Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Coetzee omistussuhteesta ja kehosta ja kielestä

Luen tai oikeammin selailen ruokatauolla J. M. Coetzeen kirjaa Huonon vuoden päiväkirja. Coetzee taitaa olla niitä harvoja, joihin voisin olla valmis hurmaantumaan ajatusten perusteella. (Vaikka tuskin se kuitenkaan toimisi, luulen. Kranttu mikä kranttu.) (Mietin tätä, koska kävimme eilen katsomassa näytelmää Hannah ja rakkaus. Nuori Arendt ja Heidegger oli kuvattu sellaisina pökkelöinä, joiden pääkopassa ei näyttänyt vipisevän paljon mikään, että jäin ihmettelemään, miten dramatisoinnissa oli tuollaviisiin nukahdettu - ei tuollaisin elein tulla kenenkään kaikkien aikojen terävimmäksi oppilaaksi eikä kyllä karismaattiseksi, saleja hurmaavaksi luennoitsijaksi. Jopa omassa tuttavapiirissäni on paljon välkymmän ja karismaattisemman oloisia ajattelijoita. Mikä tuntuu vähän hurjalta. Vai onko kyse vain siitä, että kaksikymmen-, viisikymmen- ja jopa seitsenkymmenlukulainen meininki näyttää niin kehollisesti kankealta täältä käsin? Niin tökerön muodolliselta?)

Coetzee kirjoittaa:

Me puhumme koirasta jolla on kipeä jalka tai linnusta jolta on katkennut siipi. Mutta koira ei ajattele itseään siten, eikä lintu. Kun koira yrittää kävellä, se mieltää vain Minuun koskee, ja kun lintu pyrkii lentoon, se mieltää vain Minä en pysty.

Meillä näyttää olevan toisin. Se, että on sellaisia ilmaisuja kuin "minun jalkani", "minun silmäni", "minun aivoni" ja jopa "minun ruumiini", kertoo meidän uskovan, että on olemassa jokin aineeton, ehkä fiktiivinen olio, jolla on omistussuhde "ruumiinosiin" ja koko ruumiiseenkin. Tai sitten sellaisten ilmausten olemassaolo osoittaa, että kieli ei saa otetta, ei pääse liikkeelle, ennen kuin se on hajottanut kokemuksen yhtenäisyyden.

Ajattelen kipua, kun luen. Sitä repivää, kauheaa kipua, joka lävistää koko olemisen ja saa huutamaan ennen kuin tietää tai luokittelee, että kas, minähän se tässä huudan. Siinä kivussa olen kaikkien eläinten sisar. Ja se on jättänyt jälkensä. Kun katselen videoita sivulta Animals being dicks, en voi kuin ihmetellä, missä mielessä kuivalle maalle nostettu, elämästään kamppaileva, epätoivoisesti sätkivä kala - en saa henkeä! - on dick, mulkku. (Ja miksi muuten tuota tiettyä sympaattista ruumiinosaa tuolla tavalla käytetään ikävänä nimityksenä?)

Haluaisin kirjoittaa, että ainakin minulla, ainakin nyt, on sellainen ajatus tästä asiasta, etten voi omistaa kehoani. Etten voi hajottaa sitä osiin kuin hyvin abstrahoivana ajatusleikkinä. Tätä koetan aina välillä kuvata asiakkaillenikin: et sinä ole kipeä vain täältä, vaan myös täältä ja täältä. Mistä sinä voit tietää, he kysyvät. Koska nämä asiat liittyvät yleensä toisiinsa, vastaan. Ei, en lausu kausaaliväitettä. Mutta tietyt jännitykset liittyvät toisiinsa. En osaa enkä kenties edes halua sanoa, tapahtuuko ensin mieleen läikähtävä ahdistus vai rintalihaksien jännittäminen etenkin niiden säikeiden osalta, jotka kiinnittyvät suoran vatsalihaksen tuppeen, vagina musculi recti abdominis. (Tai tapahtuuko vielä jotakin muuta niitä ennen.) (Eikö olekin hauska tietää, että ainakin yhdessä kohdin latinan vagina on käännetty suoraviivaisesti tupeksi?) Tiedän vain, että itsessäni huomaan useimmiten ensin jälkimmäisen. Ehkä sen havaitseminen on jotenkin - turvallisempaa? (Miksi?)

Niin, omistaminen. Mead kirjoitti tästä asiasta ja en voinut hyväksyä hänen näkemystään, ettei esimerkiksi jalan menettäminen muuttaisi pysyvällä tavalla persoonallisuutta. Minun tekisi mieli sanoa, että jo vähempikin muuttaa - että ne vammaistunteet pyyhkäisevät välillä täydellä puhurilla kaiken muunkin lysyyn. Coetzee näyttäisi olevan jalan menettämisestä samaa mieltä kanssani, mutta toisaalta hän vaikuttaa monessa paljon kykenevämmältä menettämään muuttumatta:

Leikattuja hiuksenpätkiä, kynnenpalasia ja sen sellaisia kohtaan meillä ei ole mitään tunteita, koske niiden menetys kuuluu uusiutumiskiertoon.

Tässä kuljen eri linjoilla. Surin ja suren edelleen hiuksiani, jotka leikkasin. Minusta tuli joku toinen, jokin toinen. Jokin suruttomampi, illuusiottomampi (koska en voi kuvitella enää koskaan olevani sillä tavalla ehyesti kaunis, ei näillä hiuksilla voi, nämä eivät salli sellaista puvustautumista; toisaalta se tuntuisi valheelliseltakin, kun olen yksi armon ideologioin kokoonliimattu, arpikudostettu lasimurskaröykkiö ). Ehkä jonkin asian sureminen ja siihen tunteella kiinnipunoutuminen onkin tottumuskysymys. Ajattelen nyt paitsi sitä, miten en ollut totutellut leikkaamaan vapaaehtoisesti hiuksiani ja miten järisyttävänä koin lapsena siihen pakottamisen (koska sen myötä sai uuden naaman, apottinaaman), myös sitä suhdetta kehoon, jota tarkkailin Intiassa matkustaessani. Suhdetta kehoon, suhdetta terveyteen. Suhdetta itseen, myös. Siihen, mihin oma kontrolli ulottuu, voi ulottua ja mihin on viisasta toivoa sen ulottuvan. En haluaisi muuttua sellaiseksi kuin intialaiset tässä asiassa. Eikä se varmasti olisi sen mahdollisempaa kuin muuttua tuhatkahdeksansataalukulaiseksikaan. Mutta haluaisin pitää mielessä, miten se, mitä elän ja hengitän, ei ole mitään välttämätöntä eikä luonnollista.

