Outo sanonta

Olen pitkään hämmästellyt sanontaa ahdistuksesta ja masennuksesta: että ensimmäinen tarkoittaisi liikaa tulevaisuuteen takertumista ja jälkimmäinen liikaa menneisyyteen takertumista.

Eilen hämmennys konkretisoitui miltei parahduksen kaltaiseksi: miksi ihmeessä ahdistun, kun mietin menneisyyttä? Ei se ole lamaantunut, masentunut tuntu - sitä mitä tunnen sen kirjallisuuden perusteella tai siitä, missä tilassa olen ollut päivän tai viikon jonkin todella järkyttävän asian tapahduttua - vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä tutkimuskirjallisuus nimittää ahdistukseksi.

On kummallista tajuta, että pelkää, ettei selviä vastoinkäymisistä, joista on selvinnyt jo. On kuntoutunut, kävelee taas kivuitta. Mutta kun muistaa, millaista elämä paikoin on ollut - ja muistelin viime vuosikymmenen läpi eilen - on ainakin minun todella helppoa ahdistua valtavasti. Takerrun menneisyyden tulevaisuuteen?

Olen helpottunut vuosikymmenen vaihtumisesta, vaikka kyse on vain päivästä kalenterissa. Tekee hyvää pysähtyä ja itkeä ulos ne itkut, joita ei koskaan uskaltanut kunnolla päästää ulos siinä kohdin, kun ne olisivat nimeytyneet ymmärrettävämmin ahdistukseksi. Jotenkin ne pelot ovat niin suuria. Ettei ikinä kävele kivuitta. Ettei pysty kirjoittamaan edes pidempää sähköpostia ilman kipulääkettä. Monta kertaa olin pysähtyä kysymään, että entäpä jos tämä ei tästä muutukaan, entä jos en kuntoudukaan. Ja sitten suljin silmät ja hengitin ja ajattelin, että se on sen ajan murhe. Todennäköisesti kuntoudun. Ja niinhän tosiaan on käynyt. Sain kirjoitettua gradun ja kirjoitan tätä ilman kipugeeliä ennen tai jälkeen. Pystyn taas elättämään itseni työllä.

Muisteleminen synnyttää myös valtavan hyöyn hellyyttä ja kiitollisuutta. Niin moni ihminen on tukenut ja auttanut, näyttänyt lempeällä esimerkillään suuntaa. Iso osa näistä ihmisistä on täysin yllättäviä tahoja - se tuntuu olevan elämässäni toistuva teema.

Kunpa pystyisin olemaan jonkun elämässä yllättävä taho, vaikka koenkin taas emootioita ihan nurinkurisesti. 

Täyttää lomakkeen

Etsin töissä hakulomakkeen netistä ja täytän sen. Osaan täyttää muut kohdat paitsi lukioarvosanojen keskiarvon. Ei, siitä minulla ei kyllä ole hajuakaan! Sen tiedän, ettei se ole kiitettävä, koska muistan, miten vanhempani ärisivät asiasta ja itsepäisen vastaukseni, että saan olla tyhmä. Oikeastaan minun olisi kai pitänyt sanoa, että aion joka tapauksessa kuolla parin vuoden sisään, aikuiselämä ei kiinnosta minua, joten mitä vitun väliä jollain arvosanoilla on. Se ei ollut enimmäkseen uhmaa vaan toivottomuutta.

Lomake täyttyy hassusti. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja työpaikat, joille on varattu monta rivillistä tilaa, jäävät tyhjäksi. Muut työt taas eivät mitenkään mahdu lomakkeelle, vaikka niputankin ne ronskisti tyyliin "freelance-kirjoittaja vuodesta 1999 saakka", "kustannustoimittajan keikkatöitä tietokirjapuolella 1/2006 alkaen" ja niin edelleen. Päätän liittää lomakkeeseen cv:n, joka on, kätevää kyllä, pakko samalla päivittää. Nimi on muuttunut, samoin siviilisääty ja sähköpostiosoite. Merkitsen cv:hen myös sen, että olen nykyään yrittäjä ja minkä nimisen nyt keväällä ilmestyvän tietokirjan olen kääntänyt. Katselen töitä ja harrastuksia ja koulutusta ja tajuan, miten kovin vieraalta tämän täytyy taas näyttää valintalautakunnan silmissä.

