Luennointi on parhaita tapoja saada uusia ajatuksia. Ei siksi, että puhuessa asiat ihmeellisesti selkiäisivät, vaan siksi, että esitetään kysymyksiä, joihin on miettittävä tulokulmia. Ihanteellista ajatusten tuuletusta, kuten kommenttilaatikollinen bloggauskin.
Koko ajan puhuessa häilyy mielessä pari kysymystä: Onko tämä liikaa tunnille? Onko tämä käsitettävää? Onko tämä relevanttia näille ihmisille tässä ja nyt? Olen tottumaton luennoija ja epävarmuuteeni piintynyt. Toisaalta, niissä opetuskerroissa, joita olen pitänyt milloin mistäkin aiheesta, aina huovutuksesta filosofiaan saakka, ovat kuulijat tai pitäisi kai sanoa osallistujat ainakin hehkuttaneet saaneensa paljon. En osaa sanoa, onko se pelkkää kohteliaisuutta, koska totaalinen epävarmuus siitä, osaanko sanoa mistään mitään, riivaa tosiaan minua aika taajaan.
Yksi osallistujista kysyy kysymyksen, joka tulvauttaa paljon ajatuksia liikkeelle. Hän kysyy: "Ovatko nämä objektiiviset arvot vastaan intersubjektiiviset arvot samastettavissa tähän itseisarvot-välinearvot -jakoon?" Sanon ensiksi, että erittäin hyvä kysymys, en voi nyt mennä tähän, mutta lupaan miettiä ja vastata, tosin siihen voi mennä vuosi. Luennoin eteenpäin, esiin nousee mielenkiintoisia aiheita, äkisti loppukeskustelussa keksin piirtää nelikentän, tiedän monien kannattavan subjektiivisia tai intersubjektiivisia itseisarvoja, mutta tahtoisin löytää objektiiviset välinearvot, asia alkaa kaihertaa. Lopulta keksin jonniinlaisen luonnostelman: jokin keksintö, jota ei ole vielä keksitty tämän ja tämän ongelman ratkaisemiseksi. Mikäli keksintö tosiaan ratkaisee ongelman objektiivisesti - vaikka jonkin matemaattisen ongelman - sillä on objektiivinen välinearvo. Välinearvon objektiivisuudesta vakuuttuminen tosin edellyttää, että oletetaan, että keksintö on tavallaan olemassa jo ennen kuin se keksitään, että ongelma ikään kuin generoi ratkaisunsa, riippumatta siitä, olemmeko me sitä mieltä, että kyseessä on ongelman aito ratkaisu tai siitä, havaitsemmeko edes ongelmaa. (En osaa sanoa, voidaanko keksintöjen tapauksessa ajatella näin. Mutta ainakin tämän vastauksen tapauksessa voidaan, joskin epäröin kutsua vastaustani objektiivisesti välinearvoiseksi, eh. Tämä on vitsi.)
Eiköhän vain tätä ole ennenkin ehdotettu, ja enköhän vain ole lukenut tästä ehdotuksesta, ja nyt sitten keksin sen iloisesti kuvitellen keksineeni sen. No, keksin sen uudestaan. Riemuitsen lapsekkaan iloisesti siitä. Eiköhän vain minut pian tyrmätä kommenttilaatikossa, mutta ehkä siitä tulee jokin toinen, vielä parempi ajatus. En oikein kyllä usko objektiivisiin arvoihin. Luulen arvojen liittyvän kokemukseen, joka taas on tietois-tuntoisten olentojen heiniä. (En pidä sanasta tietoinen enkä sanasta tuntoinen, molemmissa on liikaa vääriä konnotaatioita.) Viittaan tällä eläimiin, uskon arvojen palautuvan niihin. (En osaa ajatella, että systeemeillä sinänsä olisi arvoa, tarvitaan näkökulma, jossa arvo syntyy. Kokemuskulma, voi tuota näköaistia. Koko biosfäärinkin itseisarvo on itseisarvoa-sen-jäsenille, en osaa hahmottaa tätä muutoin.)
