Mielipiteistä monimutkaisemmin

Mikä tätä maailmaa vaivaa? Tarkoitan maailmalla nyt maailmaa, joka rakastaa rautalankamalleja ja hissipuheita, jossa lehtijuttu ei saa sisältää liian monta sanaa eikä ainakaan useampia näkökulmia ja jossa isotkin poliittiset mielipiteet typistetään herkästi muotoon puolesta tai vastaan asiaa x.

Mielipiteet tulivat mieleen kun kävin taannoin Alkossa. Viime visiitistä onkin aikaa yli viisi vuotta. Olen olettanut, että suomalainen alpo - alkoholipolitiikka - voi edelleen paksusti. Ja kenties voikin, mutta näyttää nyt erilaiselta satunnaiskävijän silmiin. Menin viinakauppaan, koska omaan kaamosaikaani kuuluu kaikenlainen suklaata ja rommia tiukkuva leivonta. (Hormonit, hormonit.) Olen tähän saakka ostanut päivittäistavarakaupasta niitä minipulloja rommiesanssia, mutta eihän se ole kovin ekologista, kaikki ne muoviset minipullot, eikä itse asiassa taloudellisestikaan järkevää. Joten ei kun alkoon kun kerran olin siinä kompleksissa jo valmiiksi postipaketteja hakemassa. (Tempehkulttuuri, nattokulttuuri.)

Tulin pulloineni kassalle. "Jaaha, totikautta pukkaa!" sanoi myyjä iloisesti. Vastasin yhtä iloiseen sävyyn, että itse asiassa ei, että minä vaan tykkään leipoa. No jotain muuta juomapuolelle sitten, hän ehdotti. Ei kiitos, vastasin. Tämä jotenkin tuntui harmittavan myyjää. Ensin hän alkoi saarnata siitä, että rommi käy muuallekin kuin leivontaan, esimerkiksi ruoanlaittoon. Joo, tiedän, kiitos, sanoin käänteestä hieman hämmentyneenä, lompakko valmiiksi esillä. Mutta sen sijaan, että olisi lyönyt ostokseni kassaan, hän alkoi antaa vinkkejä siitä, millä kaikella lantringilla rommin saa alas vaikkei mausta välittäisikään. Tuijotin hämmästyneenä. Saa alas? Kohta hän sentään piippasi pullon koneelle niin että saatoin maksaa, jatkaen samalla vinkkimonologiaan. Ei ole tarvetta saada alas, vastasin jo astetta jurommin. Kun sulloin pullon laukkuuni ja kävelin kassalta pois, hän huuteli vielä perään, että kannattaa kuitenkin kokeilla vaikka kaakaon sekaan. 

Ehkä tuo on jokin kampanja, jossa koetetaan purkaa alkoholiin liittyviä syyllisyydentuntoja tai häpeää? Tai jossa koetetaan tehdä Alkossa asioinnista niin kepeää ja miellyttävää, ettei kukaan enää natisisi siitä, ettei viinejä saa ruokakaupasta? (Mikä on jotenkin hassua koska kaikkien isompien ruokakauppojen kyljessä tuntuu joka tapauksessa olevan Alko.) Luultavasti kohdallani kävi kuitenkin nyt niin, että sitten joskus kun tuo rommipullo loppuu, matkustan mielummin vaikka Tallinnaan ostamaan seuraavan pullon kenenkään siitä piittaamatta kuin joudun moisen puheoksennuksen kohteeksi. Ehkä täällä on yksinkertaisesti mahdotonta ihan vain neutraalisti myydä se pullo, etenkään jos joku epäilyttävästi väittää käyttävänsä viinaa vain leivontaan, kaikella tällä historialla? Ja tietysti introvertti ei arvosta samoja asioita kuin ekstrovertimpi vertaisensa... enimmäkseen haluan kulkea rauhassa. Siksi liikun lähinnä metsässä, en väkijoukoissa, ja opetan lajeja, joissa rauhoitutaan ja keskitytään hiljaisuudessa, sen sijaan, että olisin jossain pälätyksen keskellä.