Ei se ole vieras tilanne, se ulkopuolisuus ja vieraus työhaastatteluissa ja koulutushaastatteluissa. Toivon vain, että joskus siihen suhtauduttaisiin piristyneesti ja mahdollisuutena, mutta se voi olla liikaa toivottu. Sen täytyy riittää, että suhtaudun itse menneisyyteeni mahdollisuutena, en riippakivenä ja epäonnistumisina.

Yhtäkaikki haluan liittää cv:n mukaan, vaikka tajuankin pistävän selkeästi, että se on minun menneisyyteni. Ja että monessa mielessä sitä voi lukea kuin piru raamattua, jos tahtoo ajatella, että suuntautumiseni on kauhean akateeminen ja sanoihin kiinnittynyt, eli jos sitä halutaan tarkastella jotakin hyvin oleellista nykyisyydestä tai peräti tulevasta kertovana. Haen kuitenkin koulutukseen, jossa manipuloidaan kehoja. Lisään kiinnostuksenkohteiden listaan kehollisuuden. Ehkä se jotenkin pehmentää noita toisia sanoja. Kunpa vain pääsisin haastatteluvaiheeseen saakka. Luulen, että haastatteluissa osaisin kyllä kertoa kiinnostuksestani. Mutta en osaa oikein teeskennellä, että olisin joku toinen, joku varmempi ja säntillisempi.

Sekin minua tietysti pelottaa, että jos pääsen haastatteluihin, miten psykologit minuun suhtautuvat. Tiedän epävarmuuteni, se paistaa kauas. Fysioterapian pääsykokeessa siihen ja kummaan taustaani tartuttiin, enkä voinut kuin myöntää, että totta kai olen epävarma siitä, onko tämä juuri se ala ja että osaanko toimia ihmisten kanssa. (Olenko mistään varma? Ehkä joistain fysikaalisia olosuhteita ja kausaliteettia koskevista olettamuksista kuten että jos kirveellä lyö jalkaansa, siitä seuraa kudosvaurio.) Nykyään kyllä tiedän jo enemmän siitä, mitä se ihmisten kanssa toimiminen tarkoittaa: työtilannetta. Mutta kuinka olla muistamatta sitä, että olen saanut joskus potkut töistä? Siitä on kauan ja se on edelleen minusta kohtuutonta, mutta joka tapauksessa niin kävi. On hyvin vaikeaa nousta sen yläpuolelle ja muistaa, että toisaalta nykyisissä työpaikoissani tuota asiaa on ihmetelty, kun olen kertonut siitä esimerkiksi aiemmalle esimiehelleni. Pelkään, että alan itkeä haastattelussa, esimerkiksi. Mutta ehkä kaikki pelkäävät tällaisia asioita.

Toivon, että kaikki menisi nappiin nyt kun äitikin on murinansa murissut ja olen viimein keksinyt kouluttautumisalan, joka on koulutuksena houkuttavan lyhyt, aiheeltaan ja työnkuvaltaan äärimmäisen kiinnostava ja jonka tutkinnolla luultavasti pystyy jopa työllistymään. Hassua, miten tahto ja toiveikkuus virittävät sivujuonteinaan koko joukon pelkoja. Jos en tahtoisi sitä ja tätä, en pelkäisikään... Siitä on aikaa, kun olen pelännyt tällä lailla. Ehkä pelko auttaa minua valmistautumaan pääsykokeeseen? Toisaalta tiedän, että viime aikoina työhaastattelut ovat menneet paremmin kuin aiemmin, koska olen oppinut rentoutumaan haastatteluissa. Se taas johtuu siitä, etten enää osaa toivoa, että jokin työpaikka olisi avain onneen. Nyt huomaan kuitenkin, että suhtaudun tähän koulutukseen vähän sillä tavalla. Se on hassua, en tahtoisi ajatella niin. Toivon, että osaisin luottaa asioiden vain lutviutuvan. Ehkä niin käykin, huhtikuun puoleenväliin on sentään vielä kuukausi aikaa.