Kynsiä en erityisemmin sure. Raapimisesta tulee joka tapauksessa vain ikävää sanomista, kuului se vaikka kuinka kaupallistettuun pornografiseen kuvastoon, johon moni tuntemistani miehistä on ollut jollain tasolla oloutunut, ja johon taas itse en oikein osaa solahtaa taitavasti. (Olen aika huono ottamaan objektin roolin noin muutenkin. Minulla tuppaa olemaan liikaa huomautettavaa, jos minut yritetään jähmettää sellaiseen. Uhmakkaasti poseeraavaa mutta turvallisen arvattavaa mirriä minusta ei kai saisi kuin lobotomialla. Kaikkein pahinta: saatan nauraa sen kummemmin sen uhkaavuutta ajattelematta. Olen kyllä koettanut pitää itseäni aisoissa tässä suhteessa mutta välillä täytyn huvittuneesta ilosta ja unohdan kokonaan, miten synkeää vakavuutta tai ainakin ei-huvittunutta nautintoa minulta odotetaan tietyissä konteksteissa. Ikään kuin nauraisin ilkeästi sellaiselle, jonka kanssa makaan. Ei - en minä makaisi sellaisen kanssa, jolle nauraisin ilkeästi. Huvittuneesti tai hiukan surumielisesti saatan kyllä nauraa. Mutta kuten sanottua, koetan säästää naurun tilanteisiin, joissa olen itseni kanssa, ja nauraa mieluummin itselleni. Koska minä en loukkaannu omasta naurustani. En haluaisi loukata. Ja silti onnistun siinä kerta toisensa jälkeen.)

Se, mitä Coetzee kirjoittaa kielestä ensimmäisen sitaatin lopussa, huvittaa minua. Sillä eikö hän juuri sen yllä kirjoita, miten toisinkin asiasta voi ajatella, ja tämä kirjoittaminenhan toki tapahtuu kielellä. En pysty. Minuun koskee. (Tai täsmällisemmin: Koskee.) Tämä ei onnistu. Tästä ei tule mitään. Tuo kokonainen halvaantuma, lamaannus on jotakin, joka häilähtää ja värjää kokemuksen hetkeksi täysin. Se on se pieni epäröinnin hetki, jähmetys, pysähdys liikkeessä, kun kivun sähkövirta lävistää kokemuksen tai maailman. (Minua kauhistuttaa kaiken aikaa se, että kun kirjoitan kokemuksesta, se luetaan yleensä ei-pragmatistisesti jonain automaattisesti hyvin subjektiivisena. Olen syksyn kursseilla huokaissut tämän asian kanssa useammin kuin kerran ja tuntenut voimakasta surua ja väsymystä. Mutta ei auta kuin selventää, ettei tässä ole kyse mistään automaattisesti subjektiivisesta: toinen voi huomata tuon lyhyen epäröinnin, katkon liikkeessä. Tietää sen merkityksen. Tarkoitan tätä: kun viimein menin alaraajojen toimintahäiriöihin erikoistuneelle fysioterapeutille, hän katsoi sisään kävelemistäni ja kysyi, sattuuko minua tänne ja tänne, ja kysyi sitten, olenko lapsena tanssinut balettia. Hänelle kokemani ei ollut mitään subjektiivista. Tarkkasilmäisyys - harjaannus - kykenee tulkitsemaan monta seikkaa, merkkiä, jotka toisille jäävät huomaamatta. Harjaantumista voi tapahtua monin tavoin: viettämällä toisen kanssa aikaa, viettämällä aikaa systeemeissä, joissa toistuvat tietyt tilanteet ja merkit, kunnes ne osaisi poimia unissaankin, perehtymällä systemaattisesti johonkin aiheeseen...)

Tuo halvaantuma on jotakin, josta ainakin minua on koetettu kasvatuksen myötä opettaa pois. Ettei saisi tai ainakin ettei olisi hyväksi vain jähmettyä ja lamaantua. Että on parempi selittää pois kipu, eristää se tiettyyn ruumiinosaan ja koettaa olla välittämättä siitä. Opin niin hyvin olemaan välittämättä siitä, että tanssin jalkapöytiini rasitusvammat. Sen jälkeen olen koettanut poisoppia kivun eristämisestä ja kehon palomisesta. Ja omistussuhteista, monissa muissakin konteksteissa. (Ajatella: idea omistamisesta. Kuka voi sanoa, ettei idealla ole valtaa, tai ettei se ole mitään todellista? Ajattelen esimerkiksi hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja sen niveltymistä kansainväliseen ilmastopolitiikkaan, spesismiä, moottoriteitä, metsänhakkuita. Sen miten laiton rajanylittäjä voidaan vaikkapa vangita.)

Nykyään koetan kai vain kuunnella, kuulostella herkästi, kosketella teemoja kehon suhteen kuuroutumatta sille, mikä voisi olla kuultavissa. (Kosketus ei ole välttämättä pelkkä hipaisu. Kosketeltuani, manipuloituani asiakkaita neljän tunnin hierontavuoron ajan olen välillä kuin muutaman traktorin yliajama hetkellisesti, ennen unta. Unessa yleensä palaudun.) Nämä ajatukset, joissa nyt liikun kehon suhteen, ovat minulle suhteessa hyvin uusia. Kuten että saa tuntua, miltä tuntuu. Ettei tarvitse pusertua siitä johonkin suotavampaan suuntaan. Että tuntemuksille voi antaa tilaa ja aikaa. Niille voi jopa vaatia sellaista toisiltakin, jos pitää sitä strategisesti järkevänä tekona.

