Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan. 

Piilotettu

Kun tilanne muuttuu, positio muuttuu, suhde toiseen muuttuu, myös itse muuttuu, tai kuva itsestä, se osa itsestä, johon on mahdollista päästä käsiksi. Ajattelen siirtymää hyvin konkreettisena. Jos kysyttäisiin, miten se voitaisiin esittää, sanoisin näin: Seiso ensin metrin päässä ovesta. Katso sisälle huoneeseen. Näet aika paljon siitä, mitä huonessa on ja tapahtuu. Vaikka tarkastelemistasi tarkastelisit, et näkisi kuin nämä ja nämä asiat. Nyt, muutos. Astu ovesta sisään, käänny 90 asteen verran. Pidä jalat paikallaan, mutta heijaa ja kierrä rankaasi muuten kuten lystäät. Niin, samat asiat, mutta erilaisissa suhteissa. Jotkin näkemistäsi seikoista saavat uuden selityksen. Salaperäisestä maton kulmasta jatkuu nyt kudos seinänviereen ja aiemmin näkymättömän kaapin alle. Kaapin päälle on ripustettu taulu, kuva... kasvien varjot heittyvät oviseinälle kulmissa, jota et osannut kuvitella tai jota et vain tullut ajatelleeksi.

Tai vielä toisin, tarkemmin: Ajattele, että on luvattu siirto ensimmäisestä paikasta toiseen. Voit seistä vain ja hengitellä. Sisään, ulos. Tauko. Sisään, ulos. Tauko. Odotusta. Ja sitten kun on jo kyllästynyt, äkisti humps onkin toisessa huoneessa ja alkaa hahmottaa kaikki nuo uudet asiat, jotka aiempi kohta esti näkemästä.

En muista vielä koskaan eläneeni niin, etten jo pian olisi päässyt huoahtamaan sitä, miten äsken en vielä tuntenut näitä ja näitä asioita. Miten en tuntenut, vaikka tarkkailemistani tarkkailin, etsin ja koetin puskea niitä kohti. Ja miten usein pysäytin etsinnän jossain kohdassa, epäröin, pistin sulkeisiin ja myöhemmin-mappiin ja jäin odottamaan siirtymää. Koska - tämä on nyt hyvin hämärä tuntemus, mutta koetan kuitenkin - jokaisessa positiossa on asioita, jotka tuntuvat teljetyiltä sellaisin salvoin, etten osaa avata niitä. Tai joiden avaaminen loukkaisi jotakuta toista liian pahasti, ja siksi pysähdyn. Tai pelkään, että se loukkaisi. (Jonkin aiemmin, toisenlaisessa tilanteessa tapahtuneiden kommunikaatioiden perusteella koen relevantiksi pelätä, että niin voisi nytkin käydä.)

Ja sitten, kun äkisti teletransportaatio pyyhkäisee toiseen huoneeseen, pysähtyy hetkeksi ja kiskaisee henkeä ja ajattelee, pistävästi havainnoivana: kas niin, tältäkö täällä näyttääkin... Se ei ole pelottavaa, mutta jollakin tavalla järkyttävää kyllä. (Käyn työajalla itkemässä vessassa. En osaa nimetä itkuun liittyvää tunnetilaa, paitsi ehkä pakahtuminen kaiken voimakkuuteen.) Tunnistaa sen kaapin alle suikertavan maton kulman, mutta äkisti näkee koko kuvion. Maton pituuden. Kuvat seinällä... varjot...

Tuntuu kuin näkisi, ensimmäistä kertaa. Taas. Mutta tietää, tuosta taasista, että tämäkin on huone. Yksi huoneista. Yksi kehoista. Yksi tulkinnankehyksistä. Yksi turtumisen paikka.

Mutta näkee sen, mikä vielä äsken oli piilotettu, ja syventyy katsomaan sitä, sen kuvioita. Niin paljon loukkaavaa, mikä sulkeistettiin. Niin paljon pelkoja. Niin paljon toivoa, johon ei uskaltanut nojautua. Katsoo sitä suoraan ja ahdistumatta, koska totta puhuen, se oli ongelma vain ollessaan piilotettua, seinän taakse jäävää. Helpottuneena siitä, että on tässä, tässä huoneessa. Ne kysymykset, jotka vielä eilen koskettivat itseä, ovat lakanneet kuulostamasta suurilta. Nämä ovat toisia kysymyksiä. Ja pyyntö, ohimennen: Anna aikaa. Vaikka askel tai siirtymä käy äkisti, ei tarvitse olla heti kotonaan, hulmauttaa pyrstöään.

Ikävöin ja olen epätietoinen ja se tekee minusta valppaan. Keveämmän. Täsmällisemmän, tarkemman. Mutta huonommin toiseen huoneeseen näkevän, jos kääntyisin takaisin kohti ovea ja äkisti tulisinkin uteliaaksi siitä, mitä siellä oli. Mitä siellä oli? Miksen painanut mieleen huolellisemmin? Eikä voi enää palata. Ei ikinä, en siihen huoneeseen.

