Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.

MIetteliäs työmietteliäs rahamietteliäs ja ripaus iloa

Joskus tuntuu kuin rahkeet loppuisivat kesken. Aina välillä tulee törmänneeksi omiin kipukohtiin niin, että kipinöi.

Esimerkiksi yksi säännöllisesti tapaamani ihminen janoaa kostoa. Tai janosi. Sellaiseen on todella vaikeaa suhtautua mitenkään. En ole itse oikein koskaan osannut tehdä niin, joten kun hän uhosi, että eikö olisikin oikein, jos näille ihmisille sattuisi yhtä sun toista ikävää, en osannut kuin kysyä, miksi ihmeessä hän niin ajattelee. Sain pienen puhuttelun siitä, miten on ihan turhaa teeskennellä, ettei itse vaikeuksissa janoaisi toisille vielä pahempia vaikeuksia. Anteeksi, mutta en osaa tehdä sillä tavalla, sanoin. Et sinä voi olla noin alistettu, hän siihen paukautti. Keskustelu noudatti ikävän tarkasti niitä keskusteluita, joita joskus kävin vanhempien kanssa koulukiusaamisen tiimoilta. Niitä muutamaa keskustelua, joiden jälkeen päätin olla puhumatta kellekään koko teemasta, koska näytti siltä, että oli turha toivoa lohdutusta omaan suruun ja kauhuun, jos ei osannut hinkua toisille onnettomuutta kostoksi. Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoin, että kyllä vain voin olla näin alistettu. Että osa ihmisistä kyllä tuntee tällä tavalla. Ja että minulle on aina ollut arvoitus, miksi tarkalleen oletetaan toisen kärsimyksen lievittävän omaa. Koska minulle käy yleensä juuri päinvastoin: toisen kärsimys siirtyy myös minun kannettavakseni.

Muistan oikeastaan vain yhden kohdan (tätä en kertonut, se ei tullut silloin mieleen) jossa minusta tuntui kärsimyksen tapahtuminen jollakin tavalla oikealta hetken ajan. Se oli se kohta, jossa kuulin puhelimessa lentokoneiden iskeytyneen WTC-torneihin New Yorkissa. Ehkä nyt amerikkalaiset lakkaavat leikkimästä toisten elämillä, ajattelin. Tietysti olin hyvin väärässä.

Muutenkin uskoin siihen aikaan paljon nykyistä vankemmin, että oikea tapa toimia olisi aika helppo hahmottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Oikeudenmukaisuus.

Taitaa olla niin, että olen siirtynyt oikeudenmukaisen maailman piilohypoteesista jonnekin toisaalle. En tiedä, miksi tätä kutsuisin.

Mutta joka tapauksessa kostofantasiat hieman ahdistavat minua. Hän huomaa sen. Tilanne helpottuu vähän, kun saan kerrottua, etten osaa itse sellaisia fantasioita. Se ehkä käynnistää jonkin ajatuksen hänessä. Tai ainakaan hän ei enää puhu minulle niistä fantasioista. Hän kyllä puhuu edelleen epistunteistaan ja hankalista tilanteistaan, mutta jättää koston elementin sivuun. Olen kyllä melko varma siitä, että hän tunnistaa, etten paheksu hänen kostoajatuksiaan vaan ainoastaan ahdistun niistä ja käyn surulliseksi. Mutta ei kai semmoinen riitä lopettamaan tuollaista ajattelujuonnetta? Varmaan hän vain koettaa olla kohtelias. Ja sitten tunnen taas valtavaa surua siitä, miten kauas joistain tuttavistanikin jään tässä kohdin. En vain osaa eläytyä heidän maailmaansa. Minusta maailmassa on ihan tarpeeksi vaikeaa ja pahuutta jo valmiiksi, en toivo siihen tippaakaan lisää kärsimyksiä, vaikeuksia, vihanpitoa.

Sinänsä on iso vitsi, että sitten istun käräjäoikeudessa. Ja tulen - taas kerran - surulliseksi aina kun joku uhoaa livenä tai facebookissa, että siitä ja siitä ja siitä pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Koetan ajatella lautamiestointani jotenkin ulkoistetusti - rikoksen tunnusmerkistön kriteerien täyttymisen tarkistajana, ja ainakin koventamisperusteita kyselemättömänä päätösryhmän jäsenenä.

Nyt kun olen lukenut Atwoodin Velkaa ja vaurauden kääntöpuolta, olen entistä selkeämmin hahmottanut, miten vähän uskon koko velkaantumisen käsitteeseen. En usko kiitollisuudenvelkaan jonakin pitäisi-asiana. (Sitä paitsi taidan tuntea kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka kohtelevat itseäni suhtkoht inhimilliseen sävyyn, vaikka vähän nykien ja tiuskienkin, kunhan en joudu systemaattisen ja personifioidun pahantahtoisuuden kohteeksi.) Kyllähän kiitollisuus jo itsessään synnyttää luontevuutta ja iloa ja niistä taas kumpuaa jaksamista ja luovuutta milloin mihinkin. Ja sitten välillä on pahoja päiviä. Muillakin on niitä, joten kai voin aivan yhtä hyvin luottaa heidän ymmärrykseensä sen suhteen, etten aina kykene tunnesäätelemään heitä tai keksimään jotain kivaa ja ihmeellistä. Ehkä se, ettei oikein usko velkaan, heijastuu haluttomuutena velkoa hyvyyttä ja ilkeyttä? Aika symmetriseltä se velkahyljeksintä ainakin näyttää näin sisältäkäsin tarkasteltuna.

(Sitä paitsi ei kai tuollaista velan käsitettä voi ottaa tosissaan kun muistaa, miten aina välillä jokin toisen ilahduttavaksi tarkoittama ele onnistuukin ahdistamaan kohdettaan pahan kerran? Ja epäilemättä välillä toisinkin päin - jokin mikä on tarkoitettu loukkaukseksi, kirkastaakin jonkin tietyn idean ja osoittautuu työkaluksi, joka omasta analyysista on jäänyt aiemmin uupumaan, ja siten tilanteessa kokeekin oivallusilon tulvahtavuuden toisen hämmästykseksi.)

