Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Irtolainen tässä päivää

Jätin gradun tarkastettavaksi pari viikkoa sitten. Sen jälkeen tajuntani on äilehtinyt tavalla, jota olen hämmästellyt miettien, että ehkä surutyön ja erotyön vaiheiden lisäksi voisi olla hauskaa ja hyödyllistä kartoittaa myös valmistumisen vaiheita.

Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.

Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.

Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.

Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.

Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.

Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.

Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.

Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe. 

Jalkamau

Erikoislääkärin vastaanotolla on erilaista kuin yleislääkärin vastaanotolla. Hän paitsi koskee jalkaan, myös palpoo ja mobilisoi sitä eri asennoissa, tekee jänteiden rasitustestit (mitä yleislääkäri ei tehnyt - tein ne itselleni lääkärin jälkeen kotona tyrmistyneenä moisesta tutkimattomuudesta; jopa minäkin teen ne, jos asiakkailla on missään diagnosoimattomia kipuja, ne kuuluvat hierojienkin repertuaariin, vaikken tietenkään voi antaa diagnoosia - voin vain sanoa, että käyhän näyttämässä tätä lääkärillekin ja toivoa, että myös tämä sitten tekee ne testit ja huomaa jänteen rasittuneen) ja manipuloi, tunnustelee säärtä ja reittä ja kysyy tarkemmin, missä kipu tuntuu, miten eri asiat vaikuttavat siihen ja kuuntelee vastaukset ja tarkastelee ortoosejani ja kysyy niistä muutamia kysymyksiä. Hän ei kysy kivun voimakkuutta janalla yhdestä kymmeneen. (Minäkin olen alkanut suhtautua siihen epäillen - miten vastaukset olisi nimittäin tulkittava? Onko yhden viitonen sama kuin toisen viitonen? Eikö numero taivu kasvamaan kivun pitkittyessä ja epistunteiden jyllätessä?)

Sitten hän sulkeutuu ja istuu ja kirjoittaa. Istuu välillä mietteissään, katselee kirjoittamaansa, ottaa kynän sormien väliin ja pyörittää sitä ja laskee kynän takaisin pöydän laminaatille. Huokaisee vähän, nostaa sormet näppäimistölle, taukoaa sekunniksi, alkaa taas kirjoittaa. Hän miettii, muotoilee, päättelee. Kysyy, jättää avoimeksi, epäröi sanallistamista. Tunnistan sen katsellen. Teen itse samaa kirjatessani hierottavista tietoja potilasrekisteriin.  Diagnosointi on aika pitkälti poissulkemista. Niin moni osa voi antaa kipua. Jalkaterä ja nilkka ovat täynnä jänteitä, pieniä lihaksia, ligamentteja, hupsuja luita, bursia, nivelkapseleita... hermoja, verisuonia, rasvapatjoja. Katselen lääkärin käyttäytymistä ja mietin, odotetaanko minun ehkä kysyvän tai sanovan jotain. En kuitenkaan sano mitään. Odotan rauhallisena.

Lopulta lääkäri kääntyy puoleeni ja sanoo, ettei suosittele matkustamista, ellei tiettyjä asioita suljeta pois magneettikuvan avulla. Voi olla tulehdus on luussa ja se murtuu pienestäkin lisärasituksesta. Ja että magneettikuvasta on hyötyä senkin suhteen, että jalka on kuitenkin antanut tietyistä kohdista kipua useita vuosia. Sittenpä saadaan selville, mikä siellä voisi kipuilla ja rakentaa kuntoutus sen mukaisesti. Jos hän ei osaa siinä auttaa, joku muu ehkä osaa. Saan kuvat ja lausunnon joka tapauksessa itselleni ja voin mennä niiden kanssa vaikka minne hakemaan apua. "Mutta mä olen lähdössä jo sunnuntaina, jos olen", sanon onnettomana. "Niin?" Muistan viime kerran magneettijonon. "Eikö sinne mene vähän kauemmin jonottaa?" Lääkäri pyöräyttää silmiään. "On keinoja... onko sinulla yksityinen vakuutus?" Pyöritän päätä surullisena. "Ja olet opiskelija? No sitten puhutaan sinut halvimpaan magneettiin sisään tänään tai huomenna." Hän nostaa luurin ja soittaa ja esittelee itsensä pelkällä etunimellä ja täksi päiväksi tai huomiseksi on saatava aika... miten niin ei ole, totta kai kiireaikoja on löydyttävä... ei tässä ole aikaa odotella... niin, tänään tai huomenna... ei, pieni alue, jalkaterä ja nilkka. Tajuan tuijottavani tai oikeastaan kuuntelevani työnsä loistavasti osaavan spesialistin verkostoa. Ilmeisesti hän on yksityisen kuvantamisyrityksen hyvä asiakas, koska aika saadaan lopulta raivattua siinä saman tien huomiseksi. "Kello kuusitoista, hyvä, hän tulee lähetteen kanssa."

"Sinä jäät odottamaan sinne, että he antavat sinulle lausunnon saman tien mukaan, ja ceedeen". No niin, kohta minulla on kaksi hienoa ceedeellistä magneettikuvia kehostani. Tämä kuva maksaa kelakorvausten jälkeen vain 180 euroa, edellinen taisi olla seitsemän tai kahdeksan sataa. (Mutta oli toki kahdesta suuremmasta alueesta.) Viimeksi odotin viikon kuvaan ja kaksi viikkoa lausuntoa. Nyt kaikki käy kahdessa päivässä. "Ja miten sitten toimitaan?" kysyn. "Minä katson kuvat kotona koska työt on jo loppu ja soitan sitten sinulle. Sitten puhelimessa päätetään mitä tehdään matkan kanssa." Nyökkään. "Ja se ei maksa mitään erikseen, se kuuluu tähän käyntiin." Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoittaa vielä oman numeronsa lapulle. Nimekseen hän merkitsee vain "fysiatri".

Kaikkein kummallisinta asiassa ei kuitenkaan ole se, miten vauhdikkaasti asiat etenevät tai miten täsmällisesti ja systemaattisesti lääkäri tekee kaikki ne diagnostiset testit, jotka hänen pitääkin tehdä poissulkeakseen mahdollisia diagnooseja, ja vielä muutamia sellaisia, joista en tiedä, mitä niillä tarkalleen koetetaan testata. (Potilaana on paljon hauskempaa, kun on lukenut vähänkin anatomiaa. Voi luetella hiljaa mielessään lihaksia ja kalvoja ja luita ja poissulkea itsekin tiettyjä kysymyksiä. Ja silloin kun tehdään jotain, mitä ei ymmärrä, on jännittävää arvuutella, mitähän hän tuolla hakee.) Tai se, että hän nyt vain päättää ottaa tämän ylitöiksi. Kaikkein kummallisinta on, että palpoituaan jalkaani vatsamakuuasennossa, jalkaa sängynreunan yli roikottaen, hän äkisti kesken palpoinnin riuhtaisee jalkaa voimakkaasti traktioon. Nivelet paukahtavat monessakin kohtaa.

