Sataa

Sataa, ulkona pimeä. Katon alle muodostuu kupu, jossa on hyvä maata, lukea vanhan opiskelutoverin kirjoittamaa mainiota kirjaa. Toisella puolen kehräävä pieni kissa, toisella tuhiseva pieni koira. 

Yöllä heräsin useita kertoja jalkakipuun. Tämän piti olla se päivä, jolloin olisin uiskennellut takaisin töihin, mutta niin vaan aamulla itkin, niistin hihaan ja soitin sinne, tänne ja tuonne. Olin ilmeisesti niin itkuinen puhelimessa, että sain samoin tein ajan työterveyslääkäriin, hyvä jos ehdin ottaa taksin sinne pestyäni ensin kainaloita käsipyyhkeellä (jalkakipu ja suihku eivät oikein rimmaa). Itkin vähän lääkärissä ja uudelleen laboratoriossa. En muista itkeneenikään ennen verikokeessa. Pyysin sitä anteeksi ja sanoin, että taitaa nyt vaan olla vähän kuormaa. Ja ettei neulajuttu sinänsä pelota, ei se ole sattunut. Mutta maailma kieppui kyllä ihan kunnolla silmissä ennen kuin äkisti asettui. Hoitaja kysyi, olenko syönyt aamupalan. Sanoin, etten nyt toki lähde mihinkään ilman sitä, ellei paastoa edellytetä aivan erikseen. Neljäkymmentä grammaa kasvisperäistä proteiinia, paljon kuitua. 

(Taannoin ilmeni, että olin syönyt liian vähän proteiinia ja nyt syön sitä tarpeeksi. Tuntuu ihan kosmisilta määriltä, mutta huomaan myös jaksavani ihan eri tavalla ja ettei tule napostelunälkää kaiken aikaa.)

Kun itku äkisti loppui verikoeputken kyynärtaipeesta törröttäessä, hätäkin meni jonnekin toisaalle. Äkisti olin ihan rauhallinen. Ja olen edelleen. Vaikka jalkoihin sattuu, ja vaikka luen kirjan sanat "seisoo omilla jaloillaan" vähän tuhahtaen: niin, jaloilla ongelmitta seisominen, niitä itsestäänselvyyksiä, kiintopisteitä, joiden erehtyväisyyttä ja väliaikaisuutta mieluummin olisi ajattelematta, kuten toisessa tänä toipilasaikana lukemassani kirjassa, Jenny Offillin Ilmastoissa, päähenkilö parahtaa (luultavasti hiljaa) meditaatiotunnilla: 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka elää vanhaksi.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty vanhuudelta.

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka sairastuu.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty sairaudelta. 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka kuolee.

Hengitän ulos ja tiedän, etten voi välttyä kuolemiselta.

Hengitän sisään ja tiedän menettäväni joskus kaiken ja jokaisen jota rakastan.

Hengitän ulos ja tiedän, ettei ole keinoa pelastaa heitä. 

Hei, hetkinen nyt. Kaiken ja jokaisen jota rakastan? Olisiko jotain sopivampaa aloittelijoille?

Olen nauranut kohdalle useammin kuin ehkä olisi tarpeen. 

Mutta onhan se tarkkanäköinen kohta. Miksi ihmeessä en sallisi itselleni sen uudelleen ja uudelleen lukemista ja ääneen nauramista? 

Yleisesti ottaen suhtaudun rauhallisesti, mutta on hetkiä, joina itken, koska kaikki on niin suurta ja muodotonta ja arvaamatonta. Luultavasti vaiva paljastuu joksikin aika pieneksi ja tyhmäksi asiaksi, ei miksikään dramaattiseksi. Vaihdevuosi-ikäisten vaivoja, rappeumaa ja sen sellaista. Ehkä ärtynyt hermosto. Nämä symmetriset liekehtivät saappaat tuntuvat vain niin kummallisilta, että tulee mieleen, miten hermotus kulkee oikeaan ja vasempaan alaraajaan. Ehkä siellä on jotain, minkä mieli tulkitsee jalkojen tulessa olemiseksi. Lääkäri laittaa lähetteen ortopedille, koska ei ymmärrä enää mistään mitään. No, en minäkään. 

Kotiin päästyäni rauha pysyy ja tajuan tosiaan saaneeni sen ajan ortopedille. Jos saamme selville, mitä tämä ei ainakaan ole - sen, mitä tämä on, tuskin selviää, tällä elämänkokemuksella siltä ainakin tuntuu --- jo siitä saadaan kuntoutukseen raamit: tämän kivun päälle voi mennä ja on mentävä, tuota kipua sen sijaan ei haluta yllyttää. Haluaisin siihen selvät sävelet, koska on ilmeistä, ettei töitäni noin vain aloiteta kolmen viikon levon jälkeen, tai vielä useamman viikon levon jälkeen, ilman mitään kipuja. Mutta ainakin asiat etenevät jollain tavalla työterveyden kuviokellunnassa. Kun vielä alkaa sataa, tulee hyvin turvallinen olo, vaikka jalat tietysti ovat semmoiset kuin ne tätä nykyä ovat. Ehkä alan vähän tottuakin niihin jo, ne eivät enää tunnu niin selvästi ei yhtään omilta jaloiltani.

Ensi viikon poissaoloista en enää saa sairausajan palkkaa työnantajiltani. Täytyy ilmeisesti jumppailla jotain papereita Kelaan päin. Sitä en ole vielä koskaan tehnytkään. Silloin kun käden nivelrikko pitkittyi ja esti minua työskentelemästä, nostin opintotukea, sen viimeiset kuukaudet. 

Silloinkin tunsin itseni vanhaksi. Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollut niin nuori. (Vaihdevuodet, tässä esimuodossaankin, tosiaan muuttavat asioita rajusti.)

Toivon, että talvesta tulisi vetinen ja sateinen. Paljon sadetta, paljon lauhaa lempeyttä. (No, niinhän toki toivon joka syksy, joten tämä ei oikeastaan ehkä ole mainitsemisen arvoista.) 

Syömme joka päivä kurpitsaa, chiliä ja valkosipulia. Ehkä kesä ei ollut ihan niin huono kuin helposti ajattelisi. Ainakin satoa piisaa. 

Pieni kissa on niin liikuttava karvattomine läikkineen. Kortisonikuuri ja eliminaatiodieetti ovat saaneet hentoisen udun peittämään ihoa muualla paitsi vatsan kaljussa lurpassa. Kissa hengittää rytmisesti ja hyrisee, silmät ovat puoliummessa mutta pää pystyssä ja keträyksen tahtiin nytkähdellen. Se on alkanut hakeutua nyt enemmän meidän läheisyyteemme, kun sen kissaveli kuoli. Se käy puskemassa myös koiraa, mitä se ei ikinä tehnyt kissaveljen eläessä. 

Vähitellen ymmärrän: vaikka kissat olivat keskenään rauhanomaisia ja nukkuivat sylikkäin, pesivät toisiaan ja halusivat aina syödä yhdessä samalta lautaselta, oli niillä silti myös reviirinsä. Yksi vessa on pysynyt hyvin tyhjänä Zenonin kuoltua, sen täytyi olla sen vessa. (Se oli hyvin salakähmäinen vessakäyntiensä suhteen.) Myös sänky ja kainaloni olivat Zenonin aluetta, koira Zenonin ystävä, nahkainen nojatuoli Zenonin tukikohta, Laguunalla ei ollut niihin pääsyä. Tai ehkä olisi ollut, mutta se valitsi väistämisen. (Kissat ovat konfliktia väistäviä, jos se vain on mahdollista.) Nyt kun ei ole enää väistettävää, se ottaa Zenonin asioita haltuunsa hitaasti ja kokeellisesti. Tuo asioiden ja toisten olentojen varaaminen tietylle olennolle, sen reviiriin, kuulostaa helposti jotenkin vaarallisemmalta ja vihamielisemmältä kuin haluaisin sen kuulostavan. Ajattelen sillä enemmänkin sitä, miten tietyssä tiimissä tietty ihminen valikoituu asiain ulkopuolisille esittelijäksi, tai miten tietty perheenjäsen valloittaa tietyn aseman perheen dynamiikassa, eikä kellään ole siitä mitään nokan koputtamista tai pahaa sanottavaa: se vain on sen henkilön rooli. Ymmärrän kissaväistön. Olen itsekin monesti kissaväistänyt: ehkä tuo on tuolle tärkeää, en sotkeudu siihen, antaa hänen hoitaa tuo juttu.

Täällä me kellumme keskellä pimeänmärkeää universumia kuivassa kuplassa. 

Ystävä on tuonut kottikärryllisen vaahteranlehtiä ja postipaketin. Hän kiipesi yläkertaan näyttämään jalkaansa tullutta haavaa, joka pelotti häntä. (Haava tuli hänen viedessään koiraparkaani metsään.) Totesimme yhdessä, ettei se näytä niin pahalta ja että ehkä se itsekseenkin umpeutuu. Yöllä se kuitenkin vuosi ja hän meni hoitajalle, joka tunki haavaan jonkinlaista desinfioivaa nauhaa. Se pitää poistaa sieltä itse joidenkin päivien kuluttua. Miksi ajatus haavasta poistettavasta nauhasta tuntuu pelottavalta mutta ajatus ruven repimisestä nautinnolliselta? 

On lohdullista asua suoraan katon alla ilman että välissä on mitään vinttiä tai toisia asuntoja. Sateesta saa näin enemmän irti. Äkkiä ymmärrän muuttaneeni sadetaloon. Aurinkoa, valoa, sitähän on enemmän kaupungeissa, korkeiden talojen yläasunnoissa. Asun matalassa kaikukopassa sellaisten kanssa, joita rakastan. 

Palautteista

Tänä aamuna saimme kiitosta pihassamme möyriviltä työmiehiltä. He sanoivat arvostavansa sitä, ette teemme asiat toisin kuin useimmat heidän töissään kohtaamansa ihmiset. Esimerkiksi, emme pyydä myllätyille alueille kivituhkaa laatoittaaksemme tai terassoidaksemme ne, vaan multaa, jotta voimme istuttaa kasveja. (Ja erikseen pyysin, että ei nurmikon siemeniä - nurmikko ei ole mikään kovin kiinnostava ympäristö esimerkiksi pölyttäjien silmissä. Mieluummin perennoita ja pensaita!) Heistä on ollu hauskaa nähdä, että elämme maanläheisesti. 

Mietin tämän vanavedessä niitä luonnepalkintoja, joita olen saanut ihmisiltä. Thaimaassa hotellinpitäjä arvosti sitä, että puutarhan hoitamattomuudesta valittamisen sijaan pyysimme haravaa lainaksi ja haravoimme itse puutarhan halki turvallisen, käärmeettömän polun. Hän sanoi monet kerrat, että arvostaa sitä, ettemme ole niin kuin länsimaiset ihmiset yleensä, ja halusi kaveroitua facebookissa. Moni seniori-ikäinen tuntilaiseni pyytää aina välillä anteeksi sitä, että tuli puhuneeksi sairauksistaan, ja sitten kun korjaan, että itsehän kysyin, ei mitään anteekseja, näistä on hyvä välillä puhua jollekulle, he kiittelevät vuolaasti. Vaikka minusta se nyt on ihan perusinhimillisyyttä, etenkin kun tiedän, että moni heistä on aika yksinäinen ja kaikilla yleensä työtehtävissään sen verran kiire, että aika harva jää heitä kuuntelemaan ja kuulemaan. Ei minulla ole sen tärkeämpiä asioita tehtävänä, siitä olen jokseenkin saletti. 

Nämä tavallaan ymmärrän. 

Mutta sitten on sitä vaikeampaa palkitsemista, josta jää epävarma olo, koska niihin asioihin liittyy myös kipeitä muistoja. Niin kuin se, miten ihmiset ovat sanoneet, että heistä on ihanaa, miten nauran asioille tunneillani, niin nettitunneilla kuin läsnätunneillakin. Tottahan se on - huvitun aika helposti enkä ole tottunut piilottamaan nauruani niin kuin kai aika moni on joutunut tottumaan. Tuntuu hassulta, että se  nauru on on heille tärkeää ja semmoista, mitä he sanovat ikävöivänsä lomien aikana. Kun sitten kuitenkin sama nauraminen on saanut myös aikamoista sappea päälleen sellaisilta ihmisiltä, joihin olen tutustunut aikuisiällä vertaisasemassa. Eivät ne ole ihan yksi tai kaksi ihmistä, jotka ovat antaneet jotensakin raivoisan todistuksen siitä, etten ymmärrä elämän kipeyttä ja vakavuutta ja että olen pinnallinen, koska asiat naurattavat minua. Enpä tiedä. Itse ajattelen kai, että kipeyttä ja vakavuutta voi käsitellä aika monin tavoin ja että pinnallisuuttakin voi olla monenlaista. Kaikkia ei tietenkään voi eikä tarvitse miellyttää ja ehkä tunneillani käyvillä on tietynlainen maku. Mutta pitkäksi aikaa ne rankat ja pelottavat kielteiset palautteet jäävät hiertämään niin että sitä jää miettimään, tuottaako kaikille ympärillään lähinnä kärsimystä. Koetan ottaa näistä tapahtumista mukaan sen opin, joka niistä on korjattavissa - etten itse antaisi ihan semmoista palautetta kellekään toiselle. Eihän kuitenkaan ole ketään, jonka haluaisin olevan vähemmän tyytyväinen, vähemmän rauhallinen, vähemmän helpottunut. Vähemmän vapautuneesti naurava. 

Kaipa näitä kipeitä kohtia on jokaisen elämässä, vaikkakin eri asioihin liittyen. Tuntui kyllä mukavalta lukea entisen tiimikaverin pohdintaa, että tietyn ajan muistoja silaa juuri se, miten paljon ja usein töissä nauroimme ja että se oli hyvää aikaa se. 

