Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

Unen vuodenaika

Nuku, sanoo aikaisin pimenevä ilta. Ja päivä, jolloin sataa. Nuku nuku nuku. Nuku, sanoo mätää kupliva tulehdus varpaassa, tulehdus, josta lääkäri ymmärtää yhtä vähän kuin minäkin. Nuku, sanoo antibiootti.

Sama keho, joka kuukausi sitten nukkui pari kolme tuntia yössä, nukkuisi nyt kaiken muun paitsi pari kolme tuntia. Maailma tuntuu tahmealta, pysähtyneeltä. Mielenkiintoiselta kyllä, mutta jotenkin hyvin kaukaiselta. Jotakin varten nukuttaa. Ja koska on aikaa ja kiinnostusta, annan unelle periksi. Kovin on hiljaista, valitetaan työhuoneelta. Ehkä muitakin nukuttaa?

Onko sinulla tarpeeksi työtä, kysyy äiti huolestuneena. Nyökkään. En erota työtä ja vapaata. Ei se tunnu mielekkäältä. Eikä eläminen itsessään tarkoita jo työtä, ajattelua ja lihastyötä, mielen paimentamista juuri tähän hetkeen? Joskus, hetkittäin, epäilen, laskettaisiinko tämä jonkin sortin kajahtaneisuudeksi, mutta sitten kysyn, että entäs sitten, vaikka laskettaisiinkin. Ehkä vain tarvitsen aikaa. Ehkä osaan ottaa sitä. (Ja jossain vaiheessa siihen ei ehkä taas ole tilaisuutta?) Ehkä nyt tarvitsen unta. Ja antibiootit. En väitä ymmärtäväni näitä prosesseja, jotka virtailevat ja pulppuavat lävitseni ja kastelevat vasemman sukan kahdesti päivässä kudosnesteellä.

Koira herättää minut aamuisin. Siitä on vanhemmiten tullut aamuvirkku ja iltatorkku. Ulkona värjöttelemme tuulessa, liikumme varvas- ja kanta-askeltaen samaa tahtia hautausmaan reunaa. "Mitä minä teen sitten kun olet Intiassa?" kysyy vakituinen viikkoasiakas, joka on ehdollistunut aiemmin itselleen vieraaseen hoitoon yhden syyskauden aikana. "Miten minä selviän?" Kädet liukuvat öljyttyä ihoa. "Hyvin sinä selviät", vastaan. "Ihan niin kuin tähänkin asti."

Niin on helppoa vastata, koska niinhän se on. Jotenkin sitä selviää. Eikä jää yksin. On uni, kipu, riemu, uteliaisuus, tarmo, kaikki ne vuoron perään tanssittavat maailmaa, joka on. Se kaikki jatkuu, vaikka muuttaisikin väliajaksi kaupunginosaan, jonka talojen kuvitteleminen laivoiksi ei äkisti onnistukaan. (Ensin luulen vian paikantuvan itseeni, mutta ehei: muiden kaupunginosien talot voisivat edelleen purjehtia tiehensä, vain täällä ne jököttävät maahan kiinnitettyinä.) Annan unelle tilaa, se käpertyy selän kaareni taa ja peittelee minut värikkäisiin kuviin.

Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.

Meemi

Valkoinen heti Helsingin ulkopuolella hiljentää. Talo vaikuttaa hyvältä. Päätämme tarjota siitä jotakin, mutta on ensin käytävä siellä toistamiseen, koska unohdimme katsoa siitä joitakin aika oleellisia juttuja (kuten mahtuuko jonnekin pyykkikone ja onko mahdollista asentaa suihku; en ole riittävän sissihenkinen luopuakseni näistä ainakaan tuolla myyntihinnalla). Kun seisoin talon pihalla, naapurin hautuumaan kappelin kello läppäsi. Sormeni tapailivat samalla hetkellä hevoskastanjan nuppuja: paljon tahmeaa. Monta omenapuuta, pari luumua. Monta kuusta, jotka kaataisin. Miksi kasvattaa kuusia, kun voi kasvattaa mantsurianvaahteraakin?

Kuuset neulastavat nurmen ja siinä on ikävämpi tassutella.

Nyt on kumma olo, en osaa oikein sanallistaa mitään, koska talo on niin suuri klöntti tietoisuudessani. Koetan odottaa, jotta tietäisin, mitä haluan. Ja samalla tiedän, ettei sellaista voi tietää. No, olemme joka tapauksessa päättäneet jättää tarjouksen, jos toisenkin katsomiskerran jälkeen osaamme edelleen kuvitella itsemme taloon.

Niinpä tässä holopäisyyden tilassa teen meemin, jonka löysin Ruulta ja joka tuntuu epämääräisen tutulta. Hämmennyksen hetkillä strukturoinnista on kummasti apua.

1. Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).
Hullunkurinen, lullu, täsmällinen, kaukaa, vaivihkainen.

2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.
Luumupuu. Tai ehkä suopursu. (En saa äänteitä irrotettua kuvista, paitsi kun ajattelen nonsensea, mutta onko se enää suomea? Esimerkiksi lualu nui - väännös unilaulusta.)

3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.
Okei, ei, mutta, on, joo.

4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.
Traditionaalisista ehkä edelleen eniten: Ei mitään uutta auringon alla. Ja sitten niistä, jotka eivät ole ehkä ihan näin luokiteltavissa, mutta tärkeämpiä: Se, mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä minun tarvitse olla siitä mitään mieltä tai koittaa nyt muuttaa sitä. Voin vain panna sen merkille.

5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.
Soiro, ottaa haltuun, tuunata, täydellisesti, tehokas.

6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.
"Kauneus on katsojan silmässä." - Se saa ajattelemaan, että mielipiteen muuttumiseen johtava suostutteleminen ja perehdyttäminen tarkoittaisi silmän irti repimistä, vaikka voisihan sen toki ajatella silmien avaamisena silmälaputtomammalle tai oikeastaan eri tavalla silmälaputetulle maailmalle...

7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.
Pysähdy.

8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.
Häpypunos. (Luin raitiovaunussa matkalla töihin - jalkani on edelleen kipeä ja koetan lepuuttaa sitä - kirjaa nimeltä Seksuaalisuus.

Pulpettikatto

Pulpettikattoisessa talossa on jotakin somaa. Yhtenäinen luiska, saumattomuus. Vettä tippuu vain toisaalle.

Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.

Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.

Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.

Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.

Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.

Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.

En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.

Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.

Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.

Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.

Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.

Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."

Haluan nähdä, en kuvitella.