Rahan suhteen kyllä uskon velkaantumiseen. Koska vaikka raha on kuviteltu vaihtotaloudellinen suure, sen lainaamisella on seurauksensa. Ikävät seurauksensa. Huvittaa lukea Atwoodia siltä kantilta: en ole itse lainannut rahaa voidakseni nyt elää leveämmin. Nyt Vompsu on lainannut kahdesti rahaa Faunilta, ja maksamme sitä takaisin tasaisissa kuukausierissä, ja se tuntuu todella pahalta. Tunnen taloussuunnitteluni pettäneen pahemman kerran ja mieluiten kai palaisin taloudenpitoon, jossa syödään vain puuroa, mutta aistin, ettei se taitaisi näitä toisia miellyttää. Itse taidan olla lopulta kuitenkin aika tulevaisuus- ja mahdollisuusorientoitunut: en haluaisi tulevaisuuden mahdollisuuksia varjostavan jonkin aiemman teon seurauksena syntyneen velan. En halua, että minun on pakko tehdä näin ja näin ja näin tulevaisuudessa, koska olen velkaa ja se on maksettava takaisin. Jostain syystä koen vähemmän uhkaavaksi sen, että minun on tässä ja nyt paiskittava jotain ei-niin-mieluisaa työtä ja sitten tiedän, että on varaa sanoa jollekin keikalle ei, jos siltä tuntuu. Jännittävää, miten toisella tavalla iso osa ihmisistä ajattelee!

No, oli minulla kuitenkin lopulta varaa mennä hammaslääkäriin viikko sitten, velan takaisinmaksusta huolimatta, koska sain loput palkat sijaistuksista. Se on hyvä: vihlonta yhdessä reikähampaassa lakkasi, kun paikat saatiin korjattua.

Kollega, jonka kanssa teen aika paljon töitä, on joutunut lainaamaan rahaa lapsiltaan elämiseen. Tuo uusi paikka, jossa hieromme, ei vielä oikein vedä asiakkaita puoleensa. Olemme jakaneet pieniä flyereita lähiseudun hotelleihin ja toimistoihin ja muihin työpaikkoihin ja nyt ei voi kuin odottaa, mitä tapahtuu. Sain myös kysymyksen yhdestä toimitustyöstä ja esitin heille oman tarjoukseni; he kyselevät niitä myös muilta freelancereilta, joten siitäkään ei vielä tiedä. Pelkään pahoin, että varsin kohtuullinen palkkiotoiveeni - lähempänä minimipalkkaa kuin akateemista palkkaa - on kuitenkin korkeampi kuin monen muun ja sen takia työ jää saamatta. Yritin kovasti korostaa viestissäni tekeväni työn ripeästi ja tarkasti, pieteetillä. Voi silti olla, että heitä kiinnostaa enemmän se, paljonko paketti tulee maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sellainen kirja, jota varsinaisesti luettaisiin. (Kaikkea sitä maailmassa onkin; tässä kohden en ole varma, koenko jälkikäteen synkkää syyllisyyttä siitä, millaiseen luonnonvarojen tuhlaukseen tuollainen työprojekti minut mitä todennäköisimmin kytkee. Mutta ehkä kirjalla on merkitystä jollekulle? Riittääkö se?)

Hetkittäin kyllä ilon tuntee voimakkaana. Luonani kävi jokin aika sitten esimerkiksi hierottavana lapsi, jolle lääkäri oli suositellut hierontaa voimakkaiden lihaskipujen takia. Tosiaan, pienistä ja muuten elastisista lihaksista muutama oli täysin jumissa. Ja ne pehmenivät aika paljon puolituntisemme aikana. Tällaisen tapauksen kohdalla en osaa olla miettimättä, miten paljon hyvää voitaisiin saada aikaan, jos ymmärrettäisiin, miten usein lasten kasvukivut ovat lihasten triggerkipuja. Ja miten laajat seuraukset triggerkivuilla saattaa olla. Koko triggerkipujen tematiikka on kummallinen: triggerpisteet on onnistuttu jollain tavalla paikantamaan koululääketieteessäkin sekä kuvantamalla (MRE) että vertaamalla kipukohtien kemiallista coctailia ympäröivän kudoksen vastaavaan, niitä tutkitaan enenevästi ja jatkuvasti, niihin kohdistettu hoito näyttää tuottavan hyvää tulosta, mutta tunnistetaanko ne käytännössä? Ei, ei ainakaan tarpeeksi usein. (Oma viimekeväinen "iskiakseni" oli alkuosiltaan mainio esimerkki siitä, millaista piinaa triggerkipu voi olla; triggerpisteen kuivaneulaus ensin räjäytti esiin ja sitten sammutti kivun ällistyttävällä tavalla.)

Lasta oli jännittävää hieroa. Kudos on niin paljon pehmeämpi kuin aikuisella. Ja lähestymisen on oltava varovaista, koska tuon ikäinen vielä kasvaa, eikä sitä prosessia saa häiritä. Lämmönsäätelykin on erilainen. En ole aiemmin päässyt palpoimaan kasvavia lihaksia ja tuntui ällistyttävältä tuntea ja tunnistaa ne sillä tavalla, pienessä, kiivaasti hengittävässä ja kipupelokkaassa kehossa, ja kummalla tavalla siinä hieroessa minusta tuntui, että minun ja lapsen välillä oli enemmän yhteistä kehon reaktioiden tasolla kuin minun ja useimpien aikuisten välillä. Lapsi värjyi kauhun ja kutituksen välimaastossa. Sitä ei ollut ollenkaan vaikeaa tajuta. Aikaa varatessaan hän sanoi puolen tunnin kuulostavan pitkältä ajalta, mutta kun ilmoitin puolituntisemme kuluneen, hän lausui hämmästyneenä, että kylläpä se meni nopeasti.

Se menee aina nopeasti, vastasin. Jos seinällä ei olisi kelloa ja jos en olisi hieronut sen verran kuin olen, kadottaisin ajan täysin. Mutta omaan tuntemukseenkin on vaikeaa luottaa. Tiedän puolen tunnin häviävän hujauksessa, mutta silti se on vaikea uskoa joka ikinen kerta. Mihin se katoaa? Johonkin turvalliseen paikkaan, se on ainakin varmaa. Hiljaisuuteen, yhteyteen. Harvoihin sanoihin, jotka tipahtelevat sadepisaroina ja flyygeleinä.

Jostain toisaalta. Sanat ovat kaikki jostain toisaalta.