Totta puhuen minun pitäisi tukkia suuni arvoista tyystin, koska en ole mikään asiantuntija. Mutta luennolla tulee mieleen, että se on hieman hankalaa, koska kuitenkin katson harjoittavani kulttuurikritiikkiä aina kun sille päälle satun. Lyhyesti kai voisi sanoa, että kulttuurikritiikki pysähtyy arvokkaiksi koettujen tilanteiden ääreen ja pyrkii näreksimään niitä osiinsa, kysymään, mikä tarkalleen tässä ja tässä tilanteessa on se asia, joka tuottaa onnellisuutta ja hyvinvointia ja maailmanjatkuvuutta, tai mikä tarkalleen tässä tuottaa pahaa mieltä ja haluttomuutta tehdä yhteistyötä. Onko se, minkä tilanteessa nimeämme arvokkaaksi, lopultakaan perusteltava kanta, arvostamisen ansainnutta? Onko se, mitä ilmoitamme arvostavamme - usein silkasta tottumuksesta: "arvostan tuhtia illallista ja rentoutumista teeveen ääressä" - lopultakaan oikein hahmotettu, tarkka, akuutti kuvaus tilanteesta? Ehkä tilanteesta tekevätkin miellyttävän jotkin aivan muut kuin nimetyt seikat. Ja kenties, jos harkitsisimme onnellisuuden avainten nimeämistä tarkemmin, voisimme tehdä useamman olennon maailmassa onnelliseksi.
En tiedä, tämä on arvailua, yrittelyä, ponnistelua, luonnostelua.
Esimerkiksi, luennolla koen aluksi kysymyksen kahden erotteluni mahdollisesta yhteenlankeevuudesta kiusalliseksi. Jumankeuta, ajattelen, maallikon suusta kuulee totuuden. Olenko minä pöljä ja huolimaton vai kuseeko koko systeemi? Tätä kestää ehkä puoli sekuntia, huoli ei ole sen arvoista, päättelen, nyt on oltava rohkeana ja pelattava lisäaikaa, en osaa ulkoahopottaa tätä, teen viivytysaskeleen, näen kysymyksen kimmeltävän kiinnostavana aukeamana - lupaan miettiä, jatkan suunnitelman mukaan, aihe muhii, loppukeskustelun luona se äkkiä aukeaa, ajattelen kuinka Kant juoksutti nelikenttään analyyttisen ja synteettisen, apriorin ja aposteriorin. Piirrän innoissani nelikentän ja alan miettiä laatikoiden sisältöä. Takerrun kiinnostavimpaan (objektiiviseen välinearvoon - se edellyttää objektiivisia päämääriä, en ole varma, onko sellaisia, ylipäänsä objektiivinen arvo on minulle hämärää käsitesottaa, mutta nyt sille on annettava mahdollisuus, koetan ajatella ikään kuin sellaisia olisi). En ajattele vielä siinä, että myöhemmin kirjaan tämän ylös, vasta kotimatkalla pyöräillessä tajuan, että niin on parasta tehdä, muuten unohdan, kuinka kaikki sujuu, kuinka asiat alkavat keskustellessa aueta.
Huomaan itse hakevani useimmat esimerkit ympäristöfilosofiaan eläinkeskeisen maailmankuvan kautta. Tavallaan se on luontevaa, koska ymmärrän itseni ja muut ihmiset eläimiksi ensisijaisesti, ennen mitään ihmisyyttä tai vielä rajaavampaa määrettä. Nostan pariinkin kertaan esiin esimerkiksi lihansyönnin sillä tavalla karikatyrisoidun geneerisenä ja kärjistetyn hedonistisena valintana, että lautasella on oltava aina brassisisäfilettä; asiat on helpointa hahmottaa karikatyyrina, hienosäätö voidaan tehdä vasta kanavan löydyttyä, enkä ole varma esitykseni osuvuudesta tai herraparatkoon edes kuuluvuudesta. Pelkään, että se, mikä kuulostaa minusta sanoilta, kysymyksiltä, liukumoilta, on muille surinaa, rahinaa ja naksahduksia.
Eräs tyttö nostaa esiin ekoturismin eettisyyden. Se on erinomainen esimerkki. Kun pyöräilen kotiin, ajattelen, miksi ihmeessä en nosta sitä esiin itse, olen kuitenkin kirjoittanut siitäkin, ainako minun on takerruttava pihveihin. (Epäilemättä näinkin on, söin itse lihaa monta vuotta koettaen ryhtyä kasvissyöjäksi ja aina uudelleen langeten ja perustellen nolona, että kun minä vain olen tahdoltani heikko. Lihanhimo on epäilemättä ollut tärkeä koetinkivi moraalisessa kehityksessäni ja siksi koen sen esimerkkinä jotenkin tutuksi ja avaavaksi.) Löydän itsestäni pelon ja vaivaannuksen matkustamistematiikan edessä; matkustaminen on yhteiskunnassa niin hyväksytty asia, että sen kyseenalaistaminen on turpiin kerjäämistä. Kyseenalaistaminen ääneen ja eksplisiittisesti on aina hieman pelottavaa. Suurin osa hyvin sitoutuneista ympäristöihmisistäkin matkustelee kauas eikä halua ajatella ristiriitaa tai ainakin pitää järkevimpänä, ettei taviksille siitä sanota. Osa maksaa vapaaehtoista lentoveroa ilmastokampanjointiin, osa vetoaa siihen, että matka oli kuitenkin työmatka johonkin ympäristökonferenssiin. Ja on tietenkin totta, että kaloreita kuluu pyörällä ajaessakin ja että niitäkin on täydennettävä syöden, mikä sekin tarkoittaa öljytalouteen sitoutumista; silti mittakaavaero pyöräretken kuluttamien kalorien ja etelänloman välillä on aika vaikuttava.
Onko kyse vain siitä, että on sosiaalisesti hyväksytympää olla kasvissyöjä tai jopa vegaani kuin kieltäytyä matkustamisesta, ja onko niin, että vain tämän sosiaalisen hyväksynnän eron takia saatan esittää seurassa huomioita ensimmäisestä (tosin syyllistämättä - tai ainakaan tarkoitus ei ole syyllistää; useimmiten kysyn vegaanista vaihtoehtoa ja se riittää joillekin syyllistämisen konstruointiin) mutten juurikaan toisesta? Näin kulttuurikritiikki toimii kai ideaaleimmillaan - on porauduttava omaan päähän toisten mollaamisen sijasta. (Koska hyvin harva toinen haluaa tulla ruodituksi näin tiheällä kammalla.) Puhun luennolla rohkeudesta hyveenä, ja olen pikkumaisen loukkaantunut saatuani itseni kiinni pelkuruudesta matkusteluteeman edessä. Vai onko kyse vain siitä, että matkustelusta ei sillä tavoin tule puhe? Muut puhuvat matkoistaan ja minä kuuntelen ja sanon ai, ja sen täytyi varmasti olla tosi hienoa, ja se on saattanut olla laventelia ja ehkä joillekuille minä en pystyisi olemaan siellä itkemättä, olenko kertonut kun olimme Sortavalassa, itkin niitä kulkukissoja kaiket yöt saamatta unta.
Ylittäessäni Mannerheimintien risteyksen autojen viertä kiitäen, hivenen huolissani siitä miten karmivan läheltä ne ajavat hyvin heijastimetettua pyörääni, mieleen nousee se, että oikeastaan kasvissyönti ja matkustamattomuus liittyvät asiaan, joka on kulttuurissamme tabu, luopumiseen. Luopuminen hahmotetaan jonakin negatiivisena, vähän pelottavana, ankarana, tyyppi-on-tullut-uskoon -juttuna. Ja silti, luopujalle luopuminen on usein vapauttava kokemus, saa lisää ilmaa, tilaa hengittää. (Täytyy todeta, etten pidä modernistisesta sisustuksesta, vaikka modernistisesta elämänsisustuksesta pidänkin - tilaa, valoa, selkeyttä, ei liikaa krääsää. Tai ehkä tällä ei olekaan mitään tekemistä modernismin kanssa, ehkä sittenkin kyse on esimodernista, jossa pyhä tunnustetaan - muistojen pyhyys, perittyjen työkalujen pyhyys, tietyn järjestyksen koskemattomuus, hankittujen taitojen kunnioitus, äärimmilleen hiottujen ajatusten kuuntelu tuskin hengittäen, ilman tarvetta vaihtuviin muotisisustuksiin?) En tiedä, luopuuko moni ihminen joistain asioista satunnaisen pääsiäispaaston myötä, mutta kai aikuisille ihmisille pitäisi olla selvää, että jokainen valinta on jostakin luopumista. Haaliminen ja rohmuaminenkin on luopumista. Kukaan ei voi saada kaikkea.
Siksi on oltava tarkka sen suhteen, mistä ei tahdo luopua. Näistäkin mielipidettä on tietysti jopa suotavaa muuttaa. (Tai en tiedä tuosta suotavuudesta oikeastaan. Mielipide muuttuu kuitenkin, ehkä pitäisi kannustaa pysyvyyteen mutta suhtautua muutokseen lempeydellä, jonkinlaisena elämän välttämättömyytenä.) Polkiessani Kallion halki kotiin mietin, mistä minun olisi vaikeinta luopua, ja luulen, että vaikeinta saattaisi sittenkin olla luopua koherenssin tavoittelusta, hyvän etsimisestä. Aiemmin olisin tainnut sanoa, etten voisi luopua parisuhteesta ja seksistä, mutta kas, tässäpä mennään ilman niitä pyörällä trrrrr mukulakivikatua. Luulen, että voisin tämän jälkeen luopua kirjoittamisestakin, mutta vasta sitten, kun olen saanut jonkin melkein yhtä hyvän työkalun koherenssin tavoitteluun ja kulttuurikritiikkiin.
En ole vielä keksinyt, mikä se voisi olla.
Mutta kirjoittaessa luopuu paljosta, se on selvää. Etenkin jos kirjoittaa näin kuin tämä tässä. Suhteet ihmisiin ympärillä toisaalta mutkistuvat äärimmilleen, toisaalta osin suoristuvat, syntyy uusia tarttumapintoja, tulee leimatuksi vaikka minkälaisin nimikkein, ne kaikki kertovat jotakin kulttuurista, niiden vastaanottaminen kertoo jotakin tästä kulttuurista. Luulen bloggajien elävän jo ainakin yhdellä raajallaan seuraavaa vaihetta, sitä, joka on oikeastaan myös modernia yksityisyyttä edeltävä, huomattavasti vanhempi, yhteisön ja yhtenäisyyden vaihetta, luulen modernin yksityisyyden olevan vain ajallinen, satunnainen oire, joka pian katoaa, mutta aika syvään se on pönkitetty moneen meistä, omine huolineen ja luopumisineen.
Luulin aluksi, että Tsvetajeva kirjoittaa, että kun löytää äänensä, menettää kaiken muun. Mutta en löydä tuota kohtaa lainaamistani Valituista runoista. Onko se sittenkin joku muu? Plath? Kuka se saattaisi olla? Olen melko varma, että kuka sen sitten kirjoittaakin, on väärässä. Alan hitaasti kotiutua ääneeni, mutta en ole muuttumassa puhuvaksi pääksi, kaukana siitä. Se johtuu siitä, että ääneni on kunnianhimoinen tavalla, joka edellyttää kehollisten oireiden tarkkaa kuuntelua: tuntuu hyvältä, tuntuu pahalta, punastuttaa, raivostuttaa, häkellyttää, kiukuttaa, ihmetyttää, olo on toiveikas. Enkä ole silti menettämässä kaikkea muuta. (Tai sitten hätiköin johtopäätöksissä - erästä hammastani on kyllä alkanut vähän vihloa silloin tällöin, pitää alkaa säästää rahaa hammaslääkäriin.) Saatan menettää ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, mutta saan paljon muuta, tärkeämpää kuin se, mistä olen luopumassa: koherenssia.
Koska aiemmin, vielä pari vuotta sitten, ajattelen, ettei aikani sanoa asioita tule ikinä, alan muuttua yhdeksi huonekaluista. Luen yhä uudelleen Eliotin Autiossa maassa siteeraamat Pervigilium Veneriksen säkeet: Illa cantat, nos tacemus; quando ver venit meum? Quando fiam uti chelidon et tacere desinam? Eli: Se laulaa, me vaikenemme; koska saapuukaan kevääni? Koska minusta tulee pääskyn lainen ja lakkaan vaikenemasta?
Koska ajattelen tuolloin, että sananvapaus on pelkkä sanaleikki, eiväthän ihmiset voi kuitenkaan ikinä sanoa vapaasti, mitä ajattelevat, heidäthän lynkattaisiin siihen paikkaan. Edes puolisolleen ei voi sanoa kaikkea, aina on asioita, jotka pitää sulkeatutkistellavaieta. Mutta äkisti en voi enää pitää sanomista kurissa, tarvitaan vain väline avaamaan se kaikki, ajatus tempoilee, enimmäkseen huonosti, mutta kuitenkin; voin välttää aiheita, joita olen luvannut jollekulle välttää, joiden arvelen satuttavan yksittäistä henkilöä, en tahdo loukata sillä tavalla, mutta yleisesti, en voi vaieta. Saattaa olla, että kulttuuri ja sivistys voidaan määritellä sovituista asioista vaikenemiseksi, mutta en ole varma, haluanko olla sellaisen kulttuurin tai sivistyksen täysiverinen jäsen. Muiden avautumiset ovat olleet itselleni liian tärkeitä, jotta voisin sitoutua sellaiseen kulttuuriin. En olisi jaksanut ilman niitä. Ja puhun nyt julkisista avautumisista - on ollut aikoja, jolloin minulla ei ole ollut sillä tavalla läheistä ystävää, pitkiäkin aikoja. Silloin kirjallisuus on kantanut minut.
