... laukussa pillerirasioita vaan ...

Kasaan muovimatolle viimeisten päivien kasaa ja matkakasoja. Yksi kasa käsittää vaatteet, joita käytän ennen matkaa. Toisessa on matkapäivän vaatteet, lentovaatteet. Kolmannessa on matkalaukkuun menevää kamaa, neljännessä käsimatkatavara-asiaa. Suurimman yksittäisen luokan matkalle mukaan tulevasta roinasta muodostaa valtava arsenaali erilaisia terveyden ylläpitoon tähtääviä tuotteita: kuukautiskupittelukamat putsausliinoineen, vedenkeittimineen jne., käsidesit, haavasprayt, hyttysmyrkyt, särky- ja ripulilääkkeet, malarianestolääkkeet, niiden jälkivaikutusta nitistämään hiivalääkkeet, laastarit, rakkolaastarit, ihoteippi, useamman ruumiinaukon maitohappobakteerikapselit, pinsetit, sakset. Pitäisiköhän vessapaperikin laskea tähän? Sitä on tosin vain kaksi rullaa. Se riittäköön aluksi.

Intian naisten asustetyyliin sopivia housuja on kahdet ja ja paitoja kaksi, samoin epämääräisiä tunikoja kaksi. Sillä pärjää, tuumaan, koska jo Mumbaissa on kaksi kauppaa, jotka vaikuttavat vaihtoehtoja eettisemmiltä: Mother Earthin luomukauppa, jossa myydään luomupuuvillasta tehtyjä sekä länsimaisen että paikallisen tyylisiä vaatteita, sekä väkivaltaisista liitoista paenneiden slumminaisten vaatetusosuuskunta. Eiköhän niistä löydy muutamat salwar kameezit, ja sitten voikin lakata stressaamasta vaateasioista loppumatkan ajaksi. Ei oikein tee mieli ostostella uusia vaatteita, vaikka ne kauniita ovatkin. Tuotanto ei nimittäin vaikuta kovinkaan kauniilta.

Uh, matkustamisessa on jotakin rasittavaa, ainakin näin etukäteen. Toisaalta taas asiat alkavat ratketa kuin itsestään, kun on lähdössä toisaalle. Ehkä ensi loppukeväästä voin hieroa sellaisessa paikassa, joka kuulostaa jokseenkin unelmatyöyhteisöltä. Ja Vompsu, joka on tuntunut tarvitsevan aina vain lisää ja lisää etäisyyttä ja omaa aikaa, päästää äkisti minut takaisin lähelleen. Ja kaikki tämä tapahtuu muutama päivä ennen kuin lähden... juuri kun olen kerennyt ajatella ohimennen, että voi tätä elämää, kun ei ole mitään alustaviakaan kaavoja siitä, mitä tapahtuu, kun palaan. Lentoliput Brasiliaankin on ostettu. No. Muuttuiko mikään silti? Mikään ei tietysti ole varmaa.

Eihän mikään koskaan taida olla varmaa.

Mutta jotenkin tuntuu levollisemmalta!

Toisaalta on varmaa ainakin se, että pakaasini näyttää toiselta kuin ystävän pakaasi hänen matkatessaan; hän ei varustautunut millään lääkkeillä lähtiessään ja suunnitteli kaiken vasta paikan päällä. Tavallaan niin varmaan nytkin käy, mutta tykkään kyllä perehtyä, lukea paljon ja sitten tunnistaa asioita sen sijaan että vain pällistelisin ymmärtämättömänä. Ja pakko minun on lukeakin, koska Fauni taas ei kauheasti halua perehtyä. Hän ei esimerkiksi tykkää etukäteen katsella kuvia paikoista, etteivät ne vaikuttaisi itse kokemukseen paikan päällä. Minä unohdan niin nopeasti ja tehokkaasti, ettei minun tarvitse kauheasti huolehtia mistään tuommoisesta. Ja joka tapauksessa ympäristökokemus on itselleni aina niin erilainen, sisäänsäsulkeva, ettei mikään kuva voi kuin vihjata sellaisen mahdollisuudesta.