Näin yöllä unta, että olin kävelemässä Keskuspuiston halki pääsykokeeseen. Oli lumista ja pimeää, sellaista kuin silloin kun vielä asuin Käpylässä ja pyöräilin talvella metsän nuljapolkuja kohti työpaikkaa (jossa nyt istun ja kirjoitan ja on kevät). Maa oli liukas, oli kiire. Vilkuilin kelloa ranteessani (hassua, siitä on aikaa, kun minulla on ollut rannekello, miksi se on unissa?) ja kiristin tahtia. Jännityksestä nostin heijastimen huulilleni ja imeksin sen reunaa. Sitten äkisti tapahtui jotakin omituista ja tunsin heijastimen venyttävän nieluani ja solahtavan ruokatorvea alas. Se tuntui vatsalaukussa suurelta ja kovalta ja tunsin sen lumihiutaleen muodon selkeästi. Sain paniikin, koska vaikka heijastin oli vatsassani, se myös salpasi henkeäni, ja tajusin unessa, että tukehdun, ellen saa sitä kaottua ulos, että joudun leikkaukseen, yöpymään sairaalassa, syömään sitä mautonta mössöä. Henkeäni ahdisti, juoksin vessaan, kumarruin pöntön ylle, yritin työntää sormia kurkkuun ja kakaista heijastinta ylös. Tässä vaiheessa tajusin olevani hereillä ja aloin siinä paniikkikakomisen lomassa yhdistää asioita mielessäni: heijastin on liian iso, ei sitä ole mahdollista nielaista, nyt taitaa olla yö, minulla on selvästi yöpaita päällä... heijastimen täytyy olla unta. Seisoin hölmistyneenä pimeässä vessassa ja sitten tulin takaisin huoneeseen, istuin pimeässä, keitin valerianateetä.

Nukahdin vasta auringon jo värittäessä taivasta, joten olen nyt töissä väsynyt. En kuitenkaan niin väsynyt, etten jaksaisi täyttää lomaketta ja päivittää ceeveetäni. Kevätaurinko paistaa lämpimästi selkään, musta villapaita tuntuu kuumalta yllä.

Huomenna saan hakemuksen postiin. Nähtäväksi jää, kauanko olen sen tiimoilta levoton ja maltanko syödä vai hurisenko ja heräilenkö öisin sinne saakka.

Arvaa kuka?

Laivalla takaisinpäin pelaamme peliä nimeltään "Arvaa kuka?" Pelissä on värikuvia erinäköisistä naamoista, molemmilla samat naamat ruudukossaan. Kumpikin nostaa pakasta yhden naamoista ja toisen pitää tiukasti asetetuin kysymyksin ottaa selville, kenen kuva on noussut pakasta. Kysymykset kysytään vuorotellen. Ruudukosta saa käännettyä naamat piiloon sitä mukaa kun osoittautuu, ettei ainakaan tästä henkilöstä ole kyse.

Aluksi kysymme helposti poissulkevia kysymyksiä: Onko hän nainen? Onko hänellä otsatukka? Onko hänellä ruskeat silmät? Jo pian peli käy äärettömän tylsäksi. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaisi päätellä, millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä, jotta toista vähemmin arvauskerroin jäljelle jäämään enää yhden naamoista. Me taas kysymme samat kysymykset uudestaan. Sitten sovimme uudet, kiinnostavammat säännöt: Samaa kysymystä ei saa kysyä kahdesti, ei koko illan aikana.

Äkisti onkin edettävä intuitiivisemmalla alueella: Olisiko tämä henkilö kotonaan homoklubilla? Pitääkö hän modernia taidetta yleensä ottaen isona kusetuksena? Voisiko hän olla juristi? Onko hän ikinä elänyt tyydyttävässä parisuhteessa? Kutsuvatko hänen ystävänsä häntä takanapäin juonittelevaksi paskaksi? Harrastaako hän spinningiä?