"Nouse", hän komentaa. Nousen varovasti. "Nouse ja kävele." Se on aika raamatullista, ajattelen huvittuneena, mutten uskalla kunnolla viedä painoa vasemmalle jalalle. "Astu sille jalalle", hän sanoo käskevämmin. Vien varovasti painoa päkiälle. Odotan saman polttavan tunteen läikähtämistä, jonka tunsin selvästi kävellessäni tuolilta plintille. Sitä ei tule. "Nouse varpaille." Sitä en ole pystynyt tekemään. "Mutta..." Hän näyttää kyllästyneeltä. "Kokeile. Kokeile, sattuuko." Nousen varpailleni tuosta noin vain. Kipua eikä vastusta ei tunnu. Miksi? Tuijotan häntä pöllämystyneenä ja sanon, ettei satu yhtään. Jalka on edelleen sen verran turvoksissa ettei mahdu kunnolla kenkään, mutta kipu on hävinnyt. Voimakas kipulääke, jota käytetään reumassa ja leikkausten jälkeen, on sammuttanut pahimman tulehduksen, ja aamulla jalka on tuntunut levon jälkeen kivuttomalta, mutta alkanut särkeä heti vessassa käymisen jälkeen. Mutta silti, äkkiä täysi liikkuvuus ja kivuttomuus. "Mitä sä teit?" Lääkäri kohauttaa harteita. "Manipuloin sitä vähän." "Joo huomasin, mutta siis mistä tämä... nyt ei satu ollenkaan. Mistä tämä johtuu?" Lääkäri pyörittelee silmiään. "En minä tiedä... se vaan usein auttaa. Ei se ehkä kestä kauan. Mutta joskus ottaa kivun hetkeksi pois." Tuijotan edelleen. "Niin mutta miten... miten se voi?" Lääkäri sanoo: "Käytä silti sauvoja ja syö lääkettä vaikkei sattuisi. Tulehdus voi olla luussa ja se voi murtua, jos sitä rasitetaan."

Nyökkään ja käyn pöydän ääreen ja katson, miten hän kirjoittaa muistiinpanoja koneelle potilasrekisteriin ja miettii välillä miettimistään.

Saan rekisteritulosteen mukaan pyytämättä. Lisfranc nivelten manipulaation jälkeen kävellessä helpotusta. Kotona googlaan, mikä on lisfranc-nivel. Sellaista en muista anatomiasta. Se onkin oikeastaan enemmän toiminnallinen nivel kuin selkeä anatominen olio-ontologinen yksikkö, jossa kaksi luuta artikuloituisi toisiinsa. Se on myös se kohta, josta oikea jalka kipuili silloin kauan sitten ja josta vasen jalkani raksuu ja poksuu ja välillä kipuilee ja on tehnyt sitä lapsesta lähtien. Jo ekaluokkalaisena tiesin, etten aina pysty nousemaan seisomaan pitkään polvi- tai risti-istunnassa oltuani. (Se oli hankalaa, koska kaikissa ala-asteen juhlissa piti olla lattialla niin. Ei ollut tilaa oikaista koipia. Yritin kerran sanoa, että sattuu olla niin, mutta minut vaiennettiin. Sen jälkeen vain yritin kestää.) Vasenta nilkkaa ja jalkaterää piti ruksuttaa vähän aikaa uuteen asentoon, sitten kipu lakkasi ja jalalle pystyi varaamaan ja kangertamaan itsensä lattiatasolta seisaalle.
Ei minun sinänsä pitäisi olla lainkaan hämmästynyt siitä, että perusteellinen äkillistä fraktiota hyödyntävä manipulointi naksuvasta kohdasta auttaa.

Olen vain oppinut ajattelemaan sitä vahingollisena hierojakoulussa. Kysyin nimittäin asiasta, ja minulle sanottiin, että naksuttelu saattaa joskus liiallisena ärsyttää nivelpintoja niin että ne tulehtuvat. Sen jälkeen olen ollut naksuttelematta, ellei ole ollut ihan pakko. Koska olen tiennyt vasemman jalan niin epästabiiliksi, että ilman tukipohjallista meinaan kaatua kaiken aikaa yhdellä jalalla seisonnassa, olen ajatellut, että jalka on jumpattava vähän liikkumattomammaksi, pinkeämmäksi. Ei niin paljon venytyksiä eikä naksuttelua, enemmän voimaa ja tukevuutta. Se vain on vaikeaa, kun jalan päällä kantaa koko kehon painoa ja jokainen askel venyttää niitä samoja kohtia, joiden haluaisi kiristyvän ja lyhentyvän.

Nyt, iltapäivällä, jalka on taas valtava ja turpea ja kivulias liikuus on palannut päkiään. Ei puhettakaan kivuttomasta kävelemisestä tai varpaille nousemisesta. Ikään kuin sinne olisi työnnetty unessa jotain ylimääräistä. Aluksi se tuntui polttavalta kiveltä, sitten hevoskastanjalta ja nyt ehkä takiaiselta. Paranemaan päin, muttei vielä parantunut.

On odotettava huomisiltaan saakka, jotta voi sanoa, meneekö sunnuntaiaamuna lentokentälle pakaaseineen vai ei. Ja onko luvassa pidempi lepo vai jo nopeasti alkava kuntoutus.

Vireää aikaa

Pidän tästä syksystä paljon, paljon enemmän kuin yhdestäkään syksystä pitkiin aikoihin. Luulen sen johtuvan opiskelusta, äkillisestä solahtamisesta takaisin tuohon väljempään, kokeilemiseen ja puntaroimiseen ja omaksumiseen jonkin tuntikirjaten muokkaamisen sijaan. (Toki muokkaan tuntikirjaten pehmytkudoksia, mutta se on eri roolissa nyt. Sen maadoittava vaikutus ei katoa, mutta on muutakin kuin maata.) Kaikki luennot eivät tietenkään sytytä samalla tavalla. Oppimisen ja opetuksen kurssi jättää aika kylmäksi, koska sen kysymykset opetuksesta ja oppimisesta tuntuvat kaukaisilta. Mallissa on palluroita, palluroissa sanoja, spiraalikierre tai samanaikaispallurat lilluvat kulttuurissa.

Myös kehityspsykologia jättää epäuskoiseksi. Tuntuu vielä toki järkevältä puhua kehitysvaiheista vauvoissa, jotka oppivat puhumaan ja kävelemään ja vähitellen operoimaan ajatuksella kaiken suuhun tunkemisen sijaan. Mutta sitten kun aletaan puhua myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden kehitystehtävistä, huomaan olevani hyvin eri mieltä kirjan kanssa. Ei, eivät nämä ainakaan mitään universaaleja ole. Ja miten missään kehitystehtävissä ei puhuta ystävyyden oleellisuuden ymmärtämisestä tai rakkaudesta ihmetyksenä, joka vaalii vapautta enemmän kuin sitoumusta? Omaa elämää ja tekoja koskevan omakohtaisen vastuun ymmärtämisestä? Tahdosta ymmärtää sormella osoittelun sijaan? Yrityksestä kohdella lempeästi itseä ja toisia? Toki olen huomannut ihmisten ympärilläni tekevän samanoloisia ratkaisuja, mutta se, että kehityspsykologit ottavat ja kutsuvat näitä tiettyjä ulkoisia asioita kehitystehtäviksi, tuntuu jotenkin kummalta. Olkoonkin, että nuo ulkoiset olosuhteet vievät ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän on kasvettava tilanteen tasalle. Ja että noita ulkoisia asioita toisinaan kärtetään, toisinaan oletetaan.

