pahaa virittää sitä. Mikä vain, mikä töykkäisee ajattelun liikkeelle ja katkaisee automaatiot, on paikallaan.

Kun kommunikoimme ennen tuntia ja sitten myöhemmin teemme ja teemme ja teemme ja suollan ohjeita, eipä siinä mitään. Silloin olen vain sanallistaja enkä ehdi kauheasti miettiä. Mutta annas kun lasken ihmiset savasanaan ja he makaavat lattialla suojattomina kuolleen miehen asennossa silmät kiinni, keho hengityksestä kohoillen. Silloin iskee jokin niin syvä suru, että haluaisin huutaa ääneen. Ihmiset ovat hauraita ja hengittävät kaiken aikaa. He luottavat viranomaisiin niin täysin eivätkä pysähdy miettimään itse, ota selvää. Heille kukaan ei ole kertonut kolmesta ceestä. He eivät lue lehtiä, joita lukemalla he tajuaisivat, että itse asiassa tiedämme taudin mekanismista tuskin mitään ja siksi interventioitakaan on toistaiseksi vaikeaa suunnitella. He eivät ymmärrä ajan ostamisen ajatusta tähän liityen eivätkä ajattele mahdollista sairastumistaan muuna kuin vähän epämukavana parin viikon lentsuna - kuukausien sairastaminen ei tule heille mieleen. Tai se, että jos oikein huono tuuri käy, heidän lapsensakin voi sairastua kuukausiksi - koulut ja päiväkodithan ovat auki, mitään vaaraa siis ei pitäisi olla heistä liikkeellä. 

He vain luottavat ja makaavat siinä hengittäen savasanassa. 

Ottavat vastaan, siinä kaikki. 

Kun katselen heitä hereillä ja pystyssä, levottomana siinä mielessä että heidän levätessään vartioin, tarkkailen ja olen valmis suojelemaan heidän hiljaisuuttaan kaikilta mahdollisilta keskeytyksiltä, mielen läpi nelistää se, miten yksinkertaisen pysäyttävän raivohullua on metapelko, pelon pelko, johon törmään keskusteluissa jatkuvasti. Ajatukset siitä, että ihmiset on säikäytetty koronauutisilla ja että se on huono asia, että heidän pitäisi nyt vain reippaina kirmata normaaliin ja pitää talouden rattaat pyörimässä, ettemme joudu maakuoppaan. Minulle, joka olen aikuisiästäni elänyt suurimman osan köyhyysrajan alapuolella ja joka olen ollut silloin tyytyväisempi ja onnellisempi kuin jaksoina, jolloin liika työ ruoskii vähänkin aloitteellisuuteni latuskaksi, puheet elintason laskusta eivät kuulosta aivan niin pelottavilta kuin varmaan pitäisi. (Etenkin kun taloustieteen konsensus taitaa kuitenkin olla, että vasta viruksen kuriin saamisen myötä liiketoiminta voi palautua.) Sen sijaan ajattelen, että on aivan järkevää, että ihmiset pelkäävät aistein havaitsematonta koodinpätkää, joka todistetusti voi tehdä elämästä pitkiksi ajoiksi helvetin (miten pitkältä noroviruskohtauskin tuntuu vaikka kestää kalenterissa mitattuna vain tovin) ja arpeuttaa osan koskettamistaan ehkä jopa loppuiäksi. Ajattelen sydäntä, maksaa, munuaisia, keuhkoja, hermostoa. Ajattelen sitä, että joidenkin tutkijoiden mielestä meillä on hengitystievälitteinen sydän- ja verisuonitauti. Ja sitä, miten huonosti tätä on onnistuttu kommunikoimaan näille ihmisille, jotka ovat omaksuneet fatalismin päättäjien puheista - tarkkaillaan, seurataan, toinen aalto (ei rajoitusten purkamisen vaikutus).

Toisin kuin moni muu, pidän pelkoa hyvänä ja myönteisenä emootiona, hyödyllisenä työkaluna. Se on tässä pandemiassa tullut selväksi. Ainakin itseni se saa suojautumaan. Se ei jähmetä - olen kaiken aikaa tehnyt työtäni - mutta pakottaa miettimään asiat uudelleen, uudelta kantilta. Vaikka pidän pelkoa arvossa ja kannattelen sitä tajunnassani ja varmasti joidenkin mielestä vahvistankin sitä (mutta asia ei ole ehkä ihan niin yksinkertainen), ruumiintoimintojani mittaava älysormus osoittaa, että nukun yöni hyvin, saan syvää unta, enkä ole missään kiehuvassa stressikattilassa. Näen kyllä joka yö unia, että olen taas tartuttamassa tai tartuttanut, mutta ne ovat unia, jotka ehkä eniten kertovat siitä, miten tarkasti koetan valveessakin arvioida impulssejani sen suhteen, edistävätkö vai vaarantavatko ne väestön turvallisuutta virustilanteessa. Koska on ihmisiä, joiden työt ovat aidosti pelottavia epidemian kiihtyessä. Sairastuneet eivät imeydy mihinkään mustaan aukkoon vaan heistä on huolehdittava. On ihmisiä, jotka tekevät sitä työkseen. Suojelen mieluummin heitä kuin toisten illuusiota normaalista. 