Mutta niin, mielipiteistä. Kieltämättä ajattelin Alkosta pois lampsiessani, että olisin ostanut rommini mieluummin kaupasta, niin ei olisi tarvinnut kuunnella mainospuhetta. Mutta laajemmin, esimerkiksi kysymyksessä pitäisikö viinit tuoda päivittäistavarakauppoihin, en osaa sanoa ehdoitta juuta enkä jaata. (Enkä siis myöskään eitä, sitähän tuo tarkoittaa vaikka siinä onkin kaksi myönnön sanaa; kieli on omituinen epeli.) Minullahan on näitä sukulaisia, jotka ovat jo haudan rauhassa. Heidän elämäänsä viina kaikissa muodoissaan pyöritti siinä määrin, että lapsena sain paniikin vanhempieni ottaessa saunakaljan. (Tämä raitisti vanhempani lopullisesti, tämän kauhun näkeminen. Kai he siinä tajusivat, miten pelottavaa heidänkin oli ollut nähdä sitä lapsena? Tai siis, ei vain nähdä. Tulla ajetuksi lumeen ja pakkaseen pyjamassa ja niin edelleen. Päihdehelvettejä ei katsella siististi päältäpäin tai ulkoakäsin vaan oikeasti ulkoa käsin, kuunnellen rikkoutuvien sisustusten ääniä, varpaat jäässä, miettien, kenen luokse kehtaisi mennä hakemaan turvaa.) Jos alkoholia olisi ollut helpommin saatavilla, he ehkä olisivat juoneet vieläkin enemmän, langenneet useammin putkeen. Ehkä. Mutta toisaalta, ei se säännöstely näyttänyt heitä hirveästi pitelevän myöskään. Riippuvuus keksii keinot. Mistä tulen siihen, että minusta sen sijaan, että vängätään jostain jonninjoutavasta viinien kauppoihin ottamisesta, olisi hyvä keskustella jostain ihan muusta, jostain sellaisesta, jolla voitaisiin oikeasti puuttua riippuvuuksiin, kuten juuri alkoholiriippuvuus. Sehän se siellä kauppaistamisen taustalla kuitenkin häämöttää mörkönä. Esimerkiksi, milloin aiotaan ihan kunnolla tarjota päihdekuntoutusta hyödyntäen psilosybiinejä. Tutkimusdataahan on. Mutta puhutaanko tästä? Ei, puhe on juuttunut kysymykseen, pitäisikö viinit sallia päivittäistavarakauppoihin. (Rommista kukaan ei ole edes puhunut.)

Ja hieman samanlainen outo kiekura on vaikkapa pandemiapolitiikassa. Nyt väännetään terveen aikuisväestön neljänsistä rokotuksista, joista tiedetään, etteivät ne estä tartuntoja eivätkä kovin hyvin taudin pitkää muotoakaan. Ilmahygienia vaikuttaisi näihin, ilmanpuhdistus, ilmanvaihdon tehostaminen ja hengityssuojaimet, mutta näistäpä ei haluta lausua halaistua sanaa. Nämä toimet estäisivät myös riskiryhmäläisten ja vanhusten kuolemia mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. Sen sijaan vääntö kohdistuu rokotuksiin, vaikka sekä WHO että kansainvälinen tutkijapaneeli ovat korostaneet, etteivät rokotteet yksin riitä tilanteen hallinnassa. Etenkin ilmanvaihdon tehostamisen ja ilman HEPA-puhdistamisen kohdalla on vaikeaa kuvitella, ketä ne haittaisivat henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. Ketä haittaavat vähemmät hengitysteiden tulehdukset, oikeasti? Tietysti investoinnit maksavat mutta ei se sairastaminenkaan ilmaista ole, ei rahassa eikä kokemuksen valuutassa. 

Sähkö, sama juttu. Hirveä vääntö siitä, millä menetelmillä sitä on parasta tuottaa. Ja sitten, ennen näitä hintoja, säästämiseen ei juuri kiinnitetty huomiota. Hintojen nousu on vaikuttanut järkevästi ihmisten kulutukseen ja sehän leikkaantui parissa kuukaudessa liki viidenneksen. Mutta täytyy kyllä sanoa sähköä koko aikuiselämäni säästäneenä, että tuntuu jotenkin aivan uskomattoman typerältä, miten moni on vasta nyt ruvennut ajattelemaan kokonaiskuvaa, vasta nyt, kun sakot ajattelemattomuudesta kuormittavat kukkaroa rajummin. Ei se sähkö ennenkään ole ollut päästötöntä, ei missään muodossa. Kaikki tavat tuottaa ja kuljettaa sähköä vaativat melkoisen infran. Metalleja: kaivosteollisuus. Kaikki se jättää jälkensä tähän planeettaan ja jos ei omalla takapihalla niin sitten jonkun toisen. 