En usko yksiin polkuihin.

Sen sijaan uskon pienten vihjeiden kuunteluun. Olojen kuulosteluun. Kuten kirjoitin, tuntuu hyvältä ja virkistävältä palata yliopistolle. Siellä on sallitumpaa innostua, tulistua, tutkia, leikitellä, paneutua haudanvakavasti. Laajempi asennoitumisen ja ilmaisun kirjo on kaiken aikaa käsillä. Jotenkin siellä käy ponnekkaaksi, erottuu selkeämmin. Koska on ajatuksia, joita vasten erottua. Ja toisaalta, kehona sulautuu paremmin kuin työmaailmassa. Kehona erottuminen on uhkaavampaa kuin ajatuksina erottuminen. Tarkoitan: ajatuksista voi sentään pitää turpansa kiinni jos haluaa. No, en ole ihmeemmin kyllä halunnut. Mutta kuitenkin. Vaikka välillä ajattelen ajattelevani jotenkin kehnosti, se ei haittaa samalla tavalla kuin kehollinen kehnous. Itse asiassa nyt olen lakannut potemasta kehollisia kehnouden tunteitakin. En ole jotenkin enää niin eksyksissä ja uhattu. Saan keskustella, kritisoida, syttyä, ihmetellä ja peräänkuuluttaa. Monessa muussa ympäristössä se ei onnistu yhtä helposti. Eikä tarvitse edustaa mitään! EI TARVITSE EDUSTAA! Saa jumankekka mennä tenttiin pienessä mekonrietaleessa ja villasukkiksissa ja pureksia kynänpäätä ja kirjoittaa ja ajatella että onpas hupsuja ajatuksia ja menköön nyt, tämähän on herramunjee vaan yks tentti.

Koetan selittää Faunillekin vireyttä. Että menee nukkumaan aika tyytyväisenä ja siksi nukahtaakin, ja herää virkeänä ja iloisena ja odottavana, pieni kutkutus masussa: Mitähän tänään opin? Mitä kaikkea sinkoaa polulle? Se on niin erilainen tila kuin se, missä olen elänyt nyt jonkin aikaa. Jossa päivistä ja öistä tuli epämääräistä muhjua ja rahnustin sinne tänne miettien, tätäkö se loppuelämä nyt muka sitten on. (Onneksi ei ole!) Fauni yrittää selittää minulle omaa mittariaan: se liittyy vuodenaikojen vaihtumiseen. Seuraavan vuodenajan alkaessa hahmottua ympärille voi äkisti tajuta, että on ollut tyytyväinen tai aika onneton koko edeltävän, päättymässä olleen vuodenajan ajan. Tavallaan tunnistan ilmiön. Onnenhuippujen ja vaikeiden aikojen puristuksen tunnistaa niiden koko voimassa vasta kun tilanne on hellittämässä (niin, valitettavasti minulle on käynyt näin usein myös onnellisuuksien kanssa, mutta koetan toki muuttaa tätä ja tunnistaa ne nopsemmin ja analysoida hurjalla tarmolla, mistä kaikesta onnellisuus minussa kumpuaa ja tukea niitä asioita) mutta jotain kyllä tunnistan ja tarkkailen jaksojen aikanakin. Se on hurjaa - olen esimerkiksi tiennyt viime talvena, että olen ollut huimasti onnellisempi ja tyytyväisempi ennen, mutten ole hahmottanut, miten onneen tai tyytyväisyyteen voisi päästä.

Nyt tiedän, muistan, taas hetken, miten voimakkaasti oma tyytyväisyyteni liittyy siihen, että minulla on henkisesti vaativaa puuhaa. Tämä syksy on tuntunut uskomattomalta, etenkin kun nyt olen käynyt tosiaan hieromassakin, mikä tarkoittaa, etten ole täysin lipsahtanut maailman reunan ylitse ajatusten pyörremyrskyjen heiteltäväksi. Olen kiinni tässä maailmassa, olen jaksanut käydä salilla ja tanssimassa, hieromassa ja hierottavana, luennoilla ja pohtimassa sitä, mitä minulla on annettavaa toisille. Ehkei se ole ystävyyttä kummempaa, mutta ystävyyskin on aika kummallinen ja voimakas asia.

Ja olen nauranut hereästi tenttikirjan luonnehdinnalle vanhusten henkisestä tilasta, koska se muistuttaa sitä vaihetta, jota olen nyt elänyt jo monta vuotta.

Tämä on taas näitä kohtia, joissa rakastan ihmisiä hyvin yltiöpäisesti ja ylitsevuotavasti. Niin kai se menee: kun itsellä on hyvä olla ja tuntee olevansa kotonaan, koko maailma on koti ja siinähän on tilaa muille ja heidän outouksilleen. Olla kotonaan: niin hassu ilmaus. Niin moni ei halua kutsua kotiinsa. Minä kutsun monesti ihmisiä kotiin, koska kotona (muidenkin kodeissa usein) on helpompi olla, helpompi pitää toisista, tehdä yhdessä hassuja pikku puuhia pelkäämättä kenenkään puuttuvan asiaan. (Kun kävimme varttuneempien fuksien päivällisillä, pelkäsin joutuvani ravintolasta ulos heitetyksi, koska halusin tarjota muille kaakaorouheita omasta repustani. Mitään ei toki tapahtunut, mutta tuollaisissa kohdissa tulee vaivautunut fiilis, että onkohan tämä nyt varmasti ihan okei, vaikkei heillä olekaan jälkkärilistallaan kaakaorouheita.) Kun on turvallinen olla, toisista on helpompi pitää.

Nyt on luentotaukoviikon viimeinen päivä. Ensi viikolla alkaa taas minuuttiaikataulun mukaan hyppelehtiminen. Hyvä niin, koska olen jo ehtinyt levätä ihan tarpeeksi. Jos aikoo saada vielä opintoja raavittua kasaan ennen joulua, on ryhdyttävä töihin. Keho käy kuitenkin kaiken aikaa yhä hitaammaksi ja epäröivemmäksi päivien lyhentyessä lyhentymistään. Hieman kyllä kauhistuttaa seuraava kurssi, joka käsittelee aihetta, josta etukäteen arvelin olevani kiinnostunein, eli työssä oppimista. Kurssikirjallisuus vaikuttaa uskomattoman puisevalta. Jotenkin nämä johtamisen näkökulmat eivät sitten mitenkään onnistu nappaamaan minua. Tehokkuus, metalliyritysten kumppanuusverkostot.