Luen yhdestä ashramista, jonne halusin, mutten luettuani enää tiedä, haluanko sittenkään. Siellä on ilmeisesti kova rahastusmeininki ja isolompakkoisille seuraajille on luvattu ihmeparantumisia. En halua ehkä kuitenkaan kantaa rahojani sellaiseen bisnekseen. Mieluummin vaikka käy joissain pienissä kylissä tai muuta vastaavaa, istuu ja mietiskelee vain itsekseen. Tiedän tarvitsevani sillointällöittäistä tukea ja uusia virikkeitä hengitys- ja rentoutusharjoituksissa, mutten ehkä kuitenkaan etsi tukea niin kiihkeästi, että rupeaisin vastineeksi tukemaan mitään sellaista, mihin liittyy kultin piirteitä. Ei siksi, että pitäisin kovinkaan mahdollisena omaa hurahtamistani. Mutta maailmassa on niin monia, joiden hurahtamisedellytykset ovat oikein mainiot.

Kun tarkastelen kriittisesti kasojani, en voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että ainoa asia, johon näyn olevan hurahtamassa Intian suhteen, on haluttomuus kuolla kivuliaaseen hiivaripuliin. Ehkä kun tuota kiveä raahaa mukanaan, mikään sairaus ei iske. Toivoa sopii!

Mökkiasiat

Matkustamme erään ystävän mökille viikonlopuksi, ja se synnyttää tiettyjä haasteita. (Ei, en aio ryhtyä jäsentämään niitä ongelmiksi.) Esimerkiksi, jos lauantaille on luvattu rankkasadetta ja viittätoista astetta ja sunnuntaille poutaa ja kolmeakymmentä, mitenhän siihen pitäisi pukeutua? Onko pakko raahia kumisaappaat? (Saamassamme autokyydissä on aika hintsusti tilaa.) Mitä mökeillä oletetaan tehtävän? Pitäisikö ottaa mukaan kynttilöitä, jos tahtoo lukea, vai onko mökillä sähköt? (Olen itse tottunut mökkeilemään sähköttömästi lapsuuteni, ja hämmästyn edelleen, jos jossain mökillä on sähköt. Tai puhelin. Tai etenkin televisio.) Jos siellä on sähköt, kannattaisiko ottaa mukaan läppäri ja mokkula vai pitää nettietäisyyttä? Kuulemma siellä on uuni, eli ainakin voi leipoa, jos metsästä vaikka löytyisi vadelmaa tai mustikkaa. Mutta millä piiras täytetään? Minä en voi syödä maitotuotteita, ja Fauni inhoaa soijajugurttia (tai oikeastaan tarkemmin ilmaistuna kaikkea jugurttia) ja banaania, enkä oikein ymmärrä, millä muullakaan väliaineilla marjat saataisiin kahlittua piirakan sisään. No, ehkä otan mukaan tönän soijavaniljavanukasta, näin ne puoleen hintaan ekokaupassa ja kahmaisin mukaan.

MÖKKIPANIIKKI!

Mökkiasiaan olisi helpompaa suhtautua, jos kokisi itsensä mökkihenkiseksi tai jotain. Mutta ne kaikki mökit, joilla olen käyneet, ovat eronneet toisistaan aika rankasti enkä ole tuntenut kuuluvani maisemaan tai tekemisen tyyliin millään niistä. Lapsuuden kesinä kävin isoäidin ja ukin kanssa erämökillä, jossa ei tosiaankaan ollut sähköjä. Perille piti soutaa järven yli. Ja perillä mukana tuotu vähäinen kylmäsäilytettävä ruoka laitettiin suohon upotettuun maitohinkkiin, joka oli vähän niin kuin jääkaapin korvike. Enimmäkseen syötiin oman maan potaattia ja kaalia ja salaattia ja järvestä nostettua kalaa. Välillä tehtiin lättyjä kuiva-aineksista. Kyitä oli paljon, joten helteessäkin oli mentävä kumpparit jalassa. Ja itikoita oli julmetusti. Kortisonivoidetta piti ottaa mukaan vähintään iso tuubi, jos mieli saada nukuttuakin, hyttyskarkotteista nyt puhumattakaan. Kissan kanssa seurustellessa kävin vähän Kissan ja tämän siskon mökillä, jossa oli kanssa paljon itikoita. Siellä ei oikein ollut mitään järkevää tekemistä, paitsi kerran keväällä, jolloin istutin sinne paljon kukkasipuleita ja -juurakoita, ja kerran syksyllä, kun keräsimme valtavan kasan sieniä. (No, emme me silloinkaan mökissä istuneet, tietenkään.) Kissan vanhemmilla taas oli vanha kyläkoulu, jossa oli kaupunkitason fasiliteetit, enkä oikein onnistunut mieltämään sitä "mökiksi". Siellä saattoi kaivaa kohopenkkejä puutarhaan ja paistaa leivinuunissa ihanan rapeapohjaista pizzaa. Vompsun kanssa olemme käyneet joitakin kertoja hänen äitinsä mökillä, jossa on myös paljon itikoita. (Hmm, itikat näyttävät muodostuvan perusteemaksi, siihen ehkä pitäisi jotenkin varautua? Kortisonivoide ainakin mukaan!) Sielläkin on vaikeaa keksiä tekemistä. (Paitsi häissämme, jossa oli useita kymmeniä ystäviä, disko öisellä nurmella ja niin edelleen.) Saunomisella ja tiskaamisella kun ei voi mitenkään täyttää päivää. Siellä tuntuu ihan hauskalta esimerkiksi tyhjentää huussi kompostiin. Onpahan jotakin.

