Ei-etuliite ja koulukirjojen henkilöhahmot

Pääsykoepänttäys jatkuu uuden hierontapaikan neuvottelujen lomassa.

Tänään luen kaksi artikkelia, joista toinen saa silmät lähinnä pullistumaan päästä, koska on vaikeaa saada kiinni yhtään mistään, mitä siinä koetetaan sanoa. (Koettamiseksi se vähän jää ja minua huvittaa se, että vaikka olen päässyt lähilukemisella, visualisoimisella ja eläytymisellä haistille vaikka Leibnizin ja Plotinoksenkin visioista, tämä pääsykoeartikkeli sen kuin sulkee ovensa - se ei kommunikoi.) Tutkija mainitsee, että hänen oli aluksi vähän hankalaa hahmottaa tutkimaansa rakennetta, mutta tekstin perusteella on vaikeaa päästä perille siitä, hahmottiko hän sen lopultakaan. Toinen taas on selkeä ja ymmärrettävä, mutta syvätasolla monia kysymyksiä herättävä.

Keskeisenä käsitteenä artikkelissa on ei-heteronormatiivisuus. Se saa jo alkuunsa vähän säikyksi, koska usein termiä heteronormatiivinen käytetään melko aggressiivisesti. Termi tuntuu läpipolitisoituneelta. Ja se on vähän hullunkurista, koska vaikka en itse täytä mitenkään heteroseksuaalisuuden kriteereitä, en jotenkin onnistu hahmottamaan sitäkään, miten ne normit liittyisivät juuri heteroseksuaalisuuteen. Eihän koulumateriaalissa oikeastaan seksuaalisuudesta puhuta juurikaan, ei kierrellen eikä ainakaan suoraan. Sinänsä monet artikkelin havainnoista ovat tutun kuuloisia ja osa jopa valaisevia - tajuan äkisti, miksi juuri käsityöt ja liikunta esimerkiksi saivat minut vastentahtoiseksi ja kananlihalle, vaikka pidän ja pidin jo lapsenakin käsillä tekemisestä ja liikkumisesta. Opetussuunnitelma kun oli tietyllä tavalla sukupuolitettu ja oletti kiinnostuksenkohteita, joihin ei pystynyt osallistumaan. Mutta en vain jotenkin itse onnistu mieltämään, miten tuo sukupuolitus liittyisi nimenomaan heteroseksuaalisuuteen. Ehkä se johtuu siitä, että olen omissa heterosuhteissani saanut olla vapaammin poikatyttö kuin suhteessa naisiin (romanttisissa suhteissa)?

Lehtonen käyttää hassusti käsitteitä heteroseksuaalisuus ja ei-heteroseksuaalisuus. Hän kirjoittaa, etteivät ne ole identiteettikategoroita vaan laatua kuvaavia käsitteitä, jotka voivat esiintyä päällekäin eivätkä muodosta dikotomiaa: ihminen voi olla molempia, toista tai ei kumpaakaan. Jännittävä tapa käyttää käsitettä ei-jokin. Perinteisempi tapa kai lienisi ajatella, että ei-heteroseksuaalinen tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan heteroseksuaalinen. (Tai laajemmin, että ei-x tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan x.) Juontaakohan tällainen tapa käyttää ei-etuliitettä kenties mannermaisesta filosofiasta? Ehkä joku lukija osaa valistaa tämän suhteen? Ymmärrän kyllä, mitä sillä ajetaan takaa, ettei seksuaalisuutta kuvaavia käsitteitä tahdota määritellä toisiaan poissulkeviksi, ja minustakin se on hyvä ajatus. Mutta jotenkin sitä jää miettimään, ovatko nämä nyt sitten parhaat mahdolliset vaihtoehdot noita suuntauksia kuvaaviksi luokitteluiksi, nämä x ja ei-x.