En tiedä, mitä tarkalleen ajatella siitä, että pohdiskeltuani koko kesän sitä, voinko mennä lähiopettamaan, päädyin sitten lopulta kuitenkin pitämään tunnit. Kai vain vakuutuin riittävästi siitä, että pystyn suojaamaan oppilaita. Itseäni en tietenkään pysty suojaamaan ja ajattelen, että sekin tavallaan olisi velvollisuuteni. Mutta kaikkea ei voi selvästikään saada tässäkään. Ajattelin myös, että heidät kohtaamalla pystyn ehkä kuitenkin lopulta olemaan enemmän yhteisölle hyödyksi kuin lähitunnit irtisanomalla, jolloin tunnit vain opettaisi joku, jota asia ei kiinnosta pätkääkään - tai jopa päinvastoin, jota asia kiinnostaa mutta vastakkaisesta näkökulmasta: minulla on runsaasti kollegoita, jotka purnaavat somessa siitä, että lehdet eivät saisi kirjoittaa koronaviruksesta mitään, koska nyt osa asiakkaista on säikytelty pois ja oma elinkeino on uhattuna. Jos minä varovaisella maskinkäytölläni tuonkin jotain virikkeitä, luultavasti hekin toisivat omiaan tuntilaisten haisteltaviksi. Osan tunneista sainkin siirrettyä etään. 

Ja tietysti pelkäsin - mutta vääriä asioita, kuten sitä, että jos irtisanoudun, tuskin enää saan niistä paikoista tunteja. Pidän paikoista, pidän tuntilaisistani. Mutta ei minun kai pitäisi pelätä tuollaista. Elämä on aina ennenkin kantanut ja olen ennenkin onnistunut vaihtamaan ammattia, jo monta kertaa. Pidän tästä työstä. Mutta nyt huomaan, millaisen loukun mukava työ synnyttää: takerrun siihen, en haluaisi taas joutua aloittamaan nollapisteestä, ja se ehkä haittaa eettistä ajatteluni. Ei ehkä ole hyvä että ihmisellä on näin voimakas intressi työnsä säilyttämiseen. 

Tämä on niin uusi tilanne, että koetan pysyä armollisena itseäni kohtaan. Se on vaikeaa.

On opettavaista jutella ihmisten kanssa. Ei ole mitään "kansaa" jotka olisi tiettyä mieltä. On etätunnit ehdottomasti valitsevat, joita ihmetetyttää, miksi joku menee lähiin. Ja sitten on lähituntilaiseni, jotka hämmentyivät kun kerroin, että etätunneille on tullut lähiä paremmin ihmisiä.

En tiedä, ehkä minun olisi hyvä olla vielä päättäväisempi, periaatteellisempi ja pelokkaampi? 

Ajattelen sitä, kun katselen hauraita ihmisiä savasanassa. Yksi heistä sanoi ennen tunnin alkua, että jos lähituntiani ei olisi tullut, hän olisi tullut vaikka nettitunnille perässäni, vaikka inhoaakin tietokonevälitteistä joogaa. Jos olisin päättäväisempi ja periaatteellisempi, voisin ehkä vieläkin paremmin suojella ihmisiä, jotka luottavat vastaanottavaisuutensa valppauteni vatioitavaksi. Enkö ollut tai ole tarpeeksi pelokas? Tai olenko pelokas väärässä kohdassa? 

Kaiken keskellä konkretisoituu se, mistä olen koettanut kirjoittaa niin monta kertaa: miten joka ikinen teko on muurahaisenkakanpieni, koska koko yksi elämä on muurahaisenkakanpieni, ja sitten samalla - ne omat valinnat ovat ainoita, jotka tarkasti ottaen ovat itsen vastuulla ja niissä kohdin vastuuta on sata prosenttia ja se on sata prosenttia omasta vaikutuksesta ympäristöön, ihmisiin, toisiin tuntoisiin olentoihin, elonkehään. Valinta keskustella tai vaieta, valinta irtisanoutua tai mennä töihin ristiriitaisin tuntein, valinta toivottaa tunteensa täysin tervetulleiksi, ajatuksensa täysin tervetulleiksi, tuntemuksensa täysin tervetulleiksi samalla muistaen, että ne ovat vain tarinoita, joita pulppuaa yhtä kauan kuin elää ja että ne tarinat valehtelevat valehtelemistaan - aina kun katse kääntyy jonnekin, se kääntyy jostain muualta pois, niin kauan kuin tarinat pompottavat mieltä. 