Uskalsin nyt jo lukea muutaman lyhytkurssin kurssipalautteet, vaikka kausi onkin kesken. Se on kertakaikkisen veretseisauttavan pelottavaa. Se ei olisi pelottavaa, jos en pitäisi työstäni. Mutta pidän ja haluan näitä töitä jatkossakin, ja minulla on tiettyjä kokemuksia siitä, ettei tarvitse mokata kuin kerran ja se oli sitten siinä, uusia keikkoja ei tule. 

Inhoan arvioinnin kohtaa "opettajan asiantuntemus". Miten ihmeessä tuntilaiset sitä arvioivat? Etenkään kaltaiseni opettajan kohdalla, joka yrittää kaikkensa suitsiakseen luennointimoodia ja ollakseen hiljaa, jotta opiskelijat voivat itse oivaltaa. Tiedän niin monista fiiliskierroksista, kuinka moni pitää tärkeänä, että annetaan ohjeet siitä, mikä on "oikein" ja mikä "väärin". Ja sitten koetan varovasti purkaa sitä mentaalista mallia matkan varrella ja muistuttaa, että ainoa "väärin" on se, jos tuntee viiltävää kipua ja jää jyrskyttelemään sen päälle. Että joo, nivelten tukeminen lihastyöllä, mutta siinäkin vähempi on parempi eikä mitään kaikille sopivaa ulkoista mittapuuta löydy, on vain tuntoaisti, hiljaisuus, ikuisuus, jossa liike toistuu, tutkiminen, lupa olla ja hengittää ja liikahdella.

No, nyt asiantuntemus oli arvioitu hyväksi, tällä kertaa. Mutta aina välillä tulee niitä alhaisia arvioita, ja niiden kohdalla tajuan jonkun pettyneen ikihyviksi, vähän samaan tapaan kuin graduhaastatteluissa se opiskelija, jolla oli ollut yliopistolla mielestään niin huono ja epäpätevä erään kielen opettaja, että hän oli päättänyt ettei enää halua tietää koko kyseisestä maasta mitään. Litteroidessani haastattelua ajattelin vain, että hän on tuskin itse ketään opettanut missään ikinä. Siinä se nöyryys karttuu, luultavasti, ellei sitten ole sen koulukunnan ihmisiä, joista asiat ovat vesiselviä ja on vain yksi ainoa oikea tapa esittää ne. (Ei aavistustakaan, miten tuollaiseen mielenmaisemaan päädytään.) Eikä ainakaan hihitytä lainkaan, jos sanoo "enemmän haaraa" tai "anna selkänikamien oikein lorpottaa kohti lattiaa" tai jotain muuta höpsöä, kuten joka tunnilla taatusti sanoo puhekoneena ollessaan. 

En kyllä tiedä, mitä ajatella niistä myönteisistäkään palautteista, lopulta. Ylipäänsä nämä numeroarvioinnit eivät kauheasti anna kättä pidempää itsensä kehittämiseen. Ihan kiva, että jollain kurssilla kaikki olivat olleet sitä mieltä, että olin niin asiantunteva kuin olla saattaa. Mutta mitähän sekään tarkoittaa? Koetan kyllä puhua asiat julki, kertoa, miksi olen hiljaa tai miksi pyydän heitä aktivoimaan jotain kohtaa. Mutta se on taas vain yksi näkökulma asiaan, tämä minun tapani tehdä työtä ja heijastelee taas vain sellaista ajatusta kommunikaatiosta, jonka päälle itse ymmärrän ja joka saisi minut tuntilaisena tuntemaan oloni turvalliseksi. 

Itse ottaisin kymmenen kertaa mieluummin opettajan, jota pidän turvallisena ja sympaattisena, kuin opettajan, jota pidän asiantuntevana. Ja olen ottanutkin ja todennäköisesti vastaisuudessakin otan. Se liittyy siihen, millaisessa ympäristössä opin parhaiten. Mutta ihmiset ovat tässä kovin erilaisia. Tai ehkä ymmärtävät oppimiseksi ihan eri asiat.

Perjantai - viikon toiseksi viimeinen työpäivä. Sitten kolme viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Älysormus näyttää tuskallisen tarkasti, miten kuormitus kasvaa viikko viikolta. 

Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva. 

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

Absurdistan, osa n: todistamisesta

Meitä on hellitty ja pidetty hyvänä. Olemme kuunnelleet standuppia, jossa osa jutuista on ollut sellaisia, ettei tiedä, mitä ajatella: ei ole pahastunut mutta ei ole naurattanutkaan ja lähinnä on miettinyt, mistä syntyy oletus, että jokin on hauskaa, tai mistä syntyy se, että jokin todella välillä on hauskaa kaikkien oletusten vastaisesti. Sillä on jotakin kieroa tekemistä vuorovaikutteisuuden ja heittäytymisen kanssa, siitä ole miltei varma. Ja usein tahattomuuden. On helppoa olla tahattomasti hulvattoman hauska, tietoisesti se on äärettömän vaikeaa. Yleensä olleessaan tahattomasti hulvaton on samalla tavattoman hauras ja haavoittuvassa tilassa, ellei tajua olevansa osa ihmisyyden syvää pohjavierrettä, jossa tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin. Standuppia katsellessani olen todella katsoja, todistaja, en osallistuja, ja tunnen lievää syyllisyyttä siitä, ettei minua naurata enemmän. Tietysti naurujoogaohjaajana voisin alkaa nauraa tahdonalaisesti ja jatkaa sitä kymmenenkin minuuttia enkä pitäisi sitä mitenkään epärehellisenä tai epäreiluna tai epäkunniallisena tekona: ei naurun tarvitse olla spontaani reaktio saadakseen laskeutua maailmaan. Mutta olen väsynyt ja liian keskittynyt todistamaan tilannetta, jotta antaisin naurun lahjan, ja olen siitäkin vähän pahoillani. Ja sitten olemme katselleet lukuja ja miettineet niiden tarkoitusta, kilistelleet laseja ja porisseet koko vuoden hiljaisuuden edestä. Ja nyt olemme edenneet syömään firman piikkiin.

Pöytämme on lasiseinän ääressä, Helsinki aukeaa alla. Näkymän etualaa miehittää hotelli: valoneliöiden sarjat pimeässä, ei niin kaukana. Ruokaa tulee hitaasti, emme tunne toisiamme kovinkaan hyvin. Keskustelemme, haarukoimme. Monella on koulutus, jonka mukaista työtä ei tehdä mutta mikään ei mene eikä ole mennyt hukkaan. Emme etene pohtimaan, mitä tämä kertoo koulutusjärjestelmästämme. Vaikka kysyttyä vegaanista valkoviiniä kaadetaankin vahingossa puolityhjään vesilasiin vetenä, kukaan ei sentään kaada oliiviöljyä juomalasiin, ehkä johtuen siitä, ettei pöydässä ole oliiviöljypulloa - mutta jaetuissa ajatuksissamme leikimme tällä kontrafaktuaalilla. Ja sitten joku huomaa: vastapäätä tapahtuu.

Ikkunan sivuissa on ohut valoverho mutta enimmäkseen näkymä levittäytyy esteettömästi. Huoneessa on valo, sänky ja kaksi ihmistä. Toinen, epämukavan riisuutuneena, tanssii ikkunan ääressä. Toinen häämöttää sängyllä valoverhokaistaleen sumentamana. Tanssi ei ole erityisen luovaa tai innoittunutta. Mitä tarkoitan: se ei synny itsestään tai ole itselleen, se on liian tietoista katseesta, todistamisesta, se on tanssia jollekulle toiselle, ja vaikka sen tarkoituksena on epäilemättä herättää tuossa toisessa jotakin, jään pohtimaan, mitä tarkalleen tuollainen tanssi herättää.

Aluksi kiusaannumme. Emme halua katsella ikkunoihin päin. Yksi nostaa käden silmälappumaisesti tälle puolen kasvojaan mutta avaa kuitenkin sormien sakset ja kurkistaa sieltä tapahtumia. On kuin ikkunan magneetti imisi katseita, todistamista puoleensa. (Siinä mielessä se muistuttaa televisiota liki autiossa lounasravintolassa: katse harhautuu keskustelukumppanista ruutuun kerran toisensa jälkeen vaikka kuinka haluaisi, ettei niin käy. Tästä syystä en suostu ottamaan kotiini televisiota. Olen melko varma, että se söisi minut vähitellen ja jäänteittä.) Syntyy pohdintaa siitä, onko tuo lainmukaista ja miten muka lasi välissä muuttaa alastomana julkisella paikalla oleilun. Ja tietävätkö ne, että ne näkyvät kauas. Joku sanoo, että totta kai ne tietävät: näymme valoisassa etuseinässä istuvana joukkiona ja tämä on meille suunnattu esitys. Haluttomuus katsoa ja mahdottomuus olla katsomatta muuttavat toteamuksen myötä luonnettaan ainakin minussa: en ollut tullut ajatelleeksikaan, että sellaisesta voisi olla kyse. Jos äsken tuntui tunkeilevalta ja epäkohteliaalta, että nauroimme ja silmät harhautuivat ikkunaan kasvot etsien huolen ilmaisua, nyt tuntuu vain jotenkin - tiettyyn asemointiin pakotetulta, ällöttyneeltä, vähän surulliselta. Ja tavallaan: keneltä tämä on minkään pois ottamista? Mitä me menetämme siinä, että todistamme joidenkin tuntemattomien seksuaalisuuden ilmenemismuotoa hotellissa viikonloppuna? Mitä he menettävät siinä, että haluavat esiintyä tuolla tavalla?

On kummallista istua siinä, kaksi pöytää äkisti naurumyrskyjen ravistelemana, päät kääntyillen. Ei kai ihmispololla ole muutakaan mahdollisuutta kuin nauraa. Ja sitten tajuan: jollain omalaatuisella tavalla se, jonka tanssi ja sitä seuranneet tapahtumainkulut esineellistävät, olemme me siinä ravintolassa. Me ja meidän vegaaniset kakkupalamme, virnistyksemme, hämmennyksemme. Surumme. Surusta on tullut painava esine.

Mutta kun etenen lähijunaan ja sillä yön läpi, on kuin se tuntuisi hivenen keveämmältä kuin edellisinä päivinä. Tajuan taas selvemmin, miten vähän ymmärrän.

Aamulla silmäpussit ovat myöhäisen päivällisen ja nukkumaanmenoajan takia jätesäkit. Leikittelen töihin junalla ajellessa ajatuksella, että silmäpusseja ovat kerryttäneet univajeen ja suolan sijaan kaikki silmien edellisiltana todistama, että surun esineen paino on siirtynyt sydänalasta kantolaukkuihin silmien alle. Olisi mahtavaa, jos jokin päivä tuntisi omassa elämässään itsensä muuksi kuin turistiksi. Mutta todennäköisesti buddhalaiset ovat oikeassa: itse on turisti, tunkeilija, fiktio - eikä sitä ilman tule toimeen kuin aivan hetkittäin.

Eikä se hetki, kun matkaa opettamaan sunnuntaiaamuna, ole mitään muuta kuin silkkaa turismia lähijunassa. 

Huutonauru

Kävelemme ulkona, kesän tunnistaa jälleen ja se synnyttää odottamatonta onnentunnetta. Äkkiä kysyn, mitä on huutonauru. Mistä kysymykset tulevat? En osaa sanoa. Mistä mielleyhtymä tulee? Ei se tunnu liittyvän mihinkään, mitä olen ajatellut tai siis, missä ajatukseni ovat harhailleet, ei se liity kai mihinkään näkemäänikään, se vain tulee. Mitä on huutonauru? Mitä tarkoitat, kysyy Fauni. Selitän: On joukko ihmisiä, jotka käyttävät tätä termiä. Esimerkiksi facebookissa joku kommentoi linkkiin vain kirjoittamalla "Huutonaurua!"

Millaista naurua se on, se kysymys nousee siinä ihan äkisti kuin tyhjästä. (Huutonaurukommenteista on aikaa ainakin pari viikkoa.) Onko se huuto jotenkin epätoivoista vai kuinka? Ehkä se on vaan kovaäänistä naurua, ehdottaa Fauni. Joku samassa avokonttorissa työskentelevä nauraa kuulemma niin että se kuuluu viereiselle osastolle saakka. Ahaa, sanon. Mutta mikähän siinä sitten on erilainen kuin pelkässä naurussa? Tarkoitan - jotkuthan nauravat ja puhuvat kovalla äänellä ja jotkut hiljaisella. Jokin merkitys sillä huuto-etuliitteellä kai on kuitenkin.

Ei, asiasta ei saada selvyyttä.

Aika harvoin asioista saadaan selvyyttä noin muutenkaan. Esimerkiksi etsimme virkailijan kanssa kirjastosta kahta kirjaa, joiden pitäisi olla hyllyssä. Mutta eivät ne löydy ainakaan omilta paikoiltaan. Kirjat eivät liity mitenkään yhteen, joten sinänsä tuuri osoittautuu huonoksi: kahdesta kirjasta kolme on kadoksissa. Yhden sentään löydän. Mutta missä ne kaksi muuta seikkailevat? Onko kirjastossa joku toinen, joka kuin ihmeen kaupalla on keksinyt haluta juuri nämä kaksi kirjaa ja lukee niitä lukusalissa?

Eikä sitäkään tiedä, minkä asioiden kanssa oikeastaan sopii sinutella. Tulkinta tapahtuneesta muuttuu niin valtavasti vaikkapa ilmanpaineen kanssa. Aamulla olo on vetämätön, laahustan vessaan pohtien, olenko kenties jollakin tavalla sairas, kun en herää intoa säkenöiden vaan laimeana ja valmiiksi väsyneenä. Ja että olenko valinnut elämässäni kaiken päin prinkkalaa. (Kaiken! Että uskallankin!) Ja milloin into ja ilo aikovat palata. Mistä ne riippuvat... vielä kirjastossakin silmien auki pitäminen tuntuu ponnistukselta, mutta kun teen yhden työn, jotain muuttuu - tunnen toisen kivut näpeissäni, asetun niihin, pehmenen niiden mukana. Tai siis, jokin pehmenee niiden mukana, koska itse vain katoaa. Jokin puhuu, selittää lihasten toimintaketjua, mutta ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani.