(Sivuteemaan eli eiliseen palatakseni: Kun katselin näytelmää Hannah ja rakkaus, en osannut olla ajattelematta, että mitenkä olisikaan käynyt, jos professori Heidegger olisi jättänyt perheensä ja loikannut Arendtin matkaan, ja Arendt olisi saanut lapsia heti silloin ja opinnot olisivat jääneet kesken. Vaikka rakkauden banaliteetti tietysti on nähtävissä suhteen tietyissä käänteissä, niin en osaa ajatella Arendtille paremmaksi sitä mahdollista maailmaa, jossa hän olisi luiskahtanut tuollaiseen läheisyyden tarvetyydytyksen itsestäänselvään täyttymiseen tuosta noin vain. Tai no, eiväthän unelmasuhteet tietenkään pysy unelmina. Mutta silti. Paremmaksi minä tämän vaihtoehdon jäsensin. Mitähän Arendt siitä ajatteli? Itse tunnun ajattelevan lähes aina suhteiden päätyttyä, että vaikka kipuilenkin ja ikävöin, ja se saattaa tuntua melkein liian vaikealta kestää, vapaus on siltikin jollain tavalla arvokkaampaa. Ja tunnen helpotusta siitä, ettei minua ole kahlittu kuuntelemaan lasten yövalvomisia ja sen sellaista. Ja, suhteessa kuin suhteessa, jokin osa minusta pysyttelee aina ulkopuolella, aina varovaisena ja kuuntelevana, korvat liikahdellen, ja vaikken välillä haluakaan kuulla tuon osan kysymyksiä ja olen välillä tukkinut siltä korvat systemaattisesti - virhe, jota en aio enää tehdä, jos se vallassani on -, se pysyttelee etäällä, analysoi, kirjaa muistiin ja kysyy vakavasti ja huomiota vaatien kysymyksiään siitä, onko tämä nyt varmasti hyväksi molemmille, katso nyt tätä ja tätäkin piirrettä, joka toistuu toistumistaan. Luultavasti tuon osan takia en osaa sanoa täysin sanojeni takana seisten "ihanaa" ihmisten mennessä naimisiin ja "kamalaa" heidän erotessaan. Vaikka tiedän sen ihanan ja kamalan, eivät ne jäsenny yksiselitteisiksi.)

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.

Kiertotietä ihmiseksi

Selvisin viimein lukemaan laivan ahdistavassa siirtymätilassa Dawn Prince-Hughesin kirjan Gorillan kosketus. Matkani läpi autismin. Ilahduin, hämmästyin ja jäin pohtimaan. Tuntui hyvältä lukea, että joku toinenkin on löytänyt ihmiset ja ihmisistä pitämisen eläinten kautta, vasta vähitellen. Hirveän moni kuvatuista kokemuksista oli itselleni tuttu, usein lievempänä versiona, mutta kuitenkin. En usko, että minussa on autismikirjon piirteitä paljonkaan, mutta olen kyllä helposti reagoiva ja ärtyvä, kiihdyn nopeasti ja minun on ollut ennemmin vaikeaa hallita mitenkään mielialaani ja tunteitani. Sen lisäksi olen ujo ja ihmisjoukot ovat itselleni kauhistuttavia (vaikka tiedänkin, etteivät ne useinkaan ole kauhistumisen arvoisia). Tiedän senkin, että tätä samaa temperamenttia ärtyvyyden ja kiihtymisen osalta esiintyy sekä äidin että isän puolen suvuissa. Ja sen, että ujous ja ihmisviha/ihmisvälinpitämättömyys ja eläimiin kiinnittyminen taas on täysin isän suvun puolelta. Kiinnostavaa on myös tarkemmin ajatellen se, että kummassakaan suvussa ei ihmeemmin surra kuolleita eikä menetettyjä ihmissuhteita. Ihmisten poissaolo ei ole heille mikään surun teema. Inkerinmaalta pakolaisena tullut isoäitikin lähinnä ikävöi maisemia, metsiä ja suurkaupunkia, olosuhteita.

Moni asia, joita Dawn Prince-Hughes kuvaa tarinassaan, ovat sellaisia, jotka tunnistan omasta tarinastani ja siitä, mitä vanhempani ovat kertoneet lapsuudestani. Esimerkiksi inho pölyä ja roskia kohtaan: seisoin sängyllä ja kiljuin ja itkin ja raivosin, koska en halunnut kävellä lattialla, josta tuli noskaa jalkaan. Vanhemmat eivät juuri jaksaneet tätä, etenkin kun toisaalta en suostunut osallistumaan siivoustalkoisiin vaan järjestin eläintarhani lattialle ja olin raivoissani, kun sen järjestys murrettiin. Myöhemmin jotenkin alistuin heidän määräysvaltaansa ja lakkasin luomasta järjestystä ulkopuolelleni. Koska minunkaltaistani järjestystä ei hyväksytty, kielsin kaiken järjestyksen. Huoneeni oli yksi mahtava kaaos. Istuin ja imeydyin kirjaan ja loin järjestyksen kehon rytmeihin: nakutin koko ajan rytmisesti sängynkulmaa ja keikutin toista jalkaani. Tai sitten hakkasin oikean käden rennoilla sormilla nenänpiini auki tai nakutin oikean käden etu- ja keskisormella aivan ohimon takaa hyvin nopeasti tai hakkasin jommallakummalla kädellä toista kättä, joka oli kipertynyt sikiöasentoon ja jonka iho vähitellen muuttui punaiseksi kämmenselkäsaunasta (teen näitä kaikkia vieläkin kun olen oikein kiinnostunut jostakin enkä tiedosta jonkun näkevän minut - olen ymmärtänyt, että pakkoliikkeeni hämmentää ja kiusaannuttaa ihmisiä ja olen saanut sen aika hyvin hallintaani sillä keinolla, etten anna itseni imeytyä kiinnostaviin asioihin kuin sellaisessa seurassa, jonka ymmärtäväisyydestä ja hyväntahtoisuudesta voin olla täysin varma). (Nyt kun kirjoitan tästä, jännitys ja pelko pilkasta iskee taas sillä voimalla, että minun on todella vaikeaa pitää kädet näppäimillä ja olla hakkaamatta niitä vastakkain. On vaikeaa muttei mahdotonta puuttua tiedostamattomiin jännitteen purkautumisiin.)