Ja sen hetken, kun tarinat hellittävät ja seison hämärässä huoneessa, kehot hengittävät pitkällään alustoillaan eikä ole kuin hengitysmeri - tuntuu oudolta kuvata asioita, jotka ovat vain taustaa - ja olemme samaa hengitystä, ja ilma imeytyy milloin hänen, milloin hänen keuhkoihinsa, milloin minun keuhkoihini, olemme samaa lihaa, ja me vain vastaanotamme, luotamme - haluan huutaa sanatonta huutoa.

Mutta tietenkään en huuda. Minähän olen täällä vahtimassa, ettei hiljaisuutta katkaise mikään turha. 

Isosta linjasta ja kuolemien piilottelemisesta

Hetemäen raportin luettuani mietin, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä, jos pitää raportin skenaarioita ja tavoitteita todella Ruotsin mallin mukaisina eikä ole halukas olemaan osa ketjua, jossa ruumiita tulee. (Vaikea ajatella, ettei se olisi sisäänkirjoitettuna mallissa, jossa puhutaan taudin levittämisestä.)

Helpot: Vapaa-aika - ei tungeksi etenkään sisätiloissa, tähän kukaan muu ei voi itseä pakottaa. Itse en aio tavata ketään myöskään ulkotiloissa. Se, että se ois ihan kivaa, ei ole mitenkään olennaista uhrien kuolemisen ja vammautumisen rinnalla. En halua olla osa kuoleman ketjua. Samasta syystä en käy kaupassa, apteekissa jne. livenä. Mitä vähemmät kontaktit, etenkin sisätiloissa, sen vähemmän mahdollista tartuttamista.

Vaikeat: Työ. Jos lähityöhön vaaditaan palattavan, mikä on epidemiatilanne silloin? Kuinka työnantaja suhtautuu siihen, jos haluaa katkaista kuoleman ketjun ja on eri mieltä koko valtion linjauksen kanssa?

Mikäs tässä olisi viruksen kanssa elellessä, jos olisi yhtenäinen linja, ettei sitä haluta levittää. Silloin voisi ajatella, että tulee, jos on tullakseen, olemme tehneet parhaamme. Nyt meillä ei semmoista linjausta ole, joten on alettava miettiä, mitä itse haluaa ajaa ja mitä ei. Toisia ei voi määrätä mutta omaa toimintaansa voi sentään suunnata. Silläkin on toki seurauksensa mutta ainakin itse koen, että jos en elä moraalini mukaisesti, silloin vasta voinkin pahoin.

Epäreilun tilanteesta tietysti tekee sen, että ihmisillä on jälleen kerran hyvin erilaiset resurssit järjestellä työtään ja toimeentuloaan. Toisilla on säästöjä joiden turvin voi irtisanoutua ja ottaa kolmen kuukauden karenssit, jos moraali niin vaatii. Toisilla tosiaankaan ei. Toisilla on oikeus ansiosidonnaiseen, toisilla ei. Ja ylipäänsä, osan on oikein helppoa järjestää työnsä etänä, toisille sitä vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Osa uskaltaa pyytää toisenlaista työjärjestelyä ja kinata vastaan, jos tuntuu, että työnantajalta jää jotain huomaamatta, osa todellakaan ei. Toisilla tikittävät isot vuokrakulut, toisilla ei. Toisilla on lapsia ruokittavana, toisilla ei, ja niin edelleen. Toisilla on aikaa lukea vaikka yötä myöten tilanteesta ulkomailla, samoilla läpi tieteellisiä julkaisuja ja niin edelleen. Toisilla ei ole sisälukutaitoa tai aikaa tai kiinnostusta vaan luotetaan sokeasti siihen, mitä viranomainen sanoo. Eikä siinä mitään, jos viranomainen on osoittautunut luotettavaksi. Nyt ei ole se kohta.

Ehkä juuri tämän takia olisin toivonut, että hallitus olisi löytänyt paljon viisaamman linjan. Nyt tässä saattaa käydä niin, että hyväosaiset voivat säilyttää kirkkaan moraalinsa ja köyhät eivät. (Ruumiiden lisäksi minua kiinnostaa myös se, miten eloonjääneet voivat: kuinka voimakkaasti tilanne traumoittaa meistä jokaista.) Ei ole hyvä tilanne, jos valittu toimintapolitiikka tuottaa tilanteen, jossa monen on taloudellisista syistä pakko toimia itsen mielestä moraalisesti väärin olevalla tavalla. Raportissa mainitaan lähinnä huoli siitä, miten levottomuus lisääntyy, jos rajoituksia pidetään voimassa. Myös tällä rajoitusten purulla on kyllä levottomuutta herättävä vaikutus, kun rajoitusten purku ei liity siihen, että tauti olisi saatu nitistettyä tai "hallintaan" vaan siihen, että on päätetty, että sitä ei voida saada hallintaan, koska se ei olisi "realistista" ja ainoa, mitä voidaan välttää, on ylikuolleisuus. (Ei siis kuolleisuus, jonka tauti aiheuttaa tallustaessaan väestön halki juuri sopivaksi säädetyllä vauhdilla, vaan se osa kuolleisuudesta, joka aiheutuisi siitä, ettei tehohoitoa saada järkättyä sitä tarvitseville, jos epidemia kiihtyykin oletetusta vauhdista.) Laiha lohtu toki on, ettei hallitus ole sanonut lukittautuvansa raporttiin. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan nähty vielä mitään lukuja tai mittareita siitä, mikä toimintapolitiikkaa oikeasti ohjaa. 