Oikeastaan mukavimpia mökkejä ovat olleet siirtolapuutarhamökit, joillaisia on muutamilla tuttavillani. Se, että voi ajaa mökille metrolla tai raitiovaunulla, tuntuu luksukselta. Eikä tarvitse kumisaappaita, taatusti. Eikä tarvitse jumittaa. On sen aikaa kun tuntuu kivalta, ja sitten hipsii kotiin.

Mökeillä tunnutaan jostakin syystä soitettavan radiota. Se on kummallista, koska radiosta ei itse voi valita musiikkia samalla tavalla kuin esimerkiksi Spotifysta. Jos aurinko paistaa, radiosta ei tarvitse ärtyä, koska voi mennä ulos, mutta auta armias, jos sataa ja radio sen kun pajattaa. Ei, en ymmärrä radiota, kun kerran voi kuunnella hiljaisuuttakin. Tai sitä en ainakaan ymmärrä, että samat uutiset kuunnellaan monta kertaa päivässä. Ehkä radiota jatkuvasti päällä pitävät eivät kovin aktiivisesti kuuntele ohjelmaa, mutta en itse ollenkaan osaa sulkea korviani enkä keskustella muusta kenenkään kanssa, kun radio pajattaa ja imee huomioni. Ja kun koko valveillaoloaikansa kuuntelee radiota, vaikka yhdenkin päivän... huh!

No, ehkä tuolla ei kuunnella radiota... koetan olla katastrofoimatta! Olen varma, että mökkiviikonlopusta tulee oikein hauska, mutta sana "mökkeily" ei sinänsä herätä minussa myönteisiä mielteitä. Ehkä se johtuu siitäkin, että olen aina mökkeillessäni ollut jonkun toisen vieraana (tai pieni lapsi)? Ehkä jos olisi tuttu paikka, jossa päätöksentekoon ja asioiden järjestämiseen voisi osallistua tasavertaisesti, se olisi ihan toinen juttu?

Toinen kummallinen juttu, johon en ole vielä päässyt sisään, on grillaaminen. Jos oikein muistan, grillaaminen ei ole ollut suosittua Suomessa kovinkaan kauan. Tai ainakaan sitä ei harrastettu suvussani eikä ystävieni perheiden mökeillä silloin, kun olin lapsi. Silloin tyypillinen mökkiruoka tuntui olevan kalakeitto tai kesäkeitto. Nykyään grillaamisesta tuntuu tulleen keskeinen mökkiaktiviteetti. Ei siinä mitään, jos grillattua ruokaa syö kerran viikossa tai jotain, se on ihan hauskaa. Mutta jos sitä pitää syödä päivittäin, se kuulostaa jotenkin kummalta. Aika monet grilliruoat ovat kuitenkin tosi rasvaisia ja suolaisia ja usein puolivalmisteista tehtyjä (vaikka toki puolivalmisteistakin on löydetty kaikkea terveellistä). (Mutta mauiltaan grilliasiat ovat aika tylsiä verrattuna vaikka intialaisiin tai thairuokiin.) Ennen grilliä taisi olla muurinpohjapannuvillitys, sen pyyhkäisemistä yli mökkeilevien ihmisten oli jotenkin opettavaista seurata. Käyttääköhän kukaan enää niitä pannuja muuhun kuin wokkaamiseen? Teininä kiistelin isoäidin kanssa siitä, kumpi oli parempaa, sisällä pannussa paistettu ohukainen vai muurikkaan viskaistu epämääräinen, jättikokoinen ja paljon taikinamaisempi lätty. (Parasta minusta silti on aina ollut grahamjauhoista tehty ohut pannukakku, koska siihen nousee ihania, kuivia ja suuria tissejä, semmoisia kuplia, jotka eivät maistu puhkirasvaisilta niin kuin lätyt.)