(Näin muuten jotain todella dystooppista Myyrmannissa käydessäni. Opetan siinä lähistöllä ja kävin sieltä hakemasta tilkettä rännien saumojen vuotokohtiin. Myyrmannin alatasanteella on kännykänvaihtoautomaatti nimeltään swappie. Tuijotin automaattia jonkin aikaa hiljaista hetkeä viettäen, kunnes tajusin, että saatan vaikuttaa hieman oudolta, ja siivosin luuni. Kulutuskulttuuri on todella mennyt niin pitkälle, etten oikein tiedä, mitä sanoa. Ehkä tässäkin tarvitaan lopulta sitten joku kunnon romahdus tai kallistuminen, että ihmiset tajuavat ettei kännykkä tule automaatista tai kaupasta vaan siihen on käytetty raaka-aineita, joiden hankkiminen ei useimmiten ole mitään sievää ja kivaa, harmitonta puuhastelua.)

En muista, että esimerkiksi vaalikoneissa olisi sähkökysymyksissä ollut vaihtoehtoa, että sähkön säästämistä tulee edistää. Ja tällä löperöllä linjalla on tietysti seurauksensa - esimerkiksi tämän talon arkkitehtuuria ja ilmanvaihtoa ei ole suunniteltu sitä silmällä pitäen, että osa huoneista voitaisiin talvisin pitää kylminä. Vanhoissa taloissa tällainen on aivan tavallista. 

No, Siperia opettaa. 

Saattaa olla, että mekin rakennamme väliseiniä jossain vaiheessa. 

Ja luultavasti en koskaan tule tekemään yhtään vaalikonetta, jossa osaisin vastata niihin likertteihin. Koska ei minulla ole semmoisia mielipiteitä että ehdottomasti tämä tai ehdottomasti ei tuota toimintapolitiikkaa. Ennemminkin niin, että tämä on ok näillä ennakkoehdoilla ja tuo noilla. Ja enimmäkseen ihmisten toiminta saa jotenkin surulliseksi ja luimukorvaiseksi eikä kauheasti luo uskoa siihen, että ennakkoehdot täyttyisivät oikein missään vaihtoehdossa. Asiaa ei helpota se, että Vompsu on korkean tason päätöksentekijöiden kanssa samoissa kokouksissa ja hämmästelee jälkikäteen sitä, miten he eivät ymmärrä ihan perusjuttujakaan.

(Kyynisempi varmaan sanoisi, että perusjuttuja ymmärtävät ihmiset eivät hakeudukaan tuollaisiin positioihin, mutta se on liian surullinen ajatus, ehdottomasti. Vaikka hyvinkin taolainen pohjavireeltään.)

Kautta jäljellä kaksi viikkoa, talo kuin pommin jäljiltä. Lumisadetta luvattu eli prioriteettilistan kärjessä on nastarengaiden vaihto asemallepyöräilypyörään. 

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus

Rio de Janeiro on kummallinen paikka. On vaikeaa kuvitella mitään niin kaunista. Nähtävää on vaikka millä mitalla. Taidan sijaita ensimmäistä kertaa paikassa, jossa hahmotan selkeän kitkerästi, ettei kaikkeen kiinnostavaan ehdi millään törkätä nenäänsä. Koen hetkittäisiä huikaisevia onnen ja avoimuuden tuntuja. Ja samalla tajuan, miten huonosti mitkään suojamekanismit toimivat.

Sen huomaa selkeimmin nyt, yöllä, kun päiväunien jäljiltä on herännyt, venytellyt pölyisellä lattialla maaten ja Vompsu on kuorsannut sängyssä. Ikkunaluukkujen takaa on kuulunut, miten miehet ovat kantaneet juomalaatikoita kapeita portaita alas terassille. Yksi laatikoista on pudonnut. Kiroilua. Ja sitten, ilta. Huvilassa hostellia pitävä mies juhlii syntymäpäiviään ja terassille ahtautuu paljon muusikoita ja muita ystäviä naapuristosta ja pidemmältä. Tämä on kai se ilta, jota on odotettu. Tai siis, on odotettu.