Tutut ihmiset ovat somessa aika hiljaa näistä ratkaisuista. Yllättävän hiljaa, itse asiassa. En tiedä, eikö monikaan ole lukenut Hetemäen raporttia samoin tein. Vai hämääkö se, että tunnen lähinnä kaupunkilaisia hyvin toimeentulevia vihervassareita - joita ehkä vaimentaa tietty puolueuskollisuus. Tietysti ikävää on sekin, että Marinin hallitus, joka vaikutti niin mainiolta nuorine naisineen, on osoittautunut aivan järisyttävän huonoksi sanomaan mitään ikävää suoraan.

Tietysti tilanne on tukala, mutta kai he nyt voisivat pyytää THL:ta tekemään uudet laskelmat tieteellisen tutkimuksen kanssa yhtenevämmillä kuolleisuusluvuilla? Ja pyytää skenaariota myös tukahduttamisvaihtoehdosta? Vaihtoehdosta, jossa rokote tai ainakin jokin tepsivä hoito monen asiantuntijan arvion mukaisesti saadaankin jo vuoden sisään, ei joskus vuosien päästä, jos silloinkaan? Johtaako hallitus THL:ta vai THL hallitusta? Selvitys maskeista on tulossa kesäkuun lopulle, tartunta-appi jonnekin elokuulle, vaikka rajoituksia puretaan jo ennen näitä.

On kuvaavaa, että minäkin, joka sentään inhoan Niinistöä ja aluksi fanitin hallitustamme ajatellen sen tuovan tasa-arvolle jalansijaa, mietin ohimennen useamman kerran päivässä, ehdottiko Niinistö nyrkkiä sen takia, että pitkään valtiohommissa pyörineenä tiesi, millainen on tilanne sektoritutkimuslaitoksissa, ministeriöissä, kunnissa. Ehdottiko hän sitä siksi, että arveli kokemuksensa pohjalta, ettei tuosta porukasta ole hallitsemaan poikkeustilatoimia? Kun nyrkkiä ehdotettiin, olin siitä tuohtunut. Nyt alan nähdä ehdotuksessa tämän puolen - ehkä nyrkki lopulta olisi pelastanut demokratiaa ja ihmisten terveyttä ja elävänä pysymistä paremmin kuin tämä hidas koneisto, joka tuottaa aktiivisesti väärää infomaatiota, outoja hiljaisuuksia ja uuskieltä.

Tuntuu surulliselta olla tilanteessa, jossa mietin tuollaista edes ohimennen.

Sekin hämmentää, miten kesyjä HS ja Yle ovat. Etenkin HS näyttää kantansa valinneen. Jos lukee vain sen uutisia, voi aivan helposti tuudittautua ajatukseen, ettei mikään ole kummallisella tolalla. Mutta jos rikkoo kuplan ja lukee uutisia ja suosituksia muista maista, tietää keskustelusta, jota siellä käydään, osaa lukea tieteellistä tekstiä - -

Kummallisinta koko asiassa on se, että aika monelle suomalaiselle tämä olisi täysin mahdollista. Ja nyt moni pikemminkin on ilmaissut, että koska aihe ahdistaa, he haluavat ajatella jotain ihan muuta.

Minäkin haluaisin todellakin ajatella jotain ihan muuta. Kyllä tämä kriisi synnyttää semmoisen tunnun, että toimijuuteni on liki nollassa ja itkeskelen, kun en tiedä, mitä kohta tapahtuu. Mutta sitä sitkeämmin juuri tässä on pysyteltävä. Tämä painajainen ei lopu sillä, että suljen silmäni ja hopotan, että mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtumassa. Tai teeskentelen, että mitään pahaa ei ole oikeasti tapahtumassa ja sen takia altistan riskiryhmät kuolemanvaaraan. En ole mikään suuri itsekurin kannattaja mutta tässä kohdin huomaan olevani.

Niin me kai kaikki opimme kriisin joka ikinen päivä itsestämme asioita, joita emme aiemmin voineet havaita.