Ja kun pyöräilen takaisin, kuplin onnellisuutta ja iloa ja jaksua. Mistä hyvästä? Ja äkkiä kaikki haahuilut ja kummalliset päähänpinttymät ja toisten johdatettavaksi heittäytyminen ja tahdon sokea seuraaminen vaikuttavat, no, jos eivät nyt ihan järkeviltä, niin ainakin tarvituilta valinnoilta, koska ilman niitä saattaisin ajatella tätä fyysisesti raskasta ja huonosti palkattua työtä paskaduunina. Enkä oikein onnistu ajattelemaan niin nyt vaan uhkun mielihyvää siitä, että voi tehdä jotain, joka muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Selkeästi. Epäilyksille sijaa jättämättä.

Joskus tuntuu hullunkuriselta hymyillä sillä tavalla, naama ratkeamaisillaan silkasta aurinko-onnesta ja kivatyöonnesta ja minulla on paikka maailmassa vaikka aika pieni paikka se tietty onkin -onnesta. Entisten driveinpankkiluukkujen luona istuu nainen, jonka hiuksista puolet on karissut tiehensä. Hän ei vastaa katseeseen. Niinä hetkinä kun tuntee iloa, terävöityy. Olisi helppoa jäädä siihen koukkuun ja käydä tavoittelemaan sitä piristävillä nautintoaineilla. Tyydyn kuitenkin ostamaan kaksi litraa mansikoita. Sen on riitettävä tänään.

Ja jos joku keksii selityksen huutonaurulle, kuulisin tai siis lukisin sen mieluusti.

Uudenvuodenaatonaatto

Matka Morjimista Calanguteen on maksimissaan parikymmentä kilometriä, mutta siihen palaa reilusti yli tunti. Heti autoon noustessamme kuski kysyy kohteliaasti, onko musiikki meille ookoo. Kuvittelen hänen tarkoittavan, että saako hän pitää musiikin tällä tavalla hiljaisena taustamusiikkina vai onko se pistettävä pois, joten vastaan, että se on ookoo. Jolloin kuski vääntää ämyrit täysille ja kaiken lisäksi soittaa koko matkan samaa biisiä (kas, sehän löytyi youtubesta pienellä hakemisella... tosin se oli tästä joku klubiversio) toistolla. Biisissä lauletaan (tai siltä se kuulostaa ainakin) "catch me if you can", "i can break your hand", "he's a survivor, he's a survivor, usva man, usva man, he's a survivor". Biitti hakkaa tärykalvoja ja jossain vaiheessa usva manin uudelleen alkaminen aiheuttaa hihityskohtauksen. Taksi poukkoilee tuttua koulutietä, kaikkialla on vihreää ja kaunista, sitten läpi parin kylän, edelleen maalaismaisemaa, sillan yli, ohi rakenteilla olevan vesipuiston, ja jumahtaa äkisti liikenneruuhkaan. Liikenneruuhkan ympärillä rakennukset alkavat olla rumempia. Roskaa on enemmän. No, ajattelen, kohta mennään ylimenovaiheen ohi ja tullaan sinne lomapaikkaan meren rannalle. Mutta hitto vie, sitten alan katsella katukylttejä ja tajuan, että mehän olemmekin jo määränpäässä. Morjimin ja Ashwemin kauniiden rantojen jälkeen ja Arambolin länkkäri-hippilän jälkeen olen ajatellut pakettimatkaturismikohteen jotenkin eri näköiseksi.

Taksilta kuluu suurin osa ajasta siihen, että koetamme löytää hotellimme Calangutesta. Kukaan ei tunnu kuulleenkaan moisesta hotellista. Paitsi muutama hassu täti, jotka neuvovat meidän väärään suuntaan. Hotellivoucherissa lukee vain Calangute osoitteen kohdalla. Lopulta Faunin puhelin löytää internetin ja pääsemme googlaamaan hotellin puhelinnumeron. Jälleen kerran taksi soittaa hotelliin, neuvottelee, ottaa ohjeita. Täytyy soittaa silti vielä uudestaan, että löytäisimme. Ja silloinkin taksikuski ja hotelli sopivat keskenään risteyksen, johon jäämme jumittamaan, kunnes löydämme toisemme, ja sitten seuraamme ponnaripäistä harmaantunutta ukkoa skoottereineen hotellin ovelle saakka.

Calangute on täynnä punaista pölyä, kaoottista liikennettä ja intialaisia pakettimatkalaisia. Mistä tiedän heidät pakettimatkalaisiksi? Vaatteista. Hyvin harvalla on erityisen intialaiset vaatteet. Ehei, nyt ollaan lomalla, sosiaalisten velvoitteiden ulottumattomissa. Naisten pukeutumisessa sen erottaa selkeimmin. Oma ilta-asuni, farkut ja intialainen tunika, on aivan ylisiveä. No, helpompi näin päin!

Brittimies kurssilta voihkaisee hyvästellessämme, että hän toivottaisi mieluusti hyvää uutta vuotta Calangutessa, mutta ei hän oikein voi, koska se on kauhea paikka. Ymmärrän yskän saavuttuani tänne. En haluaisi viettää täällä pitkää aikaa. Onneksi olemme täällä vain pari päivää, uudenvuoden yli, katsomassa, miten inkkarit menevät sekaisin alkoholin ja uudenvuodenbileiden yhdistelmästä.

Tuntuu vähän haikealta jättää taakseen Morjim ja muut pohjoisen rannat. Tutustumme nimittäin kölniläis-intialaiseen dj:hin, joka soittaisi mukavalla klubilla siellä rauhan tyyssijassa, ja siellä on oikeasti hiljaisuutta ja koiria ja puhveleita ja lintuja, voi miten kauniita lintuja, bramiinihaukkoja ja vihreitä mehiläissyöjiä ja kuningaskalastajia. No, matka kuitenkin jatkuu. (Ja jos saamme sätkyn, voimmehan aina peruuttaa junaliput ja junailla takaisin Morjimiin ja asua tiibetiläisten pystyttämässä rantakylässä Om Shankarissa, jonne päädymme useimmiten syömään. Se on pieni kylä, viimeisinä päivinä oli jo monta tuttua moikattavana.)

Ehkä tämä on hyvää absurdismin harjoittelua. Menemme supermarketiin ajatuksenamme syödä aamiaista hotellin parvekkeella. (Ei mikään kaunis paikka mutta parveke kuitenkin.) Ongelma vain on, ettei täällä oikein osaa kuluttajuutta. Koluamme koko ruokakaupan läpi, mutta ainoa, mitä osaamme haluta, on takkujenselvityskampa ja kahden litran vesipullo. Se aamiaisesta parvekkeella! Hedelmämyyjiä emme enää löydä sen jälkeen, kun ohitamme yhden, jolta emme ostaneet hedelmiä olettaessamme, että niitä on varmasti hotellia lähempänäkin.

Käymme rannalla ihmettelemässä näkymää. Oikealla kävelykadusta on jonkinlainen avokaatopaikka, jossa lauma lehmiä tonkii roskia illallisen toivossa. Lehmien luona istuu ujojen saripukuisten naisten ryhmä. Rantaviiva on täynnä kulkijoita. Aurinko laskee. Utuisen pastellitaivaan läpi leijuu monta liitovarjoilijaa meren yllä. Merta kyntää niin usea vesiskootteri, polkuvene, surffilauta ja ties mikä vempele, että kyseessä voisi olla Tove Janssonin kuvitus. (Ajattelen sitä kuvaa kirjassa Kuka lohduttaisi nyytiä, jossa on jonkilainen vesihuvipuisto. Vai onkohan se vedessä. No joka tapauksessa, siellä karusellit pyörivät ja poosea riittää.) Rantamajat ovat valtavan kokoisia aittoja. Kaupustelijoita kojuineen on kaikkialla. Rantakadun päätekiveykselle on sammunut useampikin liikaa juhlinut intialainen. Poikaporukat notkuvat. Ja rannalla päivän sareissa tai salwar kameezeissa siveästi rypeneet naiset näyttävät riettaampia kanssasisariaan spurguisemmilta, koska bikineissä keekoilleiden kaupunkivaatteet ovat puhtaat ja siveydensipulien vaatteet taas aivan rutussa ja hiekkaiset, aivan kuin he eivät olisi peseytyneet viikkokausiin.

Pakenemme kaaosta ravintolaan. Se on erikoistunut eteläintialaiseen keittiöön. Fauni tilaa special thalin, jonka eroa tavalliseen thaliin emme saa selville kyselyistä huolimatta. Mutta hintaero on vain 20 rupiaa, joten hän päättää ottaa sen. Itse taas koetan tilata paper masala dosan. Tarjoilija koettaa selittää, että se on suuri, levittää käsiään valtavaan mittaan. "Maybe the normal masala dosa, madam?" Mutta ajattelen, että tuon täytyy olla liioittelua. Eihän paperidosa maksa paljonkaan enemmän kuin tavallinen. Joten tilaan paperidosan. (Dosa on siis semmoinen rapsakka lettu.) Ja alkuruuaksi otamme vielä muutaman etelän erikoisuuden snacks-osiosta. Voi tuho. Sillä Faunin thali on valtava, kokonainen tarjottimellinen ruokaa. Ja kun paperidosa tulee, siinä vasta riittää ihmeteltävää. Sen halkaisija on siinä 80 senttiä. Itse lätty on kääritty rullalle, joka ei mahdu silti valtavan tarjottimen päälle. Ja lisukkeita on kaikkia kaksin kappalein, mistä päättelemme, että oikeastaan ruoka on tarkoitettu selvästi jaettavaksi. Jaksan syödä dosasta noin kolmanneksen. Sitten päätän lopettaa ahkeroinnin, jottei kävisi niin, että voin pahoin jo dosia nähdessäni. Olemme nimittäin liikkumassa kohti aluetta, jossa dosat ovat perusruokaa...

Oikeastaan paljastuu varsinaiseksi onnenpotkuksi, että ruokamme osoittautuu absurdiudessaan ympäristönsä veroiseksi. Nauramme itsemme tärviölle. Emmekä ota mitään tyhmää tavoitetta yrittää ahtaa kaikkea sisäämme. Se on täysin mahdotonta. Itse asiassa tulen ajatelleeksi paper masala dosaa tuijottaessani, että se voisi toimia hyvin terapiavälineenä kaikille niille, jotka eivät ole päässeet irti "lautanen on syötävä tyhjäksi" -fiksaatioistaan.

Hoipumme ruokapaikasta ulos hekottelusta vetelinä. Raivaamme tiemme markkinoiden läpi, ohi lehmän, joka kaihoten tuijottelee kasvisravintolan sisään sen portaat tukkien, ohi viinakauppojen ja poikaporukoiden, taksien ja autoriksojen ja katuruokakojujen, ohi vahvasti parfyymilta tuoksuvien naisten, ohi parturin, joka raksii asiakkaitaan pienessä avokatoksessa valtatien laidalla.

Hotellihuoneen ovea ei saa lukkoon. Ulos mennessä se lukitaan riippulukolla, mutta sisältä käsin on vain siirrettävä sohva oven eteen. Ja wifi, jota hotelli mainostaa, sijaitsee respassa, joka puolestaan on kiinni. Onneksi wifi on jätetty päälle, joten sitä voi käyttää kadulta käsin, suuren kukkaistutuksen reunalla istuen. Eikä oikeastaan ole mitään sisätilaa, mihin paeta... autojen äänet tunkeutuvat sisään, ja kun kyliltä väsyneinä palattuamme uteliaina tutkimme, mitä ohjelmaa tulisi mainostetusta kaapelitelevisiosta, paljastuu, että seillä on vain yksi kanava, jolla pyörii nonstoppina bacardimainos, jossa huokaillaan "drifting in sunlight" ja "lallalla bacardi fun". Eikä kuvaa ole mahdollista säätää, se on rakeinen ja ylivalottunut. Uutiset olisivat ihan jees, mutta bacarditeevee ei oikein pure. No, huomenna sitten varmaan hengataankin ulkona, rannalla ja ihmetellään bilestystä!

Veikkaan, että tästä tulee kummallisin uusi vuosi vähään aikaan!

Kotsonereaktio

Yritän kertoa, mitä tapahtui, mutta jokin tyssää. En nimittäin muista, mistä kaikki alkoi. Miten keksittiin puheenaiheeksi kotipizzan kotzonet. No, ehkä sen ei ole niin väliksikään. Joka tapauksessa, eräänä päivänä tätä googlailtiin ja saatiin todeta, että se, mitä heitin ihan lonkalta, että varmaan jotkut ihmiset oikeasti kuvittelee calzonen nimeksi kotzone, taitaa pitää paikkansa. Netissä on nimittäin ihmisten omia kotzonereseptejä.

Tuollaista löydöstä seuraa kummallinen, voihkaiseva, heikottava ja naurattava tila. Eii, tekee mieli hakata kämmenellä otsaa, miten maailma on näin tiedostamaton ja hupsu. (Hieman samantyyppinen reaktio tuli lukiessa tämän uutisen kommenttiketjun joitain väläyksiä.)

Ei sen pitäisi yllättää. Ja mistä se voihkaisu edes tulee? Saan toistuvasti nauraa omillekin väärinkäsityksilleni, joista parhaasta päästä lienee fuksivuoden väärinkäsitys, jossa hahmotin ulkomaailman olemassaolon todistuksen liittyvän elämään ulkoavaruudessa. Jos edessäni pyörähtelee käsi, voin tietää, että kaukaisilla planeetoillakin elää kädellisiä olentoja... todistus vaikuttikin alusta saakka lievän epäillyttävältä, mutta pistin epäilyksen sen piikkiin, että olen pieni ja höpsö enkä oikein vielä vain ymmärrä filosofiaa. (Ja totisesti olinkin pieni ja höpsö enkä ymmärtänyt... mutta epäilykset olivat aivan asiallisia, kohdistuivat vain väärään kohtaan, nimittäin itse teoriaan oman teorian ymmärrykseni sijaan...)