Ylipäänsä tällä hetkellä olen kovin hämmentynyt siitä, miten koko ajan toitotetaan vaikka minkä olevan tavoitteellista tai päämääräsuuntautunutta toimintaa, mutta sitten noista tavoitteista tai päämääristä ei vaivauduta sanomaan juuri mitään konkreettista tai kiinnostavaa. Se tuntuu hurjalta. Ovatko ne muille jokin itsestäänselvyys? Opiskelu on tavoitteellista toimintaa, esimerkiksi. Mitä tässä tavoitellaan? Ymmärrystä, ehkä? Miksei sitten sanota sitä saman tien?

Olen taas tarttunut Sara Heinämaan kirjaan Ihmetys ja rakkaus. Tarvitsen sitä käydäkseni keskustelua runomuotoisesta etnografiasta. Tietyt teemat elämässä tuntuvat palaavan luokse viheltämättäkin.

Matkalla

Olisi paljon vaikeampaa elää, jos ei hyväksyisi epävarmuutta. Hierontakurssi etenee vauhdilla ja olen oppinut monta hyödyllistä otetta. Mutta yskä palaa. Eilen se yltyy kurssilla makuuasennossa jo niin pahaksi, että opettaja tarjoaa minulle ayurvedisia yskänpastilleja. Saat tietysti sylkeä pois, jos se tuntuu liian vahvan makuiselta, hän lohduttaa. Mutta pastilli maistuu hyvältä. Kunpa kotoisetkin yskänpastillit maistuisivat mullan, mintun, laventelin, inkiväärin, neilikan ja jonkin väkevän, vieraan katkeran mausteenmaun sekoitukselta. Ei hiventäkään makeutta eikä keinotekoisia aromeja. Lääkkeen tarkoitus on saada ärsyttävä, kurkkua kutkuttava lima irtoamaan. Ja se totisesti onnistuu. Kotimatkan kävelemisestä ei meinaa tulla mitään, koska äkkiä limaa ryöppyää keuhkoputkista ulos sitä tahtia, että korvissa soi ja aina kun yskäisen, minua myös huimaa, joten seison aikani maantien laidassa yskien ja palmusta tukea ottaen puhvelien tuijottaessa minua ja metelöintiäni hämmentyneenä. Yksi puhveleista märähtää aina takaisin yskän hetkeksi hiljentyessä.

Tahti vain tihenee lounaalla, ja nokkakin alkaa vuotaa: jep, ensimmäinen antibioottikuuri oli lyhyt. Sain selville, että kyseistä lääkettä käytetään Intian lisäksi ainakin Kroatiassakin kolmen päivän kuureina, mutta se nyt ei selvästi ole riittänyt minun yskääni. Niinpä kaivan esiin keuhkoputkentulehdukseen kirjoitetun lääkekuurin (kas, olen valmistautunut Suomesta lähtiessä vähän kaikkeen) ja äidiltä pummatut Duactit ja aloitan omatoimisesti hieman pidemmän kuurin - nyt kahdeksan päivän kuurin. Sen luulisi riittävän. Antibiootti on pahinta mahdollista lajia, hyvin laajakirjoinen ja saattaa aiheuttaa aurinkoihottumaa. Mutta ehkä se pysäyttää keuhkoputkentulehduksen; lääkäri oli joka tapauksessa viimeksikin sitä mieltä, että kyseessä on todennäköisimmin bakteeritulehdus, ei virus, ja sitä puoltaa sekin, että antibiootti oikeasti auttoi niin kauan kuin sitä riitti. Eli ei kun lääkitsemään. Ei siitäkään tule mitään, että vain yskin ja yskän rassaamilla putkilla hengittäminen sattuu.

Haluaisin käydä kurssin loppuun, ja laskeskelen näin: Suomessa tällaiseen yskään saa yleensä kaksi sairaslomapäivää lääkärissäkäyntipäivän päälle. Se olkoon siis ohjenuorana nytkin. Tänään - jouluaattona - olo on vielä sen verran hutera, että soitan opettajalle ja kerron lepääväni. Huomenna kävelen koululle, jos olo on parempi, ja katselen vain ja teen mielikuvaharjoitusta, etten täysin tipahtaisi kelkasta. Sitä seuraavana päivänä voi hieroa, jos olo parantuu odotettua tahtia. (Jos ei, sitten ei.) Mutta on odotettava monta päivää, kenties kurssin loppuun saakka, ennen kuin antaa kenenkään hieroa itseään. (Suositus on, ettei hierontaa ottaisi kahteen viikkoon flunssasta.)

Matkalla sairastamisessa on jotakin kummallista. En ole tottunut sellaiseen. Faunilla on ripuli ja kuumetta. Yskin kuin korsteeni. Istun terassilla varjossa ja luen Alain de Bottonia; huoneen ovi retkottaa auki ja kattotuuletin vatkaa kosteaa yöilmaa toivon mukaan uloskin. Huone tulee valtavan kosteaksi öisin. Ikkunoita ei voi silti pitää auki, koska moskiittoja riittää. Verkoista ja huolellisemmasta torjunta-ainepolitiikasta huolimatta pistoksia on tullut jonkin verran. Silti sanoisin, että sairastaminen täällä voittaa kotona sairastamisen aivan helposti. Esimerkiksi limakalvot eivät tule ollenkaan niin kipeiksi, kun huoneilmaa ei vaivaa keskuslämmityksen aiheuttama kuivuus. Eikä ulkona hengittäminen satu pelkän kylmyyden takia. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi sairastaa ulkona lukien. Etenkin nyt kun duact alkaa purra, eikä enää huimaa yhtä vimmatusti kuin aiemmin ja pystyy taas hengittämään nenän kautta.

Alain de Botton on hyvin viihdyttävä. En ole lukenut häntä aiemmin, mutta taidan kyllä hankkia käsiini muutkin hänen teoksensa. Ostin The Art of Travelin matkalukemiseksi sika säkissä -metodilla, mutten olisi voinut valita paremmin. (No okei, katselin sisällysluettelon ja luin palasen tekstiä ja totesin, että hei, tämä tyyppihän tekee matkailun estetiikkaa.) Erityisesti Gustave Flaubertista ja eksotismista sekä Alexander von Humboldtista ja uteliaisuudesta kertovat luvut ovat tuntuneet herkullisilta.

Flaubertin rakkaudessa Egyptin kaoottisuuteen on jotain hyvin tuttua. Lainaan:

Why did the chaos, the richness, so touch Flaubert? Because of his belief that life was fundamentally chaotic and that aside from art, all attempts to create order implied a censorious and prudish denial of our condition. (Alain de Botton, The Art of Travel, s. 84)

En kyllä tiedä, tuomitsisinko ehkä itse aivan kaikki järjestely-yritykset sensuuriksi, en sentään (hiiteen provokaatio), monissa kohdin arvostan kyllä järjstelmällisyyttä, mutta aika monissa paikoissa järjestyksen jäykkyys ja ylimitoitus alkaa arvelluttaa itseäni. Tämä vihlaisu tuntuu niin lpg-imuroidessa hoikkaa naista, joka näkee muutaman selluliittikohtansa jotenkin kokonaisvaikutelman kannalta tuhoisina, kuin myöskin keskustellessa sellaisen ihmisen kanssa, joka on hyvin varuillaan siitä, mitä muut saattaisivat hänestä ajatella, eikä uskalla esimerkiksi koskaan paljastaa, että hänelläkin on ollut vaikeita hetkiä elämässään. Tervehdin ilolla omia kaoottisia ja epärjärjestelmällisiä aloitteitani, kuten esimerkiksi päätöstä maistella täällä myös hieman paikallisia rapuruokia. Eikö olekin aika huvittavaa - pyrkiä toisaalta koherenssiin, mutta toisaalta armollisuuteen ja kaaoksen hyväksymiseen...

Flaubertissa tuntuu sympaattiselta myös hänen haluttomuutensa hyväksyä kansallisuuttaan, sukupuoltaan ja lajiinkuuluvuuttaan. (Olen aiheuttanut hierontakoulussa hämmennystä sukupuolien välisen sodan riehuessa hurjimmillaan ja huomauttaessani, että kyllä naisetkin osaavat olla aggressiivisia. "Maybe in Finland", minulle vastattiin. Voi luoja, en jaksaisi kuunnella enää yhtään sitä sanailua, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Viimeksi en enää viitsinyt osallistua keskusteluun mitenkään; poterot on joidenkin ihmisten kohdalla kaivettu jo niin kauan sitten, että on parasta olla välittämättä niistä yhtään mitenkään ja liidellä sen kaiken yli. Mutta hämmentää se silti, miksi kukaan haluaisi voimakkaat sukupuolimallit ja -roolit ja niiden evolutionaarista alkuperää koskevan dogmatismin.) Sen sijaan Flaubertin pitkästystä matkalla ja muuallakin on vaikeampi ymmärtää. Millaista olisi elää siten, ettei tuon tuosta kokisi ihmeellistä liikutuksen kuohahdusta ja hämmästystä ja ihailua mitä oudompien elämänmuotojen ja eliöiden äärellä?

Alain de Botton kertoo omasta Madridin-matkastaan ja kaihertavasta vääryyden tunnusta, joka liittyy siihen, että vain jää hotellihuoneeseensa vieraassa kaupungissa, jota matkaopas hehkuttaa arkkitehtuurin, kulinarismin jne. runsaudensarveksi. Kummallinen tuntu. Itse olen harvemmin jäänyt makaamaan, paitsi silloin kun olen jo edellisinä päivinä väsyttänyt itseni perinpohjin - mikä käy matkaillessa kuin itsestään. Ja silloin, kun vain makaan hotellihuoneessa, no, kai olen ansainnut sen? Minusta se tuntuu aina saavutukselta, ei elämysahmiminen. Tai nyt, kun istun terassilla, sekin tuntuu ansaitulta. Tarkoitan, eihän minulla ole kiire mihinkään. Ei tässä sen enempää kuin kotonakaan. Hotellihenkilökunta sen sijaan on meistä huolissaan. Fauni on nyt kamppaillut ripulinsa kanssa pari päivää, ja sen aikaa, kun olen ollut hieromassa, hän on istuskellut huoneessa tai terassilla, ja näinä kahtena päivänä olen myös ollut niin väsynyt, että olemme vain syöneet lounaan lähistöllä ja sitten palanneet huoneeseen nukkumaan. Toissapäivänä kuume oli Faunilla, eilen olin yskän tuuperruttama. Hotellihenkilökunta käy tuon tuosta kysymässä - tätä on todella tapahtunut useamman kerran - että olemmeko me ollenkaan käyneet rannalla päivän aikana. He näyttävät hyvin neuvottomilta, kun olemme vastanneet, että toki olemme. Kai he ovat tottuneet toisenlaisiin vieraisiin, jotka makaavat rannalla ja bilestävät yöt. Tai vuokraavat auton ja viilettävät kaiken aikaa jossain toisaalla.

Ehkä heille on tuntematon Thoreaun ajatus siitä, että universumi alkaa omalta takapihalta. Tai jopa omasta sängystä. Tai jopa omasta kehosta, sen hengityksen mainingista.

Minua hämmentävät enemmän rantakärviöt. Täällä on todella huumevetoista porukkaa. (Sekä kovia että pehmeämpiä huumeita.) Ranta ja bileet tuntuu olevan aika yleinen yhdistelmä. Laihoja, laitettuja ihmisiä. Vanhoja hippejä. Minusta terassilla olisi muuten mukavampi istua kuin rannalla, mutta kattoterassi terassimme yläpuolen jyskää goatrancea aamukymmenestä puoleenyöhön. Kaipa normaali määrittyy aina ympäristön mukaan... en aio ottaa siitä sen enempää paineita kuin kotosallakaan. Normaalin tavoittelu taitaa olla yhtä morbidia kuin täydellisyyden tavoittelu. Ymmärrän molemmat toivottaviksi monenkin mielestä, mutta en itse yhdy tuohon toiveeseen.

Alain de Botton kirjoittaa kyllä hyvin matkaoppaiden vieraannuttavasta otteesta:

The risk is compounded by geography, in the way that cities contain buildings or monuments that may be only a feet apart in space but are leagues apart in terms of what is required to appreciate them. Having made a journey to a place we may never revisit, we feel obliged to admire a sequence of things which have no connection to one other besides a geographic one and a proper understanding of which would require a range of qualities unlikely to be found in any one person. ... The visitor to Madrid, for example, is expected to be interested both in the Palacio Real, an eighteenth-century royal residence famed for its chambers decorated with lavish rococo chinoiserie by the Neapolitan designer Gasparini, and - a few moments later - in the Centro de Arte Reina Sofia, a whitewashed gallery devoted to twentieth-century art, whose highlight is Picasso's Guernica. Yet the natural progression for someone deepening his or her appreciation of eighteenth-century royal architecture would be to ignore the gallery altogether and head for the palaces of Prague and St Petersburg instead.

Travel twists our curiosity according to superficial geographical logic, as superficial as if a university course were to prescribe books according to their size rather than subject matter. (Emt, 122)

Mainiosti sanottu! Mutta ei vain matkaoppaita voi syytellä. On nimittäin täysin mahdollista lukea niitä valikoiden tai jättää ne tyystin omaan arvoonsa. (Nuorempana suosin jälkimmäistä ja nykyään ensimmäistä tapaa; aika harvat niiden listaamista kohteista silti kiinnostavat minua mutta aina välillä löytyy jotakin, joka vaikuttaa näkemisen arvoiselta ja yleensä onkin sitä.) Jos matkustamista lakkaa ajattelemasta suorittamisena ja nähtävyyspisteiden tunnollisena keräilynä ja johdattuu oman mielenkiintonsa mukaan, on vaikeaa kuvitella, kuinka matkalla voisi pitkästyä. Esimerkiksi, voi aina tarkkailla omaa hengitystään. (Edellyttäen tietysti, että siitä osaa olla kiinnostunut.) Ehkä en vain ole tarpeeksi sivistynyt tunteakseni syyllisyyttä siitä, että aika monet kulttuurin mestariluomukset eivät niin minua hätkähdytä. En ole siitä liiemmin huolissani, koska niin moni muu asia kyllä hätkähdyttää.

Kuten se, että kaikki leipomot ovat täällä german bakeryita. Onneksi sama juttu on yleensä - juttu kuin juttu - tavannut hätkäyttää toisiakin, ja tietohan löytyy, kun sitä lähtee hakemaan. Samassa sivussa yleensä oppii koko tukun uusia asioita, jotka liittyvät väljästi alkuperäiseen kiinnostuksenkohteeseen. Ja se tuntuu hauskalta!

Paitsi hotellihenkilökunnasta, jota tuntuu huolestuttavan hiljaiselomme. (Tai no, en yski kovinkaan hiljaisesti...)

Olen melko harvoin pitkästynyt kotosalla, joten matkalla pitkästyminen kuulostaa minusta vielä omaalatuisemmalta. De Bottonin lukeminen synnyttää kenties huonon ja hätiköidyn hypoteesin, että tuo pitkästyminen voisi olla jossakin yhteydessä odotuksiin ja niissä pettymisiin. En ymmärrä, miksi minun pitäisi pitkästyttää itseni käymällä katsomassa kymmentä kirkkoa peräkkäin, jos minua ei huvita (mutta opaskirja antaa ymmärtää, että kuuluisi huvittaa; herramunjee, ei se mikään raamattu ole, ja raamattukin on täynnä mitä omalaatuisimpia neuvoja, joita ei pilkahtaisi mielenkään noudattaa, eli se kirjaviisaudesta). Eri asia tietysti olisi, jos kirkot pitäisi käydä tutkimassa vaikka jotain esseetä varten - mutta silloin tuskin homma tuntuisikaan pitkästyttävältä, vaikkakin ehkä painostavalta ja suorittavalta toiminnalta. Silloin harvoin kun pitkästyn, tapaan pitkästyä lähinnä itseeni, tai pikemminkin: joihinkin piirteisiini, jotka näyttäytyvät siinä tilanteessa haitallisina. Onneksi minulla ei ole sellaista taipumusta, että nielaisisin lukemani suositukset velvollisuuksina ja sitten ahdistuisin haluttomuudestani hoitaa ne pois alta. (Tarkalleen ottaen saatan aina välillä velvoittua, mutten jaksa kauheasti ahdistua tuosta velvoittuneisuudesta, joka on aika päälleliimattua ja kauhtuu pian pois törmätessään normintavoittelulaiskuuteen ja toisaalta aitoon toisaalle kohdistuvaan uteliaisuuteen.)

No, tällainen jouluaatto siis täällä, terassi ja yläkerrasta kiinteitä rakenteita pitkin kantautuva bassopumpe, lounas läheisessä vegekahvilassa sievä sileäkarvainen koira pöydän alla, nyt terassilla pyhäbasilika-inkivääriteetä muovisessa lastenmukissa, jossa animekissat snoukkaavat. Plus kaksikymmentäkuusi astetta varjossa, yöllä kaksikymmentä. Palmujen sihinää ja rapinaa. Lepoon hitaasti asettuva yskä. Viereiseltä tieltä kantautuva skootterien ja autojen letka, torvien törinä.

Musta perhonen, joka lepattaa ellipsiä banaanipuun luona.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Ihmettymisten aika ei sittenkään ole kaukana

Juuri kun pääsen kirjoittamasta, että nykyään tapahtuu kauhean vähän mitään ihmetyttävää, hämmentävää, ihanaa, kummallista, sykähdyttävää, mikä sana sitten lieneekään mielessä päilynyt, niin eikö vain monena päivänä peräkkäin tapahdu jotakin sellaista, että pysähdyn siihen hetkeen, unohdan kiireen ja pimentyvän ja puren-teidän-kaikkien-päät-poikki-tunnelmat.

Uimahallissa kuulen solisevan naisäänen laulavan Oi jouluyötä. En erityisemmin pidä laulun sanoista, mutta melodia on hyvin kaunis, samoin ääni, joka pulppuaa samalla tavalla kuin joidenkin lintujen äänet. Istun saunassa, mutta minun on pakko ottaa peflettini ja mennä katsomaan, mistä ääni tulee ja mitä oikein tapahtuu. Laulaja on vanha nainen, jonka hiusten alta näkyy jo selvästi maksaläiskäinen, kiiltävänsileä ohut nahka. Hän seisoo alasti suihkussa, saippuoi itseään ja laulaa korkealta, puhtaasti ja vaivatta. Kauempana seisoo lapsi mutrusuin ja kysyy äidiltään, miksi täti saa mekastaa, eihän täällä saa mekastaa. Äiti vastaa lapselleen, että jotkut ihmiset pitävät sopivana laulaa suihkussa ja ettei laulaminen nyt tarkalleen taida olla mekastamista. Naisen laulu ei katkea, palaan saunaan ja kuuntelen sieltä lisää ja tulen hieman haikeaksi, koska olen juuri aiemmin päivällä puhunut yhden luokkatoverin kanssa siitä, miten hän ei uskalla koskaan laulaa toisten kuullen, vaikka rakastaakin laulamista ja laulaa kotona usein. En voi olla aprikoimatta, olisiko täällä helpompi viihtyä, jos kulttuurimme suhtautuisi lauluun jotenkin - no, vähemmän vaativasti, sallivammin, iloittelevammin.

Laulan joka päivä kouluun kulkiessani, aamuisin tekee mieli, maailma on kaunis ja pimeä ja aika autio, ja etenen vielä virkeänä ja iloisesti.

Iltapäivällä rahjustan kotiin enkä jaksa tuntea edes helpotusta.

Tänä aamuna tapahtuu toinen ihmeellinen tapahtuma. Tai ei kai siinä mitään erityisen ihmeellistä ole, että pientä, kevyttä, tiivistä lunta leijuu taivaalta jalkapallostadionin valokiiloihin. Mutta lumen leijumiskuvio onnistuu taas hypnotisoimaan minut, ja seison hetken siinä jalkakäytävällä nojaten kävelysauvoihin, kevyesti hengästyneenä, ja tunnen, miten hikevä lämpö syleilee käsivarsiani ja lavanvälystäni, ja samalla ihmeellinen kieppuva kevyt jäävesi ilmassa tanssii. Onpa upeaa! Aivan kuin valonheittimet rajaisivat monta kiilamaista talvitalismaania muuten tyhjän oloisesta pimeydestä.

Vielä ensimmäisillä tunneille hymyilen ja katselen välillä ikkunasta ulos.

Huomenna on viimeinen koe tänä syksynä. Kaikki tuntuvat aika väsyneiltä tässä rutistuksessa, jossa ei ole juuri jäänyt aikaa palautua.

Mutta ihmettymiset sentään ovat palanneet. Eikö se tarkoita, että on heräämässä puristuksista ja voi liikutella käsiään? Perjantaina on onneksi etäpäivä, joten saattaa hyvinkin käydä niin, että skypejoululauluissa on helppoa hymyillä.

Lispector & subjektiminä

Nyt olen painanut kivistyksen ja kuumeen parasetamolilla alas, koska en kestä enää virkkaamista. Luen Clarice Lispectorin kirjaa Lähellä villiä sydäntä. Se on lukemistani Lispector-suomennoksista ehdottomasti paras ja siinä on monia kiihdyttävän hyviä kohtia. Paitsi että henkilöt pohtivat sanallistamattoman ja sanallistetun suhdetta ja vaikutusta toimimiseen, he myös puntaroivat esimerkiksi Spinozan näkemystä Jumalasta. Eikä Joana, päähenkilö, oikein ymmärrä olevansa naimisissa silloinkaan, kun on, tai ainakin pitää koko hommaa jotenkin hyödyttömänä. Ihan täydellistä!

Se on ihan totta, minä elän. Kuka minä olen? No, se on jo liikaa kysytty. Mieleeni tulee muuan Bachin kromaattinen etydi, ja järkeni sumenee. Se on kylmä ja puhdas kuin jää ja kuitenkin sen päällä voi nukkua. Menetän tajuntani, mutta ei se mitään, syvin rauha löytyy näköharhoista. Kuinka jännittävää etten osaa sanoa kuka olen. Ennen muuta pelkään sanoa sitä, sillä sillä hetkellä kun yritän puhua, paitsi että jätän ilmaisematta sen mitä tunnen, se mitä tunnen muuttuu hitaasti siksi mitä sanon. Tai ainakaan minua ei saa toimimaan se mitä tunnen vaan se, mitä sanon. Minulla on tunne siitä kuka olen, ja tuo vaikutelma majailee aivojeni yläosassa, huulissa ja eritoten kielessä, ja käsivarsien ulkopinnassa ja myös juoksee sisälläni, syvällä olemuksessani, mutta missä, missä tarkalleen, sitä en osaa sanoa. Sen maku on harmaa, hieman punaiseen vivahtava, kuluneissa kohdissa hieman sinertävä, ja se liikkuu hitaasti kuin hyytelö. Joskus se muuttuu teräväksi ja satuttaa minua törmätessään minuun.

Tämä on niitä harvoja minulle helppoja kirjoja, joihin solahtaa kuin virttyneeseen ja pesuissa pehmentyneeseen kesämekkorakastettuun. (Kaikille muille ei näy käyneen samalla tavalla, ja ihan oletettavaakin: olemisen tapoja on niin monia.) Tai muistoon, kun äkkiä törmää valokuvaan jostakin kohtaamisesta, muistaa sen illan tuoksun ja ihmisten ilmeet, rehvakkaan punaviinin laseihin juoksuttamisen, nauramisen, kypsymään ruvenneiden omenien hennon aromin lehvästöistä, voiko sellaista haistaa, vai onko se vain kuvitelman heijastus?

Minusta tuntuu välillä, että aivoni ovat kätevän kevytmieliset ja kantamuksia vieroksuvat, koska ne ovat niin täynnä tunnelmointia. Olen hullaantunut näköharhoihin. Eräänäkin päivänä, kun en ollut vielä sairaana, makasin sängyssäni ja katselin patjan kirsikankukkia punaisella taustalla. Äkkiä tajusin, että nuo kaksi päällekkäistä kirsikankukkaa ovat oikeastaan ihan samanlaiset. Ja vielä kummallisempaa, kun katson toista keskittyneesti, toinen ikään kuin sumenee. Mutta ei toisin päin. Ja sitten kun katson tarkasti ylempää kukkaa, huomaan sen varressa jotakin kummallista: siinä missä alemman kirsikankukkarykelmän varsi jatkuu määräisenä, tämän varsi häipyy, sulaa taustan punaan. Siitä keksin siirtää päätäni hieman kauemmaksi ja kas, ylempi kukka katosi näkökentästä. Oletan, että tällä harhalla on tekemistä hajataittoni kanssa. Sitten siirsin päätä taas lähemmäs ja näin kukan muotoutuvan tyhjästä esiin häipyväoksineen kaikkineen. Hivutin päätäni ekstaasissa ees ja taas ja seurasin tuota selvästi näkyvää harhaa. Miksi? En tiedä. Mutta jotenkin sen katseleminen tuntui tarpeelliselta ja sai minut miettimään, mitkä kaikki muutkin asiat ovat jonkin hajan vääristämiä. Hajamielisyyden, kummallisen viitekehyksen, kyvyttömyyden omaksua tiettyjä ihanteita tai normeja...

Lispectorin kirjassa on myös hauska kohta, jossa Joanan mies Otávio ostaa hedelmäkaramelleja ja äkisti ärtyy ajatuksesta, etteivät suurmiehet kenties syö karamelliä ja koettaa lepytellä itseään, että ehkä nämä syövätkin, mutta elämäkerroissa ei vain muisteta mainita asiasta. Sitten hän ahdistuu siitä, että mitä jos Joana saisikin tietää, mitä hän parhaillaan mietiskelee. Lopulta hän kippaa karkkinsa viemärikuiluun. Aprikoosinmakuiset kovat karamellit!

Jos Otávio bloggaisi (tai ainakin jos hän bloggaisi sillä lailla kuin itse tunnun osaavan blogata, en tiedä, olisiko minusta jonkin asiablogin pitämiseen, kyllästyisin varmaan parissa viikossa), hän ei luultavasti ahdistuisi noin helposti! Ja elämäkertureiden kannattaisi kyllä kertoa enemmän herkuista, se on vissi. Itsekin muistan Piafin elämäkerrasta lähinnä sen, että Piaf tykkäsi sillistä. Se on vain jotenkin niin käsittämätöntä, että jää mieleen. Että joku tykkää sillistä ja syö sitä, vaikka olisi varaa vaikka mihin ruokiin.

Suomentajan jälkisanat ovat myös mainiot. Niissä Tarja Härkönen kiteyttää henkilöistä jotakin niin olennaista, etten varmasti itse sellaiseen onnistuisi, kun minusta he vain ovat aidon ja luontevan oloisia toisin kuin useiden muiden romaanien henkilöt. Härkönen kirjoittaa:

Yhteistä heille on kiinnostus muiden henkilöiden ja esineiden herättämiin reaktioihin heissä itsessään, ei ympäröivään todellisuuteen sinänsä. Mutta vain Joana suhtautuu intohimoisesti sisäiseen totuuteensa ja itsensä löytämiseen. Hänen ajatuksenvirtana kulkevat valveunensa ovat hänelle totta, ja sisäänpäin katsoessaan, meditoidessaan, hän kuorii kerroksia sielunsa ympäriltä, tekee havaintoja ja huomioita, ruumiillisia, henkisiä ja hengellisiä, ja kokee muodonmuutoksen toisensa jälkeen; tekee niin itseään, kunnes löytää ytimensä, villin sydämensä, sisäisen puhäkkönsä, jossa hän voi kenenkään häiritsemättä kuunnella "sitä vellovaa musiikkia, joka kumpuaa hänen syvyyksistään". Mutta ytimessä itsessään vallitsee hiljaisuus. Hiljaisuus on Lispectorin romaanin keskus, jonka ympäri muut teemat kiertävät: halu selkeyteen, aitoon olemassaoloon ja yhteyteen toisen ja toisten kanssa, yksinäisyys maailmassa, jossa kommunikaatio on kuvitteellista, ja naisen asema miesten tekemässä maailmassa.