Aluksi kun pandemia julistettiin, ajattelin tämän kaiken tekevän kuoleman paljon näkyvämmäksi (mitä pidän myönteisenä). Mutta kuinka paljon raportissa puhutaan kuolevista/kuolleista? Kuinka paljon mediassa puhutaan kuolleista? Kuinka paljon raportin fantastisesta taudin kuolleisuusluvusta on tivattu? Kuoleminen on jopa konkreettisesti siivottu tilaan, jossa kuolevia ei pääse edes tervehtimään viimeistä kertaa. Vaikuttaa siltä, että kuoleminen on niin pelottava ajatus ja fakta, että se on eristetty entistäkin kauemmas. Luulisi, että me kaikki puhuisimme ja kirjoittaisimme siitä kaiken aikaa, kohtaisimme sitä nyt vähän enemmän omalla iholla, prosessoisimme sen merkitystä elämälle, moraalille, omille valinnoille. Mutta mitä vielä. Me leivomme, toivomme, ettei täällä kuten muualla, virkistymme luonnossa, pidämme kunnosta huolta liikkuen ja niin edelleen. Ehkä uuteen normaaliin kuuluu sitten se, että kaikki tietävät rajoitusten purun tuottavan vääjäämättä (useiden mielestä turhaa, merkityksessä: liian aikaista) kuolemaa, mutta siitä ei ole tarvetta eikä halua puhua. Tai ehkä kaikki miettivät sitä tykönään mutta koetaan, että on jengipetturuutta puhua siitä ääneen? Tapani mukaan olen vähän sokea sosiaalisille normeille tässä.

Helpottaa kirjoittaa asiasta. 

Täydellinen yhteensattuma

Aamulla on vaikeaa saada itsensä jaloilleen ja reippaaksi: nieleminen ja hengittäminen sattuu edelleen, ja puhetta ei aluksi vain tule. Siis - kyllä sitä syntyy ajatusten tasolla mutta esimerkiksi hyräileminen on aivan mahdotonta: kurkusta kuuluu vain erillisiä, satuttavia rasauksia ja paksauksia tasaisen hunajan limakalvoille miellyttävänä värinänä levittymisen sijaan. Tunnen itseni orvoksi ja alastomaksi ilman hyräilyä jopa yksin pienessä metsämökissäni. Mietin, pitääkö tilata aika lääkäriin tai siis terveydenhoitajalle, ei kunnallisella pääse heti lääkäriin. Kestääkö ääneni vai olisiko viisainta jäädä sairauslomalle? Voisin soittaa neuvontapuhelimeen paitsi ettei minusta pääse pihaustakaan ja yrityskin sattuu.

Masinoin liikkeelle kaikki keinot: suolapiipun, höyryhengityksen, suolavedellä kurlauksen, propolisuutteen, valkosipulin syömisen. Puoleen päivään mennessä minusta lähtee jo jonkinlaista matalaa raspiääntä, joka on kuitenkin tunnistettavissa puheeksi. Koska tänään on vain neljänkymmenenviiden minuutin opetuspieti, päätän olla siihen riittävässä kunnossa.

Muuten tuntuu, että flunssa on vähän jo hellittämään päin: olen yskinyt illalla niin että pelkäsin jo tukehtuvani - kaikki ilma tuntui tulleen ulos, keho vain kouristeli ja silti yskärefleksi hakkasi hakkaamistaan, ja kun vedin henkeä sisään, sama limapaska valui keuhkoputkien alaosiin tai missä se ärsytyskohta nyt sitten onkaan - ja taas mentiin. Lopulta itkin, oksensin kouristellessani vasta juomani yrttiteetkin ylös ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Sitten tajusin: puuska alkoi, kun nousin makuulta seisaalle. Jos seisten lima valuu alaspäin, ylösalaisin - ja hep, olin jo ylösalaisasennossa ja vähitellen homma alkoi seestyä. Syljin ulos valtavia kiisselimäisiä limaklimppejä. Miten niitä voi tulla niin paljon? Jossain vaiheessa uskaltauduin palaamaan oikein päin makuuasennon kautta.

Siitä pitäen olen yskinyt paljon hillitymmin. Enkä ole enää joutunut ottamaan parasetamolia vain sen takia, että kestäisin olla. (En ota sitä kovinkaan helposti, tämä on kauhea flunssa - pääräjähdyspäätä pakottaa.)

Kun tulen opetuspaikkaan vähän levottomana ääneni suhteen - en ole ottanut suolapiippua mukaan ja ristikuulustelen itseäni siitä, miksi näin - saan kuulla hyvän uutisen: kukaan ei ole ilmoittautunut tunnille. Se ilmoitetaan pahoittelevaan sävyyn. Totean iloisesti, että jahas, juonkin sitten teet. Minun palkkioni juoksevat, tuli asiakkaita tai ei. Tietysti ymmärrän, että jos tilanne jatkuu viikkokaupalla samana, jossain vaiheessa tunti lakkautetaan. Mutta tunti on vasta aloitettu, ja tiedän kokemuksesta, että ihmisiltä menee jokin aika löytää paikalle. Konsepti on hyvä, aika hyvä, joten miksipä ei? Ja jos ei, jotain muuta löytyy taatusti tilalle. Olen tyytyväinen: saan ilmaisen teen ja levätä ja saan silti laskuttaa saman palkkion opetuksesta. Minusta tämä on täydellinen yhteensattuma juuri tällaiselle päivälle, jossa mietitään, kestääkö ääni.