Ihmisten kyvyssä väärinkäsittää on ehkä jotakin täysin tyrmäävää. En keksi parempaakaan selitystä. Ja se varmuus näiden väärinkäsitysten yhteydessä... sekin vetää hiljaiseksi ja sitten hihittäväksi.

Kai sitä voi valita, itkeekö vai nauraako näissä kohdin. Tapaan nauraa.

Vaikka aina silloin kun nauran toisille, en osaa olla muistamatta niitä kohtia, kun tätä nauramista on moitittu. Jotkut kokevat sen hyvin loukkaavana, vaikka se tapahtuisi takanapäin, näiden ihmisten itsensä asiasta tietämättä. Kumma nauru. En tiedä, mistä se tulee. Enkä haluaisi loukata. Mutta siitä huolimatta herahtelen nauruun välillä.

Ei siinä tunnu olevan mitään kamalaa, että asiat väärinkäsitetään. Ei enimmäkseen. Joku kotzonekäsitys, esimerkiksi, tuskin loukkaa ketään. Vaikka tuntuukin jotenkin käsittämättömältä, että joku on niin kotipizzan lumoissa, että tutustuu calzoneen ensimmäistä kertaa sitä kautta. Aina välillä voi hätkähtää hereille siihen seikkaan, että tosiaan, on ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja. Joita ei jaksa sillä lailla kiinnostaa vaikkapa kulttuurihistoria tai keittotaito tai oikeastaan melkein mikä vaan.

Ja samalla tietää, että no niin, varmasti autoharrastajat ja sen sellaiset voihkivat samaan tapaan, jos sattuvat saamaan käsiinsä tai kuulemaan selostukseni vaikka jostakin kulkupelistä. (Tosin se eroaisi kotzonekäsityksestä siinä, että minä nyt kaikista vähiten tiedän tuotemerkkejä ja pikemminkin koettaisin kuvata autoa jostakin täysin muusta elämänalueesta lainatulla sanastolla, vaikkapa puhua auton etuhymystä. Liekö se jokin ilmastointiritilä tms?) Ja että on lukemattomia aloja, joista en tiedä yhtikäs mitään.

Nauran sillekin... ei kai se ole niin vakavaa?

Kummallinen reaktio, joka tapauksessa. Yllättävän voimakas tunnepaakku jossakin, millä ei pitäisi oikeastaan olla mitään merkitystä.

Hysteriaa keskiyöllä

Saan nukuttua pitkät päiväunet roudattuani ensin kamaa uuteen kämppään ja pestyäni meidän huoneidemme ikkunat. Kun herään, olen taas toimintakunnossa. Ilta jotenkin venähtää, ja käy niin, että seisomme lopulta Vompsun kanssa sukkasillamme vinnissä puolenyön aikoihin ja koetamme päästä käsiksi tavaravuoren takana häämöttävään plyysimattoon, siihen punaiseen lohikäärmekuvioiseen, jonka intuitioni käskee levittää uuden kodin lattialle toivottamaan meitä tervetulleiksi sinne.

Aluksi suunnitelmissa on vain kaivaa matto kaiken muun takaa, mutta tilanne karkaa improamiseen. "Mitä jos siivottaiskin tää vintti samalla kertaa, kun mua ei väsytä, väsyttääkssua?" kysyy armas Vompsu, ja vastaan: "Joo ei yhtään väsytä, siivotaan vaan niin sitten se on tehty."

(Viime päivinä olen saanut tarkkailla, miten eri tavalla reagoimme stressiin. Vompsu muistuttaa enemmän omaa profiiliani eli haluaa paiskia kaikki hommat kasaan kerralla, ei nukuta eikä nälätä, ja riskinä on lähinnä se, että jossain vaiheessa käy kiukkuiseksi ja itkuiseksi, koska ei ole nukkunut eikä syönyt tarpeeksi aikoihin. Fauni taas käy entistäkin vastahankaisemmaksi tekemään muutoksia. Hän luimistelee, kun yritän laittaa hänen paitojaan jätesäkkiin kuljetettaviksi, joten nostan paidat takaisin kaappiin ja ajattelen, että hän näemmä tarvitsee asian sulattelemisen päässään ennen kuin voi ryhtyä toimiin, enkä haluaisi lisätä paineita. Niinpä omat päiväni ja iltani sujuvat sillä lailla hassuissa merkeissä, että höyryän Vompsun kanssa asioita täydellä teholla ja koetamme varovasti innostaa Faunia mukaan muuttohötkyämiseen, koska maanantaina kaikkien tavaroiden pitäisi siirtyä uuteen asuntoon.)

Niinpä sitten puolenyön jälkeen jalat sukissa paljaalla betonilla viluillen alamme nostella tavaraa vinttikomerosta vintin käytävälle. Tavara jaetaan neljään kasaan: uuteen kämppään muutettavat (joita on noin puolet kamasta), vinttiin kevääksi jäävät tavarat (ehkä neljännes), roskat joille ei löydy todennäköisesti kierrätysottajaakaan (ehkä neljännes) ja muutama Vompsun töihin arkistoitava paperiarkullinen. Eikö kuulostakin asialliselta ja systemaattiselta? Paitsi ehkä tarkka lukija on jo höristänyt korviaan roskan määrälle. Miksi vintissä on säilöttynä roskaa? Meidän pienessä vinttikopperossamme, jossa vallitsee ainainen tilapula?

Roskalöydöt ovat hysteerisiä. Maali- ja tasoitepurkit, joiden sisältö on kohmettunut ainakin kymmenen vuotta sitten kiinteäksi järkäleeksi, ovat ymmärrettävämmästä päästä. Mutta mitä pitäisi ajatella kassista, jossa odottavat kahdet hiihtomonot, joiden pohjat ovat pehmenneet ja ikään kuin sulaneet tuntemattomasta syystä? Pohjat tuntuvat vähän sulalta asfaltilta, ovat tahmeita ja niistä irtoaa suuria paloja. Mitä ihmettä niille on tapahtunut?

Hysteria ratkeaa siinä vaiheessa kun löydän pohjanoteeraukset. Vompu ojentaa minulle häkkikaapista varovaisesti keveän pahvilaatikon. Hän on avannut hieman läppiä ja todennut sen olevan täynnä rutistettua Helsingin Sanomaa. "Tässä taitaa olla jotain särkyvää." Alan availla myttyjä ja etsiä niiden sisällä odottavia aarteita. Mutta ei, laatikko on vain täynnä rutisteltua lehteä. Voi luoja! Ja tätä me olemme säilöneet vuosikaudet. Jos vaikka sanomalehdet tästä maasta loppuisivat... paperit pääsevät paperinkeräykseen ja laatikko muuttolaatikoksi. Toinen suosikkini on paperikassillinen, joka on täynnä puoliksi leikattuja soijamaitopurkkeja, joita on jo kerran käytetty taimipotteina. Miksi ihmeessä me olemme ne säilöneet? Onko ajatuksena ollut, että kenties seuraavana keväänä olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa juoda soijamaitoa ja että sen vuoksi on parasta säilöä purkkimateriaali? En muista enkä tajua. Nauramme pitkän tovin niin, että vedet vaan tursuvat silmistä.

Vinttikomerosta löytyy neljä makuupussia, joista yksi on ostettu ja yksi lainattu sen takia, ettei meillä muka ole enää omia. Sieltä löytyy myös kuusi makuualustaa. Teltta, jonka olin unohtanut omistavani. Paksuja oransseja konepestäviä huopia isosedän kuolinpesästä. Kokonainen toimiva peilikaappi, joka ostettiin joskus kirpputorilta edullisesti, ehkä viitisentoista vuotta sitten. Paljon kierrätettävää ja myytävää tavaraa.

Miltähän muuttaminen tuntuisi, jos olisi enemmän synkistelyyn kuin hysteriaan taipuvainen? Ehkä tuntuisi kauhealta tajuta, miten hupsusti sitä on hamstrannut tavaroita, joiden käyttöaste lähentelee nollaa. Kuva itsestä rationaalisena otuksena rapisisi. Ei, kyllä on oikein hyvä, ettei ole koskaan erityisesti pitänyt itseään järkevänä. Voi nauraa vedet silmissä vinttikomeron löydöksille. Paras niistä on ehdottomasti naurun aarre, joka on käärittynä sanomalehtimyttyihin ylhäisessä yksinäisyydessään.

Vuosia sitten, kesällä

Saan käsiini vihkon, johon olen kirjoittanut ja piirtänyt matkatunnelmiani kesällä 1997. Olin ehtinyt unohtaa sellaisen asian olemassaolon täysin, mutta tässä se nyt on, orvokkikantinen pehmeä pieni vihko, taskuunsopiva. Olen piirtänyt ja kirjoittanut osin vesiliukoisella, osin vettäsietävällä tussilla. Olen piirtänyt surravintola Szufladan (jossa nykyään näytetään tarjoavan afrikkalaista ruokaa, ihmeellistä, että noin ihmeellinen teemaravintola on pysynyt pystyssä näin pitkään; muistan äkisti vihkoa silmäillessäni pitkät, kapeat lasit, kuin koeputket, joista joimme poikaystävän kanssa munalikööriä) valaistut porttikongiseepranpäät, Varsovassa jonkin kahvilan terassin ja interiöörin detaljeja, kirjoittanut Varsovan eläintarhan eläimistä ja Wisla-joen tulvasta, joka vei laivahostellin, jota etsimme jonkin tunnin kahden sillan väliltä. Olen kirjoittanut muutakin, synkeää yksinpuhelua junassa poikaystävän nukkuessa, siitä miten vain joku viisikymppinen voisi pitää kaksikymmentäkaksivuotiasta nuorena ja elämä edessä häämöttävänä. (Nauran tälle jonkin aikaa hilpeästi.)

Olen kirjoittanut siitäkin, miten jokainen parisuhde on tärkeistä periaatteista ja omista kiinnostuksenkohteista luopumista ja sikäli huoraamista. Kas vain. Erehdyn aika säännönmukaisesti näemmä sen suhteen, missä vaiheessa olen käynyt kriittiseksi asioille. Muistan helposti, että olen ollut tyytyväinen ja luopunut miltei kaikesta jotenkin sinisilmäisesti, mutta ei se olekaan mennyt lainkaan niin. Olen ollut kaiken aikaa noista asioista voimakkaan ahdistunut, ihan samalla tavalla tai oikeastaan vielä voimakkaamminkin kuin nyt. (Ei minusta enää läheissuhteen tarvitse olla huoraamista.) Ja silti olen tahtonut muokata itseäni tuollaiseen parisuhteelliseen suuntaan, teksti heijastaa, miten voimakkaasti olen pelännyt rikkovani toisen, jos en tee niin. (Ja sitä ennen olen tietysti pelännyt, että toinen menee rikki, jos rakastuu minuun, ja olen säälinyt häntä kaikesta hänen osoittamastaan kiinnostuksesta, koska olen kuitenkin läheissuhteissa yhtä luotettava otus kuin sotanorsu parat - vauhkoontuneena aika arvaamaton ja karmea ilmestys: "Norsut eivät eduistaan huolimatta olleet täydellisiä. Saatuaan vammoja tai niiden ratsastajan kuoltua norsut saattoivat vauhkoontua aiheuttaen vahinkoa niin omille kuin vihollisille etsiessään pakoreittiä. Niiden laaja vauhkoontuminen saattoi aiheuttaa kummalle tahansa osapuolelle huomattavia vahinkoja.")

Aika jännittävää. Lienenkö lainkaan muuttunut, paitsi ehkä leppoistunut? (Muistan kyllä kaksikymmentäkaksivuotiaana nauraneeni hilpeästi sille, mitä kirjoitin ollessani kuudentoista, joten ehkä leppoistuminenkin on harha.)

Joka tapauksessa matka on synnyttänyt seuraavan pohdinnan, joka erottuu kaikesta tunnelmoinnista ja suhdeangstauksesta uteliaana ja levollisena (ja tuijottaa häivähdyksen verran tähänkin hetkeen ikään kuin tietoisena siitä, minkä kiinnostuksen motivoimana vihkoa myöhemmin luetaan) kierähtääkseen sitten takaisin suhdeangstaukseen:

Osittain matkan viehätys on siinä reaktiossa, jonka tuntematon tuleva potentiaalisesti aiheuttaa - ja siinä, minkä tuntematon yleensä aiheuttaa. Voidaan puhua pelosta tai ainakin valppaudesta. On huomattava kuitenkin myös tuttuuden odottaminen, oletus siitä, että pian tietyt muodot käyvät tutuiksi ja asettuvat paikallistajun kulmakiviksi. Majakat on luotava. On oltava toimiva. Huomaaminen ei voi olla passiivista.

Se vain automatisoituu ja sen antaa automatisoitua; aikuisuuden pahe. Lapset yrittävät vääristää havaintonsa mekaanisesti. Aikuiset turvautuvat kemikaaleihin.

Lapsuutta kohti on sen vuoksi helpompi tuntea sympatiaa. Aikuisuutta ei voi vihata, mutta sitä voi säälitellä.Ihmettelyn loppu ei ole sidottu mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Mutta ihmettelyn loppu sitoo useita asioita, kuten urafatalismin, välittämättä jättämisen. Ihmettely, päinvastoin kuin usein ajatellaan, kohdistuu saman-, ei erilaisuuteen. Eksotismi on aikuisuutta, halua olla jotakin muuta kuin on. (Gastronomia a la Feuerbach.) Lapsuus siirtää kaikkeen omaa todellisuuttaan, aikuisuus yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita, kuten että eri eläinlajit eivät ymmärrä toisiaan.

Luulen tienneeni, mitä Varsovan eläintarhan itkevä, itseään aidan läpi änkeä yrittävä apina tunsi. Se tahtoi pois. Tahtoa pois pääsemättä on kamalaa. (Poikaystävä) A. sanoi, että sellaiselle eläimelle pitäisi järjestää terapiaa.