Mutta asiat eivät suju, kuten toivoisi. Äkisti sitä onkin ihmisten keskellä, bändi soittaa livesambaa ja tajuaa konkreettisesti, miten ulkopuolinen on kaikesta tästä. Täysikuusta, kukkivista puista ja köynnöksistä, kimmeltävistä kaupungin valoista. Vompsu tanssii, itse olen niin väsynyt ja kivistävä kaiken kävelemisen jäljiltä, että jaksan juuri ja juuri istua. Huomaan ajattelevani vuokra-asuntoja, kotimaan kuulumisia, miksi yhteen työsähköpostiin ei ole tullut vastausta, miten latteaksi sitä tuntee itsensä, kun matkustaa tuollaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti syöksyy kaikkeen pää edellä, olisiko parasta jos vain äkisti tekisin taas äkkijarrutuksen, äkkikäännöksen, alkaisin tehdä jotain aivan muuta ja elää ihan uudella tavalla. Ikään kuin se olisi ennenkään auttanut.

En halua kolmatta drinksua, koska tiedän, mitä tällaisessa mielentilassa tapahtuu alkoholiavusteisesti. En halua itkevämyttyyntyä. Tai luoja paratkoon karata kaduille harhailemaan paikassa, josta on alakaupunkiin tasan kaksi täysin turvallista reittiä. Niinpä jätän Vompsun bilestämään, luultavasti häneltä se sujuu paremmin ilman surullisuuttani, ja kapuan huoneeseen kirjoittamaan. Koetan suhtautua tähän surullisuuteen ja ulkopuolisuuteen uteliaasti ja tuomitsematta.

Vieraassa seurueessa, jossa hymyillään ja halaillaan ja suudellaan, mutta vain sisäryhmää, tuntee itsensä helposti todella ulkopuoliseksi. Etenkin kun ei ole edes oikein yhteistä kieltä. Tai jotkut puhuvat englantia, mutta kun keskustelu jää tasolle kauanko olet täällä ja mitä tykkäät meidän kaupungistamme, se on oikeastaan kuin ei olisi yhteistä kieltä. Tällaisessa tilanteessa huomaan selkeästi, miten riippuvainen olen edes jonkinlaisesta alustavasta hyväksynnän oletuksesta. Enkä oikein tunne oloani oikeutetuksi hengailemaan terassilla, kun en osaa sillä lailla pörrätä sosiaalisesti eikä tee lainkaan mieli tanssia.

Se, milloin tekee mieli tanssia, on jotakin hyvin haurasta ja teoriassa vaikeasti tavoitettavaa. Jotkut tilanteet kutsuvat sisään, toiset tuntuvat läimäyttävän oven kiinni kasvojen edestä. Sillä ei ole kauheasti tekemistä esimerkiksi päihteiden kanssa, ei minun kohdallani. Enemmän siinä on kyse turvallisuudentunteista. Perusturvallinen olo mahdollistaa leikittelyn. Miksi joissain tilanteissa turvallisuutta tuntuu olevan lähes mahdotonta saavuttaa? En osaa vastata tähän. Tiedän todeta vain joitain seikkoja: on viikkoja, ei, kuukausia, siitä, kun olen viimeksi kuvitellut osaavani haluta tanssia.

Tätä tilaa on vaikeaa kuvata. Keksin vain jotain sanoja: hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus. Hiljaisuus sisälläni on niin voimakasta, että musiikki ja sanat jotenkin vaimentuvat sen lähellä. Niihin on vaikeaa tarttua. Niitä voi olla vaikeaa hahmottaakin. Voin keskittyä niihin, mutta ne ovat aina hiljaisuuden tuolla puolen, eivät tässä, kuten eläimet ja metsät ja epifyytit ja vuoret ja meri. Ja: kaipaan musiikkia ja sanoja. Kaipaan sitä tuntua, että musiikki kiskoo tanssimaan ja sanat laulavat. Ehkä tämä liittyykin musiikkipaastoon? Kun muut pohtivat jokin aika sitten facebookissa, mistä luopuisivat paastonajaksi tänä vuonna, huomasin ajattelevani, että olen ollut jo pidemmän aikaa itse paastolla musiikista. Kommuunissa asuessa ei oikein sillä lailla voi kuunnella musiikkia. Ja minulle se on aiemmin ollut yksi merkittävistä tunnesäätelyn keinoista. Kaipaan musiikkia. Kaipaan myös sitä, että osaisin taas koskettaa toista ihmistä välittömästi. Nyt tuntuu kuin kaikkialla olisi paksut seinät, joista on mahdotonta tunkeutua läpi. Mitä monimutkaisuuteen tulee, tarkoitan sillä suunnilleen tätä: Olen ymmälläni tästä tilasta ja se osittain vaikeuttanee kaikkea heittäytymistä. Muistan kausia, jolloin saattaa vain tempautua ja nauraa ja ojentaa käden ja koskettaa, kiertyä kainaloon nukkumaan ja niin edelleen. Se kaikki tuntuu silloin hyvin yksinkertaiselta. Nyt se kaikki tuntuu vaikealta.