Olen jotenkin hämmentynyt huomiosta, jota saan esimieheltäni tässä paikassa sekä asiasta, jonka kuulen niin ikään häneltä: monelle ohjaajista on ollut raskasta huomata, ettei oma nimi olekaan vetänyt paikalle ihmisiä ja muutama on lopettanut ohjaamisen tietyssä paikassa, koska ei ole jotenkin kestänyt tyhjää salia. Koulutussuunnittelijana olen itsekin kohdannut saman reaktion opettajassa: hän on jotenkin päätynyt päättelemään olevansa epäonnistunut, kun kukaan ei ole vaivautunut paikalle, ja saan käyttää kaiken retoriikkani ja logiikkani osoittaakseni, että siitä tuskin on kyse. Jos jotain pitkästä koulukiusattuna olemisesta olen oppinut, niin sen, ettei arvoni todellakaan voi olla sidottu muiden suosioon. Voin olla vaikka kuinka hyvä ja silti epäsuosittu. Tunti voi olla hassuun aikaan potentiaalisten kävijöiden kannalta. Voin olla väärä opettaja sen paikan profiiliin. Voi olla, että tuntikuvauksen tekstissä olisi hiottavaa. Voi olla, että monikin haluaa tunnille muttei ikinä selviä paikan päälle. (Kuinka monta vuotta olen halunnut mennä mosaiikkikurssille, mitä? Kaksikymmentäviisi vuotta, ehkä? En ole vieläkään onnistunut. Eikä se kerro mitään mosaiikkiopettajasta.) Paikassa, jossa tunti peruttaisiin samana aamuna, jos tulijoita olisi alle viisi tai kymmenen tai mikä missäkin paikassa nyt rajana on, saattaisin tietysti synkistyä, jos homma toistuisi riittävän usein - mutta se olisi rahahuolta, ei oletusta, että minussa on jokin pielessä. Ja kun täällä kerran palkkio maksetaan joka tapauksessa, voin hyvällä mielellä käydä teekupillisella ja lähteä sitten kotiin lepuuttamaan äänihuuliani. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kukaan ei tule. Ja se on ensisijassa suunnittelusta ja markkinoinnista vastaavien ihmisten ongelma.

Joten kun minulta kysytään huolestuneena, miten voin, ja muistutetaan, ettei kävijämäärän vähyys uudella tunnilla johdu minusta, olen kyllä otettu siitä, että minusta koetetaan pitää huolta, mutta samalla tavattoman huvittunut siitä, että se arvellaan tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olenhan sentään lukenut Spinozani ja Spinozan elämänkertomuksen. Enkä nyt tarkoita, että olisin yhtä erinomainen, ei: lähinnä näin - jos kaikenlaisia vastoinkäymisiä voi sattua jollekin briljantille Spinozallekin, mitä ihmeen purnattavaa voisi olla siinä, jos jollekin minun tunnilleni ei tulekaan kukaan? Elän kuitenkin tällä ihan riittävän leveästi, etenkin opetukseni outous huomioiden. Ei ole pakko häivyttää sosiaalista identiteettiään. Ystävät kehtaavat edelleen kohdata minut.

Paljon enemmän minua huolestuttavat ne paikat, joissa tunneilleni jonotetaan. Olisi ikävää, jos pissi kihahtaisi päähän ja alkaisin pitää itseäni jotenkin messiaanisena. Mistäs sitä tietää, kuinka altis sellaiselle on? Joogapiirien kulttimeiningeistä lueskelleena olen taipuvainen ajattelemaan, että ihminen taitaa olla semmoiselle yllättävän altis. Melkein kaikista linjauksista löytyy hyväksikäyttöskandaaleita. Ehkä omakin pääni hyvinkin pehmenisi, jos ihmiset alkaisivat jotenkin puolipalvoa minua. (No, ajatuskin on kyllä aika kaukainen ja huvittava. Mutta semmoistakin näyttää tapahtuvan maailmassa. Parasta varautua: muistuttaa itseä omasta sosiaalisesta kömpelyydestä. Ei mikään jumalatar, todellakaan.)

No, siinä sitten siemailen vihreää teetä ja onnistun hukkaamaan piponi. Etsimme sitä sieltä ja täältä mutta se tuntuu haihtuneen kuuntakaiseen.

Kävelen takaisin junalle huppu päässä ilman pipoa ja yhteensattumaa mielessäni kiittäen. Joskus työ voi olla sitä, että odotan ja pohdin. Turistit syöttävät lintuja - isoja ahnaita lokkeja. Lokkipyörre kieppuu ilmassa kirkuen kesä-ääntä. Naurattaa. 

