Raivokas erakkorapu haravoi taas yhden siivun tontista

Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?

Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.

En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.

Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?

Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?

 Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.

Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Tuiskun halki

Eilinen tuntuu unelta. Tarkalleen ottaen se kai onkin jotakin unta, haituvankevyt muisto keskellä tuiskua. Tulemme ystävien luota, olen kävellyt sinne töistä ja istahtanut venyttelemättä juttelemaan ja syömään. Selän suuri kalvorakenne kitistelee. Koira tarpoo, kiskoo. Se ei pidä lumesta sen enempää kuin minäkään.

Talo tuntuu ensimmäiseltä kertaa kodilta, kun pujahdamme hämärään rappuun ja sen kautta pimeään asuntoon. Siitä on pitkä aika, kun olen nähnyt ketään muuten kuin töiden merkeissä tai ennen joogatunnin alkua.