Ihmisille pitäisi järjestää terapiaa. He nauroivat apinan neuroosille. Typerät, karvattomat, vaatteelliset apinat. Väittäisivätkö he muka elämänsä olevan neuroositonta tai että neuroosit ovat naurettavia? Tietenkin kulttuurimme yrittää opettaa meitä nauramaan pettymyksillemme, mutta se ei yleensä onnistu helposti ennen kuin jonkin ajan kuluttua, ja silloinkin jää epäselväksi, onko nauru vain hysteerisen epätoivon ilmaus.

...

Eilen illalla pelkäsin hajoavani. A:n seura saa minut suuttumaan itseeni, piirteisiin, joista normaalisti pidän. Se huolestuttaa, mutta toisaalta, olemme varmasti olleet yhdessä liian kauan ottaen huomioon saavuttamamme läheisyysasteen (siis saavuttamattomuuden). Tuntuu jälleen, että olemme liukumassa erilleen ilman, että mikään pysäyttäisi sitä prosessia. Me muutamme yhteen asumaan, se tietenkin saattaa tehdä kaiken vaikeammaksi. Ikävöintiä. ... Yksinäisyys kiertyy itsensä ympärille, kunnes on pelkästään epäselvää, onko sillä lainkaan alkua, loppua, parempaa ja huonompaa puolta. Yksinäisyys = kaksin.

Kaikuja

Ilta hämärtyy, stereot vuotavat Vierashuoneen lauluja. Ja muutakin sellaista, mikä on hieman surullista ja lohdullista ja keinuvaa ja ilmavaa ja vereslihalla samaan aikaan.

Olen yksin, Vompsu on lähtenyt äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, ja itse olen jäänyt, koska toinen jalkani kestää huonosti astumista - joku hyppäsi jonkun toisen jalkapöydän päälle nojanneen pikkuvarpaani päälle ja varpaan pehmytkudokset repesivät ilmeisesti jollakin tavalla. Kipu ei ole yhtä paha kuin murtuman kanssa mutta jonkinmoinen kuitenkin. En jaksa laittaa valoja päälle, tiskaan hämärässä paino terveellä jalalla. Itkettää, mutta se on hyvää itkua, kiitollisuuskauneusihmeellisyysitkua. No, ehkä vähän myös sitä, että olen yksin ja kaiun edelleen edellistä iltaa, naamiaisjuhlia ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tuntuu vaikealta, että ensin saa olla toisten kanssa sillä lailla välittömästi ja kieppuen ja fyysisesti, halaillen ja kädestä kiinni pitäen ja tanssien, ja sitten äkisti onkin kotona ja ypöyksin. Tavallaan kauneuskiitollisuusitkut on parasta itkeä yksinään, sillä lailla kaiku on voimakkaampi. (Ellei rakastelemista lasketa, mutta tavallaan se on tältä kantilta miltei sama kuin olisi yksin, koska siinä joka tapauksessa raja-aidat kaadetaan niin voimakkaasti.)

Eilinen ilta oli maaginen. Mutta kummallista kyllä, sen sijaan, että olisin tuntenut itseni joksikuksi toiseksi kaulassani kolme erilaista sydäntä ja korsettitopissa ja kultaisessa luomivärissä, sainkin kosketuksen siihen itseni puoleen, jota ikävöin aina välillä asioiden tukahtuessa ja takkuuntuessa. Siihen tyttöön, joka hyppii ja kieppuu ja laulaa mukana ja ottaa ihmisiä kädestä ja juoksee bileiden läpi tai ryömii pöydän alta sen sijaan että kiertäisi pöydän. Johonkin hyvin vapaaseen ja avoimeen, välittävään ja läheisyydenjanoiseen. Siihen, jota ystävä kutsuu kirjeessään villihevoseksi: otukseksi, jolla on herkät korvat ja kerkeät jalat ja joka on valmiina nelistämään vaikka maailman ääriin hetken päähänpistosta. Toki join boolia ehkä vähän runsaanpuoleisesti. Mutta ehkä sekin on ookoo aina välillä.

Eilisestä kaikuu etenkin tanssilattia, jolla viihdyin siinä määrin, etten käynyt keskusteluja ennen kuin myöhään yöllä, keho täysin laskeutuneena, varvas vähän jomottaen, mutta ei mitenkään vaarallisesti. Ja sitten tietysti myöhäiset keskustelut, joita kaikkia luonnehti voimakas läheisyys ja lämpö, keskittyminen ja läsnäolo. Koska naapuri alkoi valittaa, bileet siirrettiin yhteen kaukaiseen huoneeseen ja siellä sitten kaikki jäljellä olivat ahtautuivat yhteen sänkyyn makamaan. Itsekin käperryin kahden luottoystävän väliin, jonkun pää oli lantioni päällä ja yön puoliunisina tunteina silitin ihmisten kasvoja ja kauloja ja hiuksia, hieroin varovasti hartioita ja selkälihaksia ja rapsutin hiuspohjaa, eikä minun tarvinnut olla hetkeäkään erossa toisista kehoista. Kunpa aina voisi nukkua noin! Vai kyllästyisikö siihen? Voisiko niin käydä? Mutta sellaista saa kokea niin harvoin, että se tuntuu ihmeelliseltä, hieman samanlaiselta kuin joskus kun on talvi ja oikein kirkas pakkasyö ja tähdet hohtavat salaperäisinä ja niin kaukana ja taivaan kaari on valtava, valtavampi kuin koskaan muulloin. Tai kuin valtameren luona, sen huoahtaessa ja vyöryttäessä suolaisia aaltojaan, pilvisenä päivänä, kun on vielä viileä eikä rannalla ketään muuta ja voi kuljeksia hiljalleen ja potkiskella hiekasta esiin elämän jälkiä ja meren läsnäolon aistii vaikka sille kääntäisi selkänsäkin.

Kuten aina pyhän kanssa, ei nytkään nauru ole kaukana. Jossakin vaiheessa yksi sänkyilijöistä taitaa vähän hiiltyäkin, kun hihitys ei ota loppuakseen. Mutta enimmäkseen tunnelma on nimenomaan hiljainen (mikä on aivan eri tuntu kuin vaisuus). Ihmettynyt.

Aamulla on lähdettävä, se tuntuu surulliselta. Ja nyt kaikki ovat kadonneet ja on äkisti jo melkein yö ja olen yksin asunnossa ja jalalla on vaikeaa seistä. Harmaa sentään on täällä, se rakastaa kosketusta samalla tavalla kuin itsekin rakastan, raastaa kielellään kämmenselkää ja kellahtaa, kyöhnää ja puskee. Keträä. Ryvemme ylilajisessa läheisyydessämme, laumassamme. Harmaa käyttäytyy toisin nyt kun olen täällä yksin, vaatii ja antaa enemmän huomiota ja läheisyyttä. Toivoisin sen olevan tällainen muutenkin, mutta miten kertoa se kissalle?

Ikävöin edellistä iltaa, mutta tunnen samalla viiltävää onnellisuutta, koska hitto vie, minulla on niin lähellä asioita, joita voin ikävöidä. Kurjinta olisi, jos pitäisi ikävöidä vain aina jotakin hirvittävän kaukaista kuten lapsuutta tai kaksikymppisyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti jotakin tulevaa ja tapahtumatonta. Ja oikeastaan kaiut, jotka edelleen tunnen, ovat niin lähellä, että ne ovat melkein tässä enkä siksi tunne itseäni vaisuksi enkä yksinäiseksi, vaikka olenkin yksin kotona kissojen kanssa.

Kohta pitäisi varmaan pystyä nukahtamaan. Se tuntuu jotenkin mahdottoman vaikealta. Toisaalta uskon, että kun nukahdan, näen ihmeellisiä, kimmeltäviä unia, lentämisunia, sukellusunia, laukkaamisunia, unia joissa kasvillisuus huojuu massiivisina syvyyksinä, joiden läpi on helppoa puikkelehtia, unia joissa kampa on painunut lammen pohjaan ja lumme alkanut kasvaa hiuksista ja vadelmat loistavat yössä kuin ne olisi kylvetetty punaisessa fosforissa.

Nauru, itku ja hiljaisuus

Muistan edelleen sen keskustelun, jossa yritän selittää ystävälle, miksi minusta se, että nauran ja houkuttelen naurua esiin, ei osoita, etten ota asiaa vakavasti. Tapaus ällistyttää ja tekee varovaiseksi. En ole edelleenkään selvillä siitä, oliko ajoitus väärä tai olinko jotenkin väärä ihminen, jotenkin sopimaton. (Tiedän olevani sopimaton monenkin mielestä monellakin lailla, joskus palaute on aika suoraa, mutta ennen kaikkea kai minun pitääkin sopia omaan temperamenttiini ja siihen ihannemaailmaan, jota kohti pusken itsepäisesti silloinkin kun en osaa olla varma, onko se itsellenikään hyväksi. On vain yksi elämä, ei voi jäädä virumaan epätietoisuuteen, perustella sillä jähmettymistä.) Tai oliko meillä erilainen naurukäsitys, erilainen tunnekäsitys.

Kuten kirjoitin muutama päivä sitten, uskoni perustunteisiin on sillä lailla suhteellistettu, etten usko kahteen samanlaiseen suruun vaan ajattelen perustunneniputuksen kyllä jotenkin biologisesti viritetyksi mutta samalla ihan hirvittävän abstraktiksi ja tulkintojen vääristymiä sallivaksi. Ja minulla ilo ja suru ovat aika lähellä toisiaan, samoin itku ja nauru. Haluaisin taas naurumeditoida seurassa, koska se vaihdos, jossa kesken yhtäjaksoista hohottamista ja silmitöntä huvittuneisuutta ja hyvää oloa äkisti jokin vaihtuu aivan keveästi, syvä liikutus ja avuttomuus puskee pintaan ja itken muiden nauraessa, ja sitten liu'un vähitellen takaisin huvitukseen, on tutkimisen arvoinen. En tiedä, toistuisiko se, mutta eihän uteliaisuutta voi sammuttaa sanomalla, että jokin ei ole varmaa.

Olen jotenkin helpottunut ja onnellinen siitä kirjasta, jonka käänsin talvella, koska siinä käsiteltiin naurun terapeuttisuutta ja minusta alkoi tuntua siltä, etten ole ihan defensiivinen hirviö, vaikka tosiaan saatankin nauraa vaikeille asioille. Lopulta kyse on pienestä liikahduksesta vain. Siitä, että tulkinnan traaginen sävy vaihdetaan vaudevillekomedian reseptioon. Ei se siinä pysy tietysti ikuisuutta, mutta jos tilanteen huvittavat puolet näkee hetkenkin ajan, sellainen puuduttava vakavuus hieman hellittää ja usein sitä ponteentuu edistämään asioita ja tekemään järkeviä ratkaisuja.

Tai ehkä näkemyseroissa on kyse juuri tästä: toisen mielestä on paatunutta ja kovasydämistä pitää asioiden edistämistä ja järkeviin ratkaisuihin pyrkimistä sellaisena tavoitteena, joka ajaa oikeuden surra edelle. Ehkä jonkun maailma on sellainen, että hänen oikeutensa surra tuntuu helposti uhatulta. Minä en osaa vain kuvitella, miltä tuntuisi maailma, josta tuollainen oikeus pystyttäisiin riistämään. Se ehkä tekee minusta vähän kovan tuntuisen. Tietty suruni on ottanut tilan niin tanakasti, että olen vain iloinen, jos joku auttaa kärräämään siitä grammankin pois.

Jännittävää, kuten kommunikaatio ja toisten maailmojen kohtaaminen kai aina on.

Enemmän kuin että kontrastoisin naurun ja itkun ymmärrän ne perheeksi, joka eroaa hiljaisuudesta. Eilen olin hiljainen. En tyyni enkä rauhallinen mutta hiljainen, en tunteeton, oikeastaan hyvinkin liikuttunut, mutta ilman huvittunutta tai murheellista sävyä. Kävelin eri puolilla kaupunkia, katselin tarkasti kasveja ja ihmisiä, ilmeitä ja eleitä, kävin haistelemassa kasvitieteellisessä kaikki siellä nyt kukkivat pionit sekä wisterian ja herttavirmajuuren. Joskus pitkäkestoinen syvähengittäminen saa aikaan tuollaisen oudon hiljaisen liikutuksen tilan. Pidän siitä, tila on hyvin problematisoimaton ja sanaton, hyvin yksinkertainen ja vastaanottavainen. Ja juuri tuosta tilasta nousee oivallus siitä, että tämä ei ole omistamisen maailma. Hymyileminen tai itku eivät kuulu kellekään, ei myöskään kauneus, vauraus, onnellisuus, rakkaus ja sensellaiset asiat, joiden turvaamiseksi nähdään paljon vaivaa. Niistä voi nauttia, mutta tarkalleen ottaen niitä ei voi omistaa eikä turvata. Niiden edellytyksiä voidaan kyllä turvata, ja siksi minusta on tärkeää käydä esimerkiksi äänestämässä.

En muista, milloin koin ensimmäisen kerran tuon tilan, varmaankin jo ihan lapsena. Myöhemmin yhdistin sen seksuaalisuuteen, se kai on helpoin reitti tuohon tilaan tai ainakin tässä yhteiskunnassa tyypillinen. Siten kun löysin syvähengittämisen, ajattelinkin ensin suorittavani jotakin henkilökohtaista, yksityistä seksuaalista vallankumousta. (Tosiaan, tuskin olisin uskaltanut erota ilman syvähengittämisen oppimista ja tajua siitä, ettei välttämättä sellainen olo liitykään jonkun tietyn ihmisen rakastamiseen tai ainakin sen yrittämiseen, ja että on mahdollista olla sillä lailla hiljainen ja liikuttunut myös ihan vain hengittämisen avulla.) Vasta nyt vuosien kuluessa olen alkanut hahmottaa, ettei kyse ole mistään seksuaalisesta, ellei sitten kaikki ihmisen aikuiskokemus ole seksuaalista jollakin tavalla tai tasolla. Että kyse on jostakin muusta - en oikein tiedä, miten se pitäisi sanallistaa. On kuin olisi jokin tunne, mutta se ei yksilöidy. Ei, en halua puhua tunteesta, koska siitä tulee mieleen nimetty tunne. Virittyneisyydestä ehkä. Liikutuksesta. Itsen soimisesta.