Vakavasti ottaen, en tiedä, kuinka huolissaan ihmisen kannattaisi olla tällaisista tuntemuksista. Teen töitä sen kanssa, etten tempaisisi itseäni täysin irti kaikesta niinä hetkinä, kun huoli tihentyy. Mutta täällä vieraassa paikassa se on vaikeampaa kuin kotona, jossa voi sentään aina tehdä ruoan tai pyyhkiä pöydän tai keskittyä täysillä asiakastyöhön. Nyt on vain tämä hetki, musiikki ja vessaan jonottavien ihmisten pehmeä brassiportugali. Keveä huoli siitä, osaako Vompsu varmasti pitää hauskaa tuolla itsekseen. (Onko se vastuualuettani? Ei kai tarkalleen, mutta on vaikeaa olla huolehtimatta.) Tai Fauni tahollaan.

Tai pitäisikö minun huolehtia enemmän. Tai tehdä asioille jotakin. Mitä?

Ja yö etenee.

Tulee toisia päiviä. Päiviä, jolloin kello on äkisti väärässä. Nämä siirtävät kelloa neljästi vuodessa, sanoo hotellinpitäjä myöhemmin. Emme tiedä sitä siinä vaiheessa kun harhailemme lauttarantaan ja alamme odottaa lauttaa. Johan sen pitäisi tulla. Ei, se on mennyt tunti sitten. Täytyisi odottaa puolitoista tuntia lisää. Jalkoihin sattuu. Lähdemme laahustamaan kohti kotia. Intiimialueelle on taas kasvamassa paise. Toivon, että se suurenisi ja tulehtuisi pahemmin vasta Suomessa. Paitsi että ensi viikko on aivan toivotonta juoksemista. Jos paise heittäytyy hankalaksi, ei auta kuin mennä yksityiselle lääkäriasemalle sunnuntaina. Tai jo täällä. Mutta en haluaisi, että genitaalialueeseeni kajotaan kielellä, jota en ymmärrä. Jo viimeksi oli tarpeeksi kamalaa silkalla suomen kielellä.

Paiseesta huolimatta lähden sademetsävaellukselle. Paise tuntuu kävellessä muttei ole vielä kovin kipeä. Sademetsässä sen melkein unohtaa. Olen toivonut meidän näkevän lisää apinoita, vaikka edes samoja pieniä harmaaraidallisia marmosetteja tai isompia mustia kapusiiniapinoita kuin ennenkin täällä, mutta aika pian tajuan, etteivät apinat näyttäydy retkueelle, jonka vetäjä kilistelee avainnippua ja puhuu taukoamatta. Retki harmittaa vähäsen, koska vaikka metsä on ihana ja näkymät vuorenhuipulta huimat, en kestä retken vetäjää, joka ympäristön esittelyn sijaan keskittyy kertomaan lähinnä omista mieltymyksistään (ja semmoiseen sävyyn, että jos joku on toista mieltä, hän on väärässä) sekä lohkomaan vitsejä. Emme näe eläimiä siltä melulta ja tahtikin on melkoista marssia. Yksin metsään ei taas ole turvallista mennä, koska siellä on ryöstetty vaeltajia. Kun maksamme vaelluksen lopussa suolaisen hinnan meluisasta ja jonkun muun tahdittamasta turvallisuudesta, tulen ajatelleeksi, että jonkinlainen ryöstö sekin on. Samalla hinnalla olisi voinut melkein ostaa uuden kameran, jos edellinen olisi viety.