Tuntuu hupsulta, että lukee jostain aika tutusta asiasta kertovaa artikkelia, mutta silti päätyy rähisemään itsekseen monissa kohdin. Minulle esimerkiksi ei-heteronormatiivisen femiinisyyden malleja on ollut tarjolla vaikka millä mitalla. Ainakin itseäni ovat kiehtoneet aina perheenäiti/seurusteleva nätti nainen/miestennielijä -linjan naiskuvia enemmän vaikkapa ne naiset, jotka ovat polttaneet piippua, maalanneet kasvoihinsa viikset, tulleet ja menneet itä- ja länsituulen määrääminen, asuneet maalla ilman miestä valtavaa eläinlaumaa kaitsien ja niin edelleen. Louska, joka seisoo helmat vedessä ja kalastelee. Jostain näihin kaikkiin tutustui. Varmaankin lukemalla. Koulukirjoissa ei tietysti tämmöiseen niin paljon törmännyt, mutta muutenkin yläasteen ja lukion koulukirjoissa (ala-asteella seksuaalisuutta ja aikuisuutta johonkin itseenkin heijastuvana ei vielä ollut minulle olemassa, joillekin toisille varmasti oli, käyttäytymistä näin jälkikäteen muistellen ja tulkiten, mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen olisi siinä iässä, kun se oli itselleni täysin musta aukko) harvinaisen tylsiä tyyppejä. Vaikka jotkut kielen oppimiseen suunnatut materiaalit: en kokenut ongelmaksi sitä, että niissä tyttö seurusteli pojan kanssa (vaikka itse tapailinkin tyttöä salaa enkä osannut kovin vakuuttavasti ihastua poikiin kuten olisi kai pitänyt tai ainakin muut ihastuivat - kerran kyllä ihastuin ja se olikin melkoinen surkuhupaisa farssi kama sutra -lainauskirjeilyineen, eikä varmasti minkään heteronormatiivisen ideaalikäsikirjoituksen mukainen, vaikka kohde sattuikin olemaan poikapuolinen), vaan pikemminkin sen, että ne tyypit olivat niin latteita ja ennalta-arvattavia ja jotenkin aikuisten keksimän kuuloisia loputtomassa tylsyydessään. (Kuka oikeasti nureksii jotain matikannumeron seiskaa tai mikä puheenaihe se nyt, mitä kukin on kesälomallaan tehnyt mökillä? Eivät ne dokanneet tai vetäneet irtariövereitä. Yhden yön suhteista puhumattakaan! Tai mistään muustakaan seksuaalisesta. Jotenkin kuvatuista seurustelusuhteistakin sai sen kuvan, että ne pitävät toisiaan kädestä bussissa ja siinä se kiimainen kliimaksi sitten jo olikin. Ja ainakaan ne eivät halunneet kuolla.) (Hyvinpä se sopi siihen maailmaan, jossa ystävä pakotettiin seksiin kaksitoistavuotiaana pyöräkellarissa tai toinen kaveri viilteli käsivarsiaan kroonisesti ja jätti koulun kesken. Ja kaikki pelkäsivät aktiivisesti kilahtavansa ja joutuvansa suljetulle osastolle. Jonkinmoista vakkautta kai minussakin oli, kun tämmöisiä kansia löysin...)

Sekin tuntuu oudolta ajatukselta, että koulussa odotus olisi, että kaikki muut ainakin ovat heteroseksuaalisia. Ehkä tästä on annettava kunnia ala-asteen opettajalle, joka homoksi nimittelyn jälkeen pisti meidät kuuntelemaan, mitä se homous oikein tarkoittaa ja miten homoseksuaalit harjoittavat seksiä. Siinä taisivat kuumottaa pahimpien nimittelijöidenkin korvat. Opettaja myös sanoi, että tässäkin luokassa on varmasti ainakin muutama homoseksuaali mutta ettei sitä päältäpäin voi arvata ja ettei se ole mikään haukkumisen aihe. Minusta koko juttu kuulosti ällöttävältä, koska kaikki seksuaalisuus kuulosti siinä iässä ällöttävältä. Mutta homoseksuaalisuus kuulosti sentään hivenen vähemmän ällöttävältä, koska se tuntui noudattavan paremmin luonnollisia ryhmiintymisiä - siinä iässähän (ja vielä paljon myöhemminkin, joillain ihmisillä läpi elämänkin) pojat leikkivät lähinnä poikien ja tytöt tyttöjen kanssa. Ainakin minulle jäikin tavaksi kuvitella, että sympaattiset tyypit, joita en tuntenut (ja joihin en kuvitellutkaan voivani tutustua), olivat luultavasti homoseksuaaleja. (Enemmistö heistä on paljastunut vähintään myös toisesta sukupuolesta kiinnostuneeksi.)

Artikkelissa kirjoitetaan, etteivät nuoret miellä homo-, hetero- tai edes bi-kategorioita kovin hyvin elämäänsä kuvaaviksi. Se on helppo uskoa. Tuskin kovin moni aikuinenkaan näistä kovin tukevaa jalansijaa identiteetilleen löytää. Se sen sijaan ihmetyttää, että tutkija kirjoittaa tämän koko seksuaalisuuksien moneuden peilauspintoina ja siteeraamiskohteina toimivan heteronormatiivisen ajattelumallin mukaisen heteromaskuliinisuuden ja -feminiinisyyden. Luulen aina peilanneeni enemmän johonkin muuhun. Tuo on ollut vaan sitä täysin kiinnostamatonta kamaa. Sitä, mistä on melko varma, ettei siitä tarvitse koko elinaikanaan ihmeemmin välittää. Ilmeisesti se on onnistunut ahdistamaan monia muita.