Niin, kai olisi mahdollista olla kiinnostunut myös ympäröivästä todellisuudesta kritisoimatta ja tutkimatta omia reaktioitaan siihen? En muista sellaisesta elämästä paljonkaan. Enkä osaa kuvitella, miten sellaiseen voisi ratketa. Enkä tiedä, olisiko se hyväksikään. Monesti tyhmät päähänpistot keskeyttää vain tietoisuus siitä, että oma reaktio on kohtuuton.

Joskus maailma toki tempaa mukaansa, mutta siitä palautuu aina omiin ajatuksiin ja uniin, reaktioihin ja huoliin, suuttumisiin ja ihastumisiin, innoittumisiin ja jännittymisiin. Ehkä joku kokee liikkeen toisinpäin, niin että eksyy välillä omien asenteidensa tutkimiseen ja sitten palaa takaisin maailmaan?

Tuo, minkä Härkönen nimeää hiljaisuudeksi, nimeäisin itse ehkä pikemminkin muodottomuudeksi, koska hiljaisuuden vastakohtana kai tässä ovat sanat (vaikka tietysti kaikki kielenkäyttö on aina metaforista ja ehkä sanat ja hiljaisuus viittaa tässä myös siten kaikkeen käsittämiseen ja avoimuuteen vieraudelle itsessä), ja minua kiinnostaa enemmän muodottomuus, sen yllätyksellisyys, ei pelkkä sanallistamattomuus, vaan myös se seikka, että minuudessa on niin paljon yllätyksellistä. Lispector kuvaa tuota G. H. Meadin subjektiminäksi nimeämää ilmiötä todella hyvin, niin hyvin, että otteita Joanasta, joka kuulee itsensä sanovan asioita, voisi hyvin siteerata Meadin joskus aika teoreettisen tekstin kostukkeeksi. Perusajatus Meadin subjektiminän käsitteessä on, ettei ihminen voi koskaan tuntea koko minuuttaan, että osa siitä jää aina vieraaksi. Se minä, jota voin tutkia ja tarkastella, on toisten kanssa vuorovaikutuksissa takaisin heijastettua menneisyyttäni, objektiminä. Siitä voidaan sanoa, että se on jonkinlainen. Mutta subjektiminää emme koskaan pääse näkemään kuin sen seurauksissa, siinä hämmennyksessä kun tajuaa sanoneensa ääneen jotakin arvaamatonta ja harkitsematonta tai tehneensä jonkin eleen, joka paljastaa itselle (ja toisille, joista laumaeläimenä on vaikeaa olla olematta huolissaan) jotakin ennemmin tuntematonta, jonkin asenteen, vastenmielisyyden, ilon tai huolen.

En muista, kirjoittaako Mead tahdosta subjektiminän yhteydessä, mutta itsestäni tuntuu, että tahdon muodostuminen tulee aina niin yllättäen, että sen on oltava juuri subjektiminää.

En ole vielä löytänyt ketään toista, joka kirjoittaisi subjektiminästä niin läheltä kuin Lispector. Tuo hämmennys, kompastuminen omiin sanoihin, eleisiin ja tuntemuksiin, niistä yllättyminen on läheisin kosketus subjektiminäämme.

Millaista sitten olisi elämä, joka varjelee kosketusta subjektiminään? Onko sellaista elämäntapaa? Niin helposti itsen etsiminen ja rakentaminen muuttuu nimenomaan objektiminän pönkittämiseksi. Entä jos vain etsii toivomatta löytävänsä, tyytyy ihmetykseen ja nauruun? Tarkkailee reaktioitaan pyrkimättä säännöstelemään niitä? En osaa sanoa. En osaa sanoa myöskään, miksi subjektiminään kosketuksissa säilyminen tuntuu itsestäni niin tärkeältä. Ehkä koska pidän objektiminäkiinnitteisyyttä vahingollisena luontumuksena? Molemmat minät tarvitaan (ja objektiminä on osa sitä tilannetta, josta subjektiminän toiminta - oli se sitten ajattelua, tuntemista tai toimeen tarttumista - pullahtaa esiin), ja on vaikeampi kuvitella, että joku onnistuisi häivyttämään objektiminänsä, tarinat itsestä. (Sitä kai kutsuttaisiin amnesiaksi, ja käsittääkseni täyspäinen amnesia on, elokuvien sitkeästä aiheen hyödyntämisestä huolimatta, aika harvinainen tila.) Sen sijaan tuntuu, että aika moni välttelee subjektiminäänsä ja vielä hyvin tahtoisesti. En ole vielä keksinyt, miksi se tuntuu heistä relevantilta. Nämä Meadin termit ovat useimmille niin vieraita, että on vaikeaa löytää ihmistä, joka puhuisi edes sen kielen kaukaista muunnosta. Jos olisin ollut neuroottisempi sen suhteen, olisin varmasti erikoistunut johonkuhun toiseen ajattelijaan. Mutta en tiedä, valitsinko aiheeni. Luin Meadia ja se vangitsi minut, koska se tarjosi ensimmäisenä käsitteitä joillekin ilmiöille, joista olin hämmentynyt, mutta joille minulla ei ollut sanoja. Ja joista tahdoin puhua tai kirjoittaa.

Onneksi minun ei tarvitse käsitellä sitä asiaa sillä intensiteetillä enää. Ehkä en enää tahdokaan, en siinä mittakaavassa. En tällä hetkellä ainakaan. Riittää, että ihmetyn ja hämmennyn ja äkisti osaan tahtoa asioita, että voin tuntea hetkellisesti, miten elämä nousee minussa niin vahvana ja raivokkaana, että tekee melkein mieli huutaa, niin vahvana, etten suostu pitämään kenenkään omistusmerkkisormusta sormessani, etten suostu elämään järkevästi ja ennalta-arvattavasti, kunnon ihmisenä. Että voin maata selälläni sairaana ja katsoa, miten lemmikin terälehtien sinisen taivaan yli kiskoutuu pilviä valoisina varjoisina laikkuina, että voin leikkiä ajatuksella maapallon pyörimisestä ja huimauksesta, valaiden äänistä veden alla, sillä miten infraäänet ovat ihmisille haitallisia ja toisaalta auttavat linnut väistämään lentonsa keskellä tuulivoimaloita, jotka täristävät tuota ihmiskorville kuulumatonta ääntään kauas.

Jos kaikki on yhtä, jos kaikki on todella yhtä, siitä ei tarvitse muodostaa mitään teoriaa.

Miten helpottavaa.

Kun tervehdyn, sitä en osaa olla pohtimatta, onkohan vielä niin viileää, että on järkevää käyttää ystävältä saatuja pörröisiä liiloja lapasia, jotka näyttävät hieman sinivalailta.