Siitä, mikä on haitallista, ei saisi ainakaan vaieta. Eikä siitä, mikä jossakin tilanteessa täsmällisesti tuottaa iloa. Sillä kuinka voisimme koettaa välttää vahingollisia asioita, jos emme tunnista niitä ensin kokemuksesta oikein? Ei ole mitään mieltä välttää pelottavia asioita siten kuin traumat ne esittävät - esimerkiksi pelkäsin viime syksyyn saakka asumani talon kellaria, ja pelko kulki mukanani talosta toiseen, siirtyi sinne heti muuton myötä. (Pelon alku oli senhetkisen talon kellarissa tapahtunut konkreettinen ikävä tapahtuma; ei tämä ole mitään symbolistista löpinää.) Kellarin pelkääminen oli todellista, kellari oli todella pelottava, muttei pelkäämisen arvoinen. Eikä tietenkään ole myöskään kovin mielekästä edistää yhteiskuntana asioita, joita ajattelemme onnellisuutta edistäviksi jonkin hämärän tuskin sukupolvea pitkän perimätiedon mukaan. Että on oltava televisio dvd-soitin pakastinarkku vene kesämökki etelänmatka kahdesti vuodessa itseruskettavaa voidetta kolmea eri luomujuustoa sampanjaa kirsikanmakuista hierontaöljyä parisuhde kolumni lehdessä mielenkiintoinen työ vaativia harrastuksia nenärenkaita useammin kappalein kaksi paperikassillista pornolehtiä kasvihuonekesäkurpitsaa Almeriasta ja niin edelleen. Jospa onnellisuus onkin jostakin muusta kiinni, siitä, että saa itse päättää mitä tekee, voisiko olla iloinen myös päätöksestä, jolla ei vahingoita kenenkään muun oloa sen perustavissa aspekteissa? Jos voisikin ekoturismin sijaan antaa rahaa Galapagossaarten asumattomana pitämiseen? Jos voisi iloita siitä, ettei ole nähnyt maitovalasta Vienanmeressä eikä ambaa Ussuriassa eikä suuria harmaita kulmahammasapinoita Kaakkois-Aasian viidakoissa?
Luento herättää paljon ajatuksia, on kirjoitettava niistä, ajattelen pyöräillessäni kotiin.
Olen hyvällä tuulella, koska lauantaihin on niin vähän aikaa enää, ja vaikka onkin jo ilta, mutta ajatus kulkee, takuten, mutta kulkee.
Tekstit
ごっつんこ
1 päivä sitten
12 kommenttia:
Rakenteet ovat olennaisia, ei kulutus.
"Jospa onnellisuus onkin jostakin muusta kiinni, siitä, että saa itse päättää mitä tekee, voisiko olla iloinen myös päätöksestä, jolla ei vahingoita kenenkään muun oloa sen perustavissa aspekteissa? Jos voisikin ekoturismin sijaan antaa rahaa Galapagossaarten asumattomana pitämiseen?"
Entä jos joidenkin mielestä onnellisuus löytyy televisiosta dvd-soittimesta pakastinarkusta veneestä kesämökistä ja niin edelleen? Sehän voi olla aivan itsenäinen päätös, ulkopuolisen on aika vaikea arvioida muiden perusteita tekemisilleen.
En usko, että onnellisuus löytyy sen paremmin pakastearkusta kuin tietyn tanssin harrastamisestakaan. Ihmiset jaksavat harvemmin iloita tavaroistaan niin kauan kuin nuo tavarat ovat heidän ympärillään stabiilisti. Jonkin saaminen näyttää tuottavan mielihyvää, ehkä myös tavaran esitteleminen. En ole tietenkään kieltämässä, etteikö voisi olla niin, että joku on ihan wow pakastinarkustaan, mutta on melko silmiinpistävää, että materialistis-hedonistisessa elämäntavassa näitä wow-esineitä on yleensä kertynyt melkomoinen määrä eivätkä ne ihmiset näytä silti mitenkään euforisilta niiden keskellä. En ole sanomassa, että se wow ei olisi todellinen, vaan että ehkä tekisi hyvää hieman tonkia sitä, mikä itse asiassa omistamisessa on niin hienoa, miksi se synnyttää wown, tilannetta voi eritellä, olen tässä itse yrittänyt eritellä sitä oman pakastinkaappini kanssa. (Luultavasti minua miellyttää siinä se idea, että voin elää taloudellisesti - ostaa torilta poistovihanneksia ja suikaloida ne pakkaseen, marjastaa ja pakastaa jne. sekä tietysti tehdä mehujäätä jääteestä itse. Olisin kyllä onnellisempi, jos talossa olisi yhteinen pakastesäiliö, jossa jokaisella olisi oma kopperonsa, se olisi varmasti ekologisesti järkevämpää.)
Tärkeää on katsoa tietenkin, mitkä asiat synnyttävät ambivalenssia. Omistaminen, joka ei synnytä ambivalenssia lainkaan, on aika kummallinen ilmiö. Lähes kaikki omistaminen polkee kuitenkin joidenkin toisten eliöiden oikeuksia. Voidaan kysyä, mielestäni, onko tällaisesta omistamisesta syntynyt onnellisuus eettistä lainkaan. Tarkoitan: voihan joku olla onnellinen vain tintatessaan toisia turpaan, mutta ei se tee turpiintinttaamisesta kaunista ja kannatettavaa asiaa; kyllä suurin osa meistä on sitä mieltä, että kys. hlön olisi syytä eheyttää käytösmallejaan sen verran, että hän saisi onnellisuutensa jotenkin toisin. Samalla tavoin, voitaisiin sanoa, kulttuurimme olisi hyvä eheyttää rakenteitaan sen verran, että polkisimme toisten olemismahdollisuuksia niin vähän kuin mahdollista. Nythän meininki ei ole lainkaan tämänlainen.
Rakenteet - mitä rakenteita Mikko tarkoitat?
Pitää tuohon edelliseen lisätä vielä se, että kulttuurikritiikin tarkoitus on avata silmiä sille, että asiat voi nähdä & tehdä toisinkin (samalla tavoin kuin taidekritiikki parhaassa tapauksessa avaa lukijalleen uusia tapoja lähestyä kritisoitua teosta), ja piilopremissinä on siis se, että ihminen voi muuttua, jalostaa omia onnellisuuselämyksiään.
Esimerkiksi, lapsena tuli onnelliseksi aika eri asioista kuin nykyään tulee. Muutosta siten tapahtuu kaiken aikaa, se on vain hidasta ja usein täysin sattuman oikkujen varassa. Sattuma on usein huono determinoija, itse en mieluiten jätä onnellisuuttani sattuman vietäväksi, vaan koetan päästä selville asioista, jotka aidosti ilahduttavat pitkäkestoisesti ja eettisestikin kestävästi (tai ainakin kestävämmin kuin toiset jutskat), enkä vain halua takertua siihen, että tänä keväänä koltun on oltava limetinvihreä ja jossei ole, saan slaagin ja raivarin.
Platon kirjoittaa kauniisti astioista, jotka vuotavat: turhahan niihin on kantaa vettä. Jos etsii onnellisuutta väärin, voi olla varma, että pilaa selkänsä vedenhakureissussa ja samalla pilaa muutakin kenties.
Tietenkin ajatus maun ja tyylin (niin esteettisen kuin eettisenkin) kehittämisestä on melioristinen ja sikäli raivostuttaa ihmisiä, jotka mieluiten makaisivat löysinä ja tekisivät kuten ovat tottuneet tekemään. Mutta en osaa nimetä toista kantaa, joka tuntuisi yhtä koherentilta kuin meliorismi ja maun & tyylin kehittäminen, pienen kääntelyn jälkeenkin.
Koetan kyllä oppia annostamaan pienellä lusikalla, sitäkin. Puuh. Tai ainakin pienemmällä :D
Omistamisessa, niinkuin suurimmassa osassa maailman asioita, on kuitenkin ne kaksi- ja puolisataa harmaan sävyä mustan ja valkoisen välillä. Janan toisessa päässä on omistamattomuus, toisessa onneton omistaminen ja hyvin monenlaisia omistamisen tapoja niiden välillä.
Veikkaisin, että aika usein omistamisen suurin merkitys on välinearvossa, jolla tuotetaan erilaisia elämyksiä eri tarkoituksiin. Isosta televisiosta elokuva näyttää paremmalta kuin pienestä mustavalkoisesta, esimerkiksi.
Vastaavasti myös siinä, mikä käsitetään eettiseksi onnellisuudeksi, voi olla erilaisia tasoja. Kaikkien päämäärät eivät ole samanlaisia.
(Ja tietysti on vielä sekin kysymys, miksi onnellisuuden pitäisi olla päämäärä. Sen saavuttaa paljon helpommin, kun ei keskity sen etsimiseen.)
Samaistuin näihin ajatuksiin luopumisen merkityksistä (liha ja lentäminen, joista molemmista olen pyrkinyt eroon) ja luopumisen kautta tulevista asioista kuten tilasta ja vapaudesta henkittää sekä luennon pitämisen opettavaisuudesta. Luennon pitäminen on jännä prosessi ja varsinkin näin alkutaipaleella siitä tuntuu saavan paljon. Tosin itse olen tainnut tehdä luennoinnista mielessäni jotain elämää suurempaa, jolloin liitän siihen myös esiintymispelkoa ja paniikkia.
Anu: Joo, tuo välinearvoisuus. Mutta voitaisiinko tuottaa toisella välineellä, jos välineeseen x (nykyinen) liittyy hirvittävästi ongelmia ja loukkaa monia tahoja? (Eh, tunnen jankkaavani.)
Tietysti joku voi olla sitäkin mieltä, ettei tuollainen loukkaaminen häntä liikuta. Yleensä tätä ei mielellään sanota ääneen, vaan väitetään toista - ja tähän toiseen on kyllä aika helppoa vedota.
Tottakai omistamisessa on harmaita sävyjä. Selvähän se. Ja jotakin pitää omistaa, talvitakki nyt ainakin näillä leveysasteilla.
Kirjoitat: "Vastaavasti myös siinä, mikä käsitetään eettiseksi onnellisuudeksi, voi olla erilaisia tasoja." En saa oikein kiinni, mitä tarkoitat. Haluaisin tietää, joku esimerkki olisi hyvä.
Minkä ottaisit päämääräksi, ellet onnellisuutta? Hyvinvoinnin? Mielenterveyden? Olen kyllä sitä mieltä, että toisen onni voi olla toisen kirous, että vallitsee onnellisuuksien moneus, mutta että se moneus on kuitenkin aika hienosäätöä, meillä on NIIN vahvasti samanlainen biologinen pohjustus.
Jaa-a, en kyllä suostu ostamaan ajatusta, että minun pitäisi etsiä jotakin vähemmän relevanttia kuin tärkeintä ja jättää tärkein sattuman oikuille. Ei helvetissä. Ei, vaikka se tekisi minusta onnettoman.
Syksyinen: paniikki kuulostaa pelottavalta. Kuinka se ilmenee?
Mielestäni ihmiset tavoittelevat onnellisuutta, mutta yhteiskunnallisten instituutioiden pitäisi tavoitella oikeudenmukaisuutta. Siinä on siis selvä epäjatkuvuus, ja pitääkin olla. On parempi elää maailmassa joka on oikeudenmukaisempi ja netto-onnellisuus pienempi, kuin maailmassa jossa netto-onnellisuus on suurempi mutta vallitsee huutava epäoikeudenmukaisuus.
Objektiivisesta välinearvosta: huomasin sattumalta, että Yrjö Haila puhuu kirjassaan Vihreään aikaan näin: "luonnolla on kulttuurimme säilymisen kannalta välineellinen itseisarvo (...) tietyt luonnon sanelemat välttämättömyydet tulee näin ollen sisällyttää kulttuurin säilymisen premisseiksi." jne. s.14. En ehdi juuri nyt katsomaan jatkaako hän teemasta myöhemmin kirjassa.
Onnellisuus on aika huono päämäärä siinä mielessä, ettei oikein voi tietää, koska sitä on tarpeeksi. Aina voi kuvitella, että voisi olla vielä onnellisempi. Ja sitten taas toisaalta, jos saavuttaa tarpeeksi korkean onnellisuuden asteen, mitä sen jälkeen tapahtuu? Kyllä minusta esimerkiksi eläminen itsessään on merkittävämpi päämäärä kuin onnellisuus. Eikä tämä tarkoita onnellisuuden halveksimista, vaan vain toisenlaista keinoa päästä siihen tilaan.
Tarkoitin noilla eettisen onnellisuuden tasoilla sitä, että jonkun mielestä eläimiä ei saa syödä lainkaan, toiselle riittää, että liha on luomua, kolmas on tyytyväinen, jollei eläimiä rääkätä pahasti tuotantoketjun aikana jne (tämä ei nyt ollut paras esimerkki omistamisesta, mutta vastaavan tapainen jaottelu sopii siihenkin). Eli tarkoitan sitä, että eri ihmiset voivat vetää eettisyyden rajat eri paikkoihin ja olla onnellisia valintojensa kanssa.
Paniikki ilmenee pahana olona ja epävarmuutena ennen luentoa ja hetkellisenä kasvolihasten nykimisenä luennon alussa, kunnes itse luento alkaa ja siinä sitten jo rentoutuukin..
Hmmjoo, kiitos vastauksista. Luulen tajuavani nyt tuon tasoajatuksen ainakin jossain määrin, se jäi mulle aluksi ihan auki, en osannut lainkaan kuvitella, mitä se voisi olla.
En tiedä, minusta Dewey on kyllä oikeassa sanoessaan, että terve persoonallisuus ei lepää tyytyväisenä laakereillaan pitkiä aikoja, mitä eettisyyteen tulee. Että eettisyydessä ei ratkaise taso, vaan suunta. Saattaa olla, että tämä toimii esim. vain tietyllä temperamenttityypillä tms. mutta itselleni se kyllä toimii hyvin: olen onnellisimmillani yleensä juuri silloin kun saan jonkin arvomaailmani ja käytökseni välisen ristiriidan ratkeamaan ja pystyn pitämään kiinni hyvästä käytännöstä ja kehittämään sitä edelleen.
Matin pointsi siitä, kuinka yksilöiden tavoite on onnellisuus ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuus, on erittäin hyvä. KEnties voisi ajattella niinkin, että mitä enemmän yksilö kokee oikeudenmukaisuuden toteutumisen omana onnellisuutenaan ja mitä enemmän se toteutumatta jäämisen omana onnettomuutenaan, sitä sitoutuneempi hän yhteiskuntaan (ideaalina, ei vallitsevana järjestyksenä - tämä tietysti tarkoittaa muutoksen aktiivista tukemista jollakin tavoin) on?
"Janan toisessa päässä on omistamattomuus, toisessa onneton omistaminen ja hyvin monenlaisia omistamisen tapoja niiden välillä."
Aivan, kuten saastuttamisessa. Joku tehdas saastuttaa vain vähän, joku toinen tehdas saastuttaa paljon enemmän. Ennen tehtaat tuppasivat saastuttamaan paljon enemmän.
"Veikkaisin, että aika usein omistamisen suurin merkitys on välinearvossa, jolla tuotetaan erilaisia elämyksiä eri tarkoituksiin. Isosta televisiosta elokuva näyttää paremmalta kuin pienestä mustavalkoisesta, esimerkiksi."
Niin, omistamisessa on hyvin usein kyse jonkin asian maksimoimisesta. Ennen piti tehdä mahdollisimman paljon voittoa, eikä ympäristönsuojelullisilla asioilla ollut paljonkaan painoarvoa.
Kulutuksen suhteen asia on aika samanlainen kuin tehtailla. Voiton maksimoinnin sijaan puhutaan näköjään vain "välinearvosta", minkä ilmeisesti pitäisi oikeuttaa millaiset kulutustottumukset tahansa. Voidaan siis katsoa, että megakuluttaja lähenee omassa luokassaan, eli mahdollisuuksiensa rajoissa, ympäristöstään piittaamatonta megasaastuttajatehdasta, oikeuttaen "välinervolla" voittojensa, vai eh, pitäisikö sanoa "onnellisuutensa" maksimoinnin. Hyvä se on raha laittaa kiertämään, ei täällä ruokaa vielä riittävästi kaikilla ole, vaikka raharesurssi voisi ehkä kiertää verotuksellisin keinoin hieman paremmin. No, Saastuttajatehtaiden omistajatkin olivat luultavasti onnellisia, kun voittoa tuli ympäristön ja työntekijöiden kustannuksella. Sen jälkeen oli kai hyvä hieman kuluttaa lisää, hakea niin sanotusti onnellisuutta välinearvosta - voi ironiaa, miten hyvin sana tähän sopiikaan.
Mustan ja valkoisen välillä on todella värieroja.
"Vastaavasti myös siinä, mikä käsitetään eettiseksi onnellisuudeksi, voi olla erilaisia tasoja. Kaikkien päämäärät eivät ole samanlaisia."
Niin, mutta saastuttaja on saastuttaja. Kuluttaja on kuluttaja. Toiset ansaitsevat ympäristömerkin, ja toiset, jos nyt eivät sapiskaa, niin ehkä ainakin jotain muuta kuin kritiikitöntä ihailua, tai mikä vielä pahempaa, kateutta.
Lähetä kommentti