Oikeastaan taisin ymmärtää normipaineen olemassaolon kunnolla vasta kun aloin opiskella yliopistossa sosiaalipsykologiaa. Se on kumma ja jännä juttu. Sekin, että keksin haluta alkaa opiskella sitä. Varmasti se johtui eniten siitä, että silloinen avokki esitti, etten ymmärrä ryhmäprosesseista mitään ja että tulkintani muiden ihmisten motivaatioista olivat täysin ulkoavaruudesta kotoisin. (Ei; ne olivat kotoisin sisäavaruudesta.) Sisuunnuin ja menin sosiaalipsykologian kursseille ja aivan toisenlainen maailma aukeni. Kyllä: on mahdollista opiskella asioita niin, että ensin tutustuu niihin teoriassa ja sitten kokeilee niitä käytännössä. Sovittelen nykyään ylleni välillä normipainettakin, koska aina välistä ajattelen, että se voisi olla ihan käytännöllinen elämässä pärjäämisen väline. Sovittelussa tuppaa kuitenkin olemaan leikin makua (mitä ne, joiden kanssa näistä projekteista puhun, eivät aina tule ymmärtäneeksi) ja semmoista hypoteettista etäisyyttä, että harvoin oikeasti tunnen paineita nahoissani. Enemmän se on semmoista "jaa, olisikohan hyväksi, jos osaisi kokea tämmöistä, saisin varmaan sitten nähdä maailmasta ihan toisenlaisia puolia".

Oikeastaan olen tainnut ahdistua vakavimmin normeista silloin kun menin naimisiin ja tajusin äkisti, että tuo toinen ehkä odottaa jotenkin, että reagoisin lasten hankkimisen normipaineeseen normaalisti... on ikävää tuottaa pettymystä ihmiselle, joka on luottanut itseen ja itsen muuttumiseen. Ja joka on niin lähellä.

Ehkä heteronormatiivisuus on minulle vaikeaa tajuta, koska ylipäänsä normatiivisuus saattaa jäädä itseltäni huomaamatta. En ehkä sillä tavalla osaa olettaa, että minun kuuluisi toimia täsmälleen kuin noiden muidenkin tässä tilanteessa. En ajattele, että minulla olisi oikeus toimia törkeästi tai loukkaavasti tai mitään semmoista, mutta kun analysoi tilanteet sen suhteen, satuttaako itse toisia toimimalla näin-ja-näin, ja tulee siihen tulokseen, että eipä sitä taida satuttaa, niin on jotenkin vaikeaa ajatella, miksi kukaan ajattelisi, että minun pitäisi toimia juuri noin kuin muidenkin, ja vain siksi, että he ovat päätyneet semmoiseen ratkaisuun.

Jännittävää lukea näitä sukupuoliaiheisia artikkeleita. Se on vähän kuin juttelisi ufojen kielellä. Tavallaan monet ilmiöt tunnistaa. Tunnistaa ulkopuolisuuden tematiikkaa ja erilaisia strategioita, muistaa nähneensä niitä käytännössäkin. Mutta ei tunnista sitä perimmäistä, identifikaatiota johonkin sukupuoleen, minuuden peilaamista ensisijaisesti sellaista kiinteää kuvaa vasten. Mutta minulle matematiikka olikin helppoa ja kielet vaikeita. Innostuin vivuista ja scifistä ja Henry Millerin riehakkuudesta. Sylvia Plathin itsetuhoisuus The Bell Jarissa oli mielestäni normaalia ja kaikki muu epänormaalia kuvausta nuoren naisen maailmasta. Enkä ajatellut kasvavani aikuiseksi, sukupuolettuvani.

En kai ajattele vieläkään tekeväni niin. Aikuisnormatiivisuus. Onneksi sitä käsitettä ei ole vielä keksitty. Unohda, että kirjoitin sen tähän. Tämä on enemmän naurua kuin puhetta. Ymmärtämätöntä, hämmästynyttä naurua.

Iloinen

Ensimmäistä kertaa käy niin, että satunnaisessa työporukassa minusta puhutaan nykyisellä etunimellä, sillä samalla, johon olen identifioitunut jo vuosia. "Joo, hänhän se osaa tämän hoitaa!"

Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.

Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.

Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.

No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.

Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.

Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.