Lapsi kiittää minua lopuksi siitä, että kerroin hänelle kivistävien lihasten nimet ja mitä ne tekevät ja näytin venytyksen. Lääkäri ei ollut kuulemma tehnyt niin. Saanko tulla uudestaankin, jos kipu tulee takaisin, kysyy lapsi. Totta kai, sanon. Kiitos, sanoo lapsi. Lääkäri oli suhtautunut toisin: hän oli tehnyt selväksi, ettei lihaskipu ole mikään syy tulla lääkäriin. Niin no, lääkärillä on toisenlainen työ, vastaan. Lääkäri hoitaa sairauksia. Me hierojat taas - mitä ihmettä tähän voisi sanoa? - me koetamme auttaa kestämään kipua ja jos se on mahdollista, me koetamme koskettaa sen pois. Kiitos, sanoo lapsi uudestaan. Ehkä me näemme vielä. Hymyilen takaisin. Toivottavasti emme ainakaan sen takia että sinuun sattuu, vastaan. Toivottavasti kipu ei tule uudestaan. Muista se venytys.

Kotimatkalla pohdin hämmentyneenä sitä, miksi lapsen kanssa on niin paljon helpompi tuntea olevansa samalla tasolla kuin aikuisen. Aikuisten kanssa huomaan usein arastelevani, pelkään heidän tuomitsevan tapani tehdä työtä. (Voin tehdä sitä monella tavalla, mutta eivät asiakkaat vaivaudu antamaan minulle käyttöohjetta heti aluksi, joten joudun arvailemaan; moni ärtyy jo siitä kysymyksestä, haluavatko he ymmärtää vaivaansa vai mieluummin maata hiljaa.) Lapsenkin kanssa olen ujo ja arka, mutta se ei tunnu väärältä, koska lapsikin on ujo ja arka ja yhtä varpaisillaan kohtaamisessa: olemme tasaveroisemmat. Hänellä ei ole valmista käsitystä siitä, miten asioiden kuuluu sujua; ei minullakaan. Aikuisilla asiakkailla tuntuu olevan usein selkeä käsitys asioiden suotavasta etenemisestä ja en osaa arvata sitä ja syntyy pettymyksiä, vaikka kuinka koetan kohteliaasti kysellä, mitä he tarkalleen haluavat, minkä kokevat suurimmaksi haasteeksi tällä hetkellä ja niin edelleen.

Hetkittäin mietin, onko aika kohdallani tosiaan pysähtynyt jonnekin kauan sitten. En puhu fyysisestä kudoksesta, mutta joistakin minuuden puolista. Eikä vain minussa; äiti on monesti sanonut olevansa pohjimmiltaan viisivuotias, jääneensä siihen kohtaan jollakin tavalla. Minusta tuntuu, että minussa on muistumia ja kaikuja monesta iästä. Myös niistä, jotka ovat vasta tulossa. Koska tavallaanhan niitä on elänyt istuessaan isoäidin vieressä kykenemättömänä etääntymään siitä tuskasta. Ei sitä täsmälleen osaa kuvitella, mutta ei sitä täsmälleen osaa kuvitella sitäkään, millaista kaikki tarkalleen oli, kuin oli yhdentoista, kun ei tiennyt sitä, mitä nyt tietää aikuisista ja heidän vapauksistaan.

Joka tapauksessa pieni asiakkaani tuottaa paljon iloa, koska osaan hetken olla työssä utelias ja pelkäämätön, ja saan vain tehdä työtäni säikkynä ja kyselevänä ja mitään pidättämättä, ja sillä tavalla olen enemmän läsnä. Mikä on puhdasta iloa kaikessa epävarmuudessa.

Äh, loistavaa markkinointitekstiä, enpä muuta sano. Tule hierottavaksi aralle, ujolle, säikylle mutta uteliaalle tyypille, joka ei oikeastaan juuri ymmärrä, mitä hänen käsiensä alla tapahtuu. No, ei ymmärrä kukaan muukaan, tarkalleen. Mutta tuntuu, ettei kovin moni halua kuulla sitä tai siitä. Ja ymmärrän sen. Kyllä silloinkin kun minua on kovasti sattunut, olen saattanut olla vihainen keholleni ja toivoa - täysin irrationaalisesti - että tulisi joku ja parantaisi minut ja ottaisi pois kaiken kivun, tulisi joku joka tajuaisi, mistä kiikastaa, ja oikaisisi sen. Ja sitten samalla olen tiennyt, viiltävästi ja aiemman toiveen tyhjäksi kuitaten, miten keho se on, joka parantuu. Keho parantuu, kun on siihen valmis. Sitä voidaan auttaa, mutta lopulta parantuminen ei ole kiinni vain auttajasta, vaan ennen kaikkea kehosta. Miksi joskus hermotus jää soittamaan kipusäveltään kudoksen tilan jo kohennuttua ja joskus ei? Miksi eri ihmiset reagoivat eri tavalla samaan hoitoon? Voidaanko tätä eroa saada redusoitua erilaisiin kudostyyppeihin, suolistobakteerikantoihin, veriryhmiin ja ties mihin muihin eroihin, jotka ovat mitattavissa ja siten huomioonotettavissa hoitosuunnitelmassa sitten joskus kun niiden kausaalivaikutus tunnistetaan? Vai jääkö arvoitukseksi aina jokin kartoittamaton, jääkö esiin tahto ja toiveikkuus, metakognitio, franklismi, tahto parantua?

Niin, ripaus iloa kaiken tämän en-osaa-markkinoida-itseäni -mietteliäisyyden keskellä.

Maailma, jossa pitäisi osata markkinoida itseä ja omaa ammattitaitoa (KAUHU!) tuntuu aika julmalta. Mitä voi luvata? Hyvin vähän. Huomaan haluttomuuteni teeskennellä. Ei minusta ole sanomaan, että hoidetaan sinut kuntoon. En voi luvata sellaista. En osata lainata toivoa, jota itsellänikään ei ole. En ole vielä löytänyt paikkaa, josta toivoa voisi lainata. Yksityistä toivoa, kyllä, saa lahjana. (Ei sitä voi maksaa takaisin.) Ja sitä voi lahjoittaa siinä kohdin kuin sitä itsellä on. Mutta muuten -

on tultava toimeen pisaralla, ripauksella iloa.

Hyvää juhannusta! Sää vaikuttaa yhtä epävakaalta kuin kaikki muukin.