Toisaalta Vompsu on jo kerran ryöstetty matkallaan ja yksi kamera on jo viety. Mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin ajattelen myönteisesti maksullisista turisteille suunnatuista retkistä. Huomenna on tosin luvassa toinenkin sellainen: retki favelaan. Tällaisessa paikassa alkaa äkisti arvostaa pohjolan turvallisuutta. On vaikeaa tottua siihen, että kaupunkiin on piirretty tusinoittain näkymättömiä rajoja, joiden ylitse ei kannata käydä. Olemme liikkuneet aika riskialttiisti, riskialttiimmin kuin monet muut, jotka noudattavat kiltimmin suosituksia eivätkä luota vatsanpohjan tuntemuksiin. Mutta favelassa en uskaltaisi liikkua tuosta noin vain. Ei siis auta muu kuin ostaa retki.

Hostelli tyhjentyy muista vieraista. Täällä olemme enää me sekä yksi remonttimies. Hostellin pitäjäkin lähti Amazonin seudulle, koska tuumi, että tulemme täällä mainiosti toimeen itseksemmekin. Se tietysti pitää paikkansa. Mutta kaasupullosta loppui jo kaasu, joten söimme vaelluksenjälkeiset pastat hyvin al dente. Vettä ei voi juoda, koska kukaan ei lupauksista huolimatta korjaa suodatussysteemiä. Mutta on sentään rapistunut huvila mäessä, pimeä terassi ja banaaniviljelmältä eteemme suureen puuhun sieltä retkeilevät marmosetit ja yössä suhahtelevat leikot. Vompatti toteaa, ettei tämä tunnu miltään hostellilta vaan pikemminkin siltä kuin olisimme vuokranneet tämmöisen vanhan rötiskön.

Nyt emme voi enää aamupalalla puhua hollantilaissedän kanssa vuoroin saksaa, ruotsia ja englantia. Ei tarvitse tapella siitä, minkä pöydän saa.

Huomaan hiljaisuuden palanneen ympärille, ja se asettuu sopuisasti sisäisen hiljaisuuteni kanssa. (Monimutkaisuus tulee tuskin katoamaan.) Loma lähestyy loppuaan. Huomenna matkaamme faveloihin, torstaina on viimeinen päivä täällä, yön selkään ponnistaa lento kohti Pariisia, lentoasemailen siellä kolme tuntia ja sitten suhahdan Helsinkiin.

Tuntuu ihmeelliseltä palata kotiin. Turvalliselta. Yksinkertaisemmalta. En osaa ymmärtää, ettei siellä vielä voi olla kovinkaan kevät.

Monimutkainen yksinkertainen

Ahdistus ja avuttomuudentunteet menevät tosiaan ohi. Itken kyllä matkalla uimalaan, mutta lohduttaudun sillä, että aurinkolasien takana silmäni saavat erittää kyynelnestettä rauhassa. Posket vähäsen kastuvat, mutta kesä kuivaa. Silti itku ei poista tuota raskasta tunnetta, joka keskittyy kurkunpään tienoille ja heijasteena kylkivälilihasten panssariin. Selviän siitä yksinkin ja kaupungissakin ja talvellakin, mutta aina paremmin ystävän kanssa, metsässä ja kesällä. Viime aikoina olen jäänyt vähän yksin käsittelemään tunteitani ja olojani, koska Vompsulla on paljon töitä ja koira meillä tekee sen, että toinen on kotona koiran kanssa toisen liehuessa muualla, ja aamulla lähden kun Vompsu vielä nukkuu ja illalla taas olen niin väsynyt, ettei minusta ole käsittelemään mitään järkevää. Ehkä siksikin liu'un hitaasti kohti avuttomuutta.

Siunattu Eufemia, jonka tapaan uimalassa, ehdottaa kahveja, ja tartun ensin siihen. Moodi helpottaa jo hieman, kun istumme kesäkahvilan terassilla ja juttelemme. Töölönlahti siinä alla purskuttelee vesiään, näkyy pitkälle. Tervaleppätropiikin takana kiiluu meren silmä.