Hämmästyttävintä on, että arvaaminen sujuu silti aivan yhtä nopeasti ja melkein yhtä varmasti. Pelaamme ehkä kymmenisen kierrosta muunnelluin säännöin, ja vain kolme arvausta kahdestakymmenestä menee täysin pieleen. Yli puolet arvauksista menee oikein, ja lopuissakin oikea vaihtoehto olisi toisen toisiksi todennäköisimpänä pitämä tyyppi.

Siinä on jotakin kammottavaa. Toki tällaisessa pelissä on nojattava ulkonäön perusteella stereotyypittelyyn, mutta stereotypioidemme yhteennatsaavudessa on jotakin pelottavaa. Me olemme kuitenkin kotoisin eri kaupungeista, syntyneet eri vuosikymmenellä, olemme valinneet aika erilaisen alan ja olemme rakentaneet molemmat ihan erilaiset kaveripiirit. Silti olemme molemmat hyvin varmoja siitä, että Hans kuuntelee heviä - katso nyt tuota ilmettä, ihan selvä juttu - ja että Heather kannattaa vasemmistolaista ajattelua. Ja Bill, Bill-parka on saanut suhteissaan pahasti nenilleen ja kärsii monenlaisista neuroottisista oireista. Kaikki tämä piirrettyjen kasvokuvien perusteella, joista emme näe edes pukeutumistyyliä. Riitaannumme oikeastaan vain aika pöntöistä yksityiskohdista, kuten siitä, tykkääkö Charles käyttää kravattia vai ei. Siinä intuitiomme menevät ristiin. (Oikeastaan nämä intuitioiden risteämiset ovat melkein kiinnostavimpia kohtia.)

Yksimielisyytemme on suorastaan typerryttävää. Millaiselta tuntuisi elää ihmisenä, joka kasvojensa muodon ja tietynlaisen hiuslaadun myötä saisi niskoilleen oletuksen, että "tää on energinen hyvä tyyppi" tai "tässä ihmisessä on pelottavia määriä kaunaisuutta" tai "hemmetti vie, hän varmasti myisi isoäitinsäkin"? Muistan elämästäni ainakin pari virhearviota. Esimerkiksi itse pidin Hurinaa niin kauniina, että hän varmasti suhtautuisi minuun todella ylimielisesti, jos yrittäisimme tutustua syvemmin. Vompsu ajatteli minusta aikanaan samoin. (Tätä tarkoitin kirjoittaessani aiemmin, joitakin viikkoja sitten kai, ettei kauniin naisen rooli ole ainakaan kovin helppo ja mutkaton. Ei olisi kovin mukavaa, jos suuri osa tuntemattomista ihmisistä tuosta noin vain ajattelisi, että tuo kuitenkin jotenkin pilkkaa ja hyväksikäyttää ja etteihän se nyt oikeasti voi toisista ihan tavallisista ihmisistä välittää.) Muitakin lienee ollut, mutta en nyt saa niitä päähäni.

Pelin myötä minulle tulee mieleen myös eräs lause, jonka kuulin sunnuntaina baarissa. Eräs tyttö, joka ei ollut koskaan tavannut minua aiemmin, väitti heti tietävänsä, kuka olen. "Häh, mistä sä voit sellaista tietää?" kysyin kiinnostuneena. Minulle kun ei itselleni ole lainkaan selvää, kuka tai millainen olen, ja ainoa asia, josta uskallan olla jokseenkin varma, on se, että varmasti yllätän itseni perinpohjaisesti seuraavan vuoden sisään. "No, siis sehän on ihan selvä, kyllähän sen nyt heti näkee", hän vastasi ja nyökkäsi. Jäin hämilleni, koska tulin ajatelleeksi sitäkin, miten tavallaan sitä on usein sokea itselleen siinä mielessä, että joskus kun selittää jotakin suurta omaa oppimistyyliään, havaitsemistaan tai kipukohtiaan koskelmaa oivallusta jollekulle toiselle, hän saattaa näyttää pitkästyneeltä ja sanoa, että onhan se ollut jo pitkään selvää. Kaikille muille paitsi itselle. Erityisen kummallista oli, että tyttö väitti tietävänsä, kuka olen, juuri sellaisessa tilanteessa, kun olin itse innostukseni taustalla hyvin hämmästynyt siitä, etten tahtonutkaan baarista heti keikan jälkeen kotosalle, kuten käy melkein aina, eikä ihmisten seura tuntunut minusta mitenkään uhkaavalta tai väsyttävältä, kuten se aina välillä tuntuu.