Teoriain käytäntöön siirtäminen parinkymmenen vuoden viiveellä

Olen viime aikoina keskustellut paljon yhden läheisen kanssa paljon ja alkanut hahmottaa aika hämmentävää kuviota. Alan vähitellen tajuta, että monia on tässä kaupungissa, maassa ja maailmassa kasvatettu ihan toisenlaisin prinsiipein. Jostain syystä heille on toitotettu suurinpiirtein kehdosta saakka, että tärkeintä on kova työ ja puurtaminen, jos meinaa mieliä pitää pään pinnalla, että lepo on turhaa, säännöt armottomia ja joustattelemattomia eikä erehtyä eikä anteeksi saa, että on parempi olla pysähtymättä ja tutkimatta hiljaisuutta sisällään, unia, tanssia, leikkiä, kehon herkkyyttä, ja että on tiedettävä, mikä on ajankohtaista ja tärkeää. Ja sitten jostain kummallisesta syystä itseäni on kasvatettu ihan toisin - istutettu pienestä pitäen kuuntelemaan ja kuulostelemaan hiljaisuutta itsessä ja toisissa, ymmärtämään kaikkien olevan samaa elämää, ennen kaikkea antamaan anteeksi kerran toisensa jälkeen, joustamaan, luovimaan aktivoitumisen ja lepoon laskeutumisen välillä, tuotu luonnon, rituaalien ja katharsiksen luo kerta toisensa jälkeen oppimaan ja vaikuttumaan niiden synnyttämästä sisäisestä liikkeestä. Olen minäkin toki yrittäjävanhempien lapsena saanut omanlaiseni koulun siihen, että työ vallitsee 24/7, mutta eri tavalla: se on kuitenkin suunnattavissa ja järjestettävissä, siinä ei ole riippuvainen toisten päätöksistä (paitsi toki ostajista joiden suuntaan on jaksettava olla rakastavan pitkämielinen ja joustava), ja se työ/tie on itse valittu ja sitä kannatellaan itse, omin taidoin (ja taidottomuuksin) ja läsnäoloin. En muista ikinä kenenkään sanoneen, että panostaisit nyt vähän enemmän, laita tuohon vielä pari tuntia lisää ahdistusta ja junnausta tai että ei näistä sinun tekeleistä ole mihinkään kun et viitsi edes yrittää. Tai että kukaan ei ota sinua töihin jos et sitä, tätä tai tuota. (Muistan kyllä keskustelut "kukaan ei mene kanssasi naimisiin jos" - siivoukseen liittyen; sekin ajatus oli väärä, enemmän parisuhteissa on ollut hyötyä siitä, että sietää sotkua kuin siitä, että siivoaisi tiukan dogmin mukaan - kuitenkin ne keskustelut olivat hyödyllisiä koska eipähän tullut liikaa uhrattua ajatuksia jollekin naimisiin kelpaamisen kaltaiselle epäolennaisuudelle vaan saattoi seurata sitä, mikä kiinnosti).

Kuunnellessani ystävää ja tämän kamppailua ankaraa sisäistettyä sääntö-anteeksiantamattomuus-ääntä vastaan tulen hurjan surulliseksi. Miksi toisia kasvatetaan tulevaisuuteen, joka perustuu enemmän pelolle, rangaistukselle ja armottomuudelle, ja toisia tulevaisuuteen, joka on neuvoteltavissa, armollinen ja avoin uusille aluille? Se on ihan tajuttoman epäreilua. Onko tiukan ja ilottoman kasvatuksen taustalla vanhempien omia kokemuksia maailmasta, joka ei jousta, anna anteeksi tai tue uusia alkuja? Tai ehkä vain pelko, että maailma saattaa olla sellainen, ja halu taata lapselle varma eteneminen sellaisessa maailmassa? (Muistan tässä yhteydessä toisen ystävän äidiltään saaman neuvon, että pitää olla kiero ja välinpitämätön, koska maailmassa pärjää sillä tavalla.) Ehkä kaikki vanhemmat eivät osaa luottaa siihen, että maailma voi muuttua, joten lapset (ja aikuiset) voisi pikemminkin kasvattaa sen mukaan, millaisen maailman haluaa toteutuvan? Ehkä taustalla on jokin ajatus, että ihmiset kilpailevat toisiaan vastaan verissä päin ja että se, joka puolustaa hyvän kaikille riittämistä, oikeudenmukaisuutta, jaloutta ja armoa, saa vain pahemmin turpiin? Tai ettei olisi sen arvoista saada pahemmin turpiin tällaisessa mittelössä? (Turpiin tullee kuitenkin jossain, miksei sitten juuri tässä?) Tai ettei toimimalla hyveellisesti ja edistämällä asioita, joilla on kaikupohjaa toisten syvimmissä arvoissa, saisi äkisti isoja laumoja liittolaisia, ystäviä, jotka siloittavat tietä silloin kun on vaikeaa?