Koetan kuvata sitä, mitä kehossa tapahtuu, en niinkään sitä, mitä näen. Koetan kuvata sitä vaikutusta, joka suhdestatusten muutoksilla on kehoon. Eikä vain minun statuksillani, vaan niiden statuksilla, jotka ovat suhteessa minuun. Jossakin epämääräisessä suhteessa, jota en osaa nimetä kovinkaan hyvin. Miten kuukautiset, jotka ovat loppumaisillaan, alkavat vuotaa järkyttävällä tahdilla uudestaan. (On tuokin tapa reagoida... näin on käynyt jokaisessa erossa, ja ehkä kehoni tulkitsee tämän jonkinlaiseksi erottautumiseksi, vaikkei mistään erosta olekaan käsittääkseni kyse... mutta tunnen, etten myöskään käsitä kovin etevästi tällä hetkellä.) Miten nälkä katoaa ja ruoka maistuu jotenkin ällöttävältä. Miten kadunvarren kiveys täsmentyy muhkuraiseksi ja suoraa kulmaa etäisesti muistuttavaksi. Miten suu ja huulet kuivuvat. Ja, miten äkisti havaitsen taas ihmiset jotenkin vähemmän rajautuneina olentoina, käyttöliittymämäisempinä, näen heidän välilleen kuroutuneet tahmeat rihmat (ja ajattelen paperiveneiden brutaalia elämää) ja tajuan, kuinka minua ei suojele niiden näkemiseltä vähään aikaan mikään.

Ihon kuori hiertyy lattialle. Yhteensopimattomasti muistan, että tälle päivälle oli ennustettu myrskyä. Ajattelin kirjoittaa ystävälle, että muutatte sateenvarjon kantamana, mutten ehtinytkään kirjoittaa, kun ajatus keskeytyi, ja sittemmin totean, että ehkä sittenkin liikahdan tänään itsekin ainakin yhtä paljon. Tai yöllä jo. En ole pitkiin aikoihin tuntenut levotonta, vedenalista, kaikessa kehossani, mutta tunnen sen taas. Näen unta, vähää untani, lampaasta, jolla on valtava erektio. Nukun lampaan kyljessä, se on ihanan pehmeä, paitsi se osa, joka on kourassani. Unessa pohdin, onko soveliasta tuntea vetoa lampaaseen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat.

Unet väkivaltaistuvat ja käyvät seksuaalisemmiksi. Valve - miten sen kuvaisin? Keho on valmis hypähtämään -

Tuntu avautumisesta, sisään johonkin laajempaan astumisesta, vähemmästä vastuusta. Vapaudesta. Suoristumisesta. Keveydestä. Kokeekohan joku joskus jossain sitä tunnetta käymättä vessassa välillä itkemässä? Minulla siihen liittyy näemmä itku ja järkytys. Siirretyksi tulemisen tai siirtymisen tuntu.

Mistä se johtuu, että vain astuessani kauemmas jostakusta, vain avatessani käteni ja luopuessani vastuista hänen itsestäänselvyydeksi muuttuneella läheisyydellä loukkaamisensa suhteen, vain siinä kohden tunnen käyväni jotenkin eettisesti ymmärrettävämmäksi, helpommin hyväksyttäväksi, enemmän siksi itseksi, jota kohti soisin kulkevani? Johtuuko se jostain metaforasta, jonka olen nielaissut? Jostain sellaisesta kuin painopisteen tukipisteen yläpuolella pitäminen, esimerkiksi? Tai itsen kannattelu? (Ja sitkeä tuntu, että herkästi köynnöstän.) En osaa sanoa.

Mutta kun tilanne muuttuu, itse muuttuu: tilanteen itse, tilanteen ajatukset, tilanteen mieli, tilanteen keho, tilanteen teot ja toiminta. (Käyttelen näitä melkein synonyymeinä tässä.) Äkkiä muistan ammoisen rakastajan ja mietin, lähettäisinkö hänelle kiitoskirjeen siitä, mitä häneltä opin. Ehkä en, koska se on ollutta ja mennyttä. Ei rakastaminen, ei se sillä tavalla lopu snip snip snip, mutta sen tyyppinen puhe loppuu, ja lopulta lakkaa ikävöimästä sitä puhetta vaikka kehoja ei kai voi lakata ikävöimästä, kehoja sellaisina kuin ne on kohdannut ilman sanoja. Hauraina ja naurua kavahtavina.

Jotakin muuttuu, mutta sitä on vaikeaa kuvata.

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.

Läpi

Haa, nyt kaikki näytöt on suoritettu. Istun yrittäjyysnäytön arviointikeskustelun maanantaina ja tänään sitten käytännön hieronnan näytön, viimeisen näistä. Jokin tässä kaikessa tuntuu kummalliselta. Se, etten jännitä, ehkä. Vaikeudet kipujen kanssa ovat saaneet aikaan sen, etten jaksa oikein piitata siitä, mitä minusta ajatellaan. Piittaan vain siitä, että jaksan raahautua välttämättöminä päivinä kouluun, sinnitellä näyttöä läpi ja että sen on riitettävä.