Mutta vaikka tuo liikuttunut hiljaisuus onkin käynyt rakkaaksi, en ole tyyni enkä halua olla, enkä haluaisi olla vain liikuttuneesti hiljaa, haluan myös nauraa ja itkeä ja ehkä olla väsynyt ja turtakin välillä, en halua yhtäkaikkista puuroliikutusta. Ja silti, aina kun olen liikuttunut ja hiljaa, se on kummallista, minusta tuntuu, ettei minulla ole kiire mihinkään, että asiat sujuvat itsestään, että katoan, että oikeastaan on vain hengitys ja jalkojen kumu maahan ja siinä se, siinä kaikki, ryhtikin sujuu itsestään, oikeastaan hengitys ja jalatkin, ne ovat kuin rikkoontumattoman sydämen rauhallinen maininki, jolle voin ihan yhtä vähän kuin meren liikkeelle. Voin haluta olla hiljainen ja liikuttunut ja soida, mutta siinä tilassa en voi haluta itkeä enkä nauraa. En kyllä tiedä, voinko haluta itkeä ja nauraa muutenkaan, ehkä joskus. Mutta se on toisenlaista, niissä kuvissa näkee itsensä ikään kuin ulkoa käsin, kun taas hiljaisuus on tuntu, pulssi, liikutus, jotakin äärettömän sisältäkäsin koettua.

Äh, ehkä kukaan ei tajua yhtään, mitä koetan sanoa. Mutta olen huomannut, että en itse pääse koskaan hiljaisuuteen itkun kautta, en yksipuolisen itkun. Itkunaurun kautta ehkä, naurun kautta todennäköisemmin. Miksi? Ja: meneekö se jollakulla toisinpäin?

Irti päästäminen ja muuta omituista

Kirjoitan ystävälle pitkää kirjettä. Koetan pitää sen lyhyenä, mutta välillä meinaan tempaantua. Jokin minussa kuitenkin pidättelee, koska tiedän, että on parempi puhua sitten pitkään kun hän palaa, istua jossakin puistossa, istua ja puhua ja kuunnella vähintään yhtä paljon, kuulla kuinka sanoo itse asioita, joita ei tiennyt tietävänsä. Kirjoittaessakin se on mahdollista, mutta sitä ei huomaa samalla tavalla. Sen huomaa vasta jälkeenpäin, jos malttaa lukea läpi kokonaisuudessaan sen, mitä kirjoitti. Hämmennys: Onko minulla tämmöisiä ajatuksi? Ihanko todella?'

Ehkä sanan "minulla" voisi poistaa tai ainakin korvata sanoilla "minun ulottuvillani". Eivät ajatukset ole omiani, eivät edes nämä sormet, jotka painelevat näppäinkirjaimia tai kirjainnäppäimiä, miksi toisin on oikein ja toisin muka väärin, kuka ei muka ymmärrä näppäinkirjaimia... mutta ajatukset voivat olla ulottuvillani tai voi olla, etten saa niistä kiinni. Miksi jostakin ajatuksesta ei saa kiinni? Termit voivat olla vieraita tai ne voi käsittää väärin tai sitten on riidanhaluisella tuulella ja saivartelee niiden merkityksen kanssa ja räksyttää päänsisäisesti. (Onneksi sitä enää harvemmin, ajattelen sitä ammattitautina, josta nyt voin kasvaa poispäin.) (Ah, ja sitten alan saivarrella sanasta "minulla", sen omistusoletuksesta... dear, dear.) (Nyt lopetan tästä aiheesta. HETI.)

Koetan pitää kirjeen keveänä, luettavana. Vaikka luettavuus taitaa olla enemmän tilanteen kuin kirjeen ominaisuus, sanojen nälkää.

Takerrun siihen mistä aloitan, vaikka koetan kirjoittaa jostakin muusta, irti päästämisestä. Siitä nimittäin koetan kirjoittaa. Enkä tiedä, onnistunko. (Mutta tiedän, että sinä luet tämän ja ehkä tämä onkin se toinen näkökulma, joka päästää sinut sisäänsä. Mistä sen voi tietää.) Mutta minusta tuntuu, kun olen ajatellut lukemaani päivän tai kaksi ja sulatellut sitä kuten boa jotakin suurta ruhoa, hiljaisena ja tyytyväisenä, auringonläikässä (kyllä vain, myös sateella, sade on minun aurinkoani myös, valokeila, joka tuo ihoni ja kehollisuuteni esiin, tanssittaa), että eikö tässä kaikessa olekin eräs kuvio, suuri ja toistuva ja raivostuttava ja silti kauhean inhimillinen ja ymmärrettävä ja helposti armahdettava, nimittäin takertumisen kuvio, ja että takertuminen on kuitenkin jotakin, jota ei tehdä näpein, ei paitsi silloin kun säikähtää oikeasti jotakin, tämä on mielikuvituksella takertumista, ja että sitä luonnehtii ennen kaikkea yksi pelko.

Mitä enemmän olen puhunut ystävien kanssa aiheesta, sitä selkeämmäksi alkaa käydä, että tämä pelko voisi olla nimeltään "olen vahingoittanut häntä, olen toiminut typerästi, annetaanko minulle enää anteeksi" tai jotakin sinnepäin. Vompsulla pelon nimi on ilman sitalopraamia tai sertraliinia suunnilleen "jälkeeni on jäänyt konkreettinen vana ruumiita, jotka ovat kohdanneet , tuhonsa silkkaa omaa ajattelemattomuuttani ja huolettomuuttani, vastuuttomuuttani" ja omani on ehkä "tuhoan sinut ennemmin tai myöhemmin vaikken tarkoitakaan mitään pahaa, jokin vain menee pieleen, olen ajattelematon ja vähän kömpelö". Se on raivostuttava pelko, koska se hajottaa läsnäoloa tilanteissa. Tarvitaan monta altistusta tietyn ihmisen läsnäololle, hänen jota pelkää vahingoittaneensa, ennen kuin pelko vähitellen löysää puristustaan ja kykenee aistimaan ja päättelemään, että ei, arpi jonka jätin tähän ihmiseen, ei ole kuolettava. Siihen ei ehkä enää tartu aurinko, mutta entäs sitten. Sitä ei huomaa, ellei sitä hakemalla hae.

Kukaan ei ole koskaan särkenyt sydäntäni. Olen tullut surulliseksi, ollut vihainen, tuntenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, mutta kukaan ei ole särkenyt sydäntäni. Se on jyskyttänyt sormenpäissä, korvalehdissä, tuntunut riittämättömältä paineessaan joinain huonostinukuttujen öiden aamuina.

Ja ne möykyt, joita minulla on ollut, tai jotka ovat olleet ulottuvillani, hah, tässäpä hyvä itsen piikittelykeino, lempeä ja naurava - niin, ongelmat ulottuvillani - ovat olleet omaa anteeksiantamattomuuttani lähes läpikotaisin. Tietysti sitä on välillä ruokittukin, mutta olen itse päättänyt nielaista vihjaukset ja syytökset ja möykynnyt itselleni, mutta sanonu enimmäkseen ääneen, että minulla on vaikeaa nykyään olla sen ja sen kanssa. Eihän minun nyt tarvitsisi olla huolissani siitä, että ystävä ei vaikka nähdessä hymyile kertaakaan tai vaikuttaa jäykältä ja jotenkin vihaiselta, ei se ole minun asiani, en todennäköisesti saa asiaa muuttumaan miksikään. Se on siinä tilanteessa, niin vain on, voisin silti sanoa, mitä haluan sanoa. Joskus se onnistuukin. (Tänään saan yhden asiakkaan nauramaan hänen syytellessään synkeänä säätä. Menen siihen mukaan ja synkeilen niin antaumuksella, että hän herahtaa nauruun. Ja sitten sanon virnistäen: "Mut puut tykkää!" Ja asiakas nauraa ja kiittää, huiskaisee paperilla. Mikä hänet tarkalleen saa nauramaan, en tiedä. Mutta tulen itsekin hyvin iloiseksi.) Mutta jos toisen vaikeana oleminen tuntuu vaikealta, pian ollaan vaikeuden pyörteessä. Kuka uisi ensiksi rannalle ja ojentaisi naurun nyörin toiselle?

Jotenkin mitä enemmän tätä asiaa pyöritän, minua alkaa pyörryttää. Mihin mieli takertuu? Johonkin kuvitelmaan. (Sen huomaa selkeästi kuvitelmaksi silloin kun havahtuu.) Omaan kuvitelmaan, joka ei siedä päivänvaloa ja jota siksi suojelee tarkasti, piilottaa sen pimeään komeroon ja käy siellä hiplailemassa sitä. Minä olen niin kauhea ihminen, byhyy.

Miten se sopii yhteen sen kanssa, että maailma on tanssi, jossa tuulet kääntyvät ja vuodenajat pyörähtelevät sylipainia ja rusokirsikkapuu niiaa tuulta ja pudottaa sateella terälehdet, ja ihmiset kohtaavat aukioilla ja kaduilla, eleet pulppuavat heistä esiin silloinkin kun sanat pyrkivät kieltämään kaiken? Miten, kysynpä vain! Rusokirsikat eivät odota minulta mitään. Eikä pilvien vana (joka on joskus alhaalla roikkuva tukahduttava peitto). Miksi sitten odotan itseltäni jotakin? Odotanko joltakulta toiseltakin? Ehkä joskus, mutta se on aika haurasta toivomista. Mutta vähemmän, toiset ihmiset, heille on helpompi antaa anteeksi, kun he luettelevat tekemiään karmeuksia, häivähtää hämmästys: mikä tässä nyt niin karmeaa tai vakavaa on? Itsensä kohdalla tekee jonkin kumman poikkeuksen ja tolkuttaa: niinmutku kukaan muu ei voi muuttaa mua, niinmutku jonkun pitää välittää, niinmutku jotakin on tehtävä, en saa satuttaa toisia.

Ja silti satutan toisia, ihan huomaamattakin.

Entä jos en halua satuttaa toisia, mutta jotenkin niin vain käy? Pystynkö päästämään irti surusta ja siitä möykystä, että voi hitto, nyt olen taas kömpelyyttäni jotenkin saanut asiat kaaokseen? En nimittäin usko, että suru ja pelko ovat hyviä opettajia. Eivät ne suuntaa innokkaasti uusiin asioihin. Niiden luota voi paeta, mutta pakeneminen ei ole innokasta. Siitä puuttuu kiinnostus, paneutuminen, se hetki, läsnäolo siinä hetkessä.

Yksi päivä seurasin vesijuoksualtaassa erään miehen edesottamuksia. Hän jutteli kaikille juoksijoille. Jo pitkältä saattoi erottaa, miten moni jäykistyi, lasitti katseensa ja katsoi toisaalle tai virittäytyi vastaamaan tavalla, joka tukkisi toisen suun. Koska eihän se nyt käy, että vesijuostessa jutellaan, ihan tuntematon tyyppi! Aluksi kun en vielä kuullut, mitä mies sanoi, ajattelin hänen ehkä kommentoivan naisten kehoja, sen verran lukossa monen kehonkieli oli. Mutta kun liikuimme hitaasti lähemmäs vastakkaisia kaistoja pitkin, kuulinkin hänen puhuvan säästä! Niinpä kun hän puhui minulle säästä ja säärystimistäni, vastasin ystävällisesti ja helpottuneena. Minusta oli oikeastaan aika mukavaa tulla puhutelluksi sillä lailla. Mutta suurimmasta osasta altaassa olijoita ei selvästi ollut. Ja tulin mietteliääksi, että tajusikohan se mies, miten moni nainen pelkäsi hänen lähestymistään? Mies oli toisen miehen seurassa, ja tälle toiselle puhuessaan hän vaikutti jotenkin soveliaammalta. Kuitenkin kuulin, miten hän puhui ihan samoja asioita tälle toiselle miehelle kuin ohittamilleen naisillekin, niille, jotka jäykistyivät ja olivat hyvin kiusaantuneen näköisiä. Tuo seuramies ei vain reagoinut häneen inhoten, ja siksi silloin hän vaikutti jotenkin - no, vähemmän aggressiiviselta. Se oli jotenkin antoisaa tarkkailua, koska tajusin, miten aggressiiviselta vaikuttaminen riippuu paljon siitä, miten se, jolle puhutaan tai elehditään, suhtautuu saamaansa huomioon. Olisi uteloittavaa tietää myös, ajattelivatko muut juoksijat, ne jotka jotenkin jäykistyivät, että tunsin miehen ennestään tai jotain, koska suhtauduin häneen neutraalin ystävällisesti.

Tietysti he saattoivat ajatella, että olen yhtä kajahtanut, jotakin sellaista he kai ajattelivat nimittäin, puhua nyt vieraille ihmisille noin, miehen puheessa oli oudon soittorasiamainen sävy, jotenkin hieman hysteerinen, sekö heidät säikäytti? Itse olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että yksinkertaisesti päätin olla huolestumatta ja ajattelin, että voin aivan mainiosti jutustella ystävälliseen sävyyn ja että jos tilanne jotenkin kehittyy uhkaavaksi, reagoin vasta sitten torjuvasti. Useimmat eivät tehneet tällaista päätöstä. Ehkä heidän elämänsä on kiireisempää. Minulla on nyt aikaa ja rauha. Tilanteeni on jokseenkin hyvä. Sen pitäisi säteillä toimintaankin, ja tuossa ainakin niin tapahtuikin.