Elämäntavoitteet ja lyhyin tie helvettiin

Tein taannoin toisaalle listan elämäntavoitteista tällä hetkellä ja hämmennyin sen saamasta palautteesta. Ihmiset pitivät listasta! Hassua, koska olen aina niin epävarma kaiken tämmöisen suhteen ja teen kovasti työtä sen eteen, että saan ajatella näin ja asennoitua näin (tuntea tietysti saan näin, tunteet ovat pilviä, asenne sadetakki; tunteille en voi lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta kyllä jo viikon valmistumisella paljon - tulee mieleen: kunpa voisin pilvillekin jotakin viikon valmistumisella, mutta ei, en sittenkään halua sellaista vastuuta, vastuuta auringonpistoksista ja kuivuudesta tai toisaalta tulvista).

Kopsaan listani tähän, koska on lauantai ja olen laiska ja ehkä tämä on jollekulle vielä uutta.

"Jokaisella meillä on joitain tavoitteita elämänsä ja tulevaisuuden suhteen. Joten tee pieni lista (20 kpl) elämäntavoitteita ja kerro ystävillesi, mitä haluat saavuttaa/tehdä ennen kuin kuolo korjaa."

1. Tahdon tehdä töitä vain juuri sen verran, että jaksan iloita työstä, tehdä sen huolella ja rakastaen.

2. Haluan oppia kommunikoimaan toisille selkeämmin ja pelottomammin, mitä missäkin tilanteessa haluan, ja myös sen, kun en oikein tiedä, missä mennään ja mitä haluaisin ja mitä haluaisin haluta.

3. Pyrkimyksenäni on levittää ympärilleni ilon, sallivuuden ja armollisuuden ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla omalla tavallaan kummallinen, viallinen, jääräpäinen ja hankalakin, koska lopulta olemme hassuja pikku muurahaisia villisti avaruuden lakea vierivällä kivipallolla, eivätkä minimaaliset epätäydellisyytemme ole niin vakavia juttuja.

4. Tahdon oppia elämään sillä lailla, että useampana yönä on helpompi nukahtaa turvalliseen oloon.

5. Tahdon muistaa ehkä tärkeimmän tämän vuoden koulusta oppimani läksyn: miten arvokasta on vapaus päättää omasta ajankäytöstään!

6. Haluan jaksaa edelleenkin miettiä tuon tuosta, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi ja muistaa, että kaikkea ei voi saada, ja että siitä, mille on kääntänyt selkänsä itselle tärkeämpien asioiden takia, on turha katkeroitua, jos toisille sitä heidän valintojensa seurauksina siunaantuu.

7. Haluan edelleenkin paiskia töitä tärkeiden läheissuhteiden eteen. Ei aitojen ylittämistä matalimmista kohdista, vaan avointa keskustelua ja tutkiskelua ja yhdessä oppimista, meni syteen tai saveen!

8. Jos vaikka lisäksi oppisin oikeasti rentoutumaan muutenkin kuin ihan lähimpien kanssa... :)

9. Haluaisin jakaa iloa tuottavia oivalluksia, oppia kommunikoimaan niitä innostavasti ja siten tuoda vieraampienkin ihmisten elämään tanssin rytmiä, runojen hiljaisuutta, aamuisen metsän rauhaa ja hyvää oloa toisen kosketettavaksi antautuessa...

10. Haluan lakata säikähtelemästä sitä, miten paljon kunnianhimoisempia useat tuntemani ihmiset ovat. Tai ainakin miten eri lailla. Haluan ymmärtää, että omat vaatimattomat tavoitteeni voivat olla ihan riittävät ja silti niin vaativat, että saapi nähdä, miten niitä osaan toteuttaakaan...

11. Tahdon pitää kiinni siitä, että teen asioita vain sillä tahdilla, että pystyn lähestymään niitä ilon kautta, en uhrautuen tai hammasta purren.

12. Haluaisin myös oppia eroamaan herkkäkorvaisesti, tyylikkäästi ja rakentavasti, niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteistakin, sillä eiköhän näitä suksien ristiin menemisiä tai intressiristiriitoja ole luvassa jatkossakin, ja on jotenkin niin raivostuttavaa, että ne listaa henkkoht pettymyksikseen ja epäonnistumisikseen ja sitten hermostuksissaan kuumottaa toista osapuolta tavalla, jota tämä ei ansaitsisi. Kuten konditionaali muotoilussa antaa ymmärtää, mietin vähän, onkohan tää ees mahdollista, mutta yrittää tahdon kuitenkin... Haluan uskoa tällaisessa haaksi hioutumisen mahdolliseksi, vaikka tietysti mieluusti harjoittelisin varsin suppeasti tässä lajissa. ;)

13. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostuksen ja kokeilunhalun.

14. Haluan olla takertumatta aiempiin valintoihini vain "Koska se olisi järkevää". Ei se ole! Kyllä sitä saa muuttaa mieltään ja jopa harhailla ja olla eksyksissä! Mitään uutta ja ihmeellistä ei tunnu löytyvän, jos takertuu vanhoihin kaavoihin tietoisella tasolla (ikään kuin esitietoisella tasolla ei takertuisi niihin jo ihan tarpeeksi).

15. Haluan säilyttää yhteyden esikielelliseen elämään ja elottomaan luontoon; metsiin, kallioihin, mereen, pilviin, hirviin, oraviin, lehmiin, kissoihin, koiriin, alpakoihin, lihasten väsymystärinään, huokauksiin ja hihityksiin.

16. Tahdon muistaa sen, että teen toisille ihmisille hyvää vain niin kauan kuin jaksan muistaa, etten oikeastaan tunne heitä lainkaan. Itseänikään. Että vain niin kauan kuin kuuntelen herkin korvin ja sormin ja ilman ennakko-oletuksia, tapahtuu kaikkea hämmentävää, hienoa, uutta, voimauttavaa.

17. Tahdon pysyä pontevana sen suhteen, että kunnioitan toisten tuntoisten olioiden intressejä, enkä koe tätä valintaani kritiikinkään edessä liian kummallisena ja hankalana.

18. Koetan muistaa sen, että ne asiat, jotka ovat toimineet kohdallani, eivät välttämättä toimi toisten kohdalla ja etteivät ne ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla minuakaan muokanneet. Koetan muistaa, että tiedän kauhean vähäsen ja ymmärrän sitäkin vähemmän, ja että ne näkökulmat, jotka itsestäni tuntuvat läpeensä kummallisilta, ovat jonkun toisen luontevaa, ja että voin oppia niistä paljon, vaikken niitä tahtoisikaan omaksua itselleni (ja vaikkei se usein edes olisi mahdollista, niin erilaiset elämänhistoriat ja kaikki).