En tiedä, miksi meitä kohdellaan niin eri tavalla. Olen hurjan helpottunut siitä, että sain sen kasvatuksen, jonka sain. Siitäkin huolimatta, että aina kun puhutaan urapoluista ja systemaattisesta uran rakentamisesta, havahdun hetkeksi pelkoon, että entäpä jos nämä toiset ovatkin oikeassa eikä maailmassa voi selvitä pidemmän päälle, ei ainakaan tällaisella mielenmaisemalla, jossa ei juonita nättiä ceeveetä ja kamppailla resursseista suu vaahdossa ja silmät verestäen. Eihän niissä keskusteluissa yleensä kuitenkaan puhuta mitään unien, leikin, pyhän ja palautumisen priorisoinnista tai luottamuksesta siihen, että elämä on edettävissä hengitys kerrallaan. Ehkä oletetaan, että kaikki tietävät nämä asiat joka tapauksessa, kuten pitkään oletin itsekin kaikkien ne tietävän. Ja nyt sitten ystävän kanssa keskusteluita käytyäni tajuan, että niin, on osa ihmisiä, jotka näkevät nämä asiat jos ei nyt ihan syntinä sentään, niin ainakin jonakin sellaisena, jonka ehkä saa palkinnoksi tässä elämässä (tai seuraavassa) jos onnistuu ensin hoitamaan alta pois velvollisuudet, jotka eivät maistu ilolta. Ja se on ehkä kaikkein hurjinta koko jutussa: etteivät ne velvollisuudet kuten työ, toisten hyvin kohteleminen jne. tunnu asioilta, joista voi iloita ja joista saa itsearvostusta, koska on aina vajaa, olisi voinut tehdä enemmän jos olisi viitsinyt yrittää, eikä kukaan koskaan missään voi antaa anteeksi sitä, ettei ole tehnyt vieläkin enemmän sitä, mitä ei oikeastaan jaksaisi lainkaan tehdä.

Varmasti tulkintani ontuu kohdassa jos toisessakin, mutta suunnilleen tällainen kuva näistä keskusteluista on piirtynyt, ja säikähdin sitä aika tavalla. Ja aloin miettiä, miten ihmeessä voin tehdä työtäni niin, että pystyisin aina silloin tällöin ehdottamaan, että anteeksi saa, haahuilla saa, hidastella saa, nukkua saa, leikkiä saa - ettei se kaikki ole jotain turhaa tai luksusta tai ekstraa vaan välttämättömyys, joka tekee mahdolliseksi sen, että työhönsä tarttuu virkeänä ja ilolla, jaksaa hihitellä aika monelle vastoinkäymiselle ja antaa anteeksi itselleen niistä vastoinkäymisistä, jotka taitavasti rakensi ja jotka eivät ole hihittelykaliiberia, ja nähdä mahdollisuuksia, alkuja, kiinnostuspolkuja kutsumassa haahuilijoita melkein kaikkialla minne katsahtaa.

Jotenkin pidän aika hupaisana tätäkin, että enkö vaan lukenut jo ensimmäisessä yliopistotutkinnossa ummet ja lammet autoritaarisesta vs. vapaammasta kasvatuksesta, erilaisista motivaatioista toimia, protestanttisesta työetiikasta jne. - eihän tämän pitäisi olla mitään vierasta. Mutta jotenkin onnistuin lukemaan ne satuina (mitäpä teoriaa en...) tai joinakin aiempia sukupolvia koskevina kurimuksina enkä tajunnut, että ihan oikeasti on olemassa ikäisiäni ihmisiä, joita on lapsesta saakka ehdollistettu uskomaan, että on kaiken aikaa työskenneltävä silmälaput silmillä tiukasti yhteen suuntaan itseään puskien. Olisihan mun tietysti tämä pitänyt hahmottaa jotenkin graduaineistostanikin edellisessä gradussa. Vaan kun ei. Näemmä tarvitsen aina henkilökohtaisen pitkällisen keskustelusession livenä, jotta voin ymmärtää edes jollain tasolla, että tosiaan, jokin kirjoista lukemani asia saattaa ihan oikeasti vaikuttaa maailmassa. Nyt tietysti koen näkeväni tätä kaikkialla. Ja mietin, miksi ylipäänsä opiskelin niin paljon ja pitkään, kun en kyennyt siirtämään niitä teorioita kuitenkaan arjen havainnointiin. Ehkä ajattelin, että joskus vielä hahmotan ne asiat. Luultavasti en. Tuntui vain hämmentävältä ja kiinnostavalta, millaisia kaikkia ajatelmia ihmiset ovat täällä ollessaan punoneet sen yhteisen jaetun hiljaisuutemme päälle.

Mietin myös hämmentyneenä sitä, miten suhtautuisin hitauteeni, jos kuuluisin ankaraan suorittamisen koulukuntaan. Raivostuttaisiko tai hävettäisikö se? Luultavasti sen koulukunnan mukaan kasvatettuna en olisi voinut opiskella tässä määrin, koska tämä hitaus on ollut minussa aina ja luultavasti jokainen minua pidempään opettanut on myös tullut siitä tietoiseksi. Jos en antaisi sitä itselleni anteeksi, antaisivatko muutkaan? 

Kunpa kaikki saisivat ympäristön, jossa on mahdollista oppia antamaan itselleen anteeksi - samoin tein, ylitsevuotavaisesti, koska teot ovat vain tekoja ja ajatukset vain ajatuksia, ohikiitäviä ja samalla todellisuusnäkymää rajusti vääristäviä. 

Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience

En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin.