Ja mustarastaita

Totisesti päivät koettavat erilaisina. Tiistaina tuijotan kalvoja jotenkin väsyneenä ja toivottomana. Eihän tästä tule mitään, ajattelen, ymmärrykseni on lakannut ennakkovaroituksitta. Keskiviikkona huomaan taas tajuavani jotakin. Ja tänään, torstaina, niin, kaikki tuntuu hetken selkeältä taas tentin systemaattisen bachpoljennon jälkeen. Selkeässä tarkastelen asioita erottuvina. Takerrun detaljiin. Jostain syystä matemaattisissa olioissa on jotakin kärpäspaperimaista. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut tarinan, ja sitten näen, miten tarina melkein tapahtuu. Mielessäni vyyhteän suurta kertomusta, sitten keskeytän ja päätän kysyä asiasta tarkemmin.

Luulen ihmisten tarkoittavan eri asioita heidän sanoessaan maailman kannattavan tai elämän kantavan. Monille se tarkoittaa arjen tervetulleeksi toivottamista. Itse en tunnu osaavan sitä lajia mainittavasti. Mutta sen tiedän, että maailma vastustaa. Se levittyy käsiteltäväksi ja käsitettäväksi ympärillä, kurtistuu, poimuilee, emergoituu. Ajattelen dispositioita, kun näen detaljin. Detalji kertaa tarinaa. Siinä maailma kantaa, kuljettaa. Empiirisistä yleistyksistä kasvaa systeemi. Systeemi tarvitsee rattaisiinsa ruuvin, jotta toimisi. Teemme ruuvin ja toteamme sen olevan olemassa. Olla olemassa: kuin rastas, kuin työkalu, kuin ajatus tai vireystila.

Tyyyiii, sanoo rastas puistossa teollisuustalojen keskellä, kun kuljemme ystävättären kanssa koteihimme vesijuoksemasta. Lähimetsässä on näkynyt monta kertaa pöllö. Kerran Vompsu näki sen saalistavan mustarastasta. Kun tulen kotipihaan, vilkaisen ties miksi lehmusten latvuksiin, ja kas, sielläkin on mustarastas. Pysy siinä, ajattelen, älä jää pöllön kynsiin. Mutta eiväthän ajatukset sillä tavalla matkaa. Tentissä kurssitoveri oli koettanut tavoittaa jotain säteilyä suunnastani, mutta päätti sitten jättää puolityhjän paperin ja mennä uusimaan.

Ajattelin strategisesti, etten innostu enkä tuohdu tentissä, että pysyn viilipyttymäisenä ja järjestelmällisenä, mutta ehkä kuuntelin vääriä Bacheja lukiessani. Kiihtymyskin voi silti pulsoitua systemaattisesti. Huomaan, että on liikaa mielipiteitä ja huomautuksia. Tai kai se on näkökulmasta kiinni.

Sadettimen kuuloinen lintu

Aamu lähtee käyntiin hitaasti illan takia. Olemme seisseet lähiseudun anniskeluliikkeessä ja ensin tuijottaneet, sitten ketkuneet lystikkään käännösmusiikin tahtiin. Hassua katsella ihmisiä ja äkkiä tajuta, että toiset heistä ovat puolet omasta iästä noin vuosissa mitattuna. Silti se oli suunnilleen eilen kun ei päässyt sisään mihinkään baariin, jotenkin se on lähempänä kuin ne kerrat kun joistain kotibileistä olisi lähdetty jatkoille mutta ei päässyt sisään ilman henkilökorttia, koska paperithan kysyttiin joka ikinen kerta. Ehkä se johtui kahdesta letistä. Parasta on, kun bändi soittaa Yeke Yeken. Millainen piristys se olikaan kahdeksankymmentäluvulla kaikkien niiden jalkaa toisen viereen -diskobiisien lomassa! Se ja Ofra Haza... hassua, että meni kuitenkin vuoteen 2006, että löysin kunnolla etnomusiikin, muutenkin kuin afrikkalaisen ja itämaisen tanssin tunneilla.

Kas niin, on mennyt myöhään, olemme tanssineet kunnon hien pintaan ja sitten onkin mahdotonta vain käydä nukkumaan, on saatava ruokaa. Koira tanssii Harrin nakille Karhupuiston kulmalla, vispaa etujalkoja niin että kynnet vain ripsaavat yhteen. Pienet steppikengät sille pitäisi ostaa.

Aamu, hidas aamu, vapaapäivän aamu. Kissa koettaa marssia koiran yli, koira rähähtää. Kissa ei ota nokkiinsa, valitsee vain toisen reitin.

Kävelemme koiran kanssa pitkän lenkin, silmäilen riekaloituneita idänunikoita, niiden rähjääntyneet hyönteisbordellit nurppuvat sadekylmän jäljiltä. Vesi on hakannut siitepölyä laikuiksi lehdille. Kuivuneen pisaran muoto on kirjoitettu ohuella keltaisella renkaalla. Pienet linnut, joilla on mustaa kajalia, lentävät pään molemmin puolin, kurvaavat oksalle, ravistavat siipiään. Niillä taitaa olla jossain pesä tai poikasia maassa.

Hämmästyen totean niiden kuulostavan sadettimilta. Vien koiran hetkeksi aidan luo, sidon sen siihen. Sadetus lakkaa mutta linnut lehahtelevat edelleen lähellä. Koira pelottaa niitä enemmän. Katselen vielä hetken keltaisia renkaita syvänpunaisilla terälehdillä ja mietin, millaista olisi elää maailmaa, jossa sadetinääninen lintu saisi aikaan nuo renkaat.

Kotona tarjoilen kasveille perjantaipulloa, jaakontaikaa. Aji Cristalissa on ainakin viisikymmentä chiliä. Rocoton möhkäleet suurentuvat. Tomaatissa on kukkia ja raakileita. Laatikoissa rehottavat yrtit ja kukat. Ei tarvitse enää hankkia eikä istuttaa mitään. Riittää, että huoltaa ja kastelee ja ihmettelee. Niin, ja istuu pöydän ääressä aurinkolasit päässä ja siemailee yrttiteetä ja lukee Margaret Atwoodia. Sitä ei sovi unohtaa.

Happy landing

No nyt sitten tunnistan taas suomalaisen talven tai kehoni tunnistaa sen. Ylähengitysteiden tulehdus on tästä varma merkki.

Makaan sängyssä menoni peruuttaneena ja tutkin internetistä, millaista on tandemriippuliitäminen. Koetan arvioida, uskaltautuisinko kokeilemaan tuota avustettua lintumaisuutta muutamien viikkojen kuluttua. Minua ei huolestuta ponnistaminen eikä liitäminen vaan ainoastaan laskeutuminen. Haluaisin vieterikengät. Toisaalta jos pyörätuolissa normaalisti istuva ihminenkin selviää tuollaisesta keikasta, ja erään tandemohjaajan nuorin asiakas on ollut neljän ja vanhin kahdeksankymmenenkuuden, pidättelen ehkä vähän turhaan kivuliasta hengitystäni.

Ja alashan sieltä tullaan joka tapauksessa. Suurin riski on kai se, että lakkaa juoksemasta rampilla, jolta pitäisi loikata tyhjyyden ylle siipien varaan. En osaa kuvitella lakkaavani juoksemasta. Mutta ei se mitään todista.

Kun katselen toisten videoita heidän liidoistaan, mietin, olisiko tuo sellainen kohta, jonka muistaisi hetkenä ennen kuolemaa, jolloin elämän sanotaan vilistävän tajunnan halki. Entä jos muistaisikin silloin elämyksiään ja outouksiaan, ja kela kalkattaisi nurinnarin menemään liitämisen pilvenpiirtäjien ja sademetsien yli vuorenrinteelle, loikkaisi sieltä koiran yli ajamiseen riksalla, sieltä häkellyttävään hiljaisuuteen, jonka kapaloimana voi kävellä takaperin tungeksivan ja töröävän kadun ylitse pelkäämättä mitään, sujahtaisi siitä auringossa lekottelevaan poikasmahaiseen sisiliskoon erään saunalaiturin portailla, hypähtäisi arvaamatta ylemmäs rinteeseen yön yli tanssimiseen taivasalla, nytkähtäisi metsään, jossa juoksen nokkosten halki kohti ja pois, kohti ja pois, hymyyn, kytkeytyisi busseissa huutaviin laivoihin, jotka repeytyvät kellareistaan ja purjehtivat katuja pitkin talven polttavaan pätsiin, ja musta koira laukkaisi takaperin kalliota, punainen koira rusahtaisi kokoon jalkani alla ja nousisi nurmikuopastaan, unet kiertyisivät ja jättäisin kerta toisensa jälkeen miehen tietämättä oikein miksi niin teen, ja pelko vihloisi, ja äkisti seisoisin asemalaiturilla mustissa vaatteissa, krusifiksi kaulassa ja sigmund freudia laukussa ja irtoaisin noista kasvoista ja astuisin takaperin junaan unohtaen, että Madridin jeesus/james bond tuli minua asemalle vastaan, astuisin takaperin kanootista alas hyiseen jokeen ja löisin varpaani, kompastuisin jännitykseen ja mustaan viemäriliejuun ja talveen jossa kuume sahasi vierasta kaupunkia joen varressa, juoksisin takaperin lumista nurmea kohti lasta, joka lähenisi kourat kurkottaen ja löisi minua lopulta, ja välillä häivähtäisin unien kaupungin raitiovaunujen ja aukioiden kautta pianomusiikkiin ja pliehen, pölyn tanssiin kylmissä kivirappusissa, vehreään heinäseinään joka sulkeutuu takaperinkonttaajan edessä, joku haluaisi koskettaa minua hiuksiin, huutaisin kauhusta, ja sitten kaikki olisi ohi niin kuin ovat ohi ne tilanteet joista on valoheijastettu kuva kiiltävällä paperilla: Metallinen kahvikannu kolmekymmentäluvulta, pitsiä, päärynä. Sen täytyy olla elokuu.

Jokin minussa haluaisi loikata.

Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.

Epävarmuutta

Pieni ja tumma lintu katselee maanisesti lokkipoijuja, kurinpitojoutsenia ja satunnaisia hyvinvoivan rasvahöyhenisiä sorsia. Suuret ja kokonsa tietävät kanadanhanhet ja söpösti kieltään näyttäen pähkinöitä kärkkyvät valkoposkihanhet eivät sitä liikuta. Joskus se sukeltaa huolettomasti ja pulahtaa pintaan suunnilleen joutsenen nokan alle. Siitä se spurttaa äkisti toisaalle.

Tiedän tämän linnun, olen seurannut sen puuhia ennenkin. Telkkä, sanoo jokin, mutta voiko siihen luottaa? Mistä voi tietää, että muistaa oikein? Enkä tarkoita nyt, ettenkö voisi tarkistaa asiaa. Tietysti voin, ja niin teenkin. Mutta siinä rannassa, tai sillalla, oikeammin, on vain hatara ehdotus, johon en osaa luottaa.

Joka tapauksessa, koen samanmielisyyttä linnun kanssa. Sitä on helpompi ymmärtää kuin toisia vesilintuja. Jokin sen temperamentissa, ajattelen. Huomautan seuralaiselle, että se uikin vähän erilailla kuin muut. Toisten lintujen pää tököttää pystymmässä, määräisemmin. Tämä on kuin koko ajan kaatumassa nokalleen - tai oikeastaan umpisukelluksiin. "Koska se osaa", sanoo seuralainen. Jaa, mitähän lintu miettisi, jos se osaisi verrata itseään toisenlajisiin ja jos se olisi saanut kotikasvatuksen, jonka mukaan pitää tarkasti seurata, miten muut toimivat, ja sitten tehdä samoin? Jälki voisi olla karmeaa.

Lintu ei vaikuta lainkaan neuroottiselta, ainoastaan hivenen maaniselta.

Joskus ihmisissä maanisuus (tai mikä sen nimi nyt sitten olisikaan) suuntautuu sisäänpäin, tunneloituu näkymättömiin. Ystävät näkevät sen ehkä laiskuutena tai saamattomuutena, ehkä jonkinlaisena väsymyksenä. Mutta en muista, milloin mieli hiljenisi, paitsi ehkä venytellessä pitkään lattialla tai tanssiessa niin nopeasti, ettei ajatus voi pysyä mukana eikä harhautua muualle, tai ehkä joskus metsässä ja sitten tietysti hieroessa, sen kaiken tähdentyessä tuntoaistiin kämmenissä. Sisällä kiehuu. Kysymyksiä. Miksi eri vuodet käyttäytyvät eri lailla? Kuinka pitkään menee, että voi tuntea itsensä taas terveeksi ja voimakkaaksi? Milloin alkaa kaivata ihmisseuraa?

Mutta kysymykset kuulostavat jotenkin levollisemmilta nyt. Ne eivät törrötä yhtä jyrkkinä ja vaarallisina. Tekivätkö ne niin? Eivät ehkä. Ehkä muistan tämänkin väärin. Ehkä olen aina suhtautunut kysymyksiin kulmakarvaa nostaen ja nauttien keveyden tunteesta kävellessä. Antaa kysymysten pöristä itsekseen!

Elokuu tuntuu ehkä julmimmalta kuukaudelta. (Vai ovatko kaikki kuukaudet julmimpia juuri kun niitä elää? Jos muistan tässäkin pieleen?) Niin moni tähän ajoittuva ilmiö tahdittaa sisäisessä vuodessa päälle vyöryvää pimeää syksyä ja talvea, koulun istumispakkoa monta tuntia päivässä, ylipäänsä pakotetuksi tulemisen tuntoja, ajatusta, ettei voi vaikuttaa mitenkään olosuhteiden huonontumiseen. Se tuntu oli kadota jo, mutta viime syksyn koulun aloitus tuntuu aktivoineen kahlituksi tulemisen kammon. Kirkas, ihmeellinen kesä, selkeä kesä, tänä vuonna jopa riittävän lämmin kesä alkaa rapistua silmien edessä, ja tekisi mieli kiskaista jarrut pohjaan, koska pian jo minut sullotaan taas johonkin hirvittävään ihmisvarastoon, keinovaloon ja keinolämpöön. Ei niin, ettenkö pitäisi syksystä. Pidänhän minä, kunhan kerkiän ensin tottua siihen ja hyväksyä sen tulon. Ja muistan, ettei tänä syksynä kukaan tule kertomaan, mihin aikaan mitä, vaan saan itse vaikuttaa siihen, milloin syön, nukunko päiväunet, montako ihmistä hieron ja niin edelleen.

Joskus hirvittää, hetkittäin, kun tajuan, etten oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Eipä kai kukaan muukaan, mutta osa näyttää unohtaneen asian. Ja sitten, kun ei voi olla varma siitäkään, mistä on tulossa... tai missä on nyt, jos se on jotakin kahden tuntemattoman pisteen välillä...

Onneksi osaan edetä tässä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa, onneksi se on tuttua, jos mikä.

Voin vain seistä kaiteen luona ja ihailla telkän tasapotkujen vilkutusta ja kuplavanaa linnun painuessa pohjaan, ja päättää kutsua sitä telkäksi, toistaiseksi. Ja päivä keinuttaa merta ja lintuja, aurinko porottaa vielä, vadelmia vielä roikkuu pensaissa, turistit kulkevat ohi kameroineen, oma kamera on jäänyt kotiin, mutta pian senkin ehkä muistaa.