Oikeastaan aika moni piirre elämästäni piirtyy esiin tarkasti vasta nyt kun luen tuota kirjaa. Esimerkiksi se, miten päähenkilö reagoi ystävien yllättäviin tervehdyksiin säikähtäen ja joutuen ponnistelemaan ilahtuneeseen vilkuttamiseen, muistuttaa omaa säikähdystäni aika paljon. Samoin se, että haluaa löytää piiloja, joihin voi ryömiä, on oikein tuttu tunne. Sen takia en ehkä oikein ymmärrä sitä, miksi ihmiset tahtovat avaria, suuria asuntoja: minä tahdon kolon, jonne voin mönkiä. Valoa kyllä tahdon, sitä en osaa aristaa. Mutta hajut ja äänet tuntuvat minusta aika hyökkääviltä, etenkin hajut. Tänään esimerkiksi nainen levitti raitiovaunussa käsirasvaa, jonka haju porautui sisääni niin voimakkaasti, että olisin halunnut pysäyttää vaunun ja paeta ulos. Maailmani oli tuon hetken pelkkää paniikkia ja pahoinvointia, vihaa ja kuvotusta, kauhua ja halua purskahtaa itkuun. Jähmetyin kuitenkin paikalleni ja keskityin rauhoittamaan itseäni. Tiedän ihan liian hyvin, että seuraavassa raitiovaunussa matkustaisi taas joku toinen parfyymiltä haiseva. Olen tänään liian vilustunut kävelemään, siksi on pakko ottaa raitiovaunu. Kävelen mieluummin: sillä lailla voin välttää ihmisiä, jotka puhuvat liian kovaa, huitovat, haisevat hajuvedeltä tai jotakin muuta vaikeasti kestettävää. En tarkoita tällä sitä, etteivät he saisi olla sellaisia kuin ovat. (Kyllä he saavat, mutta en osaa arvioida, haluaisivatko he käyttää niin haisevia rasvoja ja suihkeita, jos he tietäisivät, miten kamalalta ne toisista voivat tuntua. Moni ihan lupaavan oloinen keskustelu ja seksuaalinen aloite on esimerkiksi kohdallani kaatunut siihen, että toinen on käyttänyt partavettä ja silmäni ovat alkaneet vuotaa.) Mutta en halua välttämättä tulla ahdetuksi heidän kanssaan samaan raitiovaunuun.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten teininä lääkitsin itseäni viinalla uskaltautuakseni paremmin ihmisten seuraan. Juominen jotenkin pehmentää ärsykkeet, tekee niistä helpommin siedettäviä. Silti valtaosa juomiskerroistani on päättynyt siihen, että olen paennut paikalta helpottuneena illan loppumisesta, aika usein itkien. En oikein osaa kaivata baarielämää tai jatkoja. Minulla baariin meneminen on liittynyt aina joko seksuaalisiin toiveisiin tai jonkun ystävän merkkipäivän tms. kunnioittamiseen. Tai aiemmin itseni kasvattamiseen ja koulimiseen ihmiseksi. Ehkä etenkin viimeiseen. Minuun on iskostettu syvälle halu olla normaali, muuttua joksikuksi, jonka nimeen ei pistetä etuliitettä Jännä-. (Olen monesti miettinyt, mikä siinä nyt oli niin kamalaa, etten uskaltanut viitata koulussa ja että pelkäsin muita lapsia. Kai siihen olisi voinut suhtautua ymmärtäväisestikin.)

Kaikesta tuosta halustani huolimatta en koskaan oppinut kuuntelemaan radiota enkä katsomaan televisiota, en viihtymään yleisötilaisuuksissa enkä mielenosoituksissa. Tanssimisenkin hoidan mieluiten yksin kotona, enkä enää pakottaudu entiseen tapaan jonnekin klubille, jossa minun pitäisi ensin juoda pari alkoholiannosta sammuttaakseni tietoisuuteni toisten katseiden uhkaavuudesta ja selittää itselleni pitkästi siitä, kuinka tärkeää on kasvattaa itseäni seuralliseksi, kun kerran perheeni ei siinä juuri ponnistellut.

Nykyään ymmärrän ihmisyyden laajemmin enkä enää jaksa koulia itseäni sillä tavoin. Aika suuri kunnia siitä menee miehelleni, joka yksinkertaisesti hyväksyy minut tällaisenaan ja pitää kummallisuuksiani jopa rikkauksina. (On ihmeellistä tulla kohdelluksi siten.) Kun ystävä jokin aika sitten hieman konfrontoi arkuudelleni periksi antamistani ilmoittaessani, että ihmistentapaamistilanteet saattavat olla minulle vaikeita, jos paikalla on enemmän kuin pari ihmistä (näin sen perustelin silloin, nykyään olen ennemminkin sitä mieltä, ettei lukumäärä ole niin ratkaiseva, ratkaisevaa on tukihenkilöiden ja tuntemattomien suhde, luottohenkilöitä on oltava ydinkommunikaatioryhmässä enemmän kuin tunkeilevalta tuntuvia vieraita, mikä on aika paha vaade esimerkiksi normaalia työelämää tai baareja ajatellen), pystyin onneksi jo sanomaan, että olen koettanut ajaa itseäni kuin käärmettä pulloon tässä asiassa ja siitä nyt ei ainakaan koidu mitään kovin hyvää ja kaunista. Kun on kerran mahdollista elää ihan mukavaa elämää silläkin lailla, että tekee töitä kotona yksin ja tapaa toisia vain harvoin ja tapaa vain niitä ihmisiä, joihin osaa luottaa tilanteessa, miksi ihmeessä tahtoisin kouliintua toisenlaiseksi? Ollakseni joku toinen?

Toki on totta, että koko elämäni olen ennen kaikkea halunnut olla joku toinen. Alan kuitenkin vähitellen hahmottaa, miten paljon olen jo muuttunut. Tavallaan olen siis toinen jo nyt. Ja olen alkanut epäröidä, josko sittenkään tahtoisin tulla siksi ihmiseksi, joka minulle heijastettiin lapsena onnistuneen ihmisen malliksi. (Vanhempani luopuivat näistä haaveista - missi, teeveejuontaja - jo kauan sitten ärrävikani ja sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia, myöhemmin myös pulleuteni takia, mutta minuun on jäänyt epämääräinen syyllisyys siitä, etten ole kyennyt täyttämään heidän odotuksiaan ja etten nyt enää tietysti mitenkään voisi täyttää niitä. Myöhemminkään heijastettuja tavoitteita - kirjailija, esimerkiksi, tätä toiset välillä väläyttelevät - en oikein kykene ottamaan omikseni ja olen siitä epämääräisen pahoillani. Ymmärrän, ettei niiden todentaminen tarkalleen ottaen kuulu velvollisuuksiini enkä haluaisi olla pahoillani, mutta yhtäkaikkisesti huomaan olevani. Niin mielelläni täyttäisin toisten kaikki toiveet, niin hullulta kuin se aukikirjoitettuna kuulostaakin. En kuitenkaan osaa sillä lailla hahmottaa itselleni suuria, selkeitä tavoitteita.) Tunnun kuitenkin olevani onnellisimmillani saadessani kävellä ulkona rakkaan ihmisen tai koiran kanssa, käpertyessäni kissan kanssa peiton alle palloksi tai tehdessäni jotakin muuta, mihin ei tarvita sanoja, mutta jota en ole tehnyt aikoihin - kuten kontatessani nurmikossa niin että maailma on yhtä heinänhajuista huojuvaa vihreää eikä kukaan näe minua tai istuessani hevosen selässä hiljaa, kädet sen kaulalla, tuntien sen liikahdukset ja levollisuuden, sen sanattoman hyväksynnän minun siinä olemiselleni. En osaa vain olla yksin, enkä osaa vain olla isommassa seurueessa. Sekä yksin että seurueessa olo on pakko jakaa rytmillisiksi toimiksi, jotta tilannetta voisi edes jotenkuten kestää. Onneksi osa rytmisistä toimista, kuten hengittäminen tai hymyjen ja katseiden pituuksien laskeminen, on hyvin rauhanomaisia ja huomaamattomia.

Sitten on kirjoitus: lukeminen ja kirjoittaminen. Pidän niistä valtavasti, niiden kautta toiset ihmiset käyvät tutuiksi ja uskallan luottaa heihin enemmän kuin uskaltaisin, jos tapaisin heidät heidän tekstejään ensin lukematta. (Minusta ei tunnu niin vaikealta kirjoittaa tällä tavalla tuntemattomille, mutta saatan tuttavien ja ihan hyvienkin ystävien kanssa lukittua sellaiseen tilaan, etten pysty sanomaan, että olen ahdistunut tai surullinen; minulle on vain opetettu aika rankasti, ettei sellainen käy, niin ei saa tuntea, se on väärin ja epäkohteliasta, ja vaikka olenkin tietysti sitä mieltä, että on ihan hölmöä sanoa, ettei näin saisi tuntea, minun on aivan tajuttoman vaikeaa sanoa luottoystävällekään, että jokin ahdistaa minua. Lääkärissä käymisen vaikeus on tämän vaikeuksista puhumisen ujouden kehollisempi ilmentymä: vaikka oireet olisivat selkeät ja tarvitsen varmasti apua jonkin hankalan tilan kanssa, minun on hyvin vaikeaa saada itseni kangettua lääkäriin, koska kestänhän tilan ilmankin. Ja lääkärissä saan pinnistää kaiken tahdonvoimani, että uskallan kertoa vaivastani, ja sen jälkeen saan tosissani ponnistella, etten purskahtaisi itkuun silkasta helpotuksesta saatuani kakaistua vaivan toisen harteille. Ja niinä harvoina kertoina, kun lääkäri ei ota tosissaan sitä, mitä sanon, poistun kauhuissani ja seuraavan kerran lääkäriin meneminen on paljon suuremman työn ja vaivan takana; näin kävi esimerkiksi silloin kun sairastin streptokokki-ihottumaa ja sanoin lääkärille, ettei tämä ole tavanomainen allerginen reaktio, ja hän ei suostunut uskomaan vaan määräsi vain kortisonia. Meni puoli vuotta, että uskalsin yrittää uudestaan; siinä vaiheessa ihottuma oli levinnyt jo vaikka minne ja vuosi osittain verta, ja olin ollut syömättä viljoja monen kuukauden ajan pelätessäni ihottuman olevan ehkä ihokeliakiaa, koska leivän syöminen on pahentanut aina ihottumiani; ehkä minulla onkin lievä hiivauuteallergia, siskollani se on tosi pahana eikä hän voi lainkaan syödä hiivalla nostatettua leipää ihonsa aukeamatta vereslihalle.)

Kun luen Gorillan kosketusta, oikeastaan kaikista selkeimmin jyskyttää eräs kysymys: Millaista olisi elää sillä lailla, että osaisi oikeasti sopeutua tuosta noin vain vieraisiin ihmisiin, koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin? Ymmärtäisikö sellainen ihminen tästä tekstistä niin paljon kuin itse ymmärrän tuttuuden kautta?

Nousee myös toisia kysymyksiä: Miksi vanhemmat halusivat niin tiiviisti minulle tietynnäköistä - ihan jonkun toisen näköistä - tulevaisuutta? Siksikö, että heiltäkin oli haluttu sitä, mutta he olivat epäonnistuneet, ja halu oli jäänyt päilymään heihin jonakin loistavana, ihanana tulevaisuuskuvana, joka ehkä sentään lapselle voisi olla mahdollinen? Olen kuitenkin aivan varma siitä, että vanhempani ovat halunneet ja edelleen haluavat minulle vain hyvää ja välittävät kovasti siitä, mitä tunnen ja millainen olo minulla on. Heidän hyvänsä vain välillä näyttää kovin erilaiselta kuin se hyvä, jota itse haluan. Mutta ehkä haluni on niin epämääräinen, että he kokevat velvollisuudekseenkin tarjota mahdollisia halun kohteita? Ja olen aivan varma, että onnistuisin vanhempana olemaan lapselleni aivan yhtä ahdistava - toki minäkin haluaisin varmasti, että lapsi ei kiintyisi liikaa omaisuuteen eikä liikaa seuraisi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat; jos lapsen temperamentti ei osuisi yksiin näiden halujen kanssa, osaisinko heittää ne romukoppaan? Enpä kai. Siksi minun on vaikeaa kuvitella, että osaisin hinkua vauvaa. (Toinen syy on se, että vanhempieni on ollut hyvin vaikeaa sopeutua vanhemman rooliin ja välillä he ovat olleet aika vihaisia siitä, että heidän pitää jaksaa kuunnella lapsen kiukutteluja ja rajojen etsimisen tuskaa, kun ulkona kuitenkin olisi ihana, tuoksuva puisto, josta vanhemmuus heidät ikävästi telkesi, ja niinä hetkinä olen ollut todella lohduton ja imaissut itseeni heidän sanansa, että ehkä olisi parempi, etteivät he olisi halunneet eivätkä hankkineet lapsia. Se on tietysti vain yksi heidän moodinsa, mutta todellinen siinä missä sekin moodi, jossa he vakuuttavat, että vain lapset ovat elämässä merkityksellistä. En usko, että voisin piilottaa pieneltä vauvalta sen tosiseikan, että joskus - ja aika suuren osan päivästä - haluan riistäytyä yksityisyyteeni.)

Hassua, että juuri nyt Vompsu katselee kansiota, johon olen tallettanut vanhoja filmejä. Sama kansio on toiminut aiemmin yliopisto-opintojeni filosofian-kansiona. Vompsu lukee etukannesta ääneen: Tiedenäädän johdatus tieteenfilosofiaan, Suppea oppimäärä laihaa malaijinkarhua. Eläimet, taas. Yksi niistä seikoista, jotka koskettavat minua kovasti tuossa Gorillan kosketuksessa, on se, että viimein saan lukea jonkun toisen sanoja siitä, miten hän on oppinut tutkimaan toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä opittuaan sen ensin eläinten kanssa. Minun on joskus vaikeaa muistaa, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat tosiaan ihmisiä. Se johtuu kai siitä, että jos haluan ymmärtää heitä, tarkkailen heitä kuten tarkkailisin muunlajisia eläimiä. Kun muistutan itseäni siitä, että ihmisetkin ovat eläimiä, minun on helpompaa muistaa, että he haluavat ystävällistä, kärsivällistä ja kunnioittavaa kohtelua. (Haluaisin kyllä ymmärtää, miksi minun on täysin mahdotonta ymmärtää tätä ihmisenä ajateltujen ihmisten kohdalla. Mikä tuo ajattelemani ihminen ihmisenä oikein on? Jonkinlainen suorituskone kenties? Jokin sanomattoman ahdasmielinen, vaativa, teennäinen ja pelottava ainakin. Mikä tai kuka sen malli on? Mistä olen sellaisen pelottavan mallin oikein omaksunut? Sen tiedän, että se on ollut läsnä jo hyvin varhain. Ihminen ei saisi vierastaa, ei olla janoinen eikä väsynyt. Jo yksivuotiaana olen hinkunut eläinten perään ja kääntänyt selän ihmislapsille.) Mikä tarkalleen on mennyt pieleen sen kanssa, etten osaa ymmärtää syvimmällä tasolla, kuten unten tasolla, itseäni ihmiseksi? (Tuntuu helpolta ymmärtää jollakin tasolla se, mitä voi tarkoittaa syntyä väärään sukupuoleen - minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään lajiin. Eikä vain minusta; myös äitini on tuskaillut koko kasvukauteni ja minuuteni muodostumisen myötä sitä, miksi ihmeessä en voi olla kuin ihmiset vaan minun pitää olla puoliksi hevonen.) Vähitellen ihmisyys on käynyt helpommaksi, kun tiedän voivani siirtää tarkastelupistettä kunkin olennon kohdalla siten kuin onnistun kohtelemaan heitä ystävällisimmin.

Ehkä se, etten pysty oikein käsittämään kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kultaisia ulottuvuuksia, liittyy jotenkin tähän ihmisyyden ja eläimyyden rajankäyntiin. En tarkoita, että käyttäytyisin erityisen loukkaavasti, haluan enimmäkseen omaa rauhaa. Mutta tarkoitan sitä, että minun on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi pitää epäkohteliaana sitä, että ottaa tarvitsemansa rauhan ja vapauden poistumalla seurueesta. Joskus en vain itse pysty pysymään kenenkään seurassa, tarvitsen yksinoloa ja liikuntaa HETI ja saatan kävellä esimerkiksi yön yli. Myös isäni suvussa ihmiset tekevät näin ja isäkin on kadonnut useita kertoja. Ei siinä ole kyse mistään protestoinnista tai ilkeilystä. Sen rauhan ja yksinäisyyden vain tarvitsee. Hämmästyin kovasti, kun ystävä pari vuotta sitten keskustellessamme sanoi, että on ihme, ettei Vompsu suuttunut siitä, että kerran katosin kävelemään yön yli, kun se on niin huonoa käytöstä. (Hän sanoi, ettei voisi sietää sitä kumppaniltaan.) Monesti myös kun kerron jollekulle, miten isäni tai tämän äiti on toiminut ristiriitatilanteissa, kun olin lapsi, kuulija on jotenkin tuohtunut ja sanonut, että ovatpas he vaikeita ihmisiä tai että onpa lapsellista. Tuollaisen asenteen takia koetan järjestää elämäni niin, ettei minun tarvitsisi kadota kävelemään yön selkään ja sen takia ehkä loukata ja kadottaa jotakin kaunista ja tärkeää. Koetan myös järjestää kohtaamiseni isän suvun kanssa niin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi. En ole koskaan suuttunut isälle tai mummulle siitä, että he ovat kadonneet ja jättäneet minut yksin. En ole siitä vihainen edelleenkään vaikka nykyään ymmärränkin, että osa hylkäämisen pelkoani liittyi todennäköisesti näihin yksin jäämisiin. Se on jo mennyttä; en enää pelkää hylätyksi tulemista. (On muuten aika hullunkurista, että samaan aikaan voi kuollakseen pelätä hylätyksi tulemista ja toivoa aika ehdottomalla tavalla omaa rauhaa!) Sitä paitsi tiedän hyvin, miltä tuntuu olla niin kiihdyksissään, että ainoa keino on kävellä asiaa käsiteltäessä. Ja asiaa on päästävä heti käsittelemään kävellen. Mitähän siitä tulisi, jos kesken valtataistelun äkisti sanoisi toiselle: "Nyt kengät jalkaan, jatketaan tätä kävellen?" Hyvä ajatus, mutta tuskin pahastunut toinen tarttuisi idikseen...

On aika kummallista, että vasta sen jälkeen, kun Vompatti antoi minulle luvan kävellä sillä tavalla, jos tarvitsen sitä (tosin jättäen lapun siitä, että kaikki on ookoo ja tulen takaisin kun pystyn), en ole kokenut lainkaan tarvetta lähteä. Aivan kuin pelko karkaamisesta ja sen seuraamuksista lisäisi karkaamisen todennäköisyyttä. Kun sitä ei enää tarvitse pelätä ja häpeillä, sitä ei myöskään tapahdu.

Tuntuu hauskalta lukea siitä, että tuo Dawn Prince-Hughes on opiskellut antropologiaa. Minustakin antropologia tuntui kivalta, vaikka löysinkin sen kauhean myöhään ja olin jo tehnyt pitkän sivuaineen sosiaalipsykologiaan (jota aloin opiskella ymmärtääkseni ihmisten ryhmäprosesseja, joita en oikein osannut). Silti jotenkin se kaikki jäi vähän ulkokohtaiseksi sinne saakka, että kuntoutin Nasu-koiraa, joka oli vain aivan hajalla koiratarhan ja katulapsuutensa jäljiltä. Vasta Nasua kuntouttaessani tajusin äkisti, miten monia asioita pelkään itsekin ja miten tavallaan helppoa minun oli ymmärtää koirassa monia sellaisia ilmiöitä, jotka ihmisenmaailmastani oli täysin kielletty. Näin pelon, inhon ja aggression yhteenkytkennän, esimerkiksi. Näin sen, miten alistuva käyttäytyminen, joka oli tarkoitettu tukahduttamaan ennalta valtakiistat, saattoikin ärsyttää toista ja saada tämän pompottamaan alistujaa. Äkisti monet aiemmin hämmentäneet tilanteet näyteltiin edessäni ja tajusin, että olin elänyt läpi tällaisiakin prosesseja, mutta ollut yksinkertaisesti liian kauhuissani ja neuvoton kyetäkseni huomaamaan mitään muuta kuin jähmettymistäni ja kyvyttömyyttäni vastata tilanteeseen (joista tunnen siinä paikassa kummallista syyllisyyttä, kuumaa ja tukehduttavaa halua olla joku toinen, tai etten olisi syntynytkään).

Kirjaa lukiessa mietin toista keskustelua äskettäin, kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä. Tässä keskustelussa yksi piiriläinen tunnusti, miten kummallinen hänestä oli se ajatus, että maailma ilman toisia ihmisiä olisi kadotus. Ihmiselle, joka on alusta lähtien ollut muista eläimistä vähintään yhtä kiinnostunut kuin toisista ihmisistä, ajatus ihmistä pelkäämättömien erilajisten eläinten yhteisöstä ei tosiaan näyttäydykään kadotuksena. Onhan jäljillä lempeys, hellyys, kosketus, sanaton yhteisymmärrys. Jos minun pitäisi valita sen tai kielen väliltä, heittäisin kielen menemään koska hyvänsä. Jopa kirjoituksen ja lukemisen. Koska tiedän, millaista on elää tuollaisessa ympäristössä, jossa ihminen on kuin robotti, suorittaa ja häntä kiitetään siitä sanoin, mutta kukaan ei ole läsnäololtaan eikä äänensävyltään ystävällinen. Ei ole lainkaan lempeää kosketusta ja läsnäoloa, tai ainakin ne nivoutuvat jotenkin pelottavaan seksuaalisuuteen jolle ei osaa sanoa ei silloinkaan kun koko keho kirkuu sitä eleiden ja tunteiden tasolla. Sellainen on minusta paljon enemmän kadotus. Voi tietysti olla niin, että se kaikki oli vain masennukseni tai ahdistukseni kierouttamaa kokemusta, mutta se siitä huolimatta oli se kokemuksellinen ympäristö, jota elin tietyssä elämänvaiheessani. Ehkä se ystävällisyyden puutekin oli vain neuvottomuutta toivottomuuteni suhteen. Voi olla niin. Mutta en pitänyt tuosta ympäristöstä. Nukahdin halaten omaa yläruumistani ja kuvitellen käsiäni jonkun toisen käsiksi. Tai raajoiksi. Miksi vaan, osaksi toista elävää olentoa, joka antaisi minun olla siinä, lähellään, toivomatta mitään erityistä tai ajamatta pois. Patja, tyyny tai peitonkulma eivät voi tuntua eläimeltä. Mutta oma käsi voi, tai polvi, jota heijaa sylissä.

Tunnen nykyään itseni niin viiltävän onnelliseksi ja rauhalliseksi, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Nytkin makaan sängyssä, meitä on tässä kolmenlajisia samaa perhettä. Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että joukkoon kuuluu mies, jota en lainkaan pelkää. Kunnioitukseni on hyvin lempeää ja hilpeää ja perustuu sille, että hän hyväksyy minut niin luontevasti. Hän ei halua, että olisin joku muu. Se tuntuu kauhean omituiselta, mutta hyvällä tavalla. Hänen on helppoa olla toisten ihmisten kanssa, olemme kovin erilaiset siinä suhteessa. Ehkä siksi hänen on helppoa hyväksyä sekin, että minusta voi tuntua vaikealta jossakin seurueessa. Hänelle oli vaikeampaa oppia hyväksymään eläimet kuin minut, mutta sekin tietysti kävi nopeasti. (Eläimet ovat tarkkoja siitä, kenellä on hyvä sydän; yksi ihmisyyden perversioista on se, että ainakin minulle se on tarkoittanut sitä, ettei saa kysellä toisen hyväsydämisyyden perään vaan olisi hyväksyttävä "kylmät tosiasiat" ihmisistä omaa statustaan ylöshinaavina ja toisia polkevina, hyväksyttävä elämä jatkuvaksi veriseksi siviilisodaksi, mukauduttava siihen. Olen koettanut aikuiselämäni torjua tämän asetelman kohtelemalla kaikkia kuin he olisivat hyväsydämisiä. Vasta viime aikoina olen oivaltanut, että vaikka toki useimmat reagoivat siihen ryhtymällä hyväsydämisiksi, on myös ihmisiä, jotka käyttävät tällaista asetelmaa kernaasti hyväkseen tai jopa leimaavat sen "manipuloinniksi". Ilmeisesti sitten valtataistelu ei heistä olisi manipulointia, vai mitenkähän he tämän jäsentävät? Tai jos kaikki on manipulointia, ei kai manipuloinnista edes tarvitsisi puhua vaan voi keskittyä jonkin tietyn vuorovaikutuksen erityispiirteisiin? - En minäkään usko pyytettömyyteen ja siksi minusta olisi ikävystyttävää joka kommunikaation kohdalla eritellä, että tässäkin on pyyde tuntea kuuluvansa haluamaansa ryhmään, pyyde tulla kuulluksi ja jollakin tasolla hyväksytyksi, ja niin edelleen. - Eläinten tarkkaavaisuus tuntuu oikealta ratkaisulta: on tarkkailtava, ketkä ansaitsevat täyden luottamuksen. Ja sitten on ihmisiä, joille ei kannata uskoutua sellaisista asioista, jotka ovat vielä liian arkoja, jos ne kävelevät vastaan arvaamatta.)

(Kun suomensin psykologian kirjaa, havahduin aina itseeni siinä kohdin, jossa käsiteltiin sisäkkäisten kehien metodia. Lähestymistavassa piirretään sisäkkäisiä kehiä ja kysytään terapia-asiakkaalta, kuinka monet hänen tuttavistaan pääsevät kyseisille kehille. Sisin kehä edustaa itsestä kertovaa kaikkein yksityisintä informaatiota ja uloin kehä sitä, minkä hyvänpäiväntututkin tietävät. Jos asiakas ei halua päästää sisimpään kehään enää ketään, tämä osoittaa, että hän on saanut jotenkin nenilleen ihmissuhteissa tai varjelee muuten vain tiukasti yksityisyyttään. Jotkut ihmiset taas päästävät koko joukon ihmisiä sisimpään kehään, koska heistä tuntuisi jotenkin väärältä jättää nämä ulos. Huomaan itse jälkimmäisen tavan kuulostavan nykyään tutulta. Jos joku jaksaa keskustella kanssani, minusta tuntuu reilulta kertoa heille asioita, jotka voivat tuntua vaikeilta tai kipeiltäkin. Usein nuo asiat on helpompaa ilmaista kirjoittaen, koska toinen ei silloin ole tuijottamassa. En voinut olla sisäkkäisten kehien kohdalla ajattelematta blogeja. Olen päässyt monien sisimpiin kehiin ja haluan tarjota samanlaista mahdollisuutta toisille. Tämä ei ole symmetristä vastavuoroisuutta. - Luultavasti oletus vastavuoroisuuden välittömästä symmetriasta tuottaakin vain pettymyksiä, mustasukkaisuutta ja oikuttelua, enkä ymmärrä, miksi sellaista kannattaisi olettaa. Eikö riitä, että antaa ja saa, jostakin ja jonnekin? Ja että kuuluu johonkin ja tulee jollakin hyvin syvällä tavalla hyväksytyksi, tietysti, mutta sen ei välttämättä tarvitse mennä yksi yhteen oppimisen ja oivallusten jakamisen kanssa. On ihmisiä, joiden kanssa minusta tuntuu siltä, että minä voin vain oppia heiltä, eikä minulla taatusti ole heille mitään oivalluksia, joita he eivät itse viiden minuutin pohtimisella keksisi. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat niin solmussa, että tajuan, etteivät he voi opettaa minulle vaikkapa tunteiden hyväksymisestä mitään, mutta että ehkä he tajuavat itsensä kannalta jotakin olennaista, jos selitän asian näin, ja sekin tuntuu tärkeältä. Jos hinkuisin välittömän ja symmetrisen vastavuoroisuuden perään, minun kannattaisi puhua vain sellaisten kanssa, jotka ovat kaikilta suhteiltaan jo kuten itse olen. Liekö siinä kävisi niin, etten oppisi mitään. Kuulostaa muuten etäisesti teini-iältä... En osaa olla ahdistunut tästä blogista. Ehkä se johtuu siitä, että säästän sisimmän ympyräni kuitenkin tältä. On asioita, joista haluan puhua vain niille, joihin voin tietää luottavani. Mutta on aika tyypillistä, että kun olen tarpeeksi puhunut heidän kanssaan, ykköskehän asiasta tuleekin kakkos- tai kolmoskehän asia, ts. se lakkaa aristamasta ja tuntumasta suojeltavalta ja siitä tulee jotakin yleisemmin eläimellistä tai inhimillistä, se lakkaa olemasta tunnettua veloenischia ja tulee osaksi kieltä, tarinaistuu. Minä ei ole silloin enää se, joka vain kärsii mykkänä, vaan se, joka myös tarkastelee kärsimystä levollisena ja ennen kaikkea pirun uteliaana.)

Suosittelen kovasti tuota kirjaa gorilloista, autismista ja ulkopuolisuudesta. Lopuksi vielä pieni näyte kirjan oivalluksista. Siinä ei korosteta niinkään tahtoa pysyä ulko-ja sisäpuolen rajalla vaan se esitetään vain tosiasiana. Se on jännittävää, koska niin harvoja asioita kuin tahdonkin, se on yksi niistä asioista, joita todella tahdon. En tahdo olla täysin ihminen enkä täysin muu eläin, en täysin tätä enkä tuota, en täysin hyväksytty (tai ainakaan en tahdo unohtaa, miltä tuntuu olla täysin ulkona ja luulen että se vaaditaan, jotta voisi olla täysin hyväksytty; ehkä tämän takia en tahdo olla täysin ihminenkään; toivon olevani väärässä ja pelkään pahoin etten ole) enkä täysin ulkona. Näin kirjoittaa Dawn Prince-Hughes:

Gorillat eivät puhu ihmisten kieltä, eivät näytä ihmisiltä, eivät liiku kuten ihmiset. Ne ovat tyhmiä

Tämän vuoksi ne elävät vankeudessa. Tämän vuoksi hullut ihmiset ovat vankeudessa. Me olemme eläimiä, jotka eivät puhu oikeaa kieltä, eivät näytä oikeilta eivätkä liiku oikealla tavalla. Vankeus on tarkkailua varten. Istu. Älä piittaa. Siedä. Pysy paikallasi.

Niiden, jotka eivät ole vankeudessa, on helppo unohtaa, että ne jotka siellä ovat, ovat edelleen yksilöitä. Yksilöitä joilla on nimi, perhe joka tarvitsee heitä, menneisyys jonka päällä he seisovat ja tulevaisuus josta he haaveilevat. Ehkä se johtuu siitä, että niin monilla ihmisilläon samanlainen menneisyys ja että he uneksivat samoista haaveista, että he unohtavat, kuinka yksinäistä voi olla, kun menneisyys on erilainen ja haaveet erilaisia. Tiesin, millaista on olla vankilassa. Tiesin, koska katselin sitä nyt toinen jalka ovan ulkopuolella tietäen, että toinen pysyisi aina sisäpuolella. Halusin tuntea itseni sekä persoonana että kädellisenä, sekä vapaana että vangittuna, sekä gorillana että ihmispersoonana, halusin oppia tuntemaan gorillat. ...