Koetan sommitella laukun sisältöä tällaisten mietteiden pörrätessä päässäni. Uida voi alasti, mutta tarvitaan pyyhe ja silkkimakuupussi. Mutta pitäisikö ottaa sateenvarjokin? Goretextakki vie paljon tilaa, onkohan se välttämätön? Ehkä jos kumpparit eivät mahdu, uintikengistä voisi löytyä sadepäivän ratkaisu? (Jalkoihini tehdyt pohjalliset eivät kestä paria tuntia sateessa sandaalein lätistelemistä, mikä on sekä raivostuttavaa että valitettavaa; ikään kuin suomen kesään ei semmoisia patikoita osuisi tuon tuosta.) Niissä jalat kipeytyvät, mutta toisaalta, paljain jaloin liikkuminen vasta kipeää tekeekin, kaikenmaailman kiviä ja oksanpätkiä ja käpyjä on poluilla ja niin edelleen. Eikä kaupungissa ole voinut totuttaa jalkanahkoja moisiin haasteisiin. Entä marjastus? Jos innostuu poimimaan mustikkaa, mitähän sitä tarvitsisi mukaan? Tietysti voisi suoraan poimia minigrip-pusseihin, mutta tuleeko marjoista ihan muhjua matkalla? Luultavasti. Toisaalta, haittaako se? Smoothieta niistä kuitenkin tulee, tai piirakanpäällistä. Onpa hankalaa.

Villakerrasto tarvittaneen kylmäksi päiväksi eli huomiseksi. Kyypakkaus. Ja jos huomenna joudutaan kököttämään sisällä, tarvitaanko kirjoja? Vai keskustelemmeko me kaiken aikaa? Siellä on ainakin viiniä, ja viini ja kirjat sopivat huonosti yhteen. Jälkeenpäin ei nimittäin muista lukemastaan muuta kuin kumman haltioituneen tilan. Onneksi on sauna. Sauna ja viini sopivat myös huonosti yhteen. Hmm. Jaa. No, ehkä viiniä voi ottaa vasta saunan jälkeen. Jos sitä erehtyy nauttimaan ennen saunaa, ei jaksa saunoa tuntikausia. (Ja koska kaikki muu ajatus tekemisestä tuntuu kaukaiselta ja arvelluttavalta, mieluusti saunoisin koko viikonlopun. Saunominen tuntuu niin turvalliselta ja takuuvarmasti ihanalta.)

Naureskelen omalle neuroamiselleni, mutta koetan suhtautua myös myötätuntoisesti. Totta kai mökeille meneminen on vaikeaa, kun ei ole juuri kokemusta moisesta. Ehkä tämä on taas näitä rajakokemuksia, joissa asettautuu tilaan ja kokee jatkuvia vierauden ja epäuskoisuuden aaltoja. Tai sitten ei tule edes ajatelleeksi, mikä voisi olla vaikeaa paikkaan asettumisessa. Ehkä tämä on myös perittyä neuroottisuutta, kuten neuroottisuus omasta vartalosta. Lievempää tämä kyllä on kuin vanhemmillani, jotka suhtautuvat avoimen vihamielisesti mökkeilyyn. (He eivät ole niin kiinnostuneita kasveista ja ötököistä, joten se on aika ymmärrettävää: heille siellä ei ole yksinkertaisesti mitään.) (On muuten kummallista, että vanhempani pitävät kyllä kaupoissa käymisestä; he eivät pidä monestakaan asiasta tässä maailmassa, mutta Itäkeskukseen he menevät mieluusti. Se tuntuu kummalliselta, koska yleensä he suhtautuvat kaikkeen kielteisemmin kuin itse suhtaudun. No - on hyvä, että heillä on ilon aiheita.)

On jännittävää koetella itseään tällä lailla äärirajoilla. Ystävät, joiden luokse mennään mökkeilemään, ovat onneksi ihania. Jotenkin luotan siihen, että kaikki heidän hoteissaan järjestyy kyllä, vaikka pakkaamisessani ei olisi tolkun häivää.

Parin tunnin päästä me hyppäämme jo auton kyytiin, ja viikonloppu mökillä alkaa.