Ja riittäähän se. Arvioijat eivät oikein keksi mitään kritisoitavaa, koska itsearvioinnissa listaan jo ziljoona kehittämiskohtaa alkaen anatomian paremmin hahmottamisesta (minusta on aivan riittämätöntä, että me olemme opiskelleet vain luut ja lihakset, mekaniikan ymmärtämikseksi tarvitaan ehdottomasti jo alkajaisiksi myös ligamentit ja fasciat, vaikka sitten toteankin, että osalle hierojista lihakset ja luutkin tuntuvat olevan liikaa, vaikken kyllä ponnisteluistani huolimatta mitenkään ymmärrä, miten he voivat kokea työn mielekkäänä, jos vain vaivaavat nimeämättömiä lihaksia tietämättä, mikä niiden funktio on ja millä tavoin tuo funktio voi sojottaa pieleen) ja päättyen parafangosaven roiskuttamatta laskemiseen. Heistä on jotenkin kauhean hauskaa, että janoan tietoa ja pidän suorastaan epäeettisenä apua hakevien ihmisten hoitamista ilman uteliaisuutta juuri tähän kehoon ja mieleen ja niiden suhteeseen kussakin ainutkertaisessa tilanteessa.

Äkkiä tosiaan eteeni nostetaan paperi, johon kuittaan suorittaneeni hyväksytysti kaikki neljä näyttöä. Vielä kaksi viikkoa sitten en tiennyt, voisiko tämä kaikki tapahtua näin ja nyt. En oikeastaan tunne edes helpotusta, jonkinlaista kummaa turtuutta vain. En osaa suhtautua oikein mitenkään siihen, miten myönteistä palautetta saan hierontaotteistani ja vuorovaikutustaidoistani. (Ehkä se johtuu siitä, etten oikein osaa kuvitella itseäni ammattimaiseksi, ammattilaiseksi. Ehkä se on hyväkin, ehkä juuri se pitää hyvällä mielen ja nälkäisenä?) Huomaan ujostelevani, kun opettaja, jota muut pitävät hirveän ankarana, sanoo uskovansa, että minulla riittää kyllä ihan juuri niin paljon asiakkaita kuin itse vain haluan ottaa vastaan, näillä näpeillä ja tällä päällä. Ehkä he ovat erehtyneet siitä, kuka tässä istuu? Mutta samalla tietysti tiedän, että onhan siinä jotakin perää. Olen vasta hurjan alussa, mutta sentään hahmotan sen seikan, etten tiedä ollenkaan riittävästi. Ja olenhan miettinyt tätä kauan ja ollut tästä varma ja jopa hammasta purren raahautunut kesken kipuja kouluun, koska olen halunnut sitä niin kovasti, halunnut oppia ja opiskella, koettanut imeä tätä kaikkea sisääni, jotta - jotta mitä? En oikeastaan tiedä. Mutta tiedän kyllä, että en osaa tehdä tätäkään työtä mekaanisesti tai ulkokohtaisesti tai rahankiilto silmissä. Tulen sellaisesta sairaaksi. Minun on tehtävä asiat niin, että imeydyn niihin ja rakastan niitä.

Joskus minua on hämmentänyt hetken verran se, miten joku opiskelutovereistani puhuu hieromisesta siten kuin ei rakastaisi sitä tai kuin ei jaksaisi olla siitä kiinnostunut. Mutta olen ajatellut ymmärtäneeni ja kuulleeni jotenkin väärin. Mutta ehkä niinkin voi olla. En tiedä. Opettajat väittävät joka tapauksessa, että moni hierojan tutkinnon tehnyt suhtautuu hieromiseen mekaanisesti, jotenkin velvollisuudenomaisesti, ja että heistä ei tule lopulta koskaan hierojia, koska asiakkaat kyllä aistivat aika pian, jos heitä veivataan mekaanisesti sen sijaan, että heidän kehoaan tosiaan kuunneltaisiin keskittyneesti ja sen omaa kieltä puhuttaisiin. Itse asiassa toinen näyttöä vastaan ottavista opettajista sanoo jopa niin, että jotkut opiskelijat ovat kouluun tullessaan valmiita tähän työhön ja toiset eivät, eivätkä ehkä koskaan tulekaan valmiiksi. Että oikeastaan hierontaa voi opettaa hyvin vähän. Voi ehkä näyttää muutaman tekniikan, siinä kaikki.

Jotenkin se kuulostaa tutulta. Ajattelen heti naisia keramiikkatunnilla, jossa kävin vuosikaudet. Jotkut osasivat veistää savea oikeastaan jo ennen opetusta ja toiset eivät oppineet vuosien työstä huolimatta.

Koulua on vielä kaksi viikkoa. Erikoishierontoja, opinnäytetöiden esittelyä, hemmotteluhierontoja. Puukoniskumainen kipu on toistaiseksi pysytellyt poissa, vaikka lantion alueen lihakset ovatkin vielä pitkän, pitkän kipujakson jäljiltä jäykät ja kivistävät.

Minusta tuntuu, ettei pääni oikein pysy näissä tapahtumissa mukana.