Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Loman väsyttävyys

Häämatkasta toipuminen alkaa hidastellen. Ei voi vain palata ja asettua. Tai ehkä joku toinen voisi?

Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.

"Millaista oli?" kysytään.

Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?

"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.

"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.

Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.

En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)

Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).

Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.

Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.