Kummallisinta miehessä oli se, että hän lähestyi kaikkein kärkkäimmin juuri niitä, jotka torjuivat hänet inhoavimman näköisinä. Silti minusta miehen elekieli ei ollut kiusaajan elekieltä. Ei, hän haki kontaktia. Ja minulle hän ei sanonut enää mitään yhden ystävällisen juttutuokion päätteeksi. Kai hän totesi jo saaneensa kontaktin ja halusi sen kaikkiin. Omituinen tapaus, mutta tavallaan hyvin ymmärrettävä. Minulla on joskus ollut miesten suhteen vähän tuommoinen vinouma. No, enää ei kyllä ole. Nykyään kutsun töykeyttä ja varautuneisuutta ihan töykeydeksi ja varautuneisuudeksi, en arvoituksellisuudeksi tai miksi nyt sitä sitten olisin kutsunutkaan. Siitä on niin kauan etten oikein muista enkä ymmärrä, mikä kotkotus sekin lie ollut.

Hmm, ajauduin tähän jotenkin irti päästämisestä.

Ei aavistustakaan, miten.

No, ainakin osaan päästää irti aiheestani... ;)

Toivon, että tänään saan rapatanssia kunnolla Maailma kylässä -festareilla. Tanssiminen on vain niin ihmeellistä. Se päästää irti kaikesta siitä, mitä on oppinut aikuisesta liikkumistyylistä. Haa, äkkiä kädet heiluvat, jalat rummuttavat, pää kallistelee, torso lieruaa eestaas.

Joskus herkkinä hetkinä minua itkettää se yksi lause, jonka mukaan ainoastaan Merleau-Ponty tanssi kaikista niistä sen ajan ranskalaisista filosofeista... Voiko se olla totta? Tuntuu kauhealta ja synkeältä. Mitkä ovat ne ajatukset, jotka estävät kehoa liikahtelemasta musiikin tahtiin, sulautumasta siihen, tulemasta yhdeksi tilanteen ja koko maailman kanssa? Ovatko ne samoja tai sukua niille, jotka äkkiä räväyttävät kesken ilon ja innostuksen silmien eteen tuomiopäivämäisiä näkyjä, joissa ystävät suuttuvat ja pyörittelevät päätään, jälkeen jää loukkaantuneiden ja kauhistuneiden ihmisten vana ja jossa inhoaa itseään elämänsä loppuun saakka?

Miten turhia ja vahingollisia ajatuksia.

En erotu muille niin, en pistä esiin maisemasta, olen osa ihmismassoja tai puiston kasvillisuutta, melkein kiinnikasvanut siihen. Kuljen puiden lomitse ja alitse ja katselen rastaita ja oravia ja kukkia ja huolestus lakkaa.

On myös ihmisiä, joiden kanssa en tunne huolestusta.

Heidän seuransa tekee hyvää, auttaa päästämään irti. Havahtumaan, ravistamaan tomua turkista. Näitä ihmisiä ei ole paljon, mutta muutamakin saa aikaan paljon.

Suoraan tunnetilaan vaikuttaminen

Yksi seikka, jota tuo kääntämäni kirja käsittelee ohimennen, on omaan tunnetilaan tai mielialaan suoraan vaikuttaminen. Tuntuu hauskalta, että tätä aihetta näkee viimeinkin käsiteltävän. Olen nimittäin soveltanut oman mielialan säätelyä itseeni jo kauan, tietoisesti siitä saakka, kun luin aiheesta Tiede-lehdestä, varmaankin lukioikäisenä. Pieni tiedeuutinen, jonka luin, oli aika suppea ja hyvin neurotieteellisesti virittynyt. Siinä kerrottiin vain, että kun ihminen ottaa tietoisesti jonkin ilmeen tai elehtii jonkin tunnetilan tapaan, hänen aivoissaan on todettu aktivoituvan samoja alueita kuin hänen tuota tunnetta oman kertomuksensa mukaan kokiessaan. En muista edes, viitattiinko pikku katkelmassa lainkaan Jamesin ja Langen tunneteoriaan.

Tietenkään mieliala ei noin vain käänny, jos on meneillään paniikin hetki, suuri ahdistus tai painostava suru. Tai jopa impulsiivinen, melkein käsistä karkaava ilo - tätä ihmettä saimme todistaa naurujoogakurssilla, jossa naurumeditaation lopuksi ohjaaja laittoi rentoutusmusiikkia taustalle, käänsi musiikki kovemmalle ja lopulta sanoi melko jääräpäiseen sävyyn, että koetetaanpa nyt laskeutua sieltä nauramisesta rentouteen, tässä on naurettu jo parikymmentä minuuttia putkeen, nyt voisi olla aika antaa vatsalihaksille lepo. Vompsun ja minun nauru vain hyökyi ja äkisti totesin, että vaikka olin aina kuvitellut, että nauru ja ilo on sillä lailla uhanalainen luonnonvara, että se kuihtuu hyvin nopeasti, ei niin käynytkään. Naurua oli miltei mahdoton saada hallintaan. Meni varmaan viisi minuuttia ennen kuin viimeisetkin naurun väreet lopulta silisivät levon tieltä. Kun kuuma kognitio on päällä (ja näemmä myös iloon voi liittyä kuuma kognitio, joka olisi ehkä sanallistettavissa kutakuinkin näin: "Tämä on liian hullunkurista, miten ihmisistä voikin päästä tuollainen ääni kun he jäähdyttelevät naurustaan kohti normaalia! Ja ettei saisi enää nauraa!" - kauniimmin se tietysti kuvataan Maija Poppasessa, naurukaasuna) mielialaa on tietysti melko mahdotonta manipuloida omin päin mihinkään muuhun suuntaan kuin syvemmälle samaan suohon, jossa jo rypee.

Mutta eihän yleensä kuuma kognitio ole käynnissä. Olen miettinyt omaan mielialaan suoraan vaikuttamista jonkinlaisena valmistautumisena. Samalla lailla kuin vaikeisiin tilanteisiin valmistautuminen (esimerkiksi vaihtoehtoisia skenaarioita läpi käymällä tai listaamalla ranskalaisin viivoin, mitkä asiat haluaa ainakin muistaa sanoa) auttaa pysymään tyynempänä ja toimintakykyisempänä itse pelottavan tilanteen koittaessa, myös mielialan tyytyväiseksi, ihmetteleväksi ja hilpeäksi virittäminen tuntuu valmistavan koetoksiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu tärkeältä, että voi hahmottaa itsensä hyvällä tuulella olevaksi ja perustyytyväiseksi, koska siinä mielentilassa tilanteet eivät tule niin helposti tulkituiksi valtataisteluiksi tai uhiksi, vaan mieli on ikään kuin viritetty taajuudelle, jossa asioiden hassunkuriset puolet näyttäytyvät helposti ja on helpompaa suhtautua toisiin empaattisesti ja tasavertaisesti.

En ajattele, että tämä olisi mitenkään ristiriidassa ahdistuksen ja surun tervetulleeksi toivottamisen kanssa. Sillä samalla lailla kuin ei ole kovin hedelmällistä väen vängällä painaa itseään kipua haukkoen äärimmäiseen venytykseen vaan suostutella kehoaan hitaasti antamaan periksi ja harjoittaa sitä vähän kerrassaan siihen, ettei jokin taivutus ole kovin vaarallinen, mieltäkin tuntuu parhaalta suostutella varoen ja hitaasti ja ennen kaikkea kipukohtia kuunnellen. Ei ole mitään mieltä venyttää vaurioitunutta lihasta tai jännettä. Tai venyttää väkisin hyvään tuuleen mieltä, joka on jotenkin apea tai käsinkosketeltavan ahdistunut. Itse huomaan kuitenkin, että melko monesti oloani ei luonnehdi mikään muu kuin tarkkaavaisuus ja uteliaisuus, joihin ei liity erityisen voimakasta tunneväritystä. (Paitsi väsyneenä ja nälkäisenä, jolloin olen riivatun perusäkeä - ja syystäkin, kun olen tuolla lailla mennyt laiminlyömään kehoni unen ja ruoan tarpeet. Ikävää kyllä äkeys saattaa vuotaa yli rajojeni myös toisiin ihmisiin, jotka eivät taatusti ansaitse piikikkyyttäni.) Tuollaisen kuulaan olon vallitessa voin huoletta kävellä ja hymyillä iloisesti ja kepeästi, ja kas, pian mielenikin suhtautuu toiveikkaammin ja tarttuu ponnekkaammin ajatuksiin, jotka muuten saattavat vaellella sen lävitse useita kertoja tulematta kunnolla muotoilluiksi. Ja jos sattuu jotakin yllättävää, on paljon helpompaa pysyä ystävällisenä ja rauhallisena kuin neutraalista tai etenkään alakuloisesta lähtökohdasta.

(Oikeastaan kun nyt tätä ajattelen, mitä muuta naurujooga esimerkiksi on kuin päättäistä oman mielen naurua kohti suuntaamista, naurun tunnustelemista ja hakemista ja siihen kotiutumista? Minusta tuntuu edelleen aivan järkyttävältä, että lapsi nauraa päivässä noin kolmesataa kertaa ja aikuinen ehkä viitisentoista. Tosin jään kyllä miettimään, nauravatko aikuiset Suomessa ollenkaan noin monta kertaa. Moni taatusti ei!)

Olen kuitenkin elänyt jonkinmoisessa epävarmuudessa ja miettinyt aina välillä, onko tällainen suora vaikutusmekanismi (jossa siis ei käytetä apuna mitään tekstiä, musiikkia tms. vaan vain päätetään suhtautua iloisesti ja uteliaasti) omaan mieleen vain mielikuvitukseni tuotoksia. Nyt sitten neuvontapsykologina vuosikymmeniä toiminut taho vahvistaa, että jep, on semmoinen tosiaan ihan mahdollista ja että tuota taitoa voidaan jopa harjoitella ja opettaa. Se tuntuu mukavalta. Joskus tulee vähän ufo olo, kun itsen mielestä tuntuu melko varmasti siltä, että näinhän ne asiat menevät, mutta ei ole koskaan törmännyt yhteenkään asiaa käsittelevään tekstiin tai siitä puhuvaan ihmiseen. Silloin saattaa käväistä mielessä, että josko sitä nyt itse kuvitteleekin koko jutun ja on paljon pahempi hörhö kuin tahtoisi ajatella. Voi kyllä olla, että tämä on oman mielikuvituksen todella hupaisaa yliarvioimista... mitä todennäköisimmin niin.

Ja onhan se vähän hassua toisaalta, että olen niin empinyt tuon ajatukseni kanssa, kun kuitenkin on melko selkeää, että toisten tunnetiloihin on helppoa vaikuttaa. Jos sanon jollekulle ilkeästi tai käyttäydyn liian vaativasti, tuo toinen ahdistuu, suuttuu tai tulee surulliseksi. Jos taas sanon jotakin mukavaa, uskoudun tai onnistun vaikuttamaan kohteliaalta, toinen luultavasti ilahtuu ja tuntee olonsa turvalliseksi. Miksen siis voisi vaikuttaa myös omaan tunnetilaani, joka kaiken järjen mukaan on paljon lähempänä ja välittömämmin käsilläni?

Kaikkea sitä pitääkin saada lukea kirjoista, että uskoo...

Saniteettitilat

En ole nauranut aikoihin niin makeasti kuin äsken. Vompsu tuli takaisin terapiastaan ja kertoi, mitä he olivat tehneet, miltä se oli tuntunut ja millaisia oivalluksia hän oli saanut.

Terapeutti oli antanut hänelle pinkan kuvia, joista hänen olisi pitänyt valita viisi itselleen merkityksellisimmän oloista ensin niitä kaikkia lyhyesti kommentoituaan. Harjoite oli kuitenkin venkoillut omille poluilleen jo heti aluksi, ja koska Vompsun hallitsevin skeema on vaativuuden skeema - tosin se näyttäytyy hänessä nykyään aika eri tavalla kuin tuossa linkaamassani kuvauksessa - ei terapeutti ollut palauttanut prosessia raiteilleen ehkä vaativuuden skeeman tai sitten jonkin muun seikan takia, saattoihan häntäkin kutkuttaa tilanteen outo kehityskulku, joka sekin tarjoaa toki aina informaatiota toisen havaitsemisen, keskittymisen ja asioiden käsittelyn tavasta yllin kyllin. (Vaativuuden skeeman terapointiin kuuluu näet se, että asioille saa nauraa ja tehtävät saa oppia hutiloimaan; minusta tuntuu turvalliselta, että Vompsulla on juuri tuo skeema, koska taatusti minä nauran asioille monesti silloinkin kun se saatetaan kokea ahdistavaksi. Siinähän siedättyy--- :P) No, oli syy harjoituksen vinksahtamiseen mikä hyvänsä, näin se tapahtui: Vompsun piti tarkastella puolistrukturoidussa harjoitteessa siis kuvia pikaisesti ja valita niistä viisi, joihin olisi syvennytty. Tähän vaiheeseen saakka ei kuitenkaan ikinä päästy, sillä Vompsun kertoman mukaan kukin kuva vaati aika pitkän käsitelyajan.

Kun kysyin, mihin aika oikein kului, selvisi, että Vompsu halusi aina ensin käsitellä kuvan valokuvana, ei tilanteena tai tunnelmana. Niinpä hän oli aina ensin katsonut järkeväksi arvioida ääneen kuvan valon laadun ja kulman, terävyyden, visuaalisen rytmin, tuntuiko se liian vahvasti kuvankäsittelyohjelmalla manipuloidulta ja niin edelleen. (Kun aloimme seurustella, hän ei suhtautunut kuviin näin. Tunnen pienen epämiellyttävän pistoksen, vaikka toisaalta luulenkin, että maailmassa on kivempi elää, jos on tuollaisia käsitteellisiä työkaluja kuvallisuuden hahmottamiseen. Mutta en osaa olla varma... en ehkä edes tahtoisi olla varma... en ainakaan vain sen vuoksi, etten pysty enää palaamaan tuohon toiseen tilaan, jossa en havaitsisi noita seikkoja...) Vasta sen jälkeen hän oli kertonut, mitä näki kuvassa. Hän mainitsi minulle ääneen viisi eri kuvaa: sellaisen, jossa oli kehäkukka keinovalaistuna mustaksi manipuloidulla taustalla, sellaisen, jossa oli norsu, jonka jalassa oli kahleet, sellaisen, jossa oli kumman väriseksi photoshopattu metsä, jonka värit toivat elävästi mieleen painajaisunet, sellaisen, jossa oli hyvässä valossa sellainen satamalaiturien rautamötikkä, jonka ympäri laivan köydet heitetään, sekä kuvan, jossa sumennetun lasin takaa näkyi "joku valkoinen kukka".

En nyt aio kuvata muiden kuvien herättämiä assosiaatioita sen pidempään, koska ne eivät saaneet minua nauramaan. Kerron vain viimeisestä. Ja voin tietysti kertoa vain sen, mitä Vompsu kertoi minulle.

Hän oli katsellut kukkaa ja miettinyt, miksi se oli tuollaisen vääristävän lasin takana. Eihän se edes oikein näkynyt terävästi. (Aluksi luulin, että lasi olisi jotenkin vääristänyt kukan mittasuhteita, mutta lopulta kyseltyäni lisää ymmärsin, että kyseessä taisi sittenkin olla jollakin tavalla sumennuskäsitelty lasi, sellainen joita on joskus kerrostalojen pohjakerrokseen tehtyjen saunatilojen ikkunoissa.) No, aikansa asiaa mietiskeltyään Vompsu oli tullut siihen tulokseen, että varmasti lasi on sumennettu, koska kukka on saniteettitiloissa. Kun terapeutti oli yrittänyt udella, tuliko kuvasta jotakin muutakin mieleen, Vompsu oli puhunut pitkään ja laveasti vessoista ylipäänsä. (Hän ei referoinut keskustelua sen tarkemmin.)

Hänen vaiettuaan hetkeksi terapeutti oli sanonut neutraaliin sävyyn, että useimmille ihmisille tuli kukasta mieleen hautajaiset.

Tässä vaiheessa repesin nauramaan aivan hillittömästi. Koko tilanteen komiikka kuulosti aivan käsittämättömän virittyneeltä. Ymmärsin, että kukka lieni kuningaslilja tai jokin valkoinen orientaalililja, jotka kai useimpien mielissä yhdistyvät hautajaisiin. Monihan ei siedä niiden hajuakaan hautajaisassosiaatioiden takia. Minä taas pidän valkoisista liljoista ja olen joskus ohjeistanut kukkamakuani tiedustelevia, että hautajaislilja on aina hyvä valinta. (Irlanninkellot ja tasetit ovat myös mieleeni, samoin tuoksuherneet. Muut leikkokukat tuntuvat helposti vähän ikävystyttäviltä paitsi tietysti väriensä puolesta. Ja äskettäin huomasin, että tulppaanien terälehtien pinta on siipisulkamainen.) Ehkä myös se "vääristyminen", jota Vompsu kuvasi, saattoi liittyä ihmisten mielessä johonkin himmeään rajantakaisuuteen tai sitten sellaiseen kyynelutuun, jonka läpi itkiessä näkee kaiken.

Vompsu oli ensin hieman hämillään, kun sillä tavalla ulvoin naurusta, mutta yhtyi pian riemuun.

Kun olin saanut pyyhittyä kyyneleet silmäkulmista, sanoin hänelle, että saattaa olla, että karmivan luonnollinen ja kauhistelematon suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin suodattunut häneen. (Niinhän usein jonkun kanssa eläessä käy, vaikka harvemmin näitä piirteitä kovin nopeasti itse huomaakaan ja sitten jos suhde katkeaa, ei voi kuin hätkähtää sokeuttaan niille. Siksi on oltava niin tarkka seuraansa valitessa. Tai siis, ei ole oltava, mutta itse tahdon olla.) Hän kohautti harteitaan ja sanoi, että ei kai se haittaisikaan. Ja eihän häneltä ole koskaan kuollut ketään läheistä. Mistä hautajaiset olisivat voineet pinkaista hänen mieleensä? Niin, sanoin, onhan se niin. Ja sitä paitsi, kyllähän ihminen yleensä käy useammin vessassa kuin hautajaisissa. Sitten nauroin lisää.

Nyt kun palaan takaisin käännöksen pariin ja tarkistan sitä lause lauseelta ja kappale kappaleelta, hihitys kiipeää alavatsasta uudestaan ja uudestaan kutkuttamaan rintakehää. Lapsuuteni tärkein ihminen kuoli, kun olin kaksikymmentä. En osannut itkeä hautajaisissa, hänhän halusi kuolla, oli halunnut kuolla niin kauan kuin saatoin muistaa. En osannut edes olla surullinen tai haikea. Tunsin vain viiltävää riemua, hurjan vapauden, avartuneen tilan. Tilan kasvaa eteenpäin. Se täytti minut naurulla, kirkunalla ja hihityksellä. Kuoleman odottamisen ahdistus oli loppunut ja jätti jälkeensä keveyden.

Ehkä tämä nauraminen on edelleen sitä perua? Joka tapauksessa, jokin hautajaisten ja vessan rinnastuksessa on ihan tajuttoman osuvaa. Molemmat ovat useimmiten äärimmäisen persoonattomia tiloja (miksi?) ja niitä ja niistä puhumista ympäröi tietty kumma häveliäisyys, vaikka jokainen tietää, millaisia prosesseja noihin tiloihin saattaa liittyä. Niistä puhuminen nyt vain on mautonta, ja juuri siksi kutkuttavaa. Kummankin kaunistelun ja häveliäisyyden rikkomisesta saattaa saada kohtuuttoman ankaran rangaistuksen. (No, tietysti tuo "kohtuuton" on oma mielipiteeni. Siitä saa olla toista mieltä. Mutta minä en liiemmin usko rankaisemisen hedelmällisyyteen.)

Ja tuntuu vain niin käsittämättömän huvittavalta assosioida vessaan, kun oletetaan assioivan hautajaisiin. Näiden kahden asian sekoittaminen - totisesti, en ole nauranut pitkään tällä tavalla!

Tekstuaali

Rituaalit helpottavat elämää. Kylmään veteen on aivan helppo kävellä rauhallisesti, ranka ojennettuna, kun taustalla laulaa kuoro ja on kynttilöitä. Jos olisi merenselkä tai järven makeanveden vatsa, johon olisi leikattu reikä (kuvittelen sen käyvän saksilla, vaikka tiedän, ettei se liene mahdollista), ja pimeää eikä musiikkiä, ei taivaallista sotajoukkoa, miten siihen veteen nyt muka voisi mennä? Vedessä on helppo leikkiä käärmettä, liukua hiljaa ja paine tasaisesti vatsaa silittäen. Kylkiluiden ansassa sydän äilähtelee ja keuhkot pursuilevat yli. Kylmä ei tunnu tuskalta vaan muutokselta.

Kun kipuan kuivalle maalle, olen vähintään viidentoista metrin pituinen ja voisin puhaltaa helposti kallelleen kivisen kirkontornin.

Samalla tavalla teksti on rituaali. Luen lauseen kerrallaan, kuulen niissä hihitystä ja kuplintaa, saatan istua tuntikausia satulatuoliin juurtuneena, tulee yö tai ilta, ne näyttävät nykyään öiltä, istuessa ei huimaa. Kaikki epävarmuus rutistuu pieneksi palloksi. Se ratisee lattianrajassa epäselvästi ajatuksia, joista en nyt jaksa välittää. Esimerkiksi: auttaako työ ketään, enkö turhaudu siihen, että järjestän tekstiä elämäni sijaan, ja niin edelleen. Tekstiin on helppoa astella, hengittää toisen, ulottuvaisemman olennon keuhkoilla. Nämä eivät ole vakavia aiheita, koska jakoa vakaviin ja kevytmielisiin asioihin ei ole. Joskus minua itkettää, jos harjaan ripsiväriä ymmärtämättä tarkoin, miksi. Se ei voi olla kevytmielinen asia. Ja joskus istun ja seison ja laulan hautajaisissa ja mieleni on aivan kevyt ja iloinen, koska miespolvet painuvat unholaan on lopulta aika vapauttava asia. Joskus pidän itseäni hupakkona, kun ahdistun jostakin pienestä seikasta, kuten siitä, että joku ihminen on sanonut, ettei pidä minusta. Ja joskus suhtaudun hiljaa ja vakavasti siihen, miten jokin seikka hihityttää.

Huomaan usein palaavani keskilinjalle, hakevani perusoloa. Jos olen ryhmässä, ryhdyn usein ajattelematta vastapainoksi. Jos muut nauravat kovaa ja villisti, kuten naurujoogassa lauantaina kävi (aivan ihana harrastus muuten, suosittelen), saatan olla aivan hiljaa ja vakava ja kuunnella naurun ulvetta. Ja sitten kun toisten nauru tyrehtyy ja alkaa kuulostaa vaivihkaisilta nyyhkäisyiltä tai voihkaisuilta, tunnen ilon kuplan nousevan hiivataikinana suuhun saakka, täyttävän kaiken kardemummantuoksullaan ja purkautuvan tärskähtäen muiden kuultavaksi. Sitä ei voi pidellä sekään, että minua käsketään hiljentymään ja laskeutumaan rauhaan - juuri rauhan odotuksessa, juuri kun ei saisi nauraa, yllyke tuntuu selkeimpänä. Ja kun alan miettiä, muistan näkymän monesta kuvasta, jossa olen lapsi: muut nauravat ja minä näytän vakavalta ja mietteliäältä, ja päinvastoin.

En ajattele sitä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena sopeutua ja kuulua, minusta siinä ei ole sellaisesta kyse. Ehkä se on enemmän moniäänisyyden ja yhtäaikaisuuden kaipuuta, tavoitetta kokea kaikki kerralla, tuntea itsensä samassa silmänräpäyksessä äärimmäisen pieneksi ja äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi, tai kuten joskus yksityisissä kohtaamisissa, äärimmäisen helläksi ja julmaksi samalla hetkellä. En usko, että se on lopulta ristiriidassa konformisuuden kanssa, ehkä se on yksi konformisuuden muoto.

Teksti rauhoittaa nämä piirteet, painaa ne näkyvistä. Tekstin rituaalissa taitan matkaani hitaasti ja kiireettä, makustellen sanoja ja lauseita ja ajatuksia. Työ imee päivät, pimein etenee. Iltaisin olen väsynyt, mutten uupunut. Istuminen on raskasta, ajattelu ei. Kunpa työtä voisi tehdä kävellen. Huomaan, miten keskittyminen suureen tekstimassaan tasoittaa ja rauhoittaa kuohahteluani. Vaikka kuulen hihitystä ja valitsen sanoja, joissa on äätä ja öötä enkä koeta vain kuulostaa mahdollisimman näkymättömältä (sillä siten aistin tekstin englanniksi kirjoittaneen miehen läsnäolon ja tyylin tekstissä ja siihen mukaudun - vaikka toki olenkin jäävi arvioimaan omaa kameleonttiuttani ja tiedän sen, mutta siksi en siitä ala stressatakaan, tämä asia vain on ulottumattomissani tällä erää) nämä toisen ajatukset ja sanat ovat levollisempia kuin omani olisivat. Voin kumota niihin sitä liikaa vipinää, joka tuntuu luonnehtivan olemistani perustavammin kuin mikään muu tekijä.

"Kun olit pieni, tahdoit syödä itse lusikalla", kertoo äiti. "Mutta neuvolassa sanottiin, että olet siihen liian pieni, ja niinpä kun koetit viedä lusikan suuhun, kielsin, ja opetin sinua lyömään lusikalla pöydän reunaa." Hakkasin pöydänreunan joka puolelta lommoille muutamassa kuukaudessa enkä poisoppinut hetken aikaa hengähdystaukona kiitetystä tavasta ennen kuin pöytä oli jo piloilla ja tikkusi kädet. Kieltäydyin viemästä lusikalla ruokaa suuhun ja kieltäydyin nielemästä toisten tyrkyttämää ruokaa, ellei minulle samalla luettu ääneen. "Lue!" vaadin, äiti vastasi: "SYÖ!" Lusikallinen per sivu, en jaksanut keskittyä pelkkään syömiseen, halusin muutakin. En ole edennyt tästä kovinkaan kauas, paitsi että toki nykyään nostan ruoan suoraan suuhuni avustamatta. Mutta usein luen tai kirjoitan samalla. (Tai puhun tai kuuntelen. Pelkkä syöminen tuntuu kummalliselta, koska silloin tilanteen ahdistavuus ja hitaastietevyys vie ruoasta hyvän maun.) Saatan edelleen tulla levottomaksi muutamassa viikossa ilman tekstityötä. Tarkoitan tätä liialla vipinällä.

Äiti syötti minulle hyperaktiivisille lapsille suositeltua ruokaa, ja samantapaista ruokaa syön edelleen: vain vähän nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan piristäviä aineita. Kupillinen laihaa vihreää teetä aamulla tarkoittaa sekin sitä, että minun on äärimmäisen vaikeaa pysytellä istuallani. Kahvia en voi edes kuvitella ottavani työn alle, ellen sitten ole aivan uuvuksissa jo valmiiksi. (Ja silloin oikeastaan pitäisi levätä, mutta maaima ei aina suju, kuten toivoisi.)

Musiikki auttaa myös tekstiin sovittautumista. Se ja teksti ja yrttiteemuki ja sanakirjojen vuori luovat turvallisen ympäristön, jossa voi edetä humisten ja kadottaa päivät. Huomaan olevani hiljaisella tavalla tyytyväinen ja minun on vaikeaa ymmärtää, miksi olen joskus ollut levoton tai onneton. Herään iloisena, tartun iloisena työhön, kävelen siihen luontevasti kuin kylmään veteen, en näe siinä mitään outoa.