19. Haluan nauraa päivittäin, hymyillä ja halata, koskettaa ja suukotella. Haluan seurata hetkien pieniä vihjeitä, juosta meren jäätä, tanssia hassuun musiikkiin, ilahtua auringosta ja seurata sitä viltin kanssa puistoon, haluan myöntää myös väsymyksen sumuun, talveen ja kiireeseen, jotta jaksan tehdä niille jotakin.

20. Haluan jaksaa pitää itseni sen verran hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että ylläolevat tavoitteet pysyvät pitkään mahdollisina.

Kohta kymmenen herätti toisella foorumilla paljon keskustelua. Tänään töissä luin lounastauolla lehteä, siinä oli juttu syömishäiriöstä kärsineestä naisesta, joka täräytti suoraan, että lyhyin tie helvettiin on vertailla itseään toisiin. Siinä taitaa olla vinha perä.

Eikä ehkä kauhean kaukana ole toteamus, että lyhyin tie perhehelvettiin on perhesysteemi, jossa perheenjäseniä verrataan toisiinsa ja kysytään, että miksi sinä et voi olla niin rauhallinen/rakentava/huolellinen/kiltti/iloinen kuin tuo toinen. En ole joutunut itse kärsimään tästä lajista kovinkaan paljon, mutta tunnen monia perheitä, joissa tämä käytäntö voi paksusti, ja oma siskoni on saanut kuulla sitä aika paljon vanhemmiltani. Ei ole myöskään mukavaa olla itse se vertauksen järkevä, rakentava ja huolellinen. En halua hahmottaa itseäni sellaisena, koska ei se tunnu mitenkään todelta. (Muistan sen kerran, kun meinaan melkein suuttua kesken mukavan rupattelun, kun hyvä ystävä luonnehtii minua rauhalliseksi ja järkeväksi parisuhdeasioissa. Ei varmasti pidä paikkaansa! En taatusti ole! Enkä halua olla! En halua määrittyä noin! Se, mikä tapahtuu, tapahtuu... onhan minulla tavoitteeni, mutta ne ovat tavoitteita, en minä.) Ei se tunnu edes hyvältä, ryhdistävältä ihanteelta. Ei mistään vertauksesta voi olla sisäiseksi mittapuuksi. Tulee vain sääli ja ikävystys ja taju siitä, että tuon toisen on ehkä ikinä mahdoton päästä lähelleni, kun hänelle on toitotettu tuhannet kerrat, miten paljon etevämpi olen siinä, tässä ja tuossa. Nyt aikuisena olen kyllä koettanut viestiä siskolleni, että hänelle minusta piirretty kuva on monin paikoin virheellinen enkä ole asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin vanhempani, jotka ovat alusta saakka pitäneet myönteisenä kasvatuksena sitä, että kehutaan pingottuneen pidättyvää julkisivua ja jätetään mainitsematta sen alla odottavat syvät kuilut, joihin kuitenkin säännöllisesti romahtelen, vaikken ehkä yhtä näyttävästi kuin sisko.

Vertailumetodista olen saanut jo lapseni tarpeekseni, vaikkei minua olekaan kovasti verrattu muihin perheenjäseniin, ei ainakaan moittivasti. Minua nimittäin verrattiin hyvin ahkerasti ja melko syyllistävään sävyyn reippaampiin lapsiin, ikätovereihini. Niihin, jotka menivät suuna päänä, tykkäsivät esiintyä ja hurmata aikuiset. Sen sijaan, että olisivat jääneet nyhjäämään arkoina ja luimukorvaisina ja silmännurkat pakoteitä paikantaen. On aika vaikeaa muodostaa itsestään sellaista kuvaa, jossa ei näyttäisi tuolta: Pälyilevä eläin, joka jää vatvomaan kynnyksille, luimuilemaan ja empimään. Joka lähestyy enintään kehissä, vähä kerrassaan, koko ajan valmiina säpsähtämään karkuun. Ja silti tiedän, ettei se voi olla koko kuva. Mutta on aika vaikeaa saada hallintaan ja ympäripuhuttua ääni, joka toistaa automaattikelauksella: ei kukaan tule sinua hakemaan, itse pitää mennä ja tehdä ja saada aikaan, ei kukaan tule auttamaan, on oltava reipas, pää vaan pystyyn ja menoksi, mitä siinä vielä vatvot, tuo on ihan naurettavaa arkailua, rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

On jotenkin kuvottavaa, että ajatukset uskaltavat sanoa noin itselle, kun eivät ne muihin koskaan kohdistu noin, vaan paikantavat toisten ujouden ja jännityksen ja pitävät sitä sympaattisena, osoituksena jonkin sortin hengenheimolaisuudesta. (Vaikken tietysti toisillekaan osaa sanoa mitään auttavaa, avaavaa tai järkevää, yleensä.) En pidä tuosta äänestä, en sen sävystä. En pidä siitä, miten sen sanat vain lisäävät vaikeutta lähestyä toisia, etenkin niitä pelottavia, niitä jotka vaikuttavat siltä, etteivät ne ole ikinä hahmottaneet itseään pieneksi säikyksi olennoksi, jonkinlaiseksi käveleväksi mytyksi, joka vinkaisee kauhusta, kun se huomataan ja siihen luodaan tutkiva, neutraali silmäys. Tiedän, että useimmat kokevat jotakin tuon kaltaista ainakin joissain tilanteissa ja seurueissa, ja vaikka eivät kokisikaan - entä sitten? Eivät he välttämättä suhtaudu halveksien lähestymishitauteeni ja epäröinteihini. Ei niihin ehkä suhtaudu halveksuvasti kuin muutama ihminen tässä maailmassa. Heitä kenkuttavat ne mahdollisuudet, jotka menetän tuolla lailla käyttäytymällä. (Empatian ja toisten kautta elämisen ero tulee ilmi tismalleen tässä kohdin. Ja kun joku koettaa elää kauttani, koen aika epämiellyttävän tuntemuksen, että joku koettaa riistää minulta jotakin tärkeää ja arvokasta - tuon elämän omaehtoisuuden, omalakisuuden; merkityskamppailun aiheeksi tulee yllättäen se, mistä oikeastaan vain minulla voisi olla sanani sanottavana. Onko mikään ihme, että minun täytyy kirjoittaa kirjoittamistani, että olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan ja että en pysty uskomaan, että lopulta muuta kuin ohihuutaisin kaikella kirjoituksellani, ohihuutaisin niistä, jotka eivät halua hyväksyä kokemukseni tällaisuutta. Sillä eivätkö juuri he sano myös, ettei näin pidä ajatella eikä kirjoittaa? Joskus tuntuu aika raskaalta, kun se, mikä on itselle hyvin tärkeää ja tuntuu joskus melkein yksin pitävän kiinni elämänjanossa, on sellaista, mitä omat vanhemmat eivät osaa hyväksyä, eivät ainakaan kaikissa moodeissaan. Toisaalta, mikä minä olen heiltä penäämään hyväksyntää - hitto vie, en itse hyväksy sitä, etteivät he hyväksy kirjoittamistani ja sitä, että saatan olla tuskainen toisinaan. Ehkä olisi vain hyvä lakata suremasta tätä kaikkea, mutten oikein tiedä, miten sen sureminen lopetetaan. Välillä kyllä naurankin kaikelle tälle, on tässä hullunkurisetkin puolensa. Joskus olen vihainen tästä. Joskus olen vain huudattavan kyllästynyt. Ei kai sillä ole niin paljon väliä.)

Kunpa aina voisi muistaa, miten neutraaleissa joukoissa sitä enimmäkseen kuljeskelee. Suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää ärsyttää minussa ne mahdollisuudet, jotka menetän tällä lailla käyttäytymällä. Ehkä he ovat jopa tyytyväisiä siitä, että ujouteni ja toisenlaisten kiinnostuksenkohteideni myötä nuo mahdollisuudet ovat esteettömämmin (jos kyseessä on niukka resurssi) toisten tavoiteltavissa, niiden, jotka kokevat ne omiksi mahdollisuuksikseen ja nauttivat niiden toteuttamisesta.

Joskus saatan hämmentyä, kun tajuan toimivani reippaasti. Tai kun huomaan, että joku ihminen onkin fyysisesti minua lyhyempi. (Miellän heidätkin muistissani paljon itseäni suurempina.) Nämä ovat jotenkin neutraaleja toteamuksia, lievästi huvittavia. Ajattelin niitä tänään töihin kävellessäni. Tutut liikkeenikkunat, talsittu matka, toistuva lauantaipäivä. Ajattelin sitäkin, miten en osaa surra sitä, etten koskaan mielestäni näytä kauniilta tai mukavalta, harvemmin mukiinmenevältäkään. Toiset saattavat säikähtää sitä ja surra. Itseni on vain tyydyttävä siihen, etten kiinnity liikaa tuollaisiin mittapuihin ja että muistan, etteivät omat arvioni ole niin intersubjektiivisesti päteviä. Se riittäköön, että on joku, joka pitää minua viehättävänä. Niin viehättävänä, että saan hihittää ja telmiä ja kirmata syliin, kaikkea sitä, mitä kaipasin niin paljon enemmän joskus kauan sitten. Se on luotettavampaa kuin oma hahmotukseni asiasta, mitä ulkoisiin seikkoihin tulee. Mitä naiselta vaikuttamiseen tulee. Pidän kyllä itseäni ihan onnistuneena eläimenä ja pidän siitä, miltä kehoni tuntuu sisältäkäsin, sen liikahduksista, sekä tahdonalaisista että unenrajaisista, reflekseistäkin, siitä miten lihakset panevat hanttiin, jos niitä lähestyy turhan kovakouraisesti venyttäen, miten ne alkavat treblata. En vain oikein usko, että voisin äkisti alkaa pitää itseäni pintatasoa tarkastellen kauniina tai miellyttävän näköisenä. (Enimmäkseen en toki yritäkään kovasti tällä saralla, koen ne ponnistelut jotenkin elämänvastaisina, en halua olla syömättä enkä ajaa itseäni treeni- tai meikkiputkeen.) Ehkä itsensä kauniina hahmottaminen on vähän liikaa vaadittu, kun ottaa perhetaustani huomioon. Alitan standardit niin että paukkuu. En jaksa meikata aina juhliinkaan, saati roskista viedessä, enkä ole ikinä edes harkinnut kauneusleikkausta. Enkä oikein osaa jutella näistä asioista äidin ja siskon kanssa, he ovat valinneet ponnistelun ja minä luovuttamisen. Enkä jaksa oikein enää surra tätä, tällä lailla elämäni vain on sujunut. Ehkä minun pitäisi tuntea itseni jotenkin lannistuneeksi ja raukkamaiseksi, kun en enää yritä vakuuttua mistään tällaisesta. Mutta en jaksa. Minusta tuntuu ihan hyvältä praktiselta päätökseltä sulkea silmäni omilta arvioiltani näissä asioissa. En ole selvästikään kovin asiantunteva tässä kysymyksessä.

Ajattelen tänään äitiä, kun kävelen töihin. Hänen ahdistustaan. Omia ristiriitaisia tunteitani häntä kohtaan. Ottamaani välimatkaa. Vanhempieni halua tulkita jokainen vastaamatta jäänyt puhelinsoitto yrityksekseni tavoitella heitä, vaikka puhelimen muistista he voisivat havaita, että soittaja on kyllä ollut joku muu. Sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja mistä pidän. Ja kaikkea, mistä olen ärtynyt, vihainen, surullinen, lannistunut. Sitä miten haluaisin joskus vain huutaa suoraa huutoa ilman sanoja, päästää sen kaiken pois itsestäni, vieräyttää sen siihen hillitysti sisustettuun olohuoneeseen, ja samanaikaista haluttomuuttani tehdä niin, koska olen toki yrittänyt ja jollakin kummalla tavalla tunnen edelleen vastuuta siitä, etten saisi sillä lailla järkyttää, koska ei se ole sopivaa ja eivät he siitä toivu niin notkeasti kuin soisin heidän toipuvan. Ajattelen uudestaan sitä, miksi äidin on helpompaa viettää aikaa töissä kuin kotona, miksi hän välttelee kotia. Miten sen kaiken täytyy hänestä tuntua valtavalta ponnistukselta, suoritukselta, pusertamiselta. Miten jokainen sotkuinen sohvankulma huutaa, kirkuu epäonnistumista, samoin meidän lasten luonteenpiirteet, miten se kaikki säpälöityy eteenpäin siihen, että voin maata täysin rauhallisena keskellä sekasotkua omassa kodissani, mutta en kestä sitä, että tulee vieraita, koska he voivat ahdistua sotkemisestani yhtä paljon, vai voivatko, kuka sen tietää, ei, ei se oikeastaan voi tarkemmin ajatellen mennä niin, mutta me ihmiset, me vain mieluummin ajattelemme toisiamme eriöitämme siistivinä, oikovaatteisina, tahrattomina ja korkeintaan tahdonalaisesti joltakin haisevina. Miksi? Mikä siinä muussa uhkaa?

Tiedän itse siistineeni ahkerimmin silloin kun olin psyykkisesti siinä pisteessä, että hiukset lähtivät suihkussa tukkoina ja harkitsin tosissani, pitäisikö minun mennä lääkäriin, jos he vaikka siellä jotenkin - no, en oikein osannut muotoilla, millaista interventiota olisin tarkalleen kaivannut, joten en sitten mennyt. Mutta sinä talvena siistin ja koetin löytää siitä järjestyksen romahtaneen tilalle. Ja koetin olla reipas ja rohkea ja kaikkea muuta tuollaista, jonka koen hyvin vieraaksi muuten.

Sinä talvena kuvittelin myös purkaneeni pääni kuin kuulakärkikynän, kuvittelin vieterit ja putket ja ruuvautuvat ulkokappaleet ja taskuklipsin ja painonapin siihen kaikki erilleen, valoon, ja tunsin hämmennystä, miten tämän kaiken voisi pystyä kokoamaan. (Lapsena sain isältä kokonaisen kassillisen kuulakärkikyniä, joihin oli painettu väärin kaksi tekstiä päällekkäin. Purin kynät enkä osannut koota niitä. Ajattelin, että seuraavasta opin. Viimeisiä en kai purkanut, välillä otin kyniä muihin leikkeihin. Kun piirsin sukkahousuihin muurahaisia, sain kovasti toruja. Isä karjui, miten voin olla niin idiootti, äiti suuttui isälle nimittelemisestä, tunsin itseni syypääksi heidän eroonsa, jota ei koskaan tapahtunut.) Että ihminen voi olla väärässä... kuvitella purkaneensa kynä osiinsa. Ikään kuin osia ei voisi vielä edelleen pieniä. Tai menettää ylipäänsä halua koota kynä. Tai pää.

Tiedän äidinkin pelkäävän, että hänet vain viedään lupaa kysymättä. Se pelko näkyy harvoin, mutta on ilmestyessään aika vahva. Ja hänkin haluaa karata, kun pelkää, kyydittää itse itsensä pakoon riitasoinnuilta. Hän ei koskaan karannut, tai en ainakaan muista, vaikka puhui monta kertaa erimuotoisista pakenemisista: milloin junalla, laivalla, lentokoneella, milloin junan alle tai hyiseen mereen, minne vain pois helvetistä meidän kanssamme.

Tänään mietin sitäkin, kävellessä, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa, joka on matkalla tuota lyhyintä tietä helvettiin. Jos sellaisen kanssa taittaa matkaa, eikö itsekin matkusta helvettiä päin? Voiko voida hyvin, jos vieressä toinen parpattaa kaiken aikaa vertaavia lauseita? Eipä kai. Ei, vaikka toinen vertaisi vain itseään eikä koskaan kysyisi minulta, mikset sinä voi sitä ja tätä kun tuokin kerran voi.

Sekin tuli mieleen, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa kuin minä, sellaisen joka kyselee koko ajan ja ihmettelee, ja taistelee jatkuvasti itsessään ankaruutta vastaan nauramalla päin sen ankaruuden naamaa ja välillä vaanimalla sitä siellä, missä ankaruus heittäytyy varomattomaksi eikä siten piilottaudu yhtä tarkasti kuin toisaalla. Ja että onko kaikilla tosiaan vaikeaa omilla tavoillaan ja kuinka vähän me ymmärrämme niiden toisten vaikeuksista, tai ainakin minä ymmärrän kauhean vähän, tunnen tänäänkin tyhmäksi itseni, kun olen kolmenkymmenenviiden ja alan vasta nyt hahmottaa, että ehkä se seikka, että äidille koti on niin helvetillinen paikka, jotakin karmivaa ja paettavaa, ei olekaan minun syytäni tai siskon, ja olenhan minä tätä aiemminkin miettinyt joskus, mutta miten sen aina unohtaa, uudestaan ja uudestaan, ja sitten löytää sen ja hämmentyy, miten on mahdollista, että sillä lailla harhautuu muualle ja tuntee pelkät kaiut itsessään, eikä osaa sanoa niille, että lopettakaa, tässä on muutenkin tekemistä. Eikä silti ole tyhmää muistaa uudestaan, oivaltaa uudestaan, hyvähän se vain on.

Ja se on niin kovin vaikea muistaa. Että tämä riittää, tämä hitaus.

Varautuneisuus

Meitä istuu ringissä kolmetoista ihmistä. Kaikki vaikuttavat mukavilta ja sympaattisilta, kuten ihmiset noin ylipäänsä. Silti jo alusta lähtien tuntuu siltä, ettei tunnelma ole aivan välitön. Huomaan, että moni jättää vastaamatta hymyyn. Muutama myös tuijottaa itsepintaisesti sukkiaan eikä juuri nosta katsettaan. Yksi miehistä on tunkenut kädet syvälle taskuun, kaksi naisista on ristinyt kätensä rinnalleen. Yhdellä naisista on tuikea katse, hän katsoo pitkään ja arvioivasti, ehkä vähän haastavastikin. Hymyilen en-ole-vaarallinen-hymyä.

Tällainen seurue on haastava. En osaa ilmeettömyyttä, huomaan kasvoillani vaihtelevan ilmeitä huvittuneisuudesta (minusta on hullunkurista, miten vakavia kaikki ovat, vaikka me olemme kädellisiä ja mielissämme liikkuu taatusti paljon hassuja ajatuksia) uteliaisuuteen, lievään hätään toisten ilmeettömyyden edessä, hämmennykseen, jopa ärtymykseen. Onneksi ohjaaja tulee takahuoneesta ja hymyilee ja nauraa paljon, ja vaikka osa lieneekin sosiaalista roolia, siinä on edes yksi katse, joka on varauksettoman myönteinen ja rohkaiseva. Kiinnityn siihen, välillä hymyilen muillekin. Nuori tyttö vastaa hymyyni. Huomaan myös, miten ohjaaja kiinnittyy minuun, koska jaksan hymyillä hänelle. En tiedä, hymyileekö Vompatti vieressäni, mutta olettaisin niin. Yleensä hän hymyilee tai sitten näyttää pelokkaalta.

Tässä vaiheessa ajattelen hymyä vaarattomuuden ja hellyyden osoituksena. Mielessäni häivähtää myös eräs tapauskertomus edellisestä terapiakirjasta, siinä miesterapeutti ei ottanut vakavasti naispuolista asiakastaan, joka hymyili silloinkin kun kertoi tuskallisista asioista. Miesterapeutti piti hymyä teennäisenä. Häneltä se olisi varmaan ollutkin teennäinen ele, mutta jos minä kivettäisin kasvoni, kuten teininä tein, se olisi minun kohdallani teennäisyyttä. Muistan myös erään lukemani kappaleen, jossa hymyä tarkasteltiin alistumiseleenä. En ole aivan samaa mieltä siitä, että väkivallattomuuden ja vaarattomuuden vakuuttaminen on alistumista. Eivät voimamittelöt voi olla niin suoraviivaisia. Yhtä kaikki olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä, että huvitun helposti ja hymyilen paljon. Olen ajatellut, että se on osa sitä, etten tahdo pomottaa ketään ja että olen joskus aika surkea pitämään puoliani. Mutta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että kyse voi olla jostakin muustakin.

Onneksi ohjattu osuus alkaa eikä ole aikaa miettiä vuorovaikutusta.

Kun olemme opiskelleet jonkin aikaa ja pitäneet taukoa, ohjaaja kertoo omasta tilanteestaan jotakin ja kysyy, mitä me teemme työksemme. Ihmiset ovat hiljaa ja näyttävät vähän kiusaantuneilta. Koska minulla on hyvä kontakti ohjaajaan ja ajattelen, että ensimmäiseksi framille astuminen ehkä rohkaisee muutkin ja avaa tilannetta (ja olen pakonomaisen kiinnostunut avaamaan tilanteita, niin voimakkaasti jännitys ahdistaa itseäni), vastaan kysymykseen iloisesti ja huolettomasti. (Jostain syystä ujouteni ei ulotu siihen, että minun pitää vastata kysymykseen vieraassa seurueessa. Olen arka tekemään aloitteita, mutta reaktiivisuus ei tunnu sillä lailla uhkaavalta.) Vastattuani hiljaisuus laskeutuu. Ohjaaja silmäilee hetken odottavasti muita, kertoo sitten lisää omasta hommastaan ja kyselee jotakin minun työstäni. Vastaan iloisesti nauraen, sanon jotakin ihan hassua, jotta joku heltyisi. Sitten on taas hiljaista.

Hiljaisuus oikein säteilee, sen tuntu on ahdistava. Ymmärrän jotenkin olleeni liian tunkeileva vastatessani, vaikka vastaamattomuuskin olisi tuntunut epäkohteliaalta ja varautunut ilmapiiri tuntuu ikävältä. Saan kauhean ahdistuksen siitä, inhoavatko nämä ihmiset kenties nyt minua, kun he eivät halua vastata.

Vompsu on vessassa, joten hänestäkään ei ole tueksi.

Myöhemmin teemme meditaatiota hyvistä ajatuksista ja kokemuksista ennen toimeen taas ryhtymistä. Ohjaaja kysyy, haluaisimmeko jakaa näitä ihania kokemuksia keskenämme. Muut ovat hiljaa. Haluaisin kertoa ja ennen kaikkea kuulla toisten kokemuksia, haluaisin kuulla heidän elämänsä ihanuudesta. Melkein kaikki on alussa esitelty hyvin avoimiksi ihmisiksi, mutta tässä me nyt istumme ahdistuneina. Ja hitto vie, minäkin olen jo oppinut koodin, ja sillä välin kun arvon, sanonko jotakin taas ensiksi ja kohtaan siitä inhon tai ainakin itseinhon vai odotanko vielä puoli sekuntia ja sitten vasta sanon, että joku muu saisi ottaa vetovastuun ilmapiriin höllentämisestä, ohjaaja huokaa ja sanoo: "Ei sitten, se on ihan okei. Kunnioitan sitäkin, ettette halua jakaa näitä kokemuksia."

Se tuntuu niin kummalta, se varautuneisuus. Sitä kuulostellessani tajuan jotakin. En ehkä osaa sanallistaa sitä vielä hyvin. Se liittyy jotenkin ujouteen. Ujous on usein tekemisissä fyysisen tilan omaehtoisen (tai itseohjautuvan) ottamisen kanssa. Mutta se ei ole ainakaan minun tapauksessani tekemisissä erityisen sulkeutuneisuuden tai intimiteetin laajamittaisen suojelemisen kanssa. (Välillä kun olen vihainen omasta ujoudestani, tylytän itseäni sulkeutuneeksi paskaksi, joka ei uskalla edes hengittää. Ei se taida pitää ihan paikkansa.) Olen jotenkin samastanut melko pitkälti nämä kaksi asiaa ja äkkiä tajuan joitakin hankalia kommunikaatiosolmuja elämässäni. Ne toiset eivät olleet ujoja, joten kuvittelin, että he ovat minua paljon avoimempia muutenkin. Ja sitten nuo ihmiset suuttuivat, kun kohtelin heitä avoimina - odotin heidän kertovan, jos olin kävellyt heidän rajojensa ylitse, esimerkiksi, ja kun he eivät näyttäneet pahastuvan juttelustani, menin yhä pidemmälle, kunnes he jossakin vaiheessa räjähtivät, etteivät halua puhua näistä asioista ja että heitä ärsyttää, kun puhun yksityisasioistani heille. Ei se, että joku ei ole ujo, tarkoita, että hän pitäisi avoimesta keskustelukulttuurista. (En oikein tajua sitä, miksi joku suuttuu siitä, että hänelle kerrotaan toisen elämästä. Kyllä minuakin joskus kauhistuttaa kuulemani merkitysrakenne tai puheen sisältö, muttei oikeastaan koskaan se, että minulle kerrotaan jotakin. Ehkä olen vain yksinäisempi kuin useat tai täysin kyltymätön kuulemaan erilaisista elämäntavoista tai jotakin kun en oikein ymmärrä, miksi joku järkyttyy siitä, että joku uskoutuu hänelle. Ehkä siihen sisältyy ajatus kiitoksenvelasta tai vastavuoroisuuden pakosta tai jostakin?)

Onneksi välillä koko ryhmä purskahtaa nauruun, muuten päivä olisi ahdistava. Mistä se varautuneisuus syntyy? Mitä jakamisessa voisi hävitä? Nämä kysymykset eivät kai koskaan lakkaa askarruttamasta itseäni.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.