Myöhemmin menemme metsään Faunin kanssa. En jaksaisi odottaa metsään pääsyä, bussi matelee raivostuttavan hitaasti Vihdintietä. Vielä bussissa olossa on jotakin kumman surumielistä ja avutonta. Mutta ei metsässä! Metsässä on niin paljon muuta. Olen ihan turhaan miettinyt, itkettääkö minua metsässä. Ei minua itketä metsissä. Suo on aivan ihmeellisen syvän vihreä ja liian märkä, jotta sinne voisi samoilla. Puunrungot kohoavat pilarimaisina ja ylhäällä havut ovat eläviä, rungossa ja kuihtuneita valon vähyydestä. Koira juoksee ja tohottaa. Puron luona odottavat edelleet kenollaan ne rungot, jotka kaatuivat myrskyssä joitakin vuosia sitten. Muurahaiset haravoivat tienpohjaa, puukiipijät ja tikat ovat piilossa ja hiljaa. Jokin yksinäinen lintu viheltelee lyhyitä luikautuksia hämärästä. Aukkopaikoista puskee horsmaa ja mesiangervoa. Ja kun kulkee hitaammin hetken tai kiipeää kallioseinämää, huomaa porraspuutarhat, pienet kallioiden tasanteet, joihin on kertynyt sammalia ja jäkäliä. Näen semmoisiakin torvijäkäläjättiläisiä, joiden päälle on asettunut asumaan toinen, pieni ja röpyliäinen jäkälä. Ja kulku: ei sovi unohtaa kulkemista ja sen kaikua kehossa. Metsä on niin monimutkainen ja rikas, ettei siellä yksinkertaisesti ole mahdollista, että minäntila pelkistyisi ja erottuisi selkeästi. Ja kun mieliala painuu taka-alalle, se saa ratketa itsekseen.

En tiedä, päteekö tämä muihin, mutta minuun se tuntuu pätevän: Kun ympäristö on riittävän rikas ja mahdollistaa fyysisen liikkumisen (tai voimakkaan toiseen eläytymisen, sekin saattaa toimia), mieli asettuu yksinkertaisesti, pelkistyy, suuntautuu maailmaan uteliaasti. Ja taas kun ympäristö on yksinkertainen, pelkistetty, arvattava ja jopa tylsä, mielelle jää tilaa ja kapasiteettia alkaa pyöritellä omia kuvioitaan. Mikäs siinä, jos kuviot ovat kauniita, ja välillä ne ovat. Mutta jos on jo valmiiksi vähän ahdistunut ja tuntee syvää avuttomuutta, saattaa auttaa hakeutua metsään. Joku voisi kutsua tätä ehkä eskapismiksi, mutta olen aika varma siitä, että se on väärä nimi. Huolenaiheet palaavat, mutta niistä on hyvä ottaa aina välillä hieman etäisyyttä, kun kerran niiden jatkuva pyörittäminen ei juuri ratkaisua nopeuta. Aivan yhtä hyvin voi kävellä metsässä tai tanssia tai kuunnella jotakin kaunista musiikkia ja tuntea huikaisevaa onnea hetken ja sitten käydä voimaantuneempana pulmien kimppuun.

Ja joskus, kun ahdistus tuntuu liittyvän enemmän omaan rooliin suhteessa toisiin kuin johonkin omaan konkreettiseen pulmaan, avuttomuus ja lievä pääpanta ja hengityksenrajaus yksinkertaisesti katoavat metsässä kävellen. Ja kun ei ole avuton olo, on helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä ja panna toimeksi, hoitaa paremmin tehtäväänsä ystävänä!

Fauni-paralla on hieman flunssaa, mutta kävelemme silti reippaan iltapäivälenkin. Lähdemme kävelemään siinä puoli neljän maissa ja otamme bussin takaisin puoli yhdeksän aikaan. Reittiin sisältyy vaativampiakin osuuksia, kuten jyrkkien rotkojärven kallioseinämien ylös ja alan kiipimistä, ei mitään kiipeilyköysikamaa mutta kuitenkin sen verran haastavaa, että mieli kiinnittyy kuin itsestään sellaisiin asioihin kuten mihin voi asettaa kämmenen ja mistä löytyy varpaansija. Siinä kohdin reitti on kuin astinkivi, joka pakottaa siihen hetkeen ja liikkeen tiedostamiseen. (Aina välillä mietin, että jos meditaatiossa on kerran tarkoitus päästää irti mielen turhista tasoista ja suunnata koko olemusta läsnäoloon, miksi suuntaamisen pitäisi olla tietoisella mielellä tehtävää, kun kerran ilman sitäkin sujuu hyvin - pikkulapset ovat tässä mestareita. Kai lopulta tärkeintä on, että itsellä on keinoja, joilla on mahdollista juurruttaa olemistaan tähän hetkeen, kehoon ja hengittämiseen, ajatusten ja niitä liipaisevien mielialojen liikkeeseen. Voi tietysti olla, että mielenrauha tms. ei kiehdo itseäni tarpeeksi, jotta ymmärtäisin täysin tietyt meditaation muodot; minusta on paljon kiinnostavampaa sietää tunteita, mielialoja ja ajatuskuvioita ja koettaa hyväksyä ne ja sitten opetella myös keinoja virittää itseäni vähemmän tukkoiseen ja takertuvaan suuntaan. Ehkä tämä on jokin hassu ydinuskomus: ajatus mielenrauhasta pelkistetyssä ympäristössä kuulostaa vähän pitkäpiimäiseltä, mieluummin otan yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa.)