Mutta peliä pelatessa tulin ajatelleeksi, että ehkä se tosiaan on niin, ehkä olen yksi noista naamoista. Voin hieman hämätä leikkaamalla otsatukan tai hankkimalla andywarholmaiset silmälasit, mutta loputtomiin en voi vingata jengoiltaan ihmisten näkemystä siitä, millainen olen naamatasolla. Eikä siinä mitään, ei niin kauan, kun en suostu uskomaan heidän näkemystään orjallisesti, en silloin kun se tuntuu rajoittavan liikaa. Uskon kyllä mielelläni olevani lempeä, mutta ei sekään pidä täysin paikkaansa. Ei kukaan ole yksiselitteisen lempeä, tuota yhtä piirrettä esimerkkinä käyttäen. Eikä ole universaalia lempeyttä. Joissakin tilanteissa sekin, ettei tapa toista tuntoista olentoa, on julmaa. Esimerkiksi jos on vahingossa kuolettavasti vahingoittanut jotakin eläintä, sen kitumaan jättäminen ei ole erityisen lempeä teko.

Peliä pelatessani aloin ajatella uudella tavalla myös vastenmielisyyttäni naisellista pukeutumista kohtaan. Ehkä se on silkkaa yhteistyöhalukkuutta toisella tasolla, halukkuutta ilmoittaa jo heti kättelyssä, että ei, tämä nainen ei käy töissä paikassa, jossa hänet pakotettaisiin meikkivoiteeseen ja ripsiä pidentävään ripsariin, korkokenkiin ja siististi leikattuihin hiuksiin. Että hän ei koe likakammoa ja arvostaa hankinnoissaan käytettävyyttä enemmän kuin näyttävyyttä. Miksi haluaisin näyttää myöskään siltä kuin pitäisin hevistä tai klubeilla käymisestä, kun niin ei kuitenkaan ole? Tai että minulla olisi erityisen rock-henkinen asenne, kun kuitenkin kuuntelen lähinnä tyttöpoppia, etnistä ja semiklassista musiikkia sekä hassuja vaikeastiluokiteltavia lauluja?

Ulos laivasta kävellessämme katselin tavallista tarkemmin ihmisiä ympärillämme. Muistutin itseäni jokaisen kohdalla siitä, että ulkonäkö pettää. Mutta en voinut mitään sille, että panin merkille, miten monilla oli kasvoillaan katkerista ja huolestuneista ilmeistä painuneet juonteet. Kukaan ei ollut muuttanut heidän elämäänsä helpommaksi eikä paremmaksi, ja he itse olivat ehkä pitäneet joitakin muita tavoitteita hyvää oloa ja mielenrauhaa tärkeämpinä. Koetin painaa juonteet mieleeni, koska haluaisin itse olla päätöksissäni sillä lailla rohkea, etten liian halvalla menisi myymään hyvinvointiani ja mielenrauhaani. (Kukaan muu ei näet valvo niiden etua, ei pysty siihen. He eivät tarkalleen ottaen tiedä, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ja vaikka kuinka yrittäisin tuntemukseni kuvata, kuvaus jää aina ilmiötä latteammaksi ja yksinkertaisemmaksi.)

Kotona havaitsin jouluamarylliksen viimeinkin alkaneen kukkia.

Sadetta kämmenpohjissa ja päälaella

Tänään illalla tulen ajatelleeksi, että sateenvarjon voisi sateessa kulkiessaan äkisti ja varoittamatta sulkea ja jatkaa matkaa kotiin kastuen.

Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.

Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.

Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.

Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.

Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)

En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.

Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.

(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)

Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)

Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.

Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?

Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.