Käymme myös uimassa Mustalammessa, joka on aivan ihmeellinen paikka. Yleensä lammissa ja järvissä rantavesi on matalaa ja sikäli lämminneempää, mutta tuollaisessa lammessa, joka on soistumassa umpeen, rannan tuntumassa vaaniikin kylmä ja suon hajua kupliva vesimassa, mättäiden alle taskuun jäänyt talven ja kevään vilu, jota aurinko ei pysty lämmittämään rahkasammalen kostean turkin läpi. Tuntuu oudon luonnonvastaiselta, että keskellä lampea on lämpimämpää kuin reunoilla, mutta niin vain on. Koira juoksee rannan rahkasammalta ja piippaa ja visertää eikä päästä hetkeksikään päitämme silmistään. Se ei tule pelastamaan, koska tietää jo, että sen pelastamisyrityksistä ei ilahduta - se nimittäin yksinkertaisesti ui päälle ja raapii voimakkailla eturaajoillaan ja niiden kynsillä, minkä kerkiää - mutta taatusti se aikoisi pelastaa, jos jompikumpi erehtyisi sukeltelemaan pidemmäksi aikaa tai alkaisi kuulostaa hätääntyneeltä. Niin kauan kuin päät liukuvat pintaa pitkin se kuitenkin malttaa mielensä ja vinkuu ja juoksee ja vain tarkkailee.

Niin, ja kastelee turkkiaan ravistelemalla toisten paikalle eksyneiden uimareiden reput, joita he eivät älyä nostaa korkealle vaan jättävät laiturille ja joiden turvaan nostamista en itsekään huomaa kehottaa... voi koiraa.

Tuntuu hauskalta liukua sammakkouintia lammen tummaa suovettä. Kädet melkein heti vedenpinnan alla saavat vihreänkellervänruskean suosävyn. Vedestä törröttää sama karahka kuin edellisinäkin vuosina. Toinen sen oksanpäistä on liestynyt nyt virnistäväksi lohikäärmeen naamaksi. Rannalta nauraa sen sisko, lohikärmekekoira. Vesi kannattelee. Siinä on helppo liukua eikä se tunkeudu sieraimiin tai tärykalvojen luo. Lampi on hyvin tyyni ja ilma ja vesi samanlämpöiset. En muista enää, miksi ennen kuvittelin hukkuvani ensimmäisenä vesiassosiaationani. Se valaa toivoa: suhde asioihin voi käydä muissakin kohdin elämää seesteisemmäksi, luottavaisemmaksi.

Löydämme myös mustikoita, metsämansikoita ja kantarelleja niitä erikseen etsimättä. Juolukat sen sijaan killuvat varvuissa vasta vaaleanvihreinä.

Haluan metsään pian uudestaan.

Paluumatkalla minusta näyttää siltä, että Fauniinkin on laskeutunut sellainen rauhallisuus, jota en ole hänessä vielä ennen havainnut. Mutta voi tietysti olla, että kyse on vain oman havaitsemiseni rauhallisuudesta. On vaikeaa hahmottaa, mikä tietyssä kokemuksessa on kenenkin tilanteeseen tuomaa. Ehkä on jopa hedelmätön lähtökohta attribuoida sillä lailla yksilöolioisesti, ikään kuin yksilöoliot olisivat enemmän kuin tilanteet. Koira nukahtaa bussin lattialle, keikumme kohti keskustaa ja kaupunkia, joka ei oikeastaan tunnu kovin vieraalta enää sitten kun kävelemme puistojen läpi ja mäkeä ylös, ei vieraalta, ainoastaan kummalla tavalla muotoillulta, niin paljon sileitä pintoja ja suoria kulmia ja jyrkänteitä ilman jäkäläterasseja, näkymä niin pitkälle ja pakoperspektiiviä silmällä pitäen luotuna.

Vaikka on perjantai-ilta, kaupunki tuntuu